Jutut ajassa

02 syyskuuta 2020

KIRJAT - Viljami Puustinen: Kingston Wall - Petri Wallin saaga

Höyrypää, itsevarma, rehellinen, vakuuttava, velmuilija, koppava, tyly, röyhkeä, fiksu, perfektionisti, jämpti, maaninen, romanttinen riehuja, päällikkö, peruspositiivinen, intensiivinen, mukava, humaani, ymmärtäväinen. Muun muassa noilla sanoilla kuvailivat Petri Wallia lukuisat haastatellut kirjan alkupäässä.

Määritelmistä voi päätellä, ettei kyse ollut ihan tavan tallaajasta. Walli oli käsittääkseni hyvin omalaatuinen soittajalahjakkuus, joka nuorempana opetteli harjoitteluajasta tinkimättä kitaravirtuoosiksi. Sitten hän pystyikin elämään asenteella "treenamalla oppii treenaamaan, mutta soittamalla soittamaan".

Tämän rinnalla hänen alter egonsa, tuottaja Pedro Cucaracha vei bändiään määrätietoisesti kohti haluamaansa päämäärää, kansainvälistä menestystä. Se teki sitä lyöttäytyen tarpeellisiksi katsomiensa ihmisten kaveriksi, samalla muut tieltään raivaten tai heidät ohittaen.

Sääntöjä noudatettiin, kun viitsittiin. Esimerkiksi liikennekäyttäytyminen tuntuu saaneen inspiraationsa kaoottisesta Kairosta, jossa nuorukainen vieraili vuonna 1989.

Tiivistettynä tuollaisia vaikutelmia herätti Viljami Puustisen Kingston Wall - Petri Wallin saaga (Like, 2014), jonka lasken kotimaisen musiikkikirjallisuuden kirkkaimpaan aateliin.


Saagaa lukiessa voi pohtia asioita ainakin kahdelta kantilta. Kuinka Kingston Wallista tuli niin loistelias koalitio ja kuinka Petrin elämä meni mihin meni ja päättyi viimein niin tavattoman traagiseen loppuratkaisuun.

Jälkimmäisen osalta luulen syypankista löytyvän lapsuuden äidittömyyden, liian intensiivisen tajunnanlaajentimien käytön sekä pettymyksen musiikillisten tavoitteiden saavuttamattomuudesta. Korostan, että luulen.

Puustinen onnistuu kertomaan tarinan uskottavan neutraalisti ja asioita peittelemättä, silti mässäilyyn sortumatta. Tässä mielestäni on kirjan vahvuus. Se (minulle) tärkeämpi tarkastelulinja saa riittävästi painoa. Kingstonin varhaishistoria käydään läpi kuten kuuluukin. Samoin ruuhkavuodet ja levytykset.

Selväksi tulee se mikä levyihin perehtyneille on muutenkin ilmeistä. Yhtyeessä napsahtivat palikat paikoilleen, kun ailahtelevaisen päällikön ja tasoittavan Jukka Jyllin remmiin liittyi jostain sieltä puolivälistä oleva Sami Kuoppamäki. Tämän jälkeen kasassa oli niin maaginen trio, että sen rinnalla tietyllä tapaa kalpenivat Ganesit ja Royalsit, Güntit ja Skootterit, jopa Experiencet ja Creamit - kaikella kunnioituksella kaikkia noita kohtaan.

Hurriganesista puheen ollen, kerrotut Wallin ja Remu Aaltosen polkujen kohtaamiset ovat varsin hykerryttävääkin luettavaa. Siinä oli kaksi pomoa, joitten välillä ilmeisesti hiukan salamoi, mutta kulki myös arvostuksen aaltoja.

Viljami Puustinen on Akseli Gallen-Kallelan veljen lapsenlapsen lapsi, joka on tuottanut muutakin tietokirjallisuutta. Jos tässä tapauksessa teoksen kohde vaikutti leimallisesti pääkaupungissa ja sen lähiympäristössä, niin samaa voinee sanoa Puustisesta. Tämän hoksasin yhdestä pikkudetaljista, joka hieman hymyilytti:

Kingston Wallin fanaattisimmat kuulijat löytyivät Jyllin ja Kuoppamäen suvun mailta Pohjanmaalta. Haapavedellä eräs poikalauma kertoi ajaneensa Ylivieskasta asti katsomaan Kingston Wallia. Edes helsinkiläisyys ei tuottanut ongelmia lakeuksilla.

Ylivieskasta Haapavedelle on 45 kilometriä. Noilla main se ei ollut kummoinen matka lähteä keikkapaikalle, joita ei aivan yhtä tiheään ollut kuin pääradan eteläkolkan tienoilla. Nykyään vielä vähemmän.

En myöskään muista kertaakaan mitään bändiä katsomaan mentäessä mietityn mistä soittajat olivat kotoisin. Veikkaan, että käynti Lestijärven Discolandissa tai Nivalan Tuiskulassa oli isompi ongelma helsinkiläisille soittajille kuin soittajien helsinkiläisyys reisjärvisille tai sieviläisille.

Apulaissheriffin papereissa stadilainen näkökulma ei kirjan tasoa alenna milliäkään. Ennemminkin se toimii osoituksena siitä miten erilaista elämä eri puolilla Suomea on. Todisteena esitän faktan, että kahlasin tämän nyt läpi jo toiseen kertaan. Huonoille ei noin käy.

Heitetään loppuun vielä yksi anekdootti päähenkilöstä. Hänen kerrotaan tokaisseen jossain vaiheessa, että soittajalla ei saisi olla kuin yksi kitara. Ai että minun on helppo yhtyä mielipiteeseen. Soittaa en osaa, mutta ajatuksen voin yhdistää moneen muuhunkin aihepiiriin.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti