28 heinäkuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät

Jahans. Vajaat 10 vuotta kasassa ollut bändi nimeltä J.Karjalainen on tehnyt uutta musiikkia. Huuliharpulla käynnistyvä rauhaisa Kevään hopeinen virta soi tuttuun malliin jokusen tahdin. Laulu alkaa.

Hetkinen. Painokoneet seis! Eihän tämä ole. Äänessä onkin aivan toinen persoonallisen ulosannin haltija, Suonna Kononen. Orkesteri on siis Huojuva Lato. Täytyy sanoa, että sävellykseltään ja sovitukseltaan voisin huoletta kuvitella kappaleen olevan Karjalaista. Jopa teksti passaisi hänen päästään tulleeksi. On aistikas tunnelmointi.

Ladon tuorein täyspitkä Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät (2020) ilmestyi jokunen hetki takaperin. Uskallan vielä pitää sitä uutuuslevynä, jolloin hyllyyni päätyessään tuotos joutuu Apulaissheriffin toimisto-ohjesäännön perusteella jutun aiheeksi.


Sydänmaantiestä tehtiin video ja singlenäkin se julkaistiin. Kuulostaa siltä kuin Syrjän veljeksistä vanhempi olisi käynyt mikittämässä rummut sitä varten ja serkkupoika soittanut ne. Tosiasiassa kapuloissa on Keijo Korhonen, kuten jo vuodesta 2013 asti. Ilkka Vartiainen jatkaa edelleen liukukitaroissa ja uusimpana jäsenenä bassolla komppaa Teemu Sinkko.

Sinkkuainesta arvelen löytyvän myös ykkösraidasta, jonka mukaan albumi on ristitty. Se tuntui ensi soitolla hieman yksitoikkoiselta, ujuttautui toisella kerralla hyväksi ja aiheutti kolmannella jo lievää korvamatoisuutta.

Jos olisin yhä vinyylimiehiä, saattaisi B-sivu kulua käytössäni A:ta äkempää. Sattumoisin minun makuuni osuvimmat numerot ovat tällä kertaa niin sanotusti takapihalla eli mehtän puolella.

Ajetaan viittäkymmentä toimii maukkaan soitinnoksensa ansiosta. Teemun kontrabasso, Ilkan banjo sekä Suonnan mandoliini, huuliharppu ja akustinen tekevät tästä miellyttävän folk-henkisen. Mehukas Bertta rullaa huippupainijan lailla ja
 kertoo levyn mukavimman, joskaan ei niin iloisesti huipentuvan tarinan.

Valoisa Auringonläikkä hytkyy karibialaisittain, Vaaran laella henkii hienosti 70-lukua. Uusi tuttavuus on itselleni tämä Ozark Mountain Daredevils, jonka Mountain rangesta jälkimmäinen on suomennettu, alkuperäiselle lopen uskollinen versio. Kononen kitaralla ja Vartiainen pedal steelillä duetoivat pitkän, hartaan lopun Korhosen ja Sinkon pohjille.

Tiedän yhtyeen nokkamiehen Neil Young -diggariksi, kuten itsenikin. Siispä emme tule näkemään iltapäivälehden lööppiä siitä että Rakkaustähti on kova. Yllättävää sen sijaan on, että sen sanat ja sävel tulivat Minna Kettuselta, ei Suonnalta. Crazy Horsen kera vedetyt pitkät lurittelut yhdistyvät biisissä country rock -tyylin Youngiin erinomaisesti.

Vaikutteiden alkuperä paljastuu ihan ensimmäisistä surinoista ja plektran iskuista lähtien. Jatkossa Pohjois-Karjalan Ben Keith antaa kielille kyytiä asiaankuuluvasti. Konosen ylväs, ellei jopa majesteettinen soolo viimeistelee vaikutelman. Loppuun vielä pitkät Arc-häröilyt ja Viimeisten Vanhojen Hyvien Päivien lakipiste on kuultu.

Hyvät lukijat, Rakkaustähti ansaitsee myös teidän huomionne.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti