Tiedossa on, että toukokuussa 1930 mies kävi ensi kertaa studiossa, jossa purkitettiin 14 esitystä. Sessioiden seurauksena ilmestyi kaksi kaksipuoleista savikiekkoa nimellä Washington White.
Ensimmäinen näistä, The promise true and grand / I am in the heavenly way oli silkkaa gospelia. Taustoja veisasi Miss Minnieksi nimetty laulajatar. Kiistanalaisten tietojen mukaan hän saattoi olla Memphis Minnie, jota käsiteltiin Apulaissheriffin blues-sarjan edellisessä osassa.
Toinen levyistä oli enemmän sitä mistä äijä tultiin tuntemaan. Etusivulle laitettiin New Frisco train ja kääntöpuolelle The Panama limited. Varsinkin Panamaa kuunnellessa ymmärtää genren nimen folk blues, joksi tällaista varhaista, akustista country bluesia myöskin kutsutaan.
Jottei menisi liian yksinkertaiseksi, on vielä olemassa tuon kanssa limittyvä termi delta blues. Sehän viittaa maantieteelliseen alueeseen, Mississippi-joen suistoon eli deltaan. Jutun pääosan esittäjän uskaltaisin sijoittaa omantunnon tuskitta kumpaan lokeroon tahansa.
Ensimmäisen studiovierailun tuottamat, julkaisemattomat äänitykset ovat mitä ilmeisimmin menetetty tapaus, sillä nauhojen säilymisestä ei ole tietoa. Jonnekin katosi 10 kappaletta historiaa.
Sitten seurasi lama, joka johti muun muassa siihen, että White ei pelkällä musiikilla itseään elättänyt. Hän pelasi baseballia puoliammattilaisena ja hyppäsi narukehään tienatakseen nyrkkeilemällä.
Vuonna 1937 White joutui pyssy kädessä ampumavälikohtaukseen ja sai linnatuomion. Ennen sen kärsimistä hän käväisi Chicagossa levyttämässä biisit Shake 'em on down ja Pinebluff, Arkansas kuuluisan Lester Melrosen avittamana. Tuottaja onkin kiistaton linkki hänen ja Memphis Minnien välillä, joskin yhdistettävissä varsin suureen joukkoon muitakin artisteja.
Toinen levyistä oli enemmän sitä mistä äijä tultiin tuntemaan. Etusivulle laitettiin New Frisco train ja kääntöpuolelle The Panama limited. Varsinkin Panamaa kuunnellessa ymmärtää genren nimen folk blues, joksi tällaista varhaista, akustista country bluesia myöskin kutsutaan.
Jottei menisi liian yksinkertaiseksi, on vielä olemassa tuon kanssa limittyvä termi delta blues. Sehän viittaa maantieteelliseen alueeseen, Mississippi-joen suistoon eli deltaan. Jutun pääosan esittäjän uskaltaisin sijoittaa omantunnon tuskitta kumpaan lokeroon tahansa.
Ensimmäisen studiovierailun tuottamat, julkaisemattomat äänitykset ovat mitä ilmeisimmin menetetty tapaus, sillä nauhojen säilymisestä ei ole tietoa. Jonnekin katosi 10 kappaletta historiaa.
Sitten seurasi lama, joka johti muun muassa siihen, että White ei pelkällä musiikilla itseään elättänyt. Hän pelasi baseballia puoliammattilaisena ja hyppäsi narukehään tienatakseen nyrkkeilemällä.
Vuonna 1937 White joutui pyssy kädessä ampumavälikohtaukseen ja sai linnatuomion. Ennen sen kärsimistä hän käväisi Chicagossa levyttämässä biisit Shake 'em on down ja Pinebluff, Arkansas kuuluisan Lester Melrosen avittamana. Tuottaja onkin kiistaton linkki hänen ja Memphis Minnien välillä, joskin yhdistettävissä varsin suureen joukkoon muitakin artisteja.
Tässä kohtaa syntyi vahingossa taiteilijanimi Bukka White, kun joku kuuli etunimen Booker väärin.
John Lomax ja hänen poikansa Alan alkoivat 1930-luvulla - jatkuen ainakin seuraavalle vuosikymmenelle - nauhoittaa amerikkalaista kansanmusiikkia eri puolilla maata. Valtavan laajuisen työn tulokset talletettiin kongressin kirjaston arkistoon.
Lusiessaan Mississippin osavaltion vankilassa Parchman Farmilla pääsi kortensa kekoon kantamaan myös Washington "Barrellhouse" White. Lomaxit vierailivat paikalla 1939. Uusi lempinimi oli siunaantunut linnareissun aikana.
Istumisen päätyttyä vapaa mies suunnisti taas ylös Chicagoon, Melrosen hoiviin. Vielä 12 raitaa saatiin aikaiseksi maaliskuussa 1940.
Kokoelma High Fever Blues - The Complete 1930-1940 Recordings (2017) kattaa kaiken tähän päivään säilyneen Bukka Whiten tuotannon kyseiseltä ajanjaksolta. Sama setti on vaihtelevalla kappalejärjestyksellä julkaistu useaan otteeseen, eri nimillä.
Istumisen päätyttyä vapaa mies suunnisti taas ylös Chicagoon, Melrosen hoiviin. Vielä 12 raitaa saatiin aikaiseksi maaliskuussa 1940.
Kokoelma High Fever Blues - The Complete 1930-1940 Recordings (2017) kattaa kaiken tähän päivään säilyneen Bukka Whiten tuotannon kyseiseltä ajanjaksolta. Sama setti on vaihtelevalla kappalejärjestyksellä julkaistu useaan otteeseen, eri nimillä.
Tässä on sen laadun peruskauraa, että alasta vähänkään enemmän kiinnostuneitten on pakko se muodossa tai toisessa hoitaa kotiin. Tekosyitä tosiasiaa vastaan esittävälle voi päräyttää kainalopierun.
Jos hetkeksi äidyn arvostelemaan levyä, niin onhan tämä käynnissä olevan sarjan parasta materiaalia toistaiseksi. Apulaissheriffin makuun parempaakin on kuitenkin tulossa. Ainut miinus juuri tälle kokoelmalle tulee siitä, ettei herran varhaistuotanto ole sillä aikajärjestyksessä. Annettakoon tämä anteeksi.
1940-luvulla muoti muuttui, sähköinen blues alkoi nousta suosioon. Whiten vanhahtava tyyli ei enää miellyttänyt kansaa samassa määrin kuin ennen. Hän ei vissiinkään halunnut kulkea virtauksien mukana, vaan hakeutui oikeisiin töihin, tehtaalle Memphisiin.
Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua rupesi tapahtumaan. Bob Dylan meni versioimaan Fixin' to die bluesin ensialbumilleen, mikä herätti uteliaisuuden laulun alkuperäistä esittäjää kohtaan. Kiinnostus varhaisempaan bluesiin oli muutenkin nostamassa päätään. Englantilaisten uusien bändien innostus tyylilajiin oli aivan oven takana.
Siinähän kävi niin, että Bukka White palasi remmiin. Vuodesta 1964 lähtien hän levytti jälleen, osin uutta, osin uudestaan vanhaa.
Akustisen kitaran taitajan tekniikasta voidaan vetää aasinsiltaa aiemmin esiteltyyn Charley Pattoniin. White ihaili vanhempaa alan miestä ja väitti tämän tavanneensakin. Niin tai näin, hän todistetusti omaksui soittoonsa piirteitä Pattonilta. Tällaisia olivat ainakin kaikukopan tömistely sekä show-elkeinen revittely instrumenttia pään takana rämpyttäen. Virtuoosi ei käsitykseni mukaan koskaan tarttunut sähkökitaraan vakavassa mielessä.
1973 syöpä kaatoi Bukka Whiten. Hän oli tulevan legendan, B.B.Kingin äidin serkku.
Jos hetkeksi äidyn arvostelemaan levyä, niin onhan tämä käynnissä olevan sarjan parasta materiaalia toistaiseksi. Apulaissheriffin makuun parempaakin on kuitenkin tulossa. Ainut miinus juuri tälle kokoelmalle tulee siitä, ettei herran varhaistuotanto ole sillä aikajärjestyksessä. Annettakoon tämä anteeksi.
1940-luvulla muoti muuttui, sähköinen blues alkoi nousta suosioon. Whiten vanhahtava tyyli ei enää miellyttänyt kansaa samassa määrin kuin ennen. Hän ei vissiinkään halunnut kulkea virtauksien mukana, vaan hakeutui oikeisiin töihin, tehtaalle Memphisiin.
Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua rupesi tapahtumaan. Bob Dylan meni versioimaan Fixin' to die bluesin ensialbumilleen, mikä herätti uteliaisuuden laulun alkuperäistä esittäjää kohtaan. Kiinnostus varhaisempaan bluesiin oli muutenkin nostamassa päätään. Englantilaisten uusien bändien innostus tyylilajiin oli aivan oven takana.
Siinähän kävi niin, että Bukka White palasi remmiin. Vuodesta 1964 lähtien hän levytti jälleen, osin uutta, osin uudestaan vanhaa.
Akustisen kitaran taitajan tekniikasta voidaan vetää aasinsiltaa aiemmin esiteltyyn Charley Pattoniin. White ihaili vanhempaa alan miestä ja väitti tämän tavanneensakin. Niin tai näin, hän todistetusti omaksui soittoonsa piirteitä Pattonilta. Tällaisia olivat ainakin kaikukopan tömistely sekä show-elkeinen revittely instrumenttia pään takana rämpyttäen. Virtuoosi ei käsitykseni mukaan koskaan tarttunut sähkökitaraan vakavassa mielessä.
1973 syöpä kaatoi Bukka Whiten. Hän oli tulevan legendan, B.B.Kingin äidin serkku.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti