LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign

Onhan se niin surkeaa, niin surkeaa, että itkettää. Born under a bad signin johtolankana on hyvän tuurin totaalinen puute. Jos ei huonoa olisi olemassa, ei laulajalla olisi mitään.

if it wasn't for bad luck

I wouldn't have no luck at all

Stax Recordsin peruskaartiin kuulunut solisti ja lauluntekijä William Bell raapusti toimeksiannosta tekstin myöhemmin klassikoksi muuttuneeseen bluesiin. Saattoi siinä hieman lainata jonkin vanhemman laulun sanoja, mutta näinhän sitä aika paljon tehtiin silloin, ja miksei nykyisinkin. Sävellys tuli toiselta yhtiön vakiokasvolta Booker T.Jonesilta.

Kun käy läpi Albert Kingin tekemisiä, ei välty panemasta merkille hänen osallistuneen kovin harvakseltaan biisinikkarointiin. Nyt suurennuslasin alle napattu Born Under A Bad Sign (1967) sisältää yhden kokonaisen ja toisen puolikkaan tällaisia. Noitten päälle LP:llä on vielä pari kolme muuta alkuperäisesitystä. Loput eli noin puolet kaikista on covereita.



King, alkujaan Albert Nelson syntyi etelässä Mississippin osavaltiossa, varttui siellä ja naapurissa Arkansasissa. Kolmikymppisenä musiikkihommat veivät monien muiden alan tekijöiden tavoin pohjoiseen, ensin Indianaan, sitten Illinoisiin. Chicagon tyyli tuli omaksuttua.

Reilu kymmenen vuotta riitti. Ura ei raketoinut ja muusikko palasi etelään, osoitteena tällä kertaa Memphis, Tennessee. Syntyi sopimus Staxin kanssa ja silloin lähti. Soulin ja R&B:n julkaisuun keskittynyt levy-yhtiö orkestereineen yhdistettynä Kingin Chicago-taustaan osoittautui toimivaksi kombinaatioksi. Saatiin aikaan sielukasta bluesia, soul bluesia.

Seurasi singlejä, joita nauhoitettiin ja julkaistiin maaliskuusta 1966 lähtien yli vuoden ajan. Ensimmäinen Stax-albumi kokoaa osan niistä (numerot 1, 2, 4, 5, 8 ja 9 kuvassa), viisi biisiä vetaistiin purkkiin 9.6.1967 sessiossa. Tämä oli melko tyypillinen tapa rakennella älppäreitä hyvinkin sinkkuvetoiseen aikaan.

Taustayhtyeenä vaikuttaa legendaarinen Booker T. & The M.G.'s. Ryhmä nauttii syystä kovaa arvostusta. Henkilökohtaisena mielipiteenäni siitä heitän, että kaikki suunnistajat ovat kyllä tasan tarkkaan reitillä, eikä rasteilla pummeja tule, toisaalta vältetään riskaabeleita reitinvalintoja.

Edellä väittämäni suomennettuna tahtoo sanoa, ettei mitään ongelmaa näy taidon, rytmi- ja tyylitajun tai yhteispelin osalta, mutta tietty värittömyys vaivaa. Tuon voi todeta kuuntelemalla bändin instrumentaalilevytyksiä. Booker T. & The M.G.'s loistaa, kun he säestävät riittävän vahvaa solistia tyyliin Otis Redding. Tai sitten Albert King, joka tietysti lisäksi oli maailman parhaita kitaristeja.

Mainittakoon että M.G.'sin Steve Cropper puolestaan on maailman parhaita komppikitaristeja.

Mukana albumilla on vielä merkittävänä osasena Staxin mainio puhallinsektio The Memphis Horns.



Kingin soitannan tuttu erikoisuus oli se että hän käsitteli normaalisti kielitettyä instrumenttia vasenkätisesti. Tästä johtuen kielet olivat tavallisuudesta poiketen järjestyksessä paksuin (matalaäänisin) alhaalla ja ohuin ylhäällä. Kun noin tekee, ovat oppikirjatekniikat paperia ja niitten paikka paperikori.

Täytyi keksiä itse ja tehdä kuten parhaalta tuntuu. Lähes aina kun noin menetellään, nousee Apulaissheriffin hattu, olipa kyse musiikista, urheilusta tai marjanpoiminnasta. En osaa sanoa kuinka suuri osuus yksityiskohdalla oli siihen miltä äijän soitto kuulosti.

Minulle kitaroinnistaan välittyy yhtä aikaa voima ja tunne. King oli iso mies, liki parimetrinen, mikä saattaa yksioikoisesti ajatellen olla syynä voimakkuuden tuntuun. Vastakkaisen vaakakupin tunnepitoisuus yhdessä tuon kanssa on se mikä on minut saanut häntä arvostamaan. Luulen niin. Sen tiedän, että kunnioitusta nostaa tekemisen tietynlainen yksinkertaisuus. King ei yrittänyt kosiskella kuulijaa vikkelyydellä tai monimutkaisuudella.

Jos sinne suurennuslasin alle nyt pikkaisen vilkaistaan, niin loisteliasta nimikappaletta rikastuttaa simppeli, kohtalokas bassokuvio. Vastuussa on Donald "Duck" Dunn, joka CD-uudelleenjulkaisun takakannessa on virheellisesti merkitty kitaristiksi. Taidan havaita CCR:n Sinister Purposessa jotain samankaltaista.

Läpi levyn nautin Al Jackson Juniorin rummutuksesta. Parhaimmin sen tuo esiin tulkinta varhaisesta delta bluesista Crosscut saw.

I almost lost my mind herkistelee balladina, kuten tekee myös viihteellinen päätösraita The very thought of you, jolla huippukepittäjä todistaa olevansa myös melkoinen laulaja, ellei se jo muuten ollut selvää. Gibson Flyin V, tuttavallisemmin Lucy, oli nurkassa ja osin senkin ansiosta tunnelmasta tuli kaikessa romanttisuudessaan jotenkin sinatrainen tai natkingcoleaaninen.

Jankkaavahkolla kompilla taottu The hunter on ainut lievä tasonlasku kokonaisuudessa. Omalta osaltaan se lisää vaihtelevuutta, jota Born Under A Bad Sign sisältää kiitettävästi. Ei todellakaan mennä samaa rataa koko puolituntista.

As the years go passing by olkoon esimerkki yhdestä kiekolla kuultavasta tyylistä, hitaasta pianon ja puhaltimien sävyttämästä bluesista. Minulla oli muka varma muistikuva, että olisin joskus tutustunut siihen mestarin oppipoika/ihailija/kollega Stevie Ray Vaughanin versiona, mutta enpä sellaista sitten löytänytkään. Taisi olla Gary Mooren versio.

Kun en tähän hätään muutakaan keksi, niin lopetellaan näin: Born Under A Bad Sign on aivan mahtava levy!

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät

Jahans. Vajaat 10 vuotta kasassa ollut bändi nimeltä J.Karjalainen on tehnyt uutta musiikkia. Huuliharpulla käynnistyvä rauhaisa Kevään hopeinen virta soi tuttuun malliin jokusen tahdin. Laulu alkaa.

Hetkinen. Painokoneet seis! Eihän tämä ole. Äänessä onkin aivan toinen persoonallisen ulosannin haltija, Suonna Kononen. Orkesteri on siis Huojuva Lato. Täytyy sanoa, että sävellykseltään ja sovitukseltaan voisin huoletta kuvitella kappaleen olevan Karjalaista. Jopa teksti passaisi hänen päästään tulleeksi. On aistikas tunnelmointi.

Ladon tuorein täyspitkä Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät (2020) ilmestyi jokunen hetki takaperin. Uskallan vielä pitää sitä uutuuslevynä, jolloin hyllyyni päätyessään tuotos joutuu Apulaissheriffin toimisto-ohjesäännön perusteella jutun aiheeksi.

Sydänmaantiestä tehtiin video ja singlenäkin se julkaistiin. Kuulostaa siltä kuin Syrjän veljeksistä vanhempi olisi käynyt mikittämässä rummut sitä varten ja serkkupoika soittanut ne. Tosiasiassa kapuloissa on Keijo Korhonen, kuten jo vuodesta 2013 asti. Ilkka Vartiainen jatkaa edelleen liukukitaroissa ja uusimpana jäsenenä bassolla komppaa Teemu Sinkko.

Sinkkuainesta arvelen löytyvän myös ykkösraidasta, jonka mukaan albumi on ristitty. Se tuntui ensi soitolla hieman yksitoikkoiselta, ujuttautui toisella kerralla hyväksi ja aiheutti kolmannella jo lievää korvamatoisuutta.

Jos olisin yhä vinyylimiehiä, saattaisi B-sivu kulua käytössäni A:ta äkempää. Sattumoisin minun makuuni osuvimmat numerot ovat tällä kertaa niin sanotusti takapihalla eli mehtän puolella.

Ajetaan viittäkymmentä toimii maukkaan soitinnoksensa ansiosta. Teemun kontrabasso, Ilkan banjo sekä Suonnan mandoliini, huuliharppu ja akustinen tekevät tästä miellyttävän folk-henkisen. Mehukas Bertta rullaa huippupainijan lailla ja kertoo levyn mukavimman, joskaan ei niin iloisesti huipentuvan tarinan.

Valoisa Auringonläikkä hytkyy karibialaisittain, Vaaran laella henkii hienosti 70-lukua. Uusi tuttavuus on itselleni tämä Ozark Mountain Daredevils, jonka Mountain rangesta jälkimmäinen on suomennettu, alkuperäiselle lopen uskollinen versio. Kononen kitaralla ja Vartiainen pedal steelillä duetoivat pitkän, hartaan lopun Korhosen ja Sinkon pohjille.

Tiedän yhtyeen nokkamiehen Neil Young -diggariksi, kuten itsenikin. Siispä emme tule näkemään iltapäivälehden lööppiä siitä että Rakkaustähti on kova. Yllättävää sen sijaan on, että sen sanat ja sävel tulivat Minna Kettuselta, ei Suonnalta. Crazy Horsen kera vedetyt pitkät lurittelut yhdistyvät biisissä country rock -tyylin Youngiin erinomaisesti.

Vaikutteiden alkuperä paljastuu ihan ensimmäisistä surinoista ja plektran iskuista lähtien. Jatkossa Pohjois-Karjalan Ben Keith antaa kielille kyytiä asiaankuuluvasti. Konosen ylväs, ellei jopa majesteettinen soolo viimeistelee vaikutelman. Loppuun vielä pitkät Arc-häröilyt ja Viimeisten Vanhojen Hyvien Päivien lakipiste on kuultu.

Hyvät lukijat, Rakkaustähti ansaitsee myös teidän huomionne.

LEVYT - Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)

Jatketaan tamperelaisen Popedan jälkeen vielä toisella 40 vuoden takaisella klassikolla. Samoilta nurkilta tupsahti markkinoille tämäkin tuotos, Juice Leskinen Slamin rempseyttä ja herkkyyttä pursuileva XV Yö (Tauko III) (1980).

Albumin otsakkeeksi piti tulla kahden edellisen jatkona pelkkä Tauko III. Apulaissheriffin ymmärryksen yli menevän, levy-yhtiöstä kumpuavan viisauden takia tämä ei käynyt. 1990- ja 2000-lukujen uusinnoissa roomalaisin numeroin ilmaistu järjestysnumero piti vielä mennä kirjoittamaan auki (ks. kuva). Lipposen Levy Ja Kasetti palautti roomalaiset tämän vuoden julkaisuihinsa.

Tauko III saattaa olla musiikillisesti koko Leskisen taipaleen jykevin saavutus.

Ryhmä oli hitsautunut kiinteäksi. Matti A.Takala rummuissa, Hannu Tervaharju bassossa, Petteri Salminen kitarassa sekä Safka Pekkonen uruissa ja muissa olivat muodostaneet Slamin jo aiemmilla Tauoilla. Petteri ja Safka olivat soittaneet piällikön kanssa vuodesta -75 lähtien Juicessa, Petteri jo LP:llä Juice & Mikko (1975). Kitaristi Jari Yliaho oli mukana uutena korvatakseen lähtöä tehneen Salmisen.

Kohta vakiojäseneksi ylennettävä Ila Loueranta taisi tehdä ensiesiintymisensä Leskisen yhtyeissä juuri Tauko III:lla. Hän osallistui nauhoituksiin taustakuorossa ja ilmeisesti myös akustista näppäillen.

Rock'n roll'n blues'n jazz avaa olemalla eräs hulppeimmista rämpytysrokeista mitä maassamme on kuunaan tehty. Ajan kesto on tuollaiseksi simppeliksi ralliksi ollut käsittämättömän vankkaa.

Sama pätee ikivihreään Viidestoista yö, jonka kaiken järjen mukaan pitäisi olla täysin kuuntelukelvotonta huttua näin 40 vuotta syntymästään, johtuen hullun runsaasta radiosoitosta. Vaan minkäs teet, kun Dylania lainaava sointukulku ja kiistatta nerokas sävellys yhtyvät puutteettomaan sovitukseen.

Sivumennen sanoen, levyn sovitukset on merkitty pelkästään Leskisen piikkiin, mikä ei tee oikeutta totuudelle. Ainakin jos on uskominen Tervaharjun myöhemmin sanomaan. Uskon siihen.

Kolmiosainen Pieni kalmistosarja rakentuu urkukompin hallitsemasta ja hienon kitaroinnin päättämästä jaksosta, lyhyestä väli-irrottelusta sekä komean kuoron sävyttämästä ensiosan sukulaisesta. Ehkä tämä on pienoinen tasonlasku erinomaisessa kokonaisuudessa.

Hulvaton Haetarirock päästää Safkan valloilleen. Hän laulaa persoonallisesti ja hanuroi hervottomasti läpi vauhdikkaan numeron. Salminen tinttaa pianolla boogieta taustaan. Tämä on parhaasta päästä Juicen niin sanottuja huumoriralleja.

Oululaisena pitäisi tieten olla innoissaan vinyylin A-puolen päätöksestä Edestakaisin (Laihia - Heinäpää). Heinäpäähän, tuohon raviohjastajien kaupunginosaan on kirjoituspöydän paikaltani matkaa tuollaiset seitsemisen kilometriä. Enempi tämäkin silti toimii musiikkina. Enkä tosiasiassa edes ole mikään Oulu-fanaatikko.

Outoon valoon on niitä biisejä, jotka saavat joka kerta aikaan väristyksiä. Yliaho tulkitsee niin, että ihmettelen miksei enemmänkin. Takalan toimet patteriston takana ilahduttavat koko matkaltaan. Toki rumpusoundit on tuotettu onnistuneen jyhkeiksi, mutta Takala myös näyttää miten fillit saadaan kuulostamaan muulta kuin pelkältä tilan täytteeltä. Kaiken kruunaa Pekkosen hillitön huilu. Mestariteos ilman muuta.

Seuraavaksi on sijoitettu lisää huilua tarjoileva suvanto Mene kotiin. Kitarasoolo on yksinkertainen, mutta tunteisiin menevä. En tiedä onko se Salmisen vai Yliahon käsialaa, veikkaan ensimmäistä.

Tauko III:n toinen kliimaksi on Mies joka rakastaa itseään, jossa on aivan kaikki niin kohdallaan kuin suinkin voi. Kuulokkeilla - miksei kunnon stereoillakin - saa nauttia täysin siemauksin myös Tervaharjun basismista muun helpommin kuulolle pannun instrumentaation pohjalla. Täydellistä, kerta kaikkiaan täydellistä musiikkia.

Ei elämästä selviä hengissä. Räppilaulettuun, nimikappaleen tavoin periaatteessa puhkisoitettuun numeroon pätee oikeastaan kaikki sama mikä Rock'n roll'n blues'n jazziinkin. Osasi ne perskutas väsätä helposta taidetta.

Twistaten humppaava Naisellinen nainen olisi saattanut olla korvattavissa toisentyyppisellä vedolla. No, on siinä sentään kuriositeettina Yliahon lyhyt saksofonipätkä.

Piti ihan etsiä mitä tarkoittaa adjektiivi eteerinen. Sen verran löysin sopivia määritelmiä, että tohdin kutsua nivaskan lopetusta Lauloin miehen maisemaan sellaiseksi. Auli Suoniemi vastaa uskomattoman kauniista naisäänestä. Kitarasoolo saa jälleen ihokarvat elämään.

Kyllä soisi näin hienoja albumikokonaisuuksia rakennettavan enemmän tänäkin päivänä, vaan harvinaista herkkuahan ne ovat. Kuten sanottua, Slam oli vuonna 1980 toimiva yksikkö, joka kykeni toteuttamaan johtajansa aivoitukset parhaalla mahdollisella tavalla. Tai vähintäänkin hyvin lähelle parhaalla. Johtajan kyvyt tiedetään enempiä kehumattakin.

Sen minä vaan sanon, vaikken paljon puhu, että XV Yö (Tauko III) on aivan mahtava levy!

LEVYT: Popeda: Raswaa Koneeseen!

Onko missään musiikkigaalassa kategoriaa, jossa palkinnon saa sillä perusteella miten hyvin LP:n ensimmäisen biisin ensimmäinen säkeistö kuvaa sisältöä kokonaisuudessaan?

me tultiin tänne

teidänkin mestaan

rokettia rappaamaan

ja matkalla se jo

päätettiin että

tästä tulee mahtavaa

Nuo Da dan rivit määrittelevät varsin tyhjentävästi missä nyt mennään.

Apulaissheriffin musiikillinen herääminen ei tapahtunut, eikä voinutkaan tapahtua silmänräpäyksessä. Yhden vuosiluvun voi silti jälkikäteen ajatellen korottaa tärkeimmäksi tässä mielessä. Härmässä oli tuolloin, 40 kesää sitten voimissaan uuden aallon rock.

Tuona maagisena vuonna ilmestyi sellaisia suomenkielisiä mestariteoksia kuin Täältä Tullaan Venäjä, Akun Tehdas, Maailmanpyörä Palaa, Viidestoista Yö (Tauko III), Moottoritie On Kuuma sekä nyt retosteltava Popedan Raswaa Koneeseen! (1980).

Eipä noista mikään tuoreeltaan liiemmin hetkauttanut, koska sisäinen antennini oli viritetty 50-luvun rock and rollin ja rockabillyn vastaanottamiseen. Muistan kyllä miten tätä yhden naapurin pojan luona kuunneltiin eikä se ihan paskalta tuntunut. Salaa saatoin vähän tykätäkin.

80-luvun puolivälissä, kasettikaudella omistin yhden bändin alkuperäisen ja joku toinen taisi olla äänitettynä. Vielä hieman myöhemmin levarin ostettuani Raswaa Koneeseen! oli suht' aikaisia hankintoja ja jäi lopulta ainoaksi omistamakseni yhtyeen albumiksi vinyylikaudellani. Syynä nuo muinaiset kuuntelusessiot naapurissa.

Tänään, koronavuonna 2020 arvostan Popedan kakkoslevyn sen kaikkien aikojen top kolmeen. CD-lootassa 15 ehdokasta, mistä valita.

Tekijäkaartista voi vetää muutaman huomion.

Pate Mustajärvi on ainut alusta asti ja edelleen mukana oleva jäsen. AC/DC selvisi AC/DC:nä Bon Scottin kuoleman jälkeenkin. Popeda ilman Patea olisi jotain muuta, kenties Wartburg. Pate on Popedalle yhtä välttämätön kuin Malcolm Young AC/DC:lle. Tästä voi johtaa, ettei AC/DC:tä enää ole olemassakaan, jos pieni sivuloikka aiheesta sallitaan.

Kitaristi Arvo Mikkonen vastasi yksin tai kimpassa Lehtisen ja/tai Puukan kanssa kaikista sävellyksistä. Sanoitukset jakautuivat kahdelle suhteessa Mustajärvi 8, Mikkonen 4. Niin tärkeä ukko liian aikaisin oikosääristen riveihin siirtynyt Arwo oli orkesterille.

Ympärillä häärineestä sakista moni teki samoihin aikoihin samoja juttuja muillekin. Mika Sundqvist äänitteli studiollaan. Pantse Syrjä väänteli nappuloita tuottajana. Juho Juntunen sommitteli kannet. Epe ja Poko Records julkaisivat.

Epe Helenius on jossain yhteydessä sanonut Popedan olevan - nyt luotan aika vahvasti muistipaikkojeni sisälmyksiin - sekoitus Rolling Stonesia, Lynyrd Skynyrdiä, Black Sabbathia ja Koskenkorvaa. Hyväksyn luonnehdinnan noin vuoteen 1984 tai -85 asti, mutta ehkä lisäisin tämän lätyn osalta sekaan aavistuksenomaisen hyppysellisen Ramonesia.

Suoran, iloisen rokin veivaamisen irtonaisuudessa yhtye oli parhaimmillaan jo näin alkuvaiheessa taivaltaan. Jälkeen päin koetut kohokohdat on ansaittu muilla meriiteillä, joista mahdollisesti jotain joskus vielä naputtelen.

Apulaissheriffillä ei koneen rasvauksesta ole enää muuta kerrottavaa kuin, että Mikko se meni isän toiveesta Palkkasoturiksi Nuubiaan.

Raswaa Koneeseen! on aivan mahtava levy!

KIRJAT - Vanhempaa Vainiosta, Somerjoesta, Leskisestä

Innostuin keväällä hankkimaan muutaman kotimaisen muusikkokirjan sieltä ei aivan tuoreimmasta päästä. Parista kohteesta oli ennestään luettuna uudempi näkemys, kolmannesta pieni pino sellaisia. Kevyen ja osaltaan huonoon muistiin pohjaavan vertailun perusteella yhdessä tapauksessa vanha on selkeästi parempi, yhdessä en osaa sanoa ja yhdessä ei.

Oikea rivi on siis: 1x2.

Reijo Ikävalko: Täyttä elämää - Junnu - Kotkan poikii ilman siipii (Gummerus, 1998)

Luulen aika usean ajattelevan, että viina vei Juha Vainion hautaan. Ei vienyt, ainakaan akuutissa mielessä. Totaalikieltäytyminen alkoholin suhteen alkoi jo 1976, jonka jälkeisiä raittiita vuosia ehti kertyä 14.

Juha syntyi sydänvian kanssa ja kuoli 52-vuotiaana sydämen loppumiseen. Siinä välissä hän sai elää pitkän pätkän pumpultaan kait kohtalaisen tervettä elämää käytyään poikasena läpi avosydänleikkauksen, jollaisia ei ennen häntä ollut Suomessa muutamia enempää tehty. Tästä alkaa Junnun tarina kirjassa.

Reijo Ikävalkolla oli toimittajatausta Hymyssä ja Nykypostissa, joitten nykyvastine lehtimaailmassa lienee Seiska. Voisi siis kuvitella, että noilla ansioilla olisi sorvattu skandaalinhakuinen teos legendaarisesta hahmosta, joka rilluvuosinaan kyllä imi viinan mokomaa omiksi tarpeikseen ja ylikin.

Ei. Sellaisen sijaan saatiin lämminhenkinen, Vainiota kunnioittava elämäkerta. Ajoittaisesta tautologiasta huolimatta pidän sitä kovasti miellyttävämpänä luettavana kuin Petri Pietiläisen kirjaa vuodelta 2018.

Tiesittekö muuten, että Juhan isä ja tämän kaksi veljeä ovat kukin pelanneet vähintään yhden pesäpallon Itä-Länsi-ottelun. Suvussa oli muutakin urheilutaustaa, mutta tämä poika suuntautui toisaalle. Tuloksena valtava joukko laulutekstejä itselle ja muille, unohtamatta pienempiä määriä sävellyksiä.

Kirja muistuttaa monin esimerkein Vainion raapustaneen työkseen myös pakinoita lehtiin, muiden muassa Ikävalkon päätoimittamaan Nykypostiin. Pitänee seuraavaksi haalia käsiin niistä rakennettu kokoelma Täten on tähkät.

Heikki Metsämäki, Juha Miettinen: Badding (Sputnik, 1996)

Kun Valot oli julkaistu englanniksi nimellä Lights, yritti M.A. Numminen tuloksetta saattaa sen rapakon taakse itsensä Elviksen levytettäväksi. Teoksen syntyaikaan hän ennusti:

Se on sellainen kappale, että jollei nyt niin 2000-luvulla sen levyttää joku kansainvälinen tähti.

Profetian toteutuminen antaa odottaa itseään.

Tekijät haastattelivat kirjaansa varten ison nipun tavalla tai toisella Somerjoen lähellä olleita henkilöitä. Ja tähden ympärillähän pyöri porukkaa. Esimerkiksi 70-luvulla taustabändinä toimineen Moneyn kitaristina kävivät vuorollaan A.Järvinen, I.Kallio ja J.Orma. Esipuheen suolsi julkaisijan puolesta Aki Kaurismäki.

Baddingin kohdalla tuntuu toteutuneen laajasti kuvio, jossa kaiken maailman managerit ja muut huijaavat hyväuskoista sankaria ja vievät tätä kuin litran mittaa. Näistä kun lukee monen kertomaa, tulee usein ajatelleeksi ketä ne huijarit sitten olivat. Varmasti joku tietää, mutta ei kerro.

Vaan oli Raulillakin elkeensä. Esa Pulliaisen mukaan hänen oli turha yrittää hillitä laulajan huikkakättä keikkatilanteen alla:

Jos minä sanoin, niin ei mitään vaikutusta. Rauli vaan totes, että haist' sinä vittu Pulliainen, takarivin jätkä, solisti ottaa nyt!

Suorien haastattelulainausten runsas käyttö tekee kirjasta eläväisen. Sama pätee myöhempään, jo käsittelemääni Jukka Rajalan elämäkertaan. Rajala vaikuttaisi hyödyntäneen enemmän myös muita lähteitä. Tämä ehkä lisää perusteellisuutta, mutta vähentää tiettyä intiimiyden tuntua, joka hohkaa Metsämäen ja Miettisen tuotoksesta. Lisäksi uskottavuutta lisää haastattelujen teko lähempänä tapahtunutta.

Molempia voi suositella. Ehkä kallistuisin pakkovalintatilanteessa hienoisesti vanhan kannalle. Ässänä hihassa sen loppuliitteissä on näihin aivan liian harvoin läimäisty kappale- siis biisihakemisto.

Reijo Korpeinen: Ekkös sää Juice oo - Dokumentti Juice Leskisestä (WSOY, 1987)

Omistan 17 hyllysenttimetriä luettavaa Juicesta. Korpeisen dokumentti on vanhin ja kaikki sen jälkeen hänestä kynäilleet ovat käyttäneet sitä yhtenä lähteenä, tunnustaen tai ei. Sen vuoksi suuri osa asioista oli entuudestaan tuttua.

Takaperoinen lukujärjestys voi hieman vääristää näkemystäni. Tähän olisi tietysti ollut syytä tutustua 30 vuotta sitten. Nyt nimittäin en innostunut juuri mistään. Pienin varauksin.

En tiedä oliko Korpeinen ensimmäinen, jolle Leskinen jaotteli laulujensa aiheet neljään pääryhmään: ihminen ja toinen ihminen, ihminen ja yhteiskunta, ihminen ja usko sekä ihminen. Kirja on joka tapauksessa jaettu osiin tuolla perusteella. Pienet varaukset innottomuudessani toteutuivat kahden jälkimmäisen teeman kohdalla; järkeviä ja kiinnostavia mielipiteitä taiteilijalta.

Sen sijaan yhteiskunnasta puhuessaan Leskinen on ärsyttävimmillään. Kaikki vähänkään auktoriteetteihin vivahtava vaikuttaa herraa pännivän niin, että minua alkoi tuo pänniminen pänniä enemmän kuin koskaan aiemmin.

Sinällään sujuvasti kirjoitetun teoksen tekevät raskaaksi lukuisat laulutekstit. Voisihan ne hypätä yli, mutta kun ei voi. Pakko lukea kaikki.

Minussa on se kummallinen ominaisuus, että runojen ja biisien sanoitusten lukeminen on pääsääntöisesti yhtä helppoa kuin tervan juonti ohuella pillillä, silmät kiinni, yhdellä jalalla neljän tuuman lankulla seisten samalla, kun vihainen koira näykkii persuuksia. En tiedä miksi noin, kun korvien kautta aivoihin tungettuna homma kuitenkin onnistuu.

Lähes parasta on takakannen rehellinen toteama:

Korpeinen on mainiosti loihtinut kuvan äärimmäisen rikkinäisestä ja ristiriitaisesta ihmisestä. Sellainen minä olen.

Juice Leskinen

LEVYT - Neil Young: Living With War

[to impeach = estää, kyseenalaistaa, syyttää virkarikoksesta]

Neil Percival Young (s.1945 Torontossa, Kanadan kansalainen, asunut Yhdysvalloissa vuodesta 1966, alkuun laittomasti, saanut 1970 green cardin pysyvää asumista varten) kirjoitti vuonna 2006 mm. laulun Let's impeach the president. Turha täsmentää, että impeach tässä tapauksessa tarkoittaa ylläolevista vaihtoehdoista viimeisintä.

Valkoisen talon isäntänä istui Bush nuorempi. USA miehitti Irakia kolme vuotta aiemmin käydyn lyhyen hyökkäyssodan jäljiltä, maa riutui sissisodan kourissa. Kuolleitten määrä laskettiin jo viisinumeroisin luvuin; suurin osa siviilejä.

let's impeach the president

for lyin'

and misleading our country

into war

abusing all the power that

we gave him

and shipping all our money

out the door

Melko räväkkää ja kaunistelematonta tekstiä USAn presidentistä, etenkin kun sanoja oli ja on kanadalainen.

Neil Young (syntynyt maapallolla, ihminen, asuu planeetalla edelleen, tehnyt loistavaa musiikkia yli 50 vuotta, tekee yhä vaan) julkaisi yhden siihen mennessä 40 vuotta kestäneen levytysuransa parhaista albumeista Living With War (2006).

Se on erittäin poliittinen teos. Kuten alkuun kirjoittamastani voi päätellä, teksti on voimakkaan kriittistä Bushin hallintoa kohtaan. 60-vuotias rock-veteraani sai arvostelulleen runsain mitoin tukea, mutta myös vastakritiikkiä. Arvata saattaa, että vasta-argumenttien kärkenä oli miehen kansalaisuus. Ymmärrän näkökulman.

Se siitä ja musiikin pariin.

On myönnettävä, että Living With Warin sanoma kasvattaa sen vaikuttavuutta Apulaissheriffin pääkopassa. Tasoa nostaa enemmänkin tapa ja asenne, jolla asia ilmaistaan, ei niinkään itse sisältö. Kaikesta uhkuu vaikutelma, jotta setä ei nyt lätkytä tyhjän päiten, vaan on vähintään sataprosenttisen vakavissaan.

Musiikillisella puolella on käytetty runsaasti keinoja viestin perillemenon takaamiseksi. Mestarin metallinen särökitara jyrisee raa'asti. Korkeaäänistä vokalisointia kuullaan vain vähän. Tilalla on paikoin hyökkäävältäkin kuulostavaa tykitystä. Rytmiikka on pelkistettyä, suoraviivaista paahtoa.

Kaiken kruunaa Chad Cromwellin vihainen virveli, joka kappale kappaleelta paukkuu teräväsoundisena ja suorastaan monotonisen päällekäyvänä. Näissä biiseissä tuo toimii äärettömän hyvin. Mies muuten on rummuttanut puolella tusinalla Youngin pitkäsoitolla, joista tämän jutun kohteen lisäksi itselleni tärkeimpiä ovat This Note's For You (1988) ja Fork In The Road (2009).

Aina kun Cromwell on Niilon sessioissa jakkaralle istahtanut, on nelikieliseen tarttunut Rick Rosas. Varmaotteisen basistin meriitiksi voi laskea esimerkiksi sen että hän on soittanut sekä Buffalo Springfieldin että Crazy Horsen että Crosby, Stills, Nash & Youngin kiertueilla.

Living With War on varsin pitkälti hard rockia. Tarviiko kategorisoida, kysyy joku. Ei tarvi, mutta saa. Olin pudota tuolilta, kun huomasin Wikipedian viisaudessaan antavan levylle luokitukset folk metal ja rock. Että oikein folk metal.

Olen perin kaukana metallin eri suuntauksien tietäjästä, mutta määritelmä kyllä jaksaa huvittaa. Isäntä itse on lausunut teoksen ilmestymisaikoihin termin "metal folk protest music". Minusta metal folk kuulostaa lähtökohtaisesti ihan muulta kuin folk metal. Näen noitten välillä vahvan sävyeron.

Yllä kuvaamani pätee kahdeksan ensimmäisen numeron ajan. Sodassa kaatuneesta kaverista kertova Roger and out vedetään hitaammin. Sointukulkuun lainataan Knocking on heaven's dooria tai ehkä sittenkin Neilin itsensä kirjoittamaa Helplessiä. Jo Flags of freedom puolivälissä settiä tuli tekstissään nimeltä maininneeksi Bob Dylanin, joka olikin eräs innoittaja koko projektille.

Siellä täällä kuullaan vielä Tommy Brayn trumpettia. Loistokkaimmillaan vaski pauhaa alakuloista melodiaa sanoiltaan lohduttomassa Shock and awessa.

Seuraavana vuonna julkaistu Living With War: In The Beginning tarjoili innokkaimmille niilisteille raakamiksauksen LWW:stä. Siltä myös jätettiin pois elementti, jota ilman kakku ei olisi täydellinen, nimittäin 100 Voices.

Pitkin matkaa, sopiviin kohtiin lisäiltiin tuon julmetun kokoisen kuoron taustalauluosuuksia. Oi että, miten ne tuovat paatosta muun sauhuamisen jatkeeksi ja tekevät sen kauniisti.

Paketin päättävä America the beautiful on vanha, isänmaallinen laulu, joka on napattu nauhalle pelkän (!) kuoron voimin. Sen vastine meillä voisi olla vaikka Sibeliuksen Finlandia-hymni.

Näytteeksi valitsin kiekon raivokkaimman rypistyksen The restless consumer. Se myrskyää sotateeman oheen ylhäältä käsin tuputettua uutis- ja mainosmassaa vastaan. Kolmannen Naisen LP:lle Paha Minut Iski isketty Liity meihin lähestyy mielestäni samaa aihetta joitain kymmeniä asteita eri kulmasta, mutta samassa hengessä.

Vanha herra on kertonut inspiraation saatuaan kirjoittaneensa biisit pikavauhtia. Osan silmät kyynelissä. Tiettävästi nauhoituksissakaan ei kauan kuljailtu. Äkkiä sisään ja sillä selvä.

Politiikasta tuli vielä mieleen, että nythän Neilillä olisi verraton sauma lasauttaa syysmarkkinoille samantapainen, nykytilanteeseen ja -aikaan sopiva yllätysalbumi.

Tätä taustaa vasten voinemme niin muodoin ottaa vähän distanssia - kossua - distanssia - kossua - ja todeta, että Living With War on aivan mahtava levy! Tä?

LEVYT - Dr. Feelgood: Malpractice

Striimailinpa tuossa alkupään Dr. Feelgoodeja. Juolahtipa siinä takaraivoon, että Tokelan tavassa käsitellä kitaraa on toisinaan melko paljon samaa kuin Wilko Johnsonin runttauksessa. Tulipa mieleen juurikin tämä It's in the bag.

En pitäisi kauhean yllättävänä, jos hihasta ravistellussa arvauksessani olisi ripaus totta takana. Juurevaan rockiin intohimoisesti suhtautuva ja juurista kiinnostunut nuori mies 80-luvun alun Suomessa tuskin oli tietämätön täällä niin suositusta poppoosta. Ja jos tosiaan oli jyvällä, voin kuvitella, että suhtautuminen mahtoi olla positiivishenkistä.

Dr. Feelgoodilla oli ensimmäisinä vuosinaan palikat oivasti paikallaan. Kakkos-LP Malpractice (1975) edustaa itselleni tohtoria, joka parhaiten selvisi ilman hoitovirheitä. Kerron tämän pienin varauksin, koska en ole tutustunut Wilkon jälkeisiin saavutuksiin lähimainkaan kattavasti.

(Rhythm and) bluesiin pohjaavaa rockia hienoisella punk-vivahteella esittävä orkesteri omasi Johnsonissa maanisen, biisinteon taitavan kitaristin. Hänen kirjoittamiensa rallien sekaan bändi sijoitteli klassikkotulkintojaan. Show starttaa Bo Diddley -raidalla I can tell, joka on alkuperäiseen nähden vähemmän blues ja enemmän rock.

Sama muunnos pätee myös huomattavasti tunnetumpaan lainaan Rolling and tumbling, josta löydän monia osumia hyllystäni. Vielä eilen luulin Muddy Watersin olevan originaalin takana, koska tämä pisti laulun nimiinsä vuonna 1950 ilmestyneellä singlellään. Alkujaan kyse on kuitenkin Hambone Willie Newbernin 21 vuotta ennen Muddya levyttämästä kappaleesta.

Molemmat kaksi kuulostavat Dr. Feelgoodin onnistuneessa myllytyksessä virkeiltä ja tuoreilta. Riot in cell block no. 9 ei syystä tai toisesta jaksa innostaa yhtä lujasti. Esimerkiksi paljolti samoista lähtökohdista myöhemmin ponnistanut Blues Brothers teki sen mielestäni paremmin.

Muut muilta napatut ovat Bobby Parkerin Watch your step ja Huey "Piano" Smithin Don't you just know it, joista en moitteen sijaa löydä. Nämäkin herrat ovat täysin outoja Apulaissheriffille.

Edelliseen liittyen, joskus on palkitsevaa perata tuttujen esiintyjien cover-biisien alkuperää. Tämänkertaiset tutkimukset herättivät onkimaan tiedon rippeitä yhdestä pätevästä, vanhan ajan country blues -ukosta. Valitettavasti Newbernin jäljiltä on olemassa vain kuusi nauhalle taltioitua numeroa.

Omat aikaansaannokset loistavat läpi albumin. Johnson sai apuja luomiseen basisti John B. Sparksilta, Mick Greeniltä ja itseltään Nick Lowelta, joka löi noihin aikoihin hynttyyt yhteen Dave Edmunsin kanssa näiden perustaessa Rockpilen. Myöhemmin Lowe oli tekevä paljonkin yhteistyötä Dr. Feelgoodin kanssa.

Debyytillä Down By The Jetty (1975) ei vielä päästy yhtä tasaisen varmaan huipputasoon, vaikka sille raapaistiin sellaiset klassikot kuin Roxette ja She does it right. Malpracticen hitti näin jälkikäteen ajatellen taitaa olla junttaava, mutta groovaten sen tekevä Back in the night.

Valintani on kulkeva rytinäpluusi Don't let your daddy know. Bändille tyypilliseen tapaan Big Figure ja Sparks punovat pohjalle kestävän rumpubassomaton. Wilko näppäilee maukkaan fogertymäisesti ja Lee Brilleaux laulaa itselleen ominaisen lakonisesti, mikä on korvissani aina ollut edukseen.

Lisäksi Brillo hanskaa mukiinmenevästi myös huuliharpun, joka - nyt toistan itseäni edellisestä jutusta -  ei yleensä aiheuta allekirjoittaneelle valtaisia ilon väristyksiä. Pakko tässä on alkaa uskoa, että se asianmukaisesti käsiteltynä on toimiva lisä tietynlaisessa musiikissa.

Muista voisi nostaa rytmisesti kiintoisan ja tekstiosuuden loputtua psykedeelisehkön biisin Because you're mine. Eloisa riffittely kuljettaa tätä pitkähköä vetoa ja nautittavaa soolokitaraakin kuullaan. Komppikaksikon työn jälki on niin ikään vetreää. CCR:ään päin vie tämäkin ajatuksia.

Another man on tyyppiesimerkki varhaistohtorin tyylistä. Erinomaisen helppoa on uskoa, että se on saman hepun sävelkynällä raapustettu ja samojen jamppojen soittama kuin Roxette.

Kokoonpanona levyllä oli siis tuo jo läpi käyty klassinen ryhmä, joka ei lopulta selvinnyt vuotta -77 pitemmälle. Se ei ehtinyt tehdä kolmea studiokiekkoa enempää ennen kuin Johnson lähti tai laitettiin lähtemään omille teilleen.

Pianoa, koskettimia ja saksofonia loihti sinne minne tarvittiin jo ykkösalbumillakin vieraillut Bob Andrews.

Dr. Feelgood taitaa edelleen olla läjässä, mutta ilman ainuttakaan alkuperäisjäsentä. Vastaavia tapauksia on muitakin (Blackfoot tulee ensinnä mieleen), mikä tuntuu lähinnä säälittävältä ja osoittaa omalla tavallaan todeksi kaupallisuuden läsnäolon sinällään hienossa taiteenlajissa.

Vaikka otsikkonsa tosiaan hoitovirheeseen viittaakin, voin puhtain omatunnoin väittää, että Malpractice on aivan mahtava levy!

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #7 - The Hangovers: The Hangovers

Niin vaan venähti piipahdus pikkulevyrintamalla pitemmäksi kuin mihin Apulaissheriffin minisarjojen kanssa on totuttu, normiviidestä seitsemään. Tähän mennessä tapahtunutta:

• Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Alaska
• Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta
• Huojuva Lato: Talvisia Tarinoita
• The Slippers: Broken Bones
• Tehosekoitin: Kaukaisimmalle Rannalle
• Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Sian Raato Kääntää Hitaasti Kasvonsa Valoon Päin

Eräs merkittävä musiikin laji on jäänyt blogissa ansaitsemattoman vähäiselle käsittelylle. Kyseessä on kirjoittajalle sen verran tärkeä genre, että sen osuutta jutuissa joutunee kasvattamaan. Aloitetaan korjausliikkeet päättämällä EP-katsaus bluesin parissa.

Alan aikakauslehti Blues Newsin 300. juhlanumeron (6/2019) mukana saatuihin juhlaviin bonuksiin sisältyi CD-painos The Hangoversin ainoaksi levyksi jääneestä EP:stä The Hangovers (1988). Julkaisijana toimi lehdestäkin vastaava Finnish Blues Society ry niin alkuperäisen vinyylin kuin formaattipäivityksenkin osalta.

Tunnustan, että sinisävelten kotimaisiin taitajiin on tullut perehdyttyä niukemmin kuin pitäisi. Esimerkiksi Helge Tallqvist oli minulle satunnaisesti vastaan tullutta nimeään lukuunottamatta täysin outo harpisti vielä puoli vuotta takaperin, ennen tutustumista The Hangoversiin.

Yhtye oli Tallqvistin vuonna 1987 ideoima, miehittämä ja perustama kokoonpano. Hupaisaksi asian tekee se että itselleni tuntematonta primus motoria vaille koko muu porukka oli muista ympyröistä enemmän tai vähemmän tuttua.

Röyhkän Narttu ja Karjalaisen Mustat Lasit hengittivät vielä. Siitä huolimatta Tallqvist värväsi bändiin ensin mainitusta Tommi Vikstenin lauluun ja kitaraan sekä Heikki Tikan rumpuihin. Jälkimmäisestä kutsu kävi basisti Pekka Lehdelle.

Tuottajan jakkaralle istutettiin Riku Mattila. Siinäpä oli kovaa sakkia kasassa ja jälki sen mukaista.

Homman nimi tulee selväksi avausraidan ensisekunneilla ja pelaamisen taso paljastuu korkeaksi parissa tahdissa. Tältä ryhmältä ei hirveän paljon heikompaa olisi osannut odottaakaan. Soitto on kautta linjan kulkevaa, ainakin jump bluesista ja viime vuosisadan puolivälin Chicagosta vaikutteita imenyttä.

Pienimuotoisena positiivisena yllätyksenä voinen pitää Vikstenin laulusuorituksia. Hän on tykännyt toimia kitaristina eikä levyille asti päätyneistä päävokaaliosuuksista ole päässyt syntymään runsaudenpulaa. Onko The Hangoversin lisäksi muuta olemassakaan, en ainakaan tiedä.

Huuliharpusta olen tainnut joskus mainita, ettei se ole suosikkisoittimeni. Niinpä on ilahduttavaa kuulla miten voimakasääninen puhallin on saatu tässä tapauksessa toimimaan vallan mainiosti. Osansa kiitoksesta saavat sekä Tallqvist riittävän säästeliäästä annostelusta että Mattila muuhun äänimaailmaan nähden sopivasta tason säädöstä (olettaen, että Riku miksasi).

Biisirypäs on ensimmäisestä viimeiseen, ja jokainen kappale alusta loppuun innostavaa viiden tähden musaa. I'm in trouble ja I ain't through with you ovat peräisin Vikstenin kynästä, joka on ollut hyvässä terässä. Katsokaa linkistä nostalginen Levyraati-video, mikäli ette usko suomalaisen bluesin voivan olla laadukasta. Ja muutenkin.

Lainaraitojen alkuperäistekijöitä ja -esittäjiä yhdistää huuliharppu ja se että molemmat ovat soittaneet instrumenttiaan Muddy Watersin taustalla.

Kahdesta tunnetumman, Little Walterin repertuaarista mukaan otettiin Temperature, jonka yhtye tempaisi nauhalle aivan erinomaisesti. Aavistuksen vähemmän kuuluisalta George Smithiltä valikoitui mukaan suoraviivainen Rocking.

Ai että, tällaista Musiikkia olisi mahtava nautiskella pienessä soittokuppilassa, mahdollisesti pienessä sievässä.

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #6 - Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Sian Raato Kääntää Hitaasti Kasvonsa Valoon Päin

Elettiin huhtikuuta -79. Apulaissheriffi kävi peruskoulun neljättä ja luultavasti väsäsi muitten penskojen kanssa piirustustunnilla äitienpäiväkorttia. Jääkiekko- ja hiihtokelit olivat todennäköisesti siltä talvelta ohi, mutta pesiskentillekään ei vielä päässyt. Musiikki oli tuleva mukaan kuvioihin kohtapuoliin.

Kari Peitsamo oli aloittanut levyttävän artistin uran 16 kuukautta ennen tätä. Siis vain reilu vuosi sitten, alle puolitoista. Nyt huhtikuussa julkaistiin hulppeasti nimetty, kuvakanneton, vihreävinyylinen EP Sian Raato Kääntää Hitaasti Kasvonsa Valoon Päin (1979).

Vaikka aikaa pelinavauksesta ei ollut tuota 16 kuukautta enempää, oli nimellä Kari Peitsamo Ja Ankkuli ennätetty jo tätä ennen pukata markkinoille 4 LP:tä (joista yksi tupla) ja 2 EP:tä. Päälle vielä EP ja single ykkösälppärin biiseistä.

Miettikää hetki. Noin 12 vinyylin sivun verran musiikkia ajassa, jossa moni tämän päivän artisti ei ehdi kissaa sanoa.

Ei kai siinä. Turha nykyporukkaa on tuo syynä käydä arvostelemaan. Ennen oli ennen ja nyt on nyt, aika on muuttunut. Peitsamonkin tahti on ajassa hiipunut, mutta taso vähintäänkin pysynyt.

Kari Peitsamo Ja Ankkuli tarkoitti pitkin matkaa eri asioita. Perustriossa vaikutti johtajan lisäksi Harri Siirtola bassossa ja Yrjö Majamaa kannuissa. Kuitenkin suurin osa kiekoista oli todellisuudessa laulaja-lauluntekijän sooloja. Ensimmäisellä albumilla taustoja soitti Juicen bändiläisiä.

Sian Raadon muutamalla raidalla hääri mukana velipoika Heikki rummuissa ja taustalaulussa. Muuten se oli Karin heiniä kitaroineen ja - siellä missä tarvittiin - bassoineen. Niitä rumpuja kuullaan kappaleissa Mustanaamio ja Kiina tai kuolema, taustalaulua tarjoaa ainakin Musiikkitäkkönen.

Kiina tai kuolema on merkitty yhdessä veljesten nimiin. Sekä säv. että san. että sov. Tekstissä on tyypillisen peitsamolaista tajunnanvirtaviivaisuutta.

sä sanoit: et tänne jää

on molarille tärkee oma pää

mut tieto tää sut yllättää

kun kerran lähtee aina jää

Mustanaamio on ainut näistä, johon muistan törmänneeni 2010-luvun live-esityksissä paikan päällä, TV:ssä tai CD:llä. Artisti tempaisi biisin YLE:n näyttämässä Kosketuksessa-ohjelmassa. Tämä muuten ei ole ainut sarjakuvateemainen teos herran tuotannossa.

Musiikkitäkkönen yksittäisenä sanana hykerrytti minua jo ensi kuulemaltaan, joka lienee tapahtunut joskus 00-luvun jälkimmäisellä puolivuosikymmenellä. Vasta kuukausi sitten pohjoisessa ajellessani tajusin autostereoiden soidessa, että täkkönen on täkki. Tuo on yksi osoitus siitä kuinka usein annan sanojen vain valua korvasta sisään ja toisesta ulos, sen kummemmin niitä rekisteröimättä.

tuo peitto suuri on

karmiininpunainen

sen alle mahtuu poika

tyttö jokainen

Ihmisääni ja simppeli akustinen kitara siivittävät kuudesta numerosta tämän hetken suosikiksi muikean laulun Ou nou nou (rahalla ja seksillä). Niin monen muun Peitsamo-rallin lailla tämäkin sisältää lyyristä leikittelyä.

lihakauppaan meen

naisia ihaileen

kinkun nään makeimman

rahalla ja seksillä sen hoidan

Pieni valkoinen helmi alussa ja Pieni punainen kitara lopussa ovat perushyvää takuuhuttua, joka myös toimii täydellisesti kesäisen Lapin teillä itsekseen autoillessa.

Laseraikaan tämä kuuden kappaleen ja yhdeksän minuutin pyrähdys on päässyt vain CD-bonuksena. Isäntälevynä sillä on Karin yksin tekemä ja ensimmäistä kertaa ilman Ankkulia myös otsikoitu Pölypilleri (1979).

Oheinen kuva nuoresta miehestä on painettu sen takakanteen.

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #5 - Tehosekoitin: Kaukaisimmalle Rannalle

Tällaisia minipyöryköitä Tehosekoitin sorvasi muutamia. Kattauksessa yksi täysimittaisen CD:n biisi näytteenä promoamassa sitä ja höystönä joitain vain EP:ltä saatavia erikoisuuksia. Kuluvan vuosituhannen puolella ainakin kahdelle moiselle raapaistiin tulkintoja muitten aiemmin tunnetuksi tekemistä numeroista. Tämä on niistä toinen.

Vaahtosin keväämmällä Tehareitten Rock'n'Roll Monster Movie Show:sta. Sitä seuraavan albumin Rakkauden Gangsterit kanssa samoihin aikoihin saivat innokkaimmat fanit ostaakseen pikkulevyn Kaukaisimmalle Rannalle (2001).

Arska Tiainen oli sitten viime rupeaman siirtynyt kuusikielisen varresta manageriportaaseen ja Levy-Yhtiön toimitusjohtajan pallille. Näin kitaravastuu bändissä jäi yksinomaan Matti Mikkolalle. Tero, Hanski ja Otto jatkoivat rumpu-, basso- ja laulutehtävissä entiseen, tutuksi käyneeseen malliin.

Nimi- ja samalla avausraita löytyy Rakkauden Gangstereilta. Keskitempoisena yleisönlaulatusviisuna se taisi olla yhtyeen viimeiseksi uudesta matskusta koostuneeksi osoittautuneen albumin tunnetuinta antia. Sävel Matti, sanat Otto. Totta kai se on duplikaattina - uskallanko sanoa - turha tässä yhteydessä, mutta ei paha.

Varsinaista asiaa EP:llä edustaa kolme lainaa vanhoilta tekijöiltä, joista kaksi voidaan laskea kuuluvaksi aivan suomalaisen musiikin tärkeimpiin kärkinimiin. Näin ainakin Apulaissheriffin asteikolla. Tolla asteikolla, jolla pelkästään aina mittaan kaikkea näissä jutuissani.

Vanhat ovat tällä kertaa Kauko Röyhkä, Kari Peitsamo ja Turo's Hevi Gee. Tietänette kehen kahteen viittaan tärkeimmillä.

Röyhkän Kaunis Eläin (1994) sisältää bassovoittoisen rockin Mies jolla on maine. Siitä Tehosekoitin toteutti originaalille melko uskollisen version. Kitara on miksattu pinnempaan kuin Röyhkällä ja basso piilompaan.

Näkemyksessä on mielestäni rockin lisäksi enemmän rollia kuin alkuperäisessä. O.Grundströmin ääni on otollisempi (sori, en voinut vastustaa) näihin kuin alkuballadin kaltaisiin herkistelyihin. Se on rokkarin ääni.

Lähde autoiluretkelle suureen etelän kanjoniin näki päivänvalon Kari Peitsamo Ja Ankkulin debyytillä Jatsin Syvin Olemus (1977). Se oli peitsamolaisittain harvinainen groove-pala jonkinlaista soul funk rhythm and bluesia, mitä lie.

Tehosekoittimen katsanto autoiluretkeen on samaa sukua. Peitsamon vajaa kaksiminuuttinen venyy ja jalostuu neljäksi. Loppu vaikuttaa improvisaatiolta, meno äityy peräti psykedeeliseksi. Olen aavistuksen innoissani Tero Sundellin kapulatyöskentelystä. Tämähän on suorastaan kovempi veto kuin mitä Karilla kumppaneineen rapiat 20 vuotta aikaisemmin.

Kahdesta yllä kuvatusta esityksestä paistaa läpi arvostus ja kunnioitus alkuperäisiin versioihin ja niiden isiin. En osaa sanoa mikä on laita viimeisen kohdalla, kun ei Turo's Hevi Gee ole itselleni läheinen tai edes tuttu. Mä oon roku paahdettiin nauhalle ylinopeuksisena perusrokkina. Poke (?) töräyttelee riemastuttavasti sekaan saksofonilla.

Kokonaisuus ansaitsee tyydyttävä plussan ja kiitettävä miinuksen välimaastoon putoavan arvosanan. Jos ensimmäiseksi olisi pistetty joku vain tätä varten tehty, yhtä tasokas kappale, kiitettävä olisi saavutettu helpommin. Kaukaisimmalle rannalle nimittäin istuu heikohkosti muiden kolmen seuraan. Koko paketti on silti oikein kelpoinen tuote lyhyttä kuuntelutovia kaipaavalle.

Pitää muuten muistaa kuinka suuri ja suosittu Tehosekoitin noina päivinä oli ja antaa tunnustusta sille seikalle, että he kehtasivat julkaista sellaisia covereita kuin kolmikko tällä levyllä.

LEVYT - Ann Peebles: I Can't Stand The Rain

Tiedättekö mitä tarkoittaa, kun jonkin sanotaan olevan cool? Hankala tuota on sanoin kuvailla. Yksi sovelias tapa selvittää asia on kuunnella Ann Peeblesin neljäs pitkä I Can't Stand The Rain (1974) alusta loppuun. Jos mikä, niin se on cool.

Sitä on jo tummanpuhuva etukansi kaikessa koruttomuudessaan. Yksinkertainen sivuprofiili laulajattaresta, josta tuottaja Willie Mitchell on sanonut, ettei tämä käyttänyt uransa eteen kaikkia paukkuja mitä olisi voinut. Ihan kuin Ann olisi suhtautunut taiteensa tekemiseen hieman yliolkaisesti. Tai sitten coolisti.

Peebles ei kuulu kaikkein tunnetuimpiin eikä suosituimpiin soul-artisteihin. Hän ehti juuri ja juuri alkaa taipaleensa musiikkisuuntauksen kulta-aikaan. Ensimmäiset singlet ja LP tulivat ulos vuonna 1969 Hi Recordsin toimesta.

Yhtiö oli aloittanut toimintansa 1957 rock and rollilla ja rockabillyllä. Vähitellen tyylillinen repertuaari muuttui ja Peeblesin liittyessä talliin Hi ymmärtääkseni keskittyi koko lailla rhythm and bluesiin ja souliin. Mainittu herra Mitchell toimi hovituottajana ja jossain määrin myös esiintyi siinä sivussa.

Staxin ja Goldwaxin tavoin Hin kotipesä sijaitsi Memphisissä, Tennesseessä. Kun muistetaan vielä Sun Recordsin majailleen kaupungissa, täytyy vain hämmästellä kuinka iso osa hyvästä musiikista aikanaan tehtiin juuri siellä.

I Can't Stand The Rainiä yhdistää naapurifirmaan se, että torviosuudet puhalteli kuuluisa The Memphis Horns, kymmenien Staxin-hittien taustalla häärännyt legendaarinen ryhmä. Muuten säestyksestä vastasi yhtiön oma Hi Rhythm Section. Ja hyvin vastasikin. Taustaorkesteri muodostaa erittäin merkittävän osuuden tämän kiekon tenhosta, siinä missä solisti itsekin.

Todellakin solisti, jonka ääni on lajissaan täydellinen. Viileysteemassa pysyäksemme hän tuntui luottavan vokalisoinnissaan pelkkään puhtaaseen äänentuottoon. Niin turha on hakea esityksistä dramaattisia huutoja, kähisemisiä tai muita vastaavia tehokeinoja, joihin syyllistyvät parhaatkin ja jotka pahimmillaan vievät tehoja pois. Tasaisella volyymillä ulos annettua, kaunista ja pehmeästi laineilevaa laulua.

Hänen seitsemästä Hi-kauden albumistaan tunnen viisi. Kovaa tasoa ovat ne kaikki, mutta nyt jutun aiheeksi päätyi juuri tämä kahdesta syystä.

Ensimmäinen syyllinen on Tina Turner, joka taltioi oman versionsa nimikappaleesta jättimenestykselleen Private Dancer (1984). Apulaissheriffi oppi monien muiden tapaan tuntemaan jännittävästi sykkineen 80-lukulaisen sovituksen tuoreeltaan, eikä tuolloin osannut yhdistää sitä johonkin Ann Peeblesiin.

Toinen ja vielä suurempi syypää on Paul Young. Hänen toinen LP:nsä The Secret Of Association (1985) piti sisällään rajun tulkinnan biisistä I'm gonna tear your playhouse down. Omistin tuon C-kasetin ja tykkäsin lujaa muiden muassa playhousesta, enkä tietenkään edes tiennyt kuka on Ann Peebles.

Kaksi kymmenestä oli siis tuttuja jo esihistorialliselta ajalta muiden esittäminä. Toki tuollainen sisäistämistä helpottaa ja ja ainakin alkuun erottaa lätyn muista edukseen. Jo melko lyhyellä tutustumisella sain todeta kahdeksan muun olevan yhtä korkealuokkaisia.

Leidin itsensä lisäksi tekijätiedoissa näkyy monessa kohtaa nimi Don Bryant. Kuva levy-yhtiöstä tiiviinä yksikkönä vahvistuu entisestään tiedolla, jonka mukaan hän toimi Hi Recordsilla laulunkirjoittajana useille merkin artisteille. Muutama omakin levytys löytyy. Tämäkertaisen tähden kanssa yhteistyö ulottui siviilielämään asti, sillä he avioituivat samana vuonna kuin I Can't Stand The Rain ilmestyi.

Biisilistasta voinee päätellä, että pääteemana on se kaikkein yleisin. Rakkausaihetta tarkastellaan paljon myös vähemmän auvoisesta vinkkelistä. Muutama teksti on silkkaa bluesia.

Näytteeksi oli pakko laittaa I'm gonna tear your playhouse down. Hieno melodia, hienoa soittoa ja naisääntä sekä julmat sanat, jotka kaltoin kohdelluksi joutunut vaimo päästelee kylmän viileästi. Isäntä on huidellut kylillä joka mekon perässä ja jäänyt kiinni. Niinpä aikeena on antaa ukon kuulla kunniansa. Melko pian.

you´ve been playing daddy

with every mama around

what you gonna think

when you look up one day

and see your playhouse

tumbling down

Koska on eräs kaikkien aikojen soul-teoksista, niin luonnollisesti I Can't Stand The Rain on aivan mahtava levy!

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #4 - The Slippers: Broken Bones

1970-luvun lopulla virinneen 50-lukubuumin kotimaisesta annista päällimmäiseksi mieleeni jäi The Slippers. Helsinkiläisryhmä esitti ja levytti lähinnä uusia versioita vanhojen tekijöiden kataloogeista. Alkuajat kattavan kokoelman Johanna Years 1980-1981 (2014) sisällöstä vain 5/29 on omaa tuotantoa.

Jotain he ilmeisesti tekivät oikein, kun noita levytyksiä jaksaa ongelmitta kuunnella yhä tänäkin päivänä. En nyt tarkoita absoluuttisen oikein vaan oikein Apulaissheriffin musiikkimaun kannalta.

Ensimmäinen sprintti jäi suhteellisen lyhyeksi, neljään vuoteen. Orkesteri pantiin naftaliiniin syksyllä 1982 jäsenten lähtiessä kukin vuorollaan armeijaan. Uudestaan se heräsi henkiin vasta 15 vuotta myöhemmin.

Tuolloin laulusolisti Keijo Jääskeläisen (nykyään Siuruainen) vaimo toivoi syntymäpäivälahjaksi Slippers-konserttia. Kitaristi Timo Peltola ja basisti Klaus Sihvonen palasivat ruotuun. Kekellä oli rumputaustaa jo entuudestaan, joten hän hoiteli myös patteristin hommat. Pistokeikalle kutsuttiin mukaan vielä Puka Oinonen ja Mika Tuokkola kitaroineen.

Tuokkola tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Tokela. Kun alkoi näyttää siltä, että yhtye palaisi kuvioihin enemmänkin, pyysi vanha jengi häntä mukaan. Ja hän suostui, olihan hieman iäkkäämpien kaverien bändi jo nuoruudesta tuttu.

Temppu oli perin looginen. Tokela on kertonut saaneensa suurimman sysäyksen uralleen Eddie Cochranilta. Päätyössään Melrosessa hän ei juurikaan ole päässyt soittamaan puhdasta 50-lukumusaa, mikä kuitenkin epäilemättä on aina ukkoa kiinnostanut. Sikäli Slippers-pesti oli passeli homma.

Kuten arvata saattaa, kotvan kuluttua piipahdettiin studiossa nauhoittamassa uutta. Muutaman päivän sessioitten seurauksena hyvin varusteltujen puotien hyllyille putkahti tasokas EP Broken Bones (2000), joka koostuu kahdesta omasta ja neljästä lainabiisistä.

Tämä taitaa olla kokoelmieni ainut CD, jonka olen varta vasten tilannut ulkomailta. Kun 2010-luvulla hoksasin tällaisen tuotteen olevan olemassa ja sen tarvitsevani, en sitä Suomesta enää löytänyt. Saksalaisessa nettiputiikissa tärppäsi. Uskaltauduin kaupantekoon levykauppa ja -yhtiö Goofin Recordsin Pete Hakosen suositeltua tuntemaansa myyjää.

Eikä ole kaduttanut. Kiekko tarjoaa rempseää ja tuoreen oloista rockabillyä alusta viimeistä numeroa vaille loppuun. Tuo viimeinen on Carl Perkinsin balladi Turn around, joka oli tullut julkaistua singlenä jo vuonna 1981 ja on siis vanhan kokoonpanon tekosia.

Got love if you want it oli alun perin blues-harpisti Slim Harpon käsialaa. The Slippers sovitti sen näköisekseen ja lainasi väliin tekstiä myös Harpon 1957 ilmestyneen singlen toiselta puolelta, jolla oli hänen tunnetumpi bluesinsa I'm a king bee.

Eräänä rockabillyn pioneereista voi pitää Johnny Carrollia, jonka myöhäisemmästä tuotannosta kiekolle leivottiin oikein napakka näkemys kappaleesta Who's to say.

Matchbox taas lukeutui genren 70-lukulaisiin, brittiläisiin uudelleenlämmittelijöihin. Heiltä Broken Bonesille päätyi tyylilajin rajoilla peuhannut Hurricane. Jätkien näkemys on pari piirua uskollisempi 50-luvun meiningille. Laittaisin tähän kohtaan linkin Youtubeen, ellen pyrkisi jutuissani välttämään epävirallisten musiikkilähteiden käyttöä. Sanotaanko näin, että sieltä voi etsiä.

Lainojen lisäksi EP:ltä löytyy Jääskeläisen ja Tokelan yhteistyönä syntynyt Grow up sekä Tokelan yksin kirjoittama I dig you girl. Taitava höyläri voisi todeta niistä, että hyvää ja tasaista on jälki. Muitten versioiminen taitaa Rockabilly-ympyröissä olla melko yleinen tapa. Syytä tähän en tiedä, mutta The Slippersillä kyllä on näittenkin näyttöjen perusteella riittävästi kykyä tehdä omia ralleja.

Mainittakoon vielä roolituksesta, että Sihvonen taputteli alaäänet sähköisen instrumentin sijaan pystybassolla, mikä tietysti kuuluu asiaan. Tokela vastasi taustalaulusta, joskin parissa paikassa tuli tunne, vetikö hän liidiäkin.

Bändin ihan viime aikaiset tekemiset ovat minulle hämärän peitossa, josko niitä onkaan. Broken Bonesin jälkeen porukka keikkaili vuosikaudet harvakseltaan. Peltola jäi pois, Tommi Viksten tuli sisään. Näiltä ajoilta on todisteena livenä äänitetty, mainio Dancin' With The Hurricane (2011).

Saa nähdä tuleeko muuta ulos enää koskaan.