Jutut ajassa

29 syyskuuta 2020

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #1 - Graham Fenton's Matchbox: Rockabilly Rebel

Ulkomailta


Edellisessä minisarjassa katsastettiin kotimaisia EP-levyjä. Jatketaan samoilla spekseillä, ilman eri esittelyä. Ainoana erona se jotta nyt hutkitaan ulkomaisia äänitteitä.

Ja lähtee...


Rockabilly-orkesterina tunnettu Matchbox perustettiin 1970-luvun alussa ja aloitti levyttämisen vuosikymmenen puolivälissä. Graham Fenton liittyi mukaan laulajaksi ensimmäisen LP:n jälkeen.

Tyyli muuttui pikku hiljaa niin, että viides albumi Flying Colours (1981) on mielestäni lähempänä 70-luvun purkkapoppia kuin 50-luvun rock and rollia. Tämän uudempiin en ole perehtynyt.

Bändi ymmärtääkseni hajosi 80-luvun lopulla, jonka jälkeen laulusolisti kasasi uuden nimellä Graham Fenton's Matchbox. Sain aika vastikään käsiini tämän poppoon alkuaikojen studionauhoituksista kasatun, mielikuvituksettomasti otsikoidun pienoiskokoelman Rockabilly Rebel (2000).


Nyt on ihan pakko hehkuttaa, että onneksi sain.

EP:llä on pirteämpi meininki mitä oikeastaan yhdelläkään vuosien 1976-81 albumeista. Uskoakseni musiikki kelpaa myös hieman tiukkapipoisemmallekin 50-lukudiggarille. Purkkaa ei tarvi peljätä. Spotifystä löytyvä todistusaineisto vahvistaa vaikutelmaa, jonka mukaan tällä ryhmällä olisi ollut nimenomaan tarkoitus palata 80-luvun Matchboxia "aidompaan" ilmaisuun.

Loppujen lopuksi vara-Matchbox jäi suhteellisen lyhytikäiseksi kokoonpanoksi ja ehkäpä se legendaarisin porukka (Fenton, Steve Bloomfield, Fred Poke, Jimmy Redhead, Gordon Scott) astui takaisin palvelukseen alkuperäisellä nimellä.

Seitsemästä esityksestä vain It's all over now oli julkaistu aiemmin, singlenä vuonna 1992. Kyseisen kappaleen muista tulkinnoista kirjoitin kuukausia sitten Molly Hatchet -jutussa. Fentonin johdolla syntyi letkeästi rullaava, rockabillyhtävä versio.

Uudet näkemykset tuli raapaistua sekä Wash mashine boogiesta että Rockabilly rebelistä. Kun jälkimmäinen on ehkä se kaikkein tunnetuin, joskaan ei itselleni lähellekään tärkein Matchbox-numero, oli etukäteistunnelma vähintäänkin epäileväinen.

Aivan suotta oli, sillä hienosti potkii tämäkin. Tempo on alkuperäiseen verrattuna hitusen reippaampi. Kitarasoolossa Bloomfield vuosimallia -79 nappaa voiton kotiin, mutta kokonaisuutena en pysty arvottamaan uudempaa vanhemman edelle tai perään. Hyvin toimivat molemmat.

Balladeja ei kuulla, vaan kierroslukumittari näyttää alusta loppuun isoja lukemia. Blue skies ja jo mainittu Wash machine boogie tikkaavat ripeimmin. Radar love on laskevine bassolinjoineen jänskä lopetus. 

Heikkoa lenkkiä CD:ltä on turha etsiä. Niitä ei Apulaissheriffin tutka löydä hakemallakaan. Kokoelma on ilahduttanut heti ensi soiton ensi tahdeista lähtien. Seitsemän kappaleen eli rapiat 22 minuutin mitta sopii tyylilajiin kuin puolukkahillo maksalaatikkoon.


Myönnän hankkineeni levyn vähän puolihuolimattomasti muitten jatkoksi, kun sattui tulemaan vastaan. Yllätyin erittäin positiivisesti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



27 syyskuuta 2020

VÄLIPALAT - Sundqvistin laulujen naiset

Pahoittelut, jos tällainen turhanpäiväinen lista on jo jossain julkaistu, mutta kun kyseessä saattaa olla Suomen ennätys. Niin no, onhan näitä Röyhkälläkin melko paljon.

Leevi And The Leavingsin tuotannosta poimitut laulut, joitten otsikossa on nimetty nainen:

  • Amalia
  • Anastasia
  • Anna (ehkä huomenna on kaikki toisin)
  • Carolina
  • Elina, mitä mä teen?
  • Elisenda
  • Hannu ja Kerttu
  • Jos lähdet, Laila...
  • Kyllikki
  • Lahopää-Liisa
  • Laineen Pia
  • Laura Jenna Ellinoora Alexandra Camilla Jurvanen
  • Marjo-Riitta, rahtarin rakkaus
  • Mary Jane
  • Mieletön Melinda
  • Miranda
  • Mitä kuuluu, Marja-leena?
  • Rakas Annika...
  • Sandy
  • Soile Söderberg
  • Tiina-Liisa
  • Voit olla huoleti, Gloria
  • Älä itke, Baby Jane

Seuraavien osalta pitäisi eri syistä kutsua koolle sääntövaliokunnan ylimääräinen kokous:

  • Neiti Nieminen
  • Poika nimeltä Päivi
  • Rock on, Rudy
  • Tuhkimo Titanicin kannella

Kokousta ei tarvita, hylätään saman tien viranhaltijapäätöksellä:

  • Esa Pakarisen näköinen nainen

Kuvan taulu Paula Saari

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


26 syyskuuta 2020

LEVYT - Eppu Normaali: Cocktail Bar

Kun ei huomioida kuluvan vuosituhannen tekosia, on Eppujen studiolevyissä vuoden 2013 tietojen mukaan vain neljä alle 50000 kappaleen myyntiin jäänyttä. En usko rajan niiltä ylittyneen tuon jälkeenkään. Nelikko on Aknepop (1978), Aku Ja Köyhät Pojat (1983), Studio Etana (1993) sekä maanmainio Cocktail Bar (1981).


Se tosiasia, että sinikantinen vauhtirokkityö maistuu minulle niin kovin hyvin, ei ole ristiriidassa albumin nauttiman suosion kanssa. Ei ole mitenkään ainutlaatuista, että Apulaissheriffin ja koko ihmiskunnan kulttuurimieltymykset sivakoivat toisinaan eri latuja.

Sen sijaan jonkin verran on ihmetyttänyt mistä johtui lähes 30 prosentin menekin pudotus sitten edellisen. Akun Tehdas (1980) saa käyttämässäni IFPI:n tilastossa lukeman 56909, Cocktail Bar 42030. Tähän on joku syy. Mietitäänpä asiaa historian valossa.

Mutkat suoriksi vetäen Aknepopin voi sanoa edustaneen räkäistä punk-kaahausta Sex Pistolsin malliin. Vetivät mitä osasivat, eivätkä välttämättä niin kauheasti osanneetkaan. Seuraaja Maximum Jee & Jee (1979) osoitti selvää edistystä soittotaidossa ja rakentui ramonesilaisesta punk popista. Tämän jälkeen koettiin vielä suurempi siirtymä.

Mielestäni muutos tultaessa Akun Tehtaaseen hakee vertaistaan. Osaamisen karttuessa kaikilla osa-alueilla alkoi materiaaliin ujuttautua sävyjä ja monipuolisuutta. Tempoihin saatiin vaihtelua. Ramojen lisäksi ajattelen kuulevani vaikutteita Mark Knopflerilta. Bob Dylan oli lähes folk, Viimeinen funk groovaava jazz rock. Persoonallista tavaraa kaiken kaikkiaan.

Kenties luonteva kehitys olisi jo heti tämän jälkeen tuotattanut Rupisia Riimejä, Karmeita Tarinoita (1984). Toisin kävi.

Cocktail Bar ei ollut näin jälkikäteen arvioituna luonnollinen musiikkijatkumo Eppu-tarinalle. Pikemminkin se kävisi vaihtoehtoisesta polusta Maximum Jee & Jeen jälkeen. Se olisi voinut olla yhtyeen kolmas LP, mutta se oli neljäs. Näin siitä tuli hyppy takavasemmalle sen sijaan, että olisi menty eteenpäin.

Hidasteluja ei ole lainkaan. Tarttuvia kertosäkeitä tyyliin "älä mene njet njet" tai "uraani halkeaa ja tuottaa lamppuun valkeaa" on korkeintaan yksi; Musiikkia Rantalasta yrittää nostaa päätään sillä saralla. Suuri yleisö on aina kaivannut mukana hoilattavia täkyjä, jotka eivät ole turhan vaikeatajuisia. Niitä uupuu tällä kertaa.

Kitarat soivat edelleen Ramones-linjoilla, nyt Status Quolla ryyditettynä. Tämän perusyksinkertaisuuden päällä ilmenee kappalerakenteissa tiettyä monimutkaisuutta, jota kansa suuressa mittakaavassa ei janoa. Sinällään perin toimivat syntesaattorikokeilutkin saattoivat olla monelle liikaa.

Noin näen homman menneen laajemmassa katsannossa. Omassa maailmassani käsiteltävänä oleva teos on Eppu Normaalin parhaimmistoa, eikä ole käytössä kulahtanut.

En pysty muistamaan missä vaiheessa sen kotiin hoitelin. Oliko noin -88, kun vinyylin ostin vai olinko jo aiemmin äänittänyt kasetille? Veikkaan kasettivaihtoehtoa.


Tosiaan, Pantse sovitti ja soitti syntikkaa. Tässä vaiheessa Eppujen kosketinosasto ei vielä ollut safkoittunut. Entinen Eppu ja vielä tuolloin pääsanoitusvastuun kantanut Mikko Saarelakin syntetisoi. Epäilyttävien ainesten määrä ei kuitenkaan noussut kohtuuttomaksi.

Pohjimmiltaan sisältö on kulkevaa kitararokkia. Pantsen ja Torvisen yhteistyö maistuu maukkaammalle kuin ehkä koskaan muulloin. Muikeita riffejä, eloisaa peruskomppausta ja onnistunutta maalailua pitkin ja poikin. Tämä ajatuksissa kannattaa muita unohtamatta kiinnittää huomio kolmikkoon Raukat rajatCocktail bar ja Haavoittunut polvi.

Aku Syrjä rumpuineen ansaitsee biisien mielenkiinnottamisesta erityismaininnan. Vaari Nevalainen bassottelee sen minkä pitää eikä tavoittele taivaita. Etualalle basso pääsee nimikappaleen introssa.

Myös lyriikat jaksavat ilahduttaa aina vaan. Nokkeluuskerroin on kokonaisuutena korkealla tasolla. Malliesimerkkeinä tästä käyvät Kansan koti ja Alaston mies, alaston nainen. Sivistysmielessä tuskin olen ainut, joka on Saarelan ansiosta oppinut mitä tarkoittaa Delirium tremens.

Martin kynäilemät Herran tähde ja Päätön mies eivät kalpene tippaakaan kokeneemman sanasepon tekstien rinnalla. Niin ikään Pantsen Ripa rapa istuu erilaisuudessaankin linjaan ongelmitta.

Toisaalta tekniikkapuolen onnistumisesta, toisaalta Martin riittävän selkeästä artikuloinnista johtuen minulle ei ole jäänyt juurikaan ymmärtämisaukkoja sanoissa. Aiemmilla Eppu-tuotoksilla väärin tulkittuja kohtia kyllä piisaa. Monet epäselvät pätkät ovat auenneet vasta myöhemmin luettuna. Tämän todetessani myönnän, että luulen vain. Saatan vieläkin tietämättäni väärinkäsittää jotain.

Vähiten itseäni kiehtovien joukkoon laskettava Warsova valittiin ainoana singlen A-puoleksi. Kuitenkin, sekin on oikein hyvä biisi ja potkii kummasti irrallaan muusta lätystä kuultuna.

Harmi, kun nykytiede ei mahdollista vaihtoehtoisten menneisyyden tapahtumaketjujen tutkailua. Olisi kiintoisaa tietää miten kuluttajat olisivat käyttäytyneet, mikäli Cocktail Bar ja Akun Tehdas olisi julkaistu päinvastaisessa järjestyksessä. Varmaan joku päivä sekin onnistuu, kun käytössämme on tarpeeksi fiksu tekoäly (anteeksi kirosana, en ota tavaksi).

Aliarvostuksen alhosta olisi jo aika tämänkin päästä parrasvaloihin ja kaikkien syytä herätä siihen, että Cocktail Bar on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 syyskuuta 2020

KIRJAT - Tommi Liimatta: Rollo

Tämmöisiä juttuja varten saatan jo lukemaan alkaessani tekaista blogiluonnoksen, johon viskelen irtoajatuksia kirjasta. Paljastan nyt muutaman sellaisen Rollosta.

"Jos alkuun lusta ktsymylsiä joihin riittävästi kyllä-vadtauksia -> kandeelukee"

Jääköön idea käyttämättä.

"Irwin badding kuolinpäivä tommin synnuin"

Todellakin, 14. tammikuuta tapahtuneita asioita ovat nämä kolme. Ei kai siinä. Vuodessa kun ei määräänsä enempää päiviä ole, osuu syntymän juhlinnan oheen joskus merkittäviäkin ikävyyksiä. Itsehän synnyin syyskuun yhdentenätoista.

"Enemmän totta ku jeppikset, koska lähempönä muidtettavaksi ja koska TL esipuheessa sanoo etteioo romaani kuten jepikset"

Vihdoin asiaan. Kaksiosainen Jeppis-saaga oli väkisin mukaansatempaava ja otteessaan pitävä, romaanin muotoon puserrettu lapsuusmuistelo. Odotukset olivat katossa siitä lähtien, kun sain jostain tietooni Tommi Liimatan sopineen jatko-osasta kustantajansa kanssa. Nimeksi tuli tietenkin Rollo (Like, 2020).


Tyylilajin muuttaminen fiktiomaisesta asiallisempaan aiheutti Apulaissheriffin lukusopessa lieviä vieroitusoireita. Vasta sivun 200 kieppeillä havahduin siihen, että Rollo vei miestä eikä toisin päin. Nähtävästi tämä joko oli tottumiskysymys tai johtui siitä että tässä vaiheessa oltiin asiassa; Absoluuttinen Nollapiste oli perustettu.

Orkesteri oli niitä harvoja 90-luvulla aloittaneita, joiden tuotannon olen hyllyyni kelpuuttanut. Kunhan jostain vielä saisi taiottua CD-version Nollapisteen toistaiseksi viimeisimmästä levystä Pisara Ja Lammas 2 (2014).

Kertojan elämässä Rollo kattaa ajan seiska- ja kasiluokkien välisestä kesästä kuusi vuotta eteen päin, jolloin hän oli 20-vuotias. Teoksen arvo on bändikuvion alkuvaiheitten kuvaamisen lisäksi kasvutarinassa pojasta mieheksi, tai ainakin lähelle. Onhan sellaisia toki maailma pullollaan, mutta liekö yhtä kiistattoman mielenkiintoisesta persoonasta yhtä seikkaperäisesti ja todennäköisen vilpittömästi kerrottuna.

Yksityiskohtaisuuden mahdollisti Liimatan jo nuoresta klopista saakka ilmeisen tarkoin kirjoittamat päiväkirjat. Niitten pohjalta Pietarsaaren ajan muistelmien ensiversioita oli olemassa jo yläasteelaisen pöytälaatikossa. Ja siellä oli silmittömästi muutakin kuten osoittaa pätkä luvussa Lokakuu 1991:

Inventoin 80-luvun alusta alkaneen tuotantoni: 540 sivua sarjakuvia, 45 strippiä, 150 pilakuvaa, 147 sivua "kirjoitelmia", 64 sävellettyä ja sanoitettua laulua ja parikymmentä lyhytelokuvaa ja viisisataa Nollapistettä edeltävää "hetken biisiä".

Kaveri oli tuolloin 15 vuoden iässä, joten kyseessä on melko lailla käsittämätön tuotteliaisuus yhdistettynä (liki?) kaiken säilyttävään arkistointivimmaan. Tarve itseilmaisulle on ollut valtava, joskin Kesäkuu 1992 tietää kertoa:

Mutta taiteellisia motiiveja ei pidä ylikorostaa: tärkeitä syitä runsaalle VHS- ja C-kasetti-ilmaisulle olivat myös pelkkä tarmonpurku, yhdessäolo ja ajantappo, kun elämästämme puuttuivat kesätyön, krapulan ja tyttöjen kaltaiset aikasyöpöt.

Jossain kohtaa myöhemmin kaltaisensa aikasyöpötkin tulivat kuvioihin. Kertoja puhuu AAA:sta eli alkoholista, autokorteista ja akoista. Silti ja aina vaan, luomisvietti pysyi. Maaliskuussa 1994 päiväkirjaan - Rollossa on kosolti suoria lainauksia sieltä - tallentui seuraava merkintä:

Pyrin kirjoittamaan Avainlastua koko elämäni - tuhansia sivuja. Minulla on jatkuva inspiraatio kaikilla taiteen aloilla, en vain jaksa kaikkea toteuttaa. Aloitan Avainlastun kun keksin miten se alkaa.

Oliko tai onko Liimatta nero? Minulla ei ole paukkuja sen arvioimiseen, mutten tohdi mahdollisuutta poiskaan sulkea. Subjektiivisesti arvostellen hänen suorasanaiset kirjalliset työnsä sekä musiikkinsa ovat korkeaa tasoa. Vaan kun objektiivisesti hyvää taidetta ei ole olemassakaan. Toisen kulta on toisen rapa. Mikä minä olisin kieltämään, jos joku sanoisi Mozartin tai Michelangelon olevan rapaa?

Nero tai ei, oli ainakin huomattavan erilainen nuori. Pienikin aukea riittäisi, jos määräisi riviin jokaisen kevätjuhlassa luokanvalvojalleen 60-wattisen hehkulampun lahjoittaneen koulukkaan. Kovin moni 18-kesäinen ei myöskään ole koko Skootterin keikkaa seisonut lavan edessä, kädet puuskassa jalat harallaan niin, että Kari Peitsamo kuuluttaa: "He's the toughest guy in the building."

Viittauksia tunnetumpiin sivuhenkilöihin vilahtelee enemmänkin, kun Absoluuttinen Nollapiste alkaa ujuttautua alan piireihin. On tosin syytä huomata, etteivät he nimenomaan noihin piireihin halunneet tai pyrkineet. Lauluntekijä-solistiakin enemmän mitä tahansa sellaista vaikuttaa vastustaneen rumpali Tomi Krutsin.

Henkilökohtaisesti Rollossa lämmitti Reisjärven mainitseminen, taas. Jollain Jeppis-aikojen kavereista oli ollut sukua siellä ja paikannimi oli syystä tai toisesta jäänyt Tommin mieleen.

Oulussa vuodesta 1987 armeijoineena, opiskelleena ja asuneena väitän, että on virhe väittää, että Otto Karhin puisto olisi oululaisille Ottokari. Alueen vanha nimi oli Palokunnan puisto, josta juontuu tähän päivään asti säilynyt lempinimi Letkun puisto. Otokari yhdellä t:llä oli muinoin kuppila opiskelija-asuntola Otokylän yhteydessä. Siellä ruukasi olla saatavilla meheviä, sipulirikkaita hampurilaisia.

Alussa ihmeteltiin mikä on Galbi. Apulaissheriffillä oli joskus israelilaisen Ofra Hazan LP Shaday (1988), jolla oli Galbi-niminen kappale. Se ei tuolla levyllä ollut täyttä hepreaa vaan sen ja englannin sekoitus.

Mukava viittaus Jari Tervon Esikoiseen saatiin tarinan mukaan kukkapenkistä löytyneestä lääkärin ruumiista.

Palatakseni alussa hylkäämääni ideaan lukemiskannattavuuden perusteista sanoisin, että se kannattaa joka tapauksessa. Itselleni se toimi muun ohessa kimmokkeena käydä läpi pitkän aikaa päässä muhinutta Absoluuttisen Nollapisteen tuotantoa aikajärjestyksessä.

Liimatta on jossain radio-ohjelmassaan todennut jotakuinkin, että jokaisella on vastuu olla latelematta itsestäänselvyyksiä ja pitkästyttää keskustelukumppaniaan. Mieluummin yllättää jotenkin.

Tämä mielessä olisin olettanut hänen soveltavan periaatetta myös tulevan, Rollon jälkeisistä Tampereen ajoista kertovan teoksen nimeämisessä. Tämän taiteilijan tapauksessa olisi mielestäni yllättävin veto laittaa otsikoksi se kaikkein ilmeisin eli Manse. Nyt etukäteistiedot kertovat jostain muusta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


17 syyskuuta 2020

LEVYT - Eric B. & Rakim: Follow The Leader

80-luvun jo hiipuessa ja pitkälle 90-lukua seurasin kohtalaisella innokkuudella mitä jenkkien rap-kuvioissa tapahtuu. Välineistönä Music Televisionin Yo! MTV Raps, Soundi ja Radiomafia.

Tuolloin tehtiin yhä vieläkin kuuntelun kestävää puhelaulukamaa. Aivan kovinta kaartia oli Eric B. & Rakim ja heiltä etenkin Follow The Leader (1988).

Nopeasti väsätty esikoinen Paid In Full (1987) sisälsi melkoisen pelkistettyä tuotantoa ja liikaa instrumentaaleja. Minua tyylilajissa kiinnosti nimenomaan räppäys aikana, jolloin taustoissa luotettiin paljolti sämpläykseen ja muutoin epäorgaanisesti tuotettuihin rytmeihin ja säveliin. Ihmisääni pois ja musiikin vetovoima miltei hävisi. Ei aina, kuten alempana selviää.

Debyytilläkin oli hetkensä, mutta vasta tämä kakkosalbumi sykähdytti reilummin.


Täytyy tähdentää, etten missään nimessä kategorisesti ylenkatso konemusiikkia. Pakko ei ole tehdä oikeilla soittimilla reaaliajassa. Loppupeleissä on ihan yks hailee millä tavalla tuotetaan, kunhan aikaansaannos ravistaa ja/tai nautituttaa.

Follow The Leaderin vaikeimmin sulatettava pätkä on Eric B. never scared, jossa on hieman minulle sopimattoman runsaasti DJ-kikkailun makua. Microphone fiend on enimmäkseen kelpo suoritus. Harmi, että sen viimeinen vajaa kaksiminuuttinen yskii pahasti. 

Kun nuo kaksi numeroa ohittaa, jää jäljelle timanttia. A-luokkaan lukeutuvat tällä kertaa myös kotipoikien ja -tyttöjen räppäysalustoiksi ajatellut The beat sekä Beats for listeners. Valtaosa jälkimmäisen viehätyksestä pohjautuu muhkeaan bassoluuppiin.

Olisi mielenkiintoista tietää kuinka LP yksityiskohtaisesti rakennettiin. Rakimin veljen Stevie Blass Griffinin ilmoitetaan soittaneen kiekon kaikki instrumentit. Näistä ja muualta lainatuista pätkistä Eric Barrier loihti pohjan, jonka päälle William Michael Griffin Jr pajatti osuutensa. Mitkä mahtavat olla oman ja sämplätyn osuudet lopputuloksessa?

Termillä pajattaminen en pyri aliarvostamaan Rakimia. Hän ottaisi varmuudella palkintopallipaikan, mikäli lähtisin tuntemiani alan artisteja pistämään kovuusjärjestykseen.

Kaksikon polkujen erottua muutaman soolotyönkin julkaissut ikätoverini latoo riimejä tiskiin raukeahkosti, silti vakuuttavasti. Ei perustu hänen tyylinsä raivoon tai ryminään. Ei saa eturivi pärskeitä naamalleen häntä ihmetellessään. Ulosanti on harkitun kuuloista ilman turhaa dramatiikkaa. Vahvaa kerrassaan.

Lyriikoihin en ole perehtynyt ollenkaan. Apulaissheriffille riittää tässäkin tapauksessa musiikki, jonka yksi osanen ihmisääni on.

Yksi käytetyimmistä rumpukuvioista genressä eli James Brownin Funky drummer toimii pohjana ensimmäisessä näytteessä Lyrics of fury. Eric B. annostelee muuta sälää perusbiitin päälle taloudellisesti, mutta tarpeeksi. Rakim päästelee koko matkan tasaista, monotonisuudessaankin painavaa tekstivirtaa.

Toinen esimerkki The R tihkuu sekä taustaltaan että sanailultaan unenomaista, laiskanpulskeaa svengiä. Ihastuin raitaan levykaupan lämmintä vinyyliä ensi kertoja pyöritellessäni yli 30 vuotta sitten. Hip hop all time greatest -osastoa.

Tätä kirjoittaessa törmään sivumennen sanoen erikoiseen ilmiöön. Nimittäin, ainakin No competition Spotifysta kuulokkeitse imutettuna aiheuttaa oudon epämiellyttävän värinän korvien väliin. Alaäänet tuntuvat juuri tässä hetkessä vaikeasietoisilta. Ilmiö liittynee päivän kuntoon eikä liene toistettavissa myöhemmin.


Muistelen saaneeni ensikosketuksen Eric B. & Rakimiin eri esittäjien kokoelmalta The Word Is Out! (1988). Sen avaa Derek B:n remiksaama Paid In Full. Tykästyin ja myöhemmin yllätyin, kun albumiversio oli riisutumpi. Oikeammin sanottuna se ei toki mennyt noin, vaan päinvastoin. Remix oli puetumpi.

Follow The Leaderin 2000-luvun uudelleenjulkaisuun tyrkättiin CD:n hännille kolme vaihtoehtoista versiota levyn kappaleista, mistä tarkkakatseisimmat jo saivat vihiä ylläolevasta kuvasta. Jälleen kerran piilotin lukijoilta nämä melko lisäarvottomat täytepalat. Kyllä saa useimmiten yksi näkemys riittää.

Tapa ei rajoittunut hip hop -piireihin, mutta oli - ehkä on? - huomattavan yleinen lajin parissa. Jossain mielessä ymmärrän tämän. Kuten todettua, musiikkisuuntauksessa vanhojen äänitteiden sämplääminen osaksi omaa taidetta oli - ehkä on? - perin yleistä. Tätä taustaa vasten ei tunnu kummalta, jos alkuperäiset tai eri tekijät kyhäilevät uustulkintoja biiseistä.

Ulkona tuuli puhaltelee virkistävän syksyisesti ja Follow The Leader on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



14 syyskuuta 2020

LEVYT - Jimmie Vaughan: Out There

Out There (1998) on sillä lailla vekkuli tapaus, että osaisin soittaa kaikki sen basso-osuudet, silmät kiinni ja villapaita päällä. Tehtävää helpottaa kummasti se ettei nelikielistä ole mukana nuottiakaan. Alaäänten tarve tyydytetään uruilla. Lämpimän Hammond-soundin siivittämänä jo ilmankin nautittavan musiikin tenhoavuus kohoaa vieläkin korkeammalle.

Perustrion Vaughanin toisella soololätyllä muodostavat rumpali George Rains, urkuri Bill Willis sekä Jimmie itse kitarassa ja vokaaleissa. Denny Freeman tuuraa Willisiä Kinky Womanilla. Vierailijoita on mukana maltillisesti.


Texasin Oak Cliffissä, Dallasin liepeillä syntynyt poika altistui bluesille ja muille hyvän musiikin muodoille jo nuorena. Tutuiksi tulivat useitten muitten ässäkepittäjien joukossa T-Bone Walker, Buddy Guy sekä Kingit Albert, BB ja Freddie. Meksikolaisilta vaikutteilta ei voinut paikallisia radioasemia kuunnellessa välttyä.

60-luvun lopulle tultaessa hän oli muuttanut Austiniin ja aloitellut musahommia. Varhaisvaiheen kohokohtana - ainakin jälkiviisaana katsellen - voidaan pitää pääsemistä lämmittelemään Jimi Hendrix Experienceä 1969.

Viisi vuotta tuosta Jimmie oli perustamassa Fabulous Thunderbirdsiä, valkoisen Texas bluesin lippulaivaksi kohonnutta yhtyettä. Siinä kyydissä vierähti puolitoista vuosikymmentä ja tuloksena 7 studio-LP:tä.

T-Birdsistä lähdön jälkeen nauhoitettiin duettoalbumi pikkuveikka Stevie Rayn kanssa. Ennen kuin kiekkoa ehdittiin pukata markkinoille, maailma romahti. Velipoika joutui tahtomattaan nakkaamaan soittimensa nurkkaan traagisen helikopterionnettomuuden myötä. Family Style (1990) ei onneksi jäänyt julkaisematta, vaikka se tehtiinkin surullisissa merkeissä.

Tämän jälkeen alkaneen soolouran toistaiseksi kirkkaimpana jalokivenä Apulaissheriffin mittapuulla hehkuu nyt käsiteltävä helmi. Out Therellä palikat saatiin parempaan järjestykseen kuin olympiadin verran aiemmin ilmestyneellä Strange Pleasurella (1994). Näin mielestäni, vaikka palikat olivat suurin piirtein samat.

Ainahan se on yhtä mystistä miksi joku osuu johon kuhun jotain toista tarkemmin. Enkä tietenkään osaa sanoa onko tämän kokonaisuuden osumatarkkuus muitten kuuntelijoiden kohdalla edeltäjäänsä tai seuraajiansa kummoisempi. Minulle tämä on jostain syystä muita kovempi.

Artistin elämäntilanteilla on luonnollisesti osansa taiteen sisältöön. Jimmie Vaughan oli sitten Strange Pleasuren eronnut vaimostaan neljännesvuosisadan kestäneen liiton jälkeen. Uusi suhde oli kehissä. Tämä ei voinut olla vaikuttamatta luomisprosessiin ja itse esityksiin.

Vähäeleisen ilmavat rumpu-urkukompit kuljettavat biisejä enimmäkseen keskitempoisina. Mestarin Stratocaster soi pinnalla kirkkaana ja tunnerikkaana. Piano tai saksofoni siellä, vibrafoni täällä ja tuolla tuovat sävyjä soppaan.

Miehen lauluääntä aivan suotta hieman vähätellään jopa Repertoiren uusintapainoksen kansissa. Minuun se uppoaa syvempään kuin monen niin sanotusti paremman vokalistin tapauksessa.


Pitikö näissä jutuissa aina jappasta jotain yksittäisistä kappaleista? No hyvä kun ei. Tehdään siitä huolimatta muutama nosto.

Koukuttava urkuriffi starttaa ensimmäisistä tahdeistaan lähtien pauloihinsa tempaavan avauksen Like a king. Nile Rodgers kirjoitti kappaleen ja huolehti komppikitarasta plus tamburiinista.

Kerkeimmin kulkeva Out there on blues-rock -skaalalla mitaten kaikista siivuista lähimpänä rock-laitaa. Revittelyyn ei sorruta, vaan mennään viileysasteikon ääripäässä. Svengaa kuin peura.

Astral projection blues rakennettiin Memphisissä kasatuista perusraidoista ja Dr.Johnin niitten päälle New Orleansissa lisäämistä vibrafonista ja muhkeasta pianosta. Taustalauluihin on merkitty Donald Bryant ja Michael Newell. Ensin mainittu muuten on tunnettu soul-mies Don Bryant.

Harrastin yllä päättelyä ja arvailua sen suhteen miten äänitykset jakautuivat kahden lokaation välillä. Sori jos meni väärin.

Little son, big sun teippaa paketin umpeen pelkästään kitaroitse. Voi olla, että siihen on yhdistetty kaksi raitaa. Mutta uskon kyllä, jos sanotaan JV:n vetäneen kaiken kerralla. Hieno lopetus.

Pitkäsoiton julkaisun aikoihin elokuvateattereihin tupsahti John Belushin (ilmeisistä syistä) poissa ollessa hieman vaivaannuttava jatko-osa Blues Brothersille. Filmin ehkä tärkeintä antia on lopun massiivinen orkesteri Louisiana Gator Boys, johon koottiin mittava nippu huippumuusikoita. Yksi heistä oli Jimmie Vaughan, mikä oli hänelle vähintään oikeutettu kunnianosoitus.

Uskotteko, että mielestäni Out There on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


09 syyskuuta 2020

LEVYT - Ne Luumäet: Laki Ja Järjestys

YY - Luumäkien historian kuntopuntari noudattelee A-käyrää, parhaus ja levyhyllyni ensimmäisyys diskografian puolivälissä: Laki Ja Järjestys (1990).


KAA - Pitkin hampain, mutta kohtuullista korvausta vastaan aikoinaan luovuttamassani Ne-vinyylikokoelmassa tämä keskimmäinen eli kolmas oli 18 remellyksen mittainen, yhtenä sokeripalanaan Turpakeikka.


KOO - 12-tuumaiset vaihtuivat kaikki-boxiin Hälyä Ja Pölyä (2012) , jonka täydellisyyden rikkoo vain se että joitain yksittäisiä älppärikappaleita on hajautettu "sieltä ja täältä"-osioon, tässä tapauksessa Niinkuin ennenkin.


NEE - Laki Ja Järjestys on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


08 syyskuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Dave Lindholm

Levyllä Kynä & Kumppanit (2018) on hieno Just about elän (vielä tän kesän), joka tullessaan pisti tosissaan miettimään kuinka tekijälleen omakohtaisesta tekstistä on kyse. Emme tiedä, koska Ralf-Henrik Lindholmilla ei koskaan ole ollut tapana retostella asioitaan julkisuudessa.

Tuon jälkeen on nyt mennyt kolme kesää ja herralta ilmestyi juuri pelkästään nimeään kantava albumi Dave Lindholm (2020), liki 50 vuotta debyytin jälkeen. Avauskappale Kadonnut päättyy seuraaviin riveihin:

ei oo muuta kuin toivoo
ja nyt sekin loppuu

En jää vatuloimaan sitä paljonko noilla sanoituksilla on yhteyttä toisiinsa tai missä määrin ne liittyvät kirjoittajansa elämäntilanteisiin. Lindholmin lyriikka kun on monesti yhtä arvoituksellista kuin presidentti Koiviston fundeeraukset taannoin.

Davelle ominaiseen tapaan tämäkin suomenkielinen levy on sanomapohjainen. Runoutta. Sanoja ei yritetäkään passuuttaa tavun tarkkuudella melodioihin.

Omana tulkintanani rohkenen esittää uutukaiselta muutamia toistuvia teemoja. Kyllä, vanheneminen on niistä yksi. Siihen liittyvä tai siitä irrallaan henkisyys on toinen. Nuo voi ajatella yksilöön liittyvinä. Yhteisön kannalta katsoen useammin kuin kerran tulee vastaan nykymaailman meno hulluuksineen. Samoin luonto ja sen kanssa yhtä oleminen.

Apulaissheriffi varaa oikeuden muuttaa mieltään yllä esitettyyn nähden ajan kulumisen ja kuuntelukertojen myötä.


Dave Lindholm on tupla-CD. Pituutensa puolesta se olisi mahtunut yhdelle, mutta parempi näin. Nyt meillä on kaksi järkevän mittaista, vähän yli puolituntista.

Biiseistä koviten kopsahtaa Vapaana viheltää, joka vaikuttaa valmiimmaksi tehdyltä paikoin hieman demomaisen materiaalin joukossa. Teksti ei osoita ymmärtämystä joukkoliikkeille, jotka pyrkivät päättämään muitten asioista. Myös ihmisen alistuminen aatteen vietäväksi ja oman ajatuksen kuolettaminen saa pyyhkeitä.

Muutoinkin kakkosrinkula potkii hivenen lujempaa. Se pyörii sittenkin toimii erinomaisen kitaroinnin voimin. Ruusun perusriffi vaikuttaisi olevan varioitu Hill Street Bluesin tunnussävelmästä. Finaali Jokaisessa on jotain vanhaa on yksinkertaisesti komea ja liikuttava kaikin puolin.

Ykkösellä Holikong - mitä mahtanee tarkoittaa? - irkkuilee Pike Kontkasen viulun ja Mikko Kangasjärven haitarin myötä. Suuren hengen sitomat huokuu samaten kelttitunnelmaa Tuomas Luukkosen huilun ansiosta, joskin taustahoilailut vievät ajatuksia Pohjois-Amerikan alkuperäiskansoihin päin.

Kontkanen saa roolia parissa muussakin biisissä. Katwi Koivisto laulaa taustoja yhdellä. Gröhnin Pekka koskettelee soittimia kolmeen otteeseen. Pääasiassa Daven kumppaneina häärivät Jaan Wessman ja eritoten Jani Viitanen, molemmat mitä milloinkin soittaen. Maestron repertuaarista löytyy kitaran lisäksi matkalaukkusitra, ei maailman yleisin instrumentti.

Levy vaatii syventymistä, mutta antaa paljon, kun siihen tosissaan ryhtyy. Omalta kohdaltani voin sanoa tämän tyyppisen musiikin osuvan vain, jos sitä esittää joku arvostamani tyyppi, jonka tuotanto on riittävän tuttua. Daveen tämä pätee.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


04 syyskuuta 2020

LEVYT - Kingston Wall: III - Tri-Logy

Tarjotkaa minulle teknoa kuultavaksi, niin katson toisaalle ja vaihdan puheenaihetta. Jos samaa olisi yritetty 25 vuotta sitten, olisin saattanut juosta parkuen karkuun ja piiloutua puun taa. Käsillä korvat peittäen soperrellut sekavia. Voi älkää minulle tuommosta tyrkyttäkö.

Niinpä muka! Pikkuista vaille parikymmentä kesää sitten kotiutin Kingston Wallin suurteoksen III - Tri-Logy (1994). Odotin varmaan jotain samankaltaista kuin jo hallussani olleella, timantiksi tietämälläni kakkosella. Sain teknoa rock-vaatteissa. En muista pidinkö sitä alkuun hyvänä vai en. Hieman taisin empiä ja yskähdellä.


Liekö albumille yllä antamani titteli oikea, mutta mestariteos kolmonen ainakin on näin alkusyksystä 2020 Apulaissheriffin lasien läpi katsottuna. Petri Wallille se saattoi olla myös suurteos. Kokonaisvaltainen, mielikuvituksellisen musiikin ja bockilaista elämänkatsomusta pursuilevien sanoitusten ja kansitaiteen muodostama hengentuote. Pääteos.

Radio Citylle hän kouhkasi, ettei tätä levyä voi ottaa pelkästään levynä. Oli luullakseni pahasti väärässä. Uskon, että lisäkseni sadat, jopa tuhannet muut ottavat tämän nimenomaan vain levynä. Sellaisena käsittelen sitä tästä eteen päin.

Levy sisältää äänitaidetta, jonka voi sen ollessa laulettua (tai puhuttua) jakaa musiikkiin ja tekstiin. Tässä tapauksessa teksti liikkui mystisessä maailmassa, jonka Ior Bock istutti Wallin päähän, aina fanaattisuuteen asti. Jätän pureutumatta siihen ja keskityn musiikkiin. Kannattaa lukea vastikään puntaroimani kirja, jos sanomaosasto kiinnostaa.

Walli oli löytänyt teknon tai/ja acid housen tai/ja trancen, mitä näitä nyt onkaan. Vanhastaan klassista rockia harrastaneen ja sen sisällä valittuihin paloihin perusteellisesti perehtyneen soittajan uppoutumista hypnoottiseen konemusaan voi pitää yllättävänä. Edellinen CD oli sisältänyt kokeiluja näiden yhdistämisestä varsin onnistuneesti.

Tri-Logy meni pitemmälle. Tekoprosessi oli osin turhauttava Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen kannalta. Valmista kauraa ei ollut. Kaksikko pantiin pelaamaan siten kuin tuottaja Pedro Cucaracha (siis PW) määräsi. Heillä ei välttämättä ollut aavistustakaan millainen lopputulos tulisi aikanaan olemaan, kun nokkamies olisi luonut omiaan pohjien päälle. Jamitteleva yhteissoitanta loisti poissaolollaan.

Cucaracha kutsui Rinneradion Kimmo Kajaston syntetisaattoreineen studiolle. Tämän rooli tulisi olemaan lopullisessa tuotteessa merkittävä.

Peter Bäckman kävi puhkumassa didgeridoota, omaperäisen ja mielestäni erittäin kiehtovan äänen tuottavaa puupuhallinta. Karri Wuorenjuuri hoiteli mukaan munniharppua, joka on niin erikoinen vehje, etten edes yritä kuvailla. Joutuisin vain kopioimaan jostain, esimerkiksi Wikipediasta.

Näistä aineksista syntyi Tri-Logyn ensimmäinen reilu puolituntinen. Yhdeksän tauotta toisiinsa liitettyä kappaletta suurin piirtein jännittävintä musiikkia mitä kuunaan olen kohdannut. Teknoprogesinfoniaa.

Oikeastaan numero 10 Stüldt håjt on vielä samaa jatkumoa, mutta se on helpompi mieltää itsenäiseksi esitykseksi. Petri-Pedron pitkäaikainen ystävä Kalle Kärki huusi omituista sanaparia psykedeelisen sävelmassan ja -kaaoksen sekaan. Kuoppamäen paukuttelu jaksaa ihmetyttää joka kuuntelulla. Huima pätkä kaiken kaikkiaan.

Tämän jälkeen loppu on totuttua, normi-Kingstonia.

Pitkällä didgeridoo-introlla lentoon liipaistu For all mankind sisältää alkupuolella rauhallisemman kotvasen. Parhaimmillaan se on, kun koneet käyvät täysillä. Uljas kitarointi kruunaa.

Komea Time on jo sävellyksenä valtava. Virtuooseille rakennettu trio-sovitus vailla ihmeempiä kekkulointeja on kaikkien voitto. Kitaristin panos osoittaa vastaansanomattomasti, että Hendrixiä on aikanaan tullut stereoista luukutettua ja häneltä vaikutteita omaksuttua.

Jo kakkosella vieraillut Sakari Kukko saksofoneineen pääsi mukaan albumin massiiviselle lopetukselle The real thing. Häneen nähden reservin vänrikki Wallin käskyvalta ei riittänyt. Piiruntarkkojen ohjeitten lateleminen ei tullut kyseeseen. Vanha mestari sai improvisoida mittavan soolonsa.

Väitän, että Brittein saarilla tehtynä ja kunnolla markkinoituna The real thing olisi tänä päivänä suurten joukkojen tuntema progeklassikko. Eikä vähiten Kukon oivallisen, alultaan yleisilmeestä poikkeavan osuuden takia. Lopuillaan se tosin alkaa leijua samassa ilmatilassa kappaleen kulkevan osan kanssa ja johdattelee sitä lyhemmän kitarasoolon tunnelmaan.


Aiemmin kirjoitin, että Kingston Wallin tuotannossa kakkonen on ykkönen. Nyt väitän lisäksi, että myös kolmonen on ykkönen. Tästä seuraa sellainen outous, että sekä kakkonen että kolmonen ovat ykkösiä ja vain ykkönen ei ole ykkönen. Kunnes jonain päivänä sekin saattaa olla.

Jos albumin kunnolla moneen kertaan kokenut yrittää väittää sen olevan muuta kuin napakymppi, niin on tasan yhtä oikeassa kuin Apulaissheriffi omassa arviossaan.

Nimittäin siinä että III - Tri-Logy on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


02 syyskuuta 2020

KIRJAT - Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Höyrypää, itsevarma, rehellinen, vakuuttava, velmuilija, koppava, tyly, röyhkeä, fiksu, perfektionisti, jämpti, maaninen, romanttinen riehuja, päällikkö, peruspositiivinen, intensiivinen, mukava, humaani, ymmärtäväinen. Muun muassa noilla sanoilla kuvailivat Petri Wallia lukuisat haastatellut kirjan alkupäässä.

Määritelmistä voi päätellä, ettei kyse ollut ihan tavan tallaajasta. Walli oli käsittääkseni hyvin omalaatuinen soittajalahjakkuus, joka nuorempana opetteli harjoitteluajasta tinkimättä kitaravirtuoosiksi. Sitten hän pystyikin elämään asenteella "treenamalla oppii treenaamaan, mutta soittamalla soittamaan".

Tämän rinnalla hänen alter egonsa, tuottaja Pedro Cucaracha vei bändiään määrätietoisesti kohti haluamaansa päämäärää, kansainvälistä menestystä. Se teki sitä lyöttäytyen tarpeellisiksi katsomiensa ihmisten kaveriksi, samalla muut tieltään raivaten tai heidät ohittaen.

Sääntöjä noudatettiin, kun viitsittiin. Esimerkiksi liikennekäyttäytyminen tuntuu saaneen inspiraationsa kaoottisesta Kairosta, jossa nuorukainen vieraili vuonna 1989.

Tiivistettynä tuollaisia vaikutelmia herätti Viljami Puustisen Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like, 2014), jonka lasken kotimaisen musiikkikirjallisuuden kirkkaimpaan aateliin.


Saagaa lukiessa voi pohtia asioita ainakin kahdelta kantilta. Kuinka Kingston Wallista tuli niin loistelias koalitio ja kuinka Petrin elämä meni mihin meni ja päättyi viimein niin tavattoman traagiseen loppuratkaisuun.

Jälkimmäisen osalta luulen syypankista löytyvän lapsuuden äidittömyyden, liian intensiivisen tajunnanlaajentimien käytön sekä pettymyksen musiikillisten tavoitteiden saavuttamattomuudesta. Korostan, että luulen.

Puustinen onnistuu kertomaan tarinan uskottavan neutraalisti ja asioita peittelemättä, silti mässäilyyn sortumatta. Tässä mielestäni on kirjan vahvuus. Se (minulle) tärkeämpi tarkastelulinja saa riittävästi painoa. Kingstonin varhaishistoria käydään läpi kuten kuuluukin. Samoin ruuhkavuodet ja levytykset.

Selväksi tulee se mikä levyihin perehtyneille on muutenkin ilmeistä. Yhtyeessä napsahtivat palikat paikoilleen, kun ailahtelevaisen päällikön ja tasoittavan Jukka Jyllin remmiin liittyi jostain sieltä puolivälistä oleva Sami Kuoppamäki. Tämän jälkeen kasassa oli niin maaginen trio, että sen rinnalla tietyllä tapaa kalpenivat Ganesit ja Royalsit, Güntit ja Skootterit, jopa Experiencet ja Creamit - kaikella kunnioituksella kaikkia noita kohtaan.

Hurriganesista puheen ollen, kerrotut Wallin ja Remu Aaltosen polkujen kohtaamiset ovat varsin hykerryttävääkin luettavaa. Siinä oli kaksi pomoa, joitten välillä ilmeisesti hiukan salamoi, mutta kulki myös arvostuksen aaltoja.

Viljami Puustinen on Akseli Gallen-Kallelan veljen lapsenlapsen lapsi, joka on tuottanut muutakin tietokirjallisuutta. Jos tässä tapauksessa teoksen kohde vaikutti leimallisesti pääkaupungissa ja sen lähiympäristössä, niin samaa voinee sanoa Puustisesta. Tämän hoksasin yhdestä pikkudetaljista, joka hieman hymyilytti:

Kingston Wallin fanaattisimmat kuulijat löytyivät Jyllin ja Kuoppamäen suvun mailta Pohjanmaalta. Haapavedellä eräs poikalauma kertoi ajaneensa Ylivieskasta asti katsomaan Kingston Wallia. Edes helsinkiläisyys ei tuottanut ongelmia lakeuksilla.

Ylivieskasta Haapavedelle on 45 kilometriä. Noilla main se ei ollut kummoinen matka lähteä keikkapaikalle, joita ei aivan yhtä tiheään ollut kuin pääradan eteläkolkan tienoilla. Nykyään vielä vähemmän.

En myöskään muista kertaakaan mitään bändiä katsomaan mentäessä mietityn mistä soittajat olivat kotoisin. Veikkaan, että käynti Lestijärven Discolandissa tai Nivalan Tuiskulassa oli isompi ongelma helsinkiläisille soittajille kuin soittajien helsinkiläisyys reisjärvisille tai sieviläisille.

Apulaissheriffin papereissa stadilainen näkökulma ei kirjan tasoa alenna milliäkään. Ennemminkin se toimii osoituksena siitä miten erilaista elämä eri puolilla Suomea on. Todisteena esitän faktan, että kahlasin tämän nyt läpi jo toiseen kertaan. Huonoille ei noin käy.

Heitetään loppuun vielä yksi anekdootti päähenkilöstä. Hänen kerrotaan tokaisseen jossain vaiheessa, että soittajalla ei saisi olla kuin yksi kitara. Ai että minun on helppo yhtyä mielipiteeseen. Soittaa en osaa, mutta ajatuksen voin yhdistää moneen muuhunkin aihepiiriin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: