En viitsi laittaa kuvaa etukannesta, kun se löytyy joka paikasta, missä tätä on käsitelty. En myöskään jaksa kirjoittaa mikä tämän kirjan idea on, kun se näkyy tuosta takakannesta.
Haiskahtanee siltä, että olisin hienokseltaan väsynyt silloin tällöin julkaistaviin Leskis-kirjoihin. En lainkaan. Omassa hyllyssä niitä oli jo ennestään viisi ja sittenkin kiikutin iloisna miesnä kotiin tämän viimeisimmän, Kaj Lipposen toimittaman Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I (Into, 2020).
Mukavaahan se on sanataiturin puhetta lukea sellaisenaan. Osan siinä toki menettää verrattuna saman tekstin kuuntelemiseen. Saati, jos vielä näkisi ilmeet ja eleet. Esimerkkinä sanan hallinnasta:
Mä kerroin Kaarinalle, et mä teen anagrammeja. Se sano: "Saaks Kaarina Suoniosta mitään?" Mä sanoin: "Naikaa, nuoriso! Okei, mä korjaan: soikaa nuorina!"
Leskisestä sai aikanaan kuvan, että hänellä oli mielipide asiaan kuin asiaan. Ja sitä jaksettiin kysellä. Minulle on jälkikäteen ollut selviävinään, että kantaa ei välttämättä aina ollut. Terävästi leikkaavan lantun, kerkeän kielen ja - pahoittelen stereotypiaa - savolaisuuden ansiosta hän taisi usein huvikseen jallittaa haastattelijaa. Niin monet kerrat vastaus mihin hyvänsä johdattelevaan kysymykseen oli kielto, jonka päätarkoitus näytti olevan kumota se mitä toinen hänestä ajatteli.
Henkilökohtaista tulkintaani jatkaen, taiteilija näin kenties halusi suojella itseään. Ehkä hän tahtoi pitää todelliset mielipiteensä piilossa. Tässä tapauksessa tutut juttukumppanit Waldemar Wallenius ja Harri Tuominen ilmeisesti saivat suojauksen laskemaan. Veikkaisin tämän teoksen sisältävän rehellisintä Juicea mitä kuunaan on nauhalle tai sivuille tallennettu.
Niin tai näin, Leskinen oli ymmärtääkseni erittäin omapäinen. Kuuluminen oikeastaan yhtään mihinkään oli pois laskuista.
Ihmisen perusluonne on semmoinen, että se aina hakeutuu jonnekin. Mä en ymmärrä siis semmoista, että ihminen saa voimansa siitä, että on yks monista. Mun mielestä ihmisen voima on siinä, että se on yks.
Tällä asenteella voi ajautua ikään kuin roolinsa vangiksi ja alkaa olla eri mieltä silloinkin, kun on tosiasiassa samalla kannalla. Kun ei missään tapauksessa voi olla yleisen mielipiteen takana.
Yleinen mielipide on jotain nii kerta kaikkiaan hirveetä. Se perustuu kuitenkin aina valheelle ja väärinkäsitykselle. Siis yleinen mielipidehän on semmonen, että kukaan ei oo sitä mieltä. Kaikki on vähän sinne päin.
Ettei menisi liian yksinkertaiseksi, välittyy ristiriitaisen hahmon eri kommenteista toisinaan jonkinasteista vastakohtaisuutta. Vai riitelevätkö seuraava ja edellinen sitaatti sittenkään keskenään?
Toivottavasti ainakaan yksilöllisyydestä ei tuu joukkoliikettä. Se nyt olis maailmanloppu.
Voi olla parempi, etten yritä liikaa tulkita eri yhteyksissä puhuttua. Rohkenen kuitenkin noista parista esimerkistä äkkinäisesti arvella Leskisen sallineen yksilöllisyyden hyvettä vain sille osalle porukkaa, joka kykenee olemaan yksilöllinen oikealla tavalla?
Omalta osaltani muistelmien ykkösosa täydentää mielessäni olevaa kuvaa Leskisestä, ollen vain yksi palikka monien joukossa. Ei ole tärkeää, mikä mielikuvani on, enkä varmaan edes osaisi sitä ymmärrettävästi esittää. Merkityksellisintä muusikon tapauksessa on sittenkin musiikki. Muu on ekstraa sen päälle.
Jos Juicen ulkomusiikillisesta annista pitäisi yksi ajatus valita, voisi se monen muun ohella olla tämä kritiikki, johon on helppo yhtyä:
Aina pitää antaa asioille nimi, että ne tajuttais. Mikä taas johtaa siihen, että niitä ei tajuta, vaan ne opetellaan ulkoa.
Pieni jurputuksen aihe on haastattelumateriaalin jakaminen kahtia. Sivujahan ei ollut kahta ja puoltasataa. Kyllä olisi mennyt toinenkin mokoma samaan syssyyn. Röyhkän muistelmien kohdalla päädyttiin myös tähän ratkaisuun.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIRJAT - Kauko Röyhkä: Marjatan poika
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti