80-lukua tarkastellut viimeinen kolmannes sentään hujahti päivässä. Tuo periodi monessa mielessä lahjakkaan taiteilijan uralla on kuitenkin lähimpänä minua. Enkä tarkoita pelkästään ajallisesti.
Kirja on aito elämäkerta verrattuna aivan liian moneen nykyisin sillä tittelillä markkinoituun kolmekymppisen tähdenlennon tarinaan. Rauli Aarre Tapanin koko reissu käydään kronologisesti läpi päätyen viimeisellä sivulla hänen hautajaispäiväänsä 31.1.1987.
Ellei jo ennestään ollut selvää kuinka kovasta esiintymispelosta Badding kärsi, niin viimeistään nyt on. Että pitikin armoitettua tulkitsijaa riivata juuri tuollaisella heikkoudella. Ihmetyttää miksi ammatinvalinta oli mitä oli. Ihmetyttää, mutta ei harmita, sillä sen verran runsaasti hän jätti jälkeensä tasokkaita äänitteitä. Kärkikastiin sijoittuu aiemmin ruotimani Ikkunaprinsessa.
Kirjan arviona totean vain, että se on musiikin harrastajalle hyvää peruslukemista. Fanfaareja sen kunniaksi ei tarvi töräyttää, mutta ei myöskään suunnitella saunan pesän sytyttämistä sen avulla.
Kirja on aito elämäkerta verrattuna aivan liian moneen nykyisin sillä tittelillä markkinoituun kolmekymppisen tähdenlennon tarinaan. Rauli Aarre Tapanin koko reissu käydään kronologisesti läpi päätyen viimeisellä sivulla hänen hautajaispäiväänsä 31.1.1987.
Ellei jo ennestään ollut selvää kuinka kovasta esiintymispelosta Badding kärsi, niin viimeistään nyt on. Että pitikin armoitettua tulkitsijaa riivata juuri tuollaisella heikkoudella. Ihmetyttää miksi ammatinvalinta oli mitä oli. Ihmetyttää, mutta ei harmita, sillä sen verran runsaasti hän jätti jälkeensä tasokkaita äänitteitä. Kärkikastiin sijoittuu aiemmin ruotimani Ikkunaprinsessa.
Kirjan arviona totean vain, että se on musiikin harrastajalle hyvää peruslukemista. Fanfaareja sen kunniaksi ei tarvi töräyttää, mutta ei myöskään suunnitella saunan pesän sytyttämistä sen avulla.
Jokainen vähänkään merkittävämpi artisti ansaitsisi vähintään Kaidan polun tasoisen elämäkerran sitten, kun aika jättää. Useimmissa tapauksissa ei juurikaan ennemmin.
Keräsin alle muutamia irtopoimintoja, jotka jollain tapaa yllättivät, ilostuttivat, huvittivat tai muuten vaan positiivisesti ravistivat minua. Kenties ne samalla antavat osviittaa millä tasolla päähenkilöä käsitellään.
60-luvulla, nuorna miesnä Somerjoella oli tapana liftata ympäri maata Rauli Tanskasen eli Rafen kanssa. Kerran kaverukset kävivät marraskuussa Oulussa. Pukeutuminen oli lähtöpäivän Someron sään mukaista eli kovin kevyttä. Paluumatkalla pakkanen alkoi kiristyä ja kyyti oli hakusessa. Ratkaisuna pojat hankkiutuivat Rafen mukaan Pyhäsalmella putkan lämpimään yöksi.
Enimmäkseen Juicen porukoissa myöhemmin pyörinyt Asmo Hurula oli yllätyksekseni 70-luvulla varsin läheisissä väleissä Baddingin kanssa. Hurula on se kuuluisa Appo, joka ensimmäisen Tuuliajolla-risteilyn dokumentaatiossa vilahtelee tämän tästä.
Niin ikään 70-luvulla Risto Vuorimies kuvasi lukuisia levynkansia Love Recordsille. Hän vertaili kirjassa kolmen kuuluisan kohteen suhtautumista asiaan herrojen luonteisiin sopivasti. Dave Lindholmilla oli kaikki mietittynä ja hän tarvitsi vain toteuttajan valmiille ideoilleen. Pomomies Remu Aaltonen pyrki lähinnä käskyttämään kuvaajaa. Raulille oli aivan sama, ja hän antoi Vuorimiehelle vapaat kädet tehdä kuten parhaaksi näki.
Vuonna 1974 Finnvoxin studioilla nauhoitettiin muiden muassa klassikkobiisi Paratiisi. Se oli kitarasooloa vaille purkissa, mikä hieman askarrutti työryhmää. Paikalle osui Jukka Tolonen. Ei muuta kun tekijämies kehiin ja valmista tuli. Kaikki ei aina ole niin ennalta suunniteltua.
1979 Somerjoen taustabändinä vaikutti tovin aikaa kiintoisa kokoonpano, jossa soittivat Arto Pajukallio, Juhani Kansi (ilmeisesti toimittajana ja Päät-yhtyeestä tuttu?), Jyrki Tapio ja Silu Seppälä. Jo toisella keikalla basisti Seppälä syystä tai toisesta kyllästyi muutaman biisin jälkeen, jätti homman sikseen ja erosi. Yleisön joukosta löytynyt Kojo paikkasi konsertin loppuajan.
80-luvun alkupuoliskolla Badding ei juurikaan keikkaillut Agentsin kanssa, vaikka kolme LP:tä tekikin. Syyksi voi laskea juurikin laulajan vaikeudet yleisön edessä, ja ettei Esa Pulliainen tullut asian kanssa toimeen.
1985 tapahtui jotain, mistä juonsi juurensa nimi Eppu Normaalin livelevylle Onko Vielä Pitkä Matka Jonnekin? (1994). Jätän kertomatta, joten jos ei tarina ole tuttu, kannattaa hankkiutua Kaidan polun pariin.
Keräsin alle muutamia irtopoimintoja, jotka jollain tapaa yllättivät, ilostuttivat, huvittivat tai muuten vaan positiivisesti ravistivat minua. Kenties ne samalla antavat osviittaa millä tasolla päähenkilöä käsitellään.
60-luvulla, nuorna miesnä Somerjoella oli tapana liftata ympäri maata Rauli Tanskasen eli Rafen kanssa. Kerran kaverukset kävivät marraskuussa Oulussa. Pukeutuminen oli lähtöpäivän Someron sään mukaista eli kovin kevyttä. Paluumatkalla pakkanen alkoi kiristyä ja kyyti oli hakusessa. Ratkaisuna pojat hankkiutuivat Rafen mukaan Pyhäsalmella putkan lämpimään yöksi.
Enimmäkseen Juicen porukoissa myöhemmin pyörinyt Asmo Hurula oli yllätyksekseni 70-luvulla varsin läheisissä väleissä Baddingin kanssa. Hurula on se kuuluisa Appo, joka ensimmäisen Tuuliajolla-risteilyn dokumentaatiossa vilahtelee tämän tästä.
Niin ikään 70-luvulla Risto Vuorimies kuvasi lukuisia levynkansia Love Recordsille. Hän vertaili kirjassa kolmen kuuluisan kohteen suhtautumista asiaan herrojen luonteisiin sopivasti. Dave Lindholmilla oli kaikki mietittynä ja hän tarvitsi vain toteuttajan valmiille ideoilleen. Pomomies Remu Aaltonen pyrki lähinnä käskyttämään kuvaajaa. Raulille oli aivan sama, ja hän antoi Vuorimiehelle vapaat kädet tehdä kuten parhaaksi näki.
Vuonna 1974 Finnvoxin studioilla nauhoitettiin muiden muassa klassikkobiisi Paratiisi. Se oli kitarasooloa vaille purkissa, mikä hieman askarrutti työryhmää. Paikalle osui Jukka Tolonen. Ei muuta kun tekijämies kehiin ja valmista tuli. Kaikki ei aina ole niin ennalta suunniteltua.
1979 Somerjoen taustabändinä vaikutti tovin aikaa kiintoisa kokoonpano, jossa soittivat Arto Pajukallio, Juhani Kansi (ilmeisesti toimittajana ja Päät-yhtyeestä tuttu?), Jyrki Tapio ja Silu Seppälä. Jo toisella keikalla basisti Seppälä syystä tai toisesta kyllästyi muutaman biisin jälkeen, jätti homman sikseen ja erosi. Yleisön joukosta löytynyt Kojo paikkasi konsertin loppuajan.
80-luvun alkupuoliskolla Badding ei juurikaan keikkaillut Agentsin kanssa, vaikka kolme LP:tä tekikin. Syyksi voi laskea juurikin laulajan vaikeudet yleisön edessä, ja ettei Esa Pulliainen tullut asian kanssa toimeen.
1985 tapahtui jotain, mistä juonsi juurensa nimi Eppu Normaalin livelevylle Onko Vielä Pitkä Matka Jonnekin? (1994). Jätän kertomatta, joten jos ei tarina ole tuttu, kannattaa hankkiutua Kaidan polun pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti