27 toukokuuta 2020

UUTUUSLEVYT: Ismo Haavisto: Hard Stompin' Blues

Ismo Haavistolta on tullut uusia levyjä ulos aina parillisina vuosina siitä lähtien, kun hän alkoi julkaista niitä oman Lake Water Recordsin kautta. Viimeisin ilmestys Hard Stompin' Blues (2020) on niin tuore tapaus, että höyry vielä nousee.

Odotukseni uutuutta kohtaan olivat jokseenkin korkealla; siinä määrin vakuuttavaa jälkeä olivat esitelleet sekä blogissa jo vouhottamani Mean Blue Train (2014) että varsinkin The Blues Has Chosen Me (2018). Noitten välissä Lahti Big Bandin kera pyöräytetty Fire Breath (2016) on vielä tutkailematta.


Ennen pitemmälle meneviä vertailuja tulkoon tiettäväksi, jotta Hard Stompin' Blues on, jos ei eri puulajista, niin ainakin erilaisin työkaluin veistetty kuin vuosien -14 ja -18 kiekot. Nyt ei soita trio, vaan mies. Vuorossa on puhdasverinen soolotyö. Yksittäisiä kappaleita on toki toteutettu samaan tapaan aiemminkin.

Haaviston tapauksessa soolotuotanto tarkoittaa laulua, kitaraa, huuliharppua ja jaloin työstettyjä perkussiovälineitä (stompbox ja jalkatamburiini). Päällekkäisäänityksiä ei käsitykseni mukaan tehty. Se minkä kuulet, on vedetty sisään sellaisenaan artistin kotistudiolla. Kuulostaa silti paikoin bändiltä, eikös vaan.

Järkälemäiseksi yllätykseksi ei voi laskea sitä, että kerrotunlaisella metodilla syntyi enimmäkseen vanhalta Amerikalta lujasti tuoksahtavaa country bluesia. Vain äänityksen puhtaus ja vokalistin tunnistettava suomiaksentti paljastavat, ettei nyt liikuta sotien välisessä ajassa Mississippin deltalla. Totta kai toisenlaistakin olisi kyseisellä menetelmällä voinut tehdä, mutta artistin historiaa hieman tuntien tuntuu maailman luontevimmalta asialta, kun kakku on tämmöinen.

Ja onhan se vaan taas hyvä. Yhdeksän omaa ja kolme lainattua pläjäystä. Jälkimmäisistä nostan Blind Lemon Jeffersonin Black horse bluesin, josta kenen tahansa aloittelevan blues-kitaristin kannattaa ottaa mallia siitä kuinka vanhalle teokselle voi tehdä kunniaa. Siinä, kuten muutamalla muullakin siivulla Haaviston laulu on totuttua karheampaa. Hieman Charley Pattoniin ym. vivahtavaa kurkkusäröä on havaittavissa.

Albumi sisältää niin tasaisen hyvää tavaraa, että on mahdoton sanoa missä on se heikoin lenkki, josta kettinki päistä vedettäessä katkeaisi. Tiedä vaikka hajoaisi kahteentoista pätkään.

Mainoksia lukuunottamatta en muuta suoratoistoista löytänyt, joten jääköön tällä kertaa näyte esille panematta. Uskokaa sanaani, kun väitän tarjolla olevan mitä parhaiten vedettyä yhden miehen bluesia. Onkohan moista koskaan maassamme paremmin tehtykään?

Suosittelen vahvasti.

Niin, se vertailu bändilevyihin. Musiikkimakuni on tällä hetkellä himpun verran enemmän niitä suosiva. Hihasta vedetyllä arvauksella viitenä päivänä viikossa nostaisin ne tämän yläpuolelle. Sen jälkeen jää ne pari päivää, jolloin Hard Stompin' Blues vetää pitemmän korren.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti