Apulaissheriffille Huojuvan Ladon painavin valtti on Suonna Konosen erinomaisimmillaan liikutuksen partaalle ja ylikin herkistävät sanoitukset. Koskettavimmissa lyriikoissaan hänellä ruukaa olla tarina, jonka aihepiiri usein ensi alkuun yllättää omintakeisuudellaan.
Toisena etuna pidän Konosen täysin omanlaista, teoreettisen musiikinopetuksen teeseistä piittaamatonta tulkintatapaa. En tiedä millaisia numeroita nykykoululaitos antaisi hänen laulustaan, jos ylipäätään antavat mitään. Rohkenen arvella, että 1970-80-luvuilla tuskin herui kymppejä. Juttujani lukeneet tietävät, että tämä ei minun mittareillani ole mikään heikkous.
Yllä kerrottu mielessä voisi otaksua musiikin toimivan parhaiten periaatteella mies ja kitara. Vaan ei. Kyllä miehen onnistuneimmat biisit elävät nimenomaan bändisovituksina. Kitara kyllä, mutta lisäksi tarvitaan rummut ja basso, sekaan sinne tänne jotain muuta.
Mistä päästäänkin kokemaani kolmanteen vahvuuteen, joka on Ilkka Vartiaisen pedal steel. Harvakseltaan käytetty instrumentti kaiken kaikkiaan, mutta huomattavan yleinen country-piireissä. Olikohan juuri Konosen kirjassa, kun joku kommentoi stilikan soundin olevan sen verran hallitseva, että sillä on helppo ylisoittaa kappale pilalle. Tähän en ole Huojuvan Ladon tekemisissä törmännyt.
Tuntemistani heidän albumeistaan ei mikään ole toistaiseksi jaksanut kokonaisuutena kantaa huipuksi. Pikkulevysarjamme kolmannen osan kohde Talvisia Tarinoita (2015) sen sijaan on ässäainesta.
EP:llä toteutuvat vaivatta kaikki aiemmin kuvailemani hyvät puolet.
Sattumalta talvisella hautausmaalla, papan sijaa etsiessä kohdattu tyttölapsen viimeinen lepopaikka on aiheena laulussa Barbie hautakiven päällä (linkistä video). Voiko näin erikoista tekstiä edes keksiä, ellei ole itse tavannut nukkea siellä missä yleensä kynttilät kunnioittavat vainajien muistoa? Lopun kellopeli tähdentää tuokiokuvan murheellisuutta.
tänä jouluna
hän ei ole joukossamme
leikkii vailla tuskia
enkelien parvessa
jalat jäivät Karjalaan
jos se ketään kiinnostaa
nyt lykin Eteläsatamaan
morfiinia ostamaan
Tuollaisen avauskaksikon perään ladataan sitten vielä yksi pommi. Waylon Jenningsin Outlaw shit kääntyi Suonna-prosessissa muotoon Kantripaskaa. Alkuperäisen tapaan äärimmilleen hidastetulla temmolla vedettyyn tunnelmapalaan hän istutti muutamia Juice-viittauksia.
Täydellistä hipovaksi kappaleen naulaa Pekka Myllykosken tulkinta. Vaikka sanoituksessa on vihjeitä Leskisestä, on se selvästi Pekka-elämänkerrallinen. Tietäen miten Myllykoskelle lopulta suhteellisen pian tämän jälkeen kävi, alkaa teksti kuulostaa muistokirjoitukselta hänelle. Voi vain nyökytellä, miten hieno sellainen se onkaan. Jos se sitä on.
Kolmen itkuvirren - hyvässä mielessä, erityisen hyvässä - jälkeen saa Ilkka Vartiainen vielä oman soolonsa. Hänen sävellyksensä Christmas on the road soljuu eteen päin leppoisissa ja uneliaan iloisissa tunnelmissa vieden EP:n kunnialla maaliin.
Christmas, totta mooses! Tarvittiin lähes sanaton musiikkiesitys ennen kuin tajusin, että kyseessä on kolmelta neljäsosaltaan joululevy. Kaksi ensimmäistä raitaa onnistuivat piilottamaan juhlan omien, tärkeämpien teemojensa alle. Ja jouluhan ihan mainittiin molemmissa, toisessa jopa nimessä. Taitaa todistaa jotain Konosen lauluntekijän lahjoista.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...
- KIRJAT - Suonna Kononen: Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti