30 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #5 - Juliet Jonesin Sydän: Revontulet - Singlet 1983-2001

Paten lisäksi toisena Poko Recordsin kokoelmana pääsee minisarjaan Juliet Jonesin Sydän. Revontulet - Singlet 1983-2001 (2015) sisältää täydellisen kattavan valikoiman yhtyeen sinkkuja 1983-2001.


2CD tuli ulos sen julkaisuaikana jo itsenäisestä asemastaan luopuneen Pokon toimesta. Sen kattaman ajan pikkulevyt eivät silti ole kaikki peräisin tuon maamme toiseksi ikonisimman yhtiön katalogista. Kaksi kolmannesta toki kyllä.

Ensisingle oli omakustanne ja toinen ilmestyi Miettisen Kumibeat-merkillä. Vajaan vuosikymmenen Poko-kauden jälkeen, alkaen -94 levyjä tehtiin tovi oman Art Planktonsin, sitten Epicin ja Ranka Recordsin kautta. 2020-luvun paluu on toistaiseksi käynyt Turengin tallissa.

Mukana on bändituotosten lisäksi Pentti Jonesin Lastenlaulut (1987), eli mainio soolo Kissa ja myyrä / Sorsat. Eero Hyypän sivuprojektien (Inkvisitio, Kahvi, Norsumuurarit, Juliet Jones) tuotanto jätettiin pois.

Lähtökohta mukailee esimerkiksi Juice Leskisen kokoelmaa Singlet 1974-76 (1976), jonka A-puolelle sijoiteltiin vinyyliseiskojen A-puolet ja B:lle B:t. Jones-tuplalla etusivut löytyvät ykköskiekolta ja loput kakkoselta. Ajanjakson lopun pienet tehtiin CD:inä, joiden biisimäärä vaihtelee yhdestä neljään. Tällä selittyy ero tuplan levyjen biisimäärissä (21/22).

Revontulien arvo syntyy mielestäni perinpohjaisuudesta, jota yllä kuvailen. Myös kansien toimitustyö ja aikajärjestys ansaitsevat kehut.

Kaikki on tosiaankin kaikki ilman poikkeuksia. Kun vielä karkeasti laskien (anteeksi laiskuudestani johtuva epämääräisyys) noin puolet materiaalista on JJS-albumeilta kuulematonta musiikkia, käy selväksi, että tämän paikka on hyllyssä.

Kuunnellessani nyt huomaan tykkääväni enemmän kuin tiesinkään vaikkapa myöhempien aikojen kappaleista Veijari ja pyhimys (levyllä Nauru, 1992) sekä Duetto (kadonnut nainen) (Hai!, 1996). Jälkimmäisen kohdalla olin jopa unohtanut sen olevan Eeron ja Pauli Hanhiniemen yhteislaulu. Aika vähälle huomiolle on itselläni jäänyt loistavan Jupiterin (1990) jälkeiset Jonesit.

Laitetaan tähän vielä huippuaikojen B-puolihuippuna Tonava, tuttu LP:ltä Jänis (1988).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


25 heinäkuuta 2022

LEVYT - Irwin Goodman: Reteesti Vaan

Olin pitkään siinä uskossa, ettei Suomessa ennen 70-luvun alkua tehty niin hyviä albumeita, että sellaisesta voisi blogin LEVYT-sarjassa jorinoida. Tämä harha katosi keväällä, kun kuuntelin Lapin hiihtoreissun autoviihdykkeenä massoittain Irwiniä.

Tuolloin minulle valkeni, että Reteesti Vaan (1968) on helposti hehkutusjutun arvoinen.


En toki ollut ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Osa lauluista tuli tutuksi jo vuosikymmeniä sitten. Koko pläjäykseen perehdyin ensimmäistä kertaa 2010-luvun alkupuolella. Rohkenin silloin investoida Goodmanin tuotannon pieniä poikkeuksia lukuunottamatta täydellisesti kattavaan 14 CD:n laatikkoon. Se sijoitus ei mennyt hukkaan, enkä nyt puhu rahallisesta arvosta.

Boksi sisältää lähes kaiken Irwinin levyttämän musiikin lisäksi aivan erinomaisen kirjan elämäkertoineen, tarkkoine kappaletietoineen, ynnä muine lisukkeineen. Laatu huokuu kaikkialta.

Kuuntelumielessä bokseissa on huonotkin puolensa. Levykokonaisuuksien hahmottaminen vaatii yleensä hieman vaivaa. Joskus albumiraidat ovat eri järjestyksessä kuin alun perin, jopa eri kiekoille hajautettuna. Tässä tapauksessa ongelmat ovat liki olemattomat. Käsiteltävä LP on sijoitettu lootan kolmannen CD:n keulille.

Vain Elämää - Kootut Levytykset 1965-1990 (2010) on tuhti tuote.


Reteesti Vaan on tekijänsä neljäs pitkäsoitto. Se ilmestyi kutakuinkin kaksi vuotta debyytin Irwinismi (1966) jälkeen. Musiikkirintamalla Irwin oli vaikuttanut enemmän ja vähemmän 60-luvun alusta lähtien. Jotain puuhastelua asian tiimoilta tapahtui jo 50-luvulla.

Voidaan siis puhua jo suhteellisen kokeneesta konkarista alalla. Ja sen kuulee. Jos kolme ensimmäistä lättyä ovat vähän sitä ja jonkin verran tätä, on tämä neljäs niihin verrattuna omaa luokkaansa. Homma on tukevasti hanskassa. Melkein rohkenisin väittää, että kokonaisuutta ajatellen tukevammin kuin koskaan myöhemminkään.

Irwinin levytysten perisynniksi muodostui 70-luvulla raju epätasaisuus. LP saattoi sisältää pari aivan loistavaa rallia, paljon kasvotonta massaa ja muutaman surkean rimanalituksen. Tekemisestä paistoi usein läpi väkisellä puurtaminen.

Reteesti Vaan ei moiseen sorru. Kaksikolla Antti Hammarberg - Vexi Salmi oli sitä tehdessään kokemusta, intoa ja taitoa ja myös tarve saada aikaan jotain tusinatavaraa kummempaa.

Koko setti on Goodmanin säveltämää ja Salmen sanoittamaa. Ensin mainittu jää usein huomioimatta taiteilijan persoonallisen äänen ja tekstittäjän nokkelien lyriikoiden varjossa. Kyllä laulu melodiankin tarvii, ja niitä Irwin totisesti osasi tuottaa. Miettikää nyt vaikka millainen sävelmä on Juhlavalssi. Aika komea. Suorastaan upea.

Kahden tyylikkään tangon (Tukku seteleitä ja Tango Kauhajoen kasinolla) lisäksi se poikkeaa tyyliltään levyn yleisestä linjasta. Reteesti vaan kulkee enimmäkseen jonkinlaisena folk-iskelmänä. Rokkaavana humppana tai humppaavana rokkina.

Sanoitusten osalta pysytään reilusti laadukkaan puolella. Veikkaan, että Salmi paneutui asiaan aivan toisella tapaa kuin kymmenisen vuotta myöhemmin, jolloin töitä vaivasi paikoin liukuhihnamaisuus. Ainut itseäni epäilyttävä kohta koko 35 ja puolen minuutin aikana on Kauhajoki-tangon rusinapullapuhe. Jääköön siteeraamatta.

Sen sijaan nostettakoon esiin muutamia herkullisimpia rivejä. Legendaarinen Ryysyranta saa lisäpotkua mm. seuraavista:

limppuunkaan ei riitä
puhdasta ruista
jauho on sekoitettu
Kainuun puista
havupuu setsuurin ravittaa
olet maamme armahin Suomenmaa

Ja näistä:

koska lehmä ei lypsä
niin tyhjä maitokannu
ois muuten ehkä ruostunut kokonaan
mutta siitä on värkätty
pontikkapannu
iloa murheisiin tiputtelemaan

Vastaavaa teksti-ilottelua on pullollaan koko äänite.

Kauttaaltaan toimivista sovituksista vastaa pääosin Jaakko Borg (7 kertaa), lisäksi Heikki Laurila (3) ja Rauno Lehtinen (2). Soittajisto vaihtelee pitkin matkaa. Kauhansa soppaan upottavat ihan vain jonkun mainitakseni Paroni Paakkunainen (huilu), Juhani Aaltonen (foni), Juhani Aalto (pasuuna), Ossi Runne (trumpetti) ja pitkä lista muita. Huomataan runsas puhaltimien käyttö.

Kaksi kolmannesta biiseistä julkaistiin seiskatuumaisilla, osin jo vuoden -67 puolella. Älppäriä varten rakennetuista, vähemmän tunnetuista tuon kuultavaksi Pirskeet. Se edustanee taiteilijan tuotannon sitä osaa, joka on miltei kaikille suomalaisille tuntematonta.

Niin rutkasti ennätti tämä mies saattaa nauhalle ikivihreitä hittejä, että paljon on väkisellä jäänyt pimentoon. Arvaan menusta löytyvän yleisemmin tuttuja 3-4 kappaleen verran.


Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #4 - Nazareth: The Singles Collection

Pikkukiekkoja isolle kokoilevien minisarjassa saa neljäntenä vuoron Nazarethin The Singles Collection (1990).

Toissa jakson singlekokoelmaan tämän yhdistää mielikuvituksettoman, mutta kuvaavan nimensä ohella Castle Communications, jonka logo koristaa myös Kinks-lätyn UK-versiota. Viimekertaisen Pate Mustajärven taas olisi mitä helpoin kuvitella versioineen Nazarethia. En muista näin tapahtuneen.

Bändihän oli Skotlannista, josta tiedetään tulleen muutakin hyvää.


20-numeroinen jytäpaketti käsittää melko kattavan otoksen yhtyeen singlejä ajalta 1973-83. Musiikin nälkäni tyydyttyy hieman paremmin periodin alkuajan parissa, mutta kestää kyllä isommitta ongelmitta koko 78-minuuttisen.

Oikeastaan vasta ja ainoastaan vihonviimeinen Love will lead to madness rupeaa tuntumaan vääräseuraiselta näin pitkän rupeaman aikana. Se menee jo lällyn puolelle alkukasarin syntikoilla höystettynä aikuis-rockina. Edeltävä Games vihjaa jo tulevasta tyylin muutoksesta.

Nettiselailun perusteella näyttäisi siltä, että kosketinsoittimet ilmestyivät Nazarethin levyille vasta vuonna 1980. Niistä vapaata ainesta on kattauksessa 16 kappaleen verran. En tarkoita, että pitäisi olla, koska numero 17 Dressed to kill pianoineen lukeutuu albumin huippuihin.

Se istuisi tukevasti penkillä, jos valitsisin näistä parhaiten kesäiseen autoiluun (luu ulkona, tukka hulmuten, aurinkolasit naamalla) sopivat rallit. Samaan tarkoitukseen sopisivat mm. kaikille tuttu Bad bad boy, mahtava Shanghai'd in Shanghai sekä mourukitarainen Hair of the dog. Itsehän en juuri käytä laseja, en omaa paljonkaan tukkaa, enkä varsinkaan pystyisi kasivarsi ikkunalaudalla ajelemaan ilman seurannaisvaikutuksia. Mutta teoriassa.

Jos aivan viimeiset raidat unohdetaan, voi orkesterin tyylissä havaita vain pientä muutosta popahtavampaan suuntaan 70-luvun loppua kohti tultaessa. Silti esimerkiksi vuoden -77 Somebody to roll on aikamoista junttaheviä ja vuosikertaa -76 edustava You're the violin niin ikään raskaampaa rockia. Erityiskehu jälkimmäisen bassorummun äänitykselle.

On nämä minisarjan kokoelmat vaan tähän saakka olleet kovia. Nazareth ei tee poikkeusta, joskin lopusta pari pois olisi tehnyt nannaa kokonaisuudelle.

Nyt pariin otteeseen kuunneltuna kiinnitin huomiota levytysten soundipolitiikkaan, joka on vuodesta toiseen pysynyt kuosissaan. Jykeviä rumpuja, hienosti soivia kitaroita ja kaiken päällä Dan McCaffertyn laulu.

Olen tällä päivämäärällä valmis nimittämään hänet kahden parhaan joukkoon kaikkien aikojen hard rock -ääniä valittaessa. Olisi ollut erittäin mielenkiintoinen vaihtoehtoinen historia, jos Youngin veljekset olisivat napanneet hänet Bon Scottin (toinen parhaista) seuraajaksi, kuten olisi voinut käydä. McCafferty peittoaa mielestäni Brian Johnsonin vähintään 6-3.

Myöskin parin tuoreen kuuntelun jäljiltä alkaa tuntua vääryydeltä, etten ole vieläkään yhtyeen tuotantoa tätä enempää hankkinut. Tämä on sentään ollut hyllyssä jo viime vuosituhannelta asti. Kaikki juttuun kirjatut pähkäilyni perustuvat 90-prosenttisesti kokoelman sisältöön, mikä voi toki johtaa harhaan.

Sopivasti huomaan nyt, että vanhaa Nazarethia on julkaistu uudelleen aivan hiljattain, ja kaupoissakin olisi heti saatavilla. Katsotaan...

Lopuksi heitän vielä näytteen, joka alleviivaa bändin kykyä saada monentyyppinen musiikki toimimaan. Love hurts näyttää kaikille muille yrittäjille ja yrittelijöille power-balladin mallia, ei vähiten maagisen laulusuorituksen myötä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



22 heinäkuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Eri Esittäjiä: Maaseutumusiikkia Vol.III

Levymerkillä Maaseutumusiikki(.fi) putkahti vastikään markkinoille julman tuotteliaan Eri Esittäjiä -ryhmän kokoelma Maaseutumusiikkia Vol.III (2022). Sarjan aiemmat volyymit näkivät päivänvalon vuosina 2011 ja -13.

Linkkaan tähän puulaakin kotisivuilta löytyvän ansiokkaan tuotekuvauksen, niin pääsette saman tien käsiksi yksityiskohtiin. Tuolta on poimittavissa mm. tarkat soittajatiedot.

CD:llä on pääosin tuoreita kappaleita 17 eri esittäjältä. Tuoreuden kyseenalaistaa Alli And The Gatorsin Taas aloin juomaan, joka on niinkin vanhaa perua kuin vuodelta 1995. Kyseinen yhtye on Maaseutumusiikin puuhamies Marko Ahon varhaisimpia.

Tätä nykyä häntä työllistänee soittomielessä eniten noin kolmihenkinen duo Dortmunder, mukana Tapsa "nykyään myös Jones" Kojo ja Jussi "Jones" Parkkonen. Kokoelmalle heiltä päätyi singlenäkin ilmestynyt Rock-ottein, jolla trio kasvaa vierailija Kari "Jones" Hyvärisellä kvartetiksi. Status Quon jalanjäljillä mennään ja mennään vetreästi. Karin laulua on aina mukava kuulla.

Nimekkäimpinä vanhan kaartin edustajina levyn tekijäkunnasta voi bongata Arto Pajukallion ja Olli Haaviston. Pilli kitaroi ja bassottelee tuottamallaan Byman & Hippin biisillä Kai sen kestän. Olli stilikoi Janttersin kanssa.

Vol.III on valikoima oivaa, rentoa, turhasta hinkkaamisesta ja teknologialla leikkimisestä vapaata, kotikutoistakin musiikkia. Siellä täällä vilahtaa kiilaava rumpali. Muutamaan otteeseen pääsee ääneen solisti, jolla ei ole asiaa Sibelius-laulukilpailuun. Ja kaikki tämä on mitä vilpittömimmin sanottuna erittäin ok.

Kokoelma tuskin tulee unohtumaan kaapin perukoille. Se tulee jatkossakin saamaan soittoaikaa Apulaissheriffin vehkeillä.


Ehkä vielä valitsen leikilläni joukosta Top5-katraan. Tähän minua innoittivat seuraavat Antero Gustafssonin Janttersille kirjoittamat tekstirivit:

ja kun juhlaan valitaan voittaja
mammonalla te mittaatte sen

Minä mittasin päivän mielipiteelläni, joka on huomenna toinen. Häviäjiä ei ole.

5) Masa & Iilimarot: Pommipurkajien pikkujoulu. Räväkkää voimarokkia. Hevillä otteella soitettu kitara tuo etäisesti mieleen Timo Rautiaisen Trio Niskalaukauksen ajoilta.

4) Bizzarro & Jukka Nissinen: Jätkien kesken. Juureva balladi sympaattisin sanoin. Mainiosoundista vokalismia ja vielä mainiompisoundista kitarointia.

3) Kimmo Rauhamäki & Painava Sana: Juomalaulu / Avatkaamme aitoamme. Aleksis Kiven runoutta sovitettuna mitä mellevimmin kulkevaksi rockiksi. Hulppea esitys. Jos tätä olisi kokonainen albumi, saattaisin viritellä ostohousuja jalkaan.

2) Jantters: Siunattu hulluus. Janne Kauniston ja ex-Jytäjemmari Gustafssonin uuden bändivirityksen tulevalta pitkäsoitolta lohkaistu erinomainen kantrisilpaisu. En näe syytä miksei tällainen voisi menestyä jopa myyntilistoilla. Tuleva klassikko.

1) Hirvonen: Tästäkin me selvitään. Kansanmusiikkihenkinen kupletti, jonka tarina pistää myhäilemään ja joka on tekstinä taiten kirjoitettu. Tekijä ja laulaja Timo Hirvonen vaikutti - ainakaan levytysrintamalla ei ole tapahtunut vuosiin mitään - Los Olvidadosissa. Aivan mahtava biisi!

Apulaissheriffin erikoismaininnan saa Kanadan Matti: The tree song. Värikäs, hypnoottinen, ilmava kappale. Didgeridoota ei pääsekään ihan joka päivä kuuntelemaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


20 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #3 - Pate Mustajärvi: Pam Pam Pauli Vaan

Kolmas sinkkukokoelma uunista ulos. Edellisellä kierroksella ihmeteltiin Kinksiä, joilla oli mm. Lola. Nyt on vuorossa Pate Mustajärvi, jolla on mm. Lola. Solistin ja Esa Saarisen nimiin merkitty suomennos toimii kuin 80-luvun Corolla.

Niin toimii myös musapuoli. Sovitus myötäilee alkuperäistä. Arska Rautajoki lyömävehkeissä, Juuso Nordlund bassossa, Kala Alajoki kitarassa ja Safka Pekkonen koskettimissa tekevät huolella sen mitä pitää. Paten laulu kuulostaa vuoden 1984 nauhoituksella varsin vakuuttavalta ja naulaa biisin laatuskaalan hyvään päähän.

Mustajärven ensimmäiseltä soololta Nyt! (1984) on peräisin myös yksi ketjun vahvimmista lenkeistä, syvältä sisuksia riipivä Tuhkaa. Sama porukka klaaraa, etenkin Safka loistaa. Samaan tapaan originaalista isommin eroamaton toteutus riittää. Sanat Pertsa Reponen.

Kuuntelin juuri ehkä ensimmäistä kertaa koskaan Procol Harumin kappaleen Homburg, jota Tuhkaa versioi. Niin lujasti on Paulin ja kumppanien luenta iskostunut tajuntaan, että tuntui kuin Procol Harum olisi coveroinut sitä.

Laulujen Boulevard de la Madeleine ja Lui LP-koti oli Lago Nero (1988). Soittajistossa taas Nordlund ja Pekkonen, kitarassa TT Oksala. Ensin mainitulla kepittämässä lisäksi Pantse Syrjä ja Reijo Heiskanen, rummuissa Aku Syrjä sekä taustalaulajina Kata Laurikainen ja Toni Lähteenmäki. Jälkimmäisellä paukuttaa Twist Twist Erkinharju.

Käsittelyssä Pam Pam Pauli Vaan (1991).


Sille ladottiin kahdeksan laulajan siihen mennessä julkaiseman soolosinglen A-puolet ja ensimmäiseltä Elämässä pitää olla runkkua myös takasivu Yhdessä itkien. Mukana on Popedan pikkumusta Paulin taikakaulin. Vielä tekaistiin pari uutta biisiä, jotka julkaistiin sinkkuna Tarjoan kierroksen / Vaikka paljain jaloin.

Albumityypeille tällä siis on 8/12 sellaisia, joita mainitut kaksi LP:tä eivät pidä sisällään. Kokonaisuutena kokoelma on erinomainen. Kaikki minisarjassa toistaiseksi esitellyt ovat.

Oikeastaan olisin kaivannut vain kansiin kappalekohtaisia soittajatietoja. Alkuun listaamani ovat peräisin normiälppäreitten tiedoista. Sielläkin voi Nyt!:n osalta olla puutteita, koska levyllä vieraili Lindholmin Davesta lähtien porukkaa perusbändiä vahvistamassa.

Muista löysin pikahauin tietoa sen verran, että Synnyimme lähtemään äänitettiin kera Grand Slamin (Tikanmäki, Loueranta, Yliaho, Sytelä, Hyrskykari, Tammilehto) ja Meidän äiti imppaa Sielun Veljien. Hei Paula on duetto Saara Soisalon kanssa.

Paten alkuperäisesityksiä on 3/12. Kertomieni jatkoksi Mustajärvi tulkitsee esimerkiksi Coitus Intiä, Rolling Stonesia, Bruce Springsteeniä ja Beatlesiä, tekee sen J.Leskisen, J.Virtasen, J.Raittisen ynnä muiden sanoin.

Sataprosenttinen sarjaan kuuluvuus toteutuu, kun joka ainut raita oli ilmestynyt ennen tätä seiskatuumaisella. Todettakoon, jotta CD-painokseni kolmesta bonuksesta yksi rikkoo sääntöä, mutta ohitamme epäkohdan olankohautuksella.

Kirjoitin Jonna Tervomaan tapauksessa onnistuneista singlevalinnoista ja toistan itseäni nyt. Pam Pam Pauli Vaan on heittämällä kovempi paketti kuin kumpikaan artistin 80-luvun varsinaisista pitkäsoitoista. Voi olla, että aikarajauksen voi poistaa, tarkastella Paten tuotantoa tähän päivään saakka ja päätyä samaan lopputulemaan.

Kaiken kukkuraksi Tarjoan kierroksen tarjoilee Apulaissheriffille nostalgiaa joltain 90-luvun alun kesältä. Yhden Corollan (kaverin) mankasta tätä kuunneltiin eräänkin kerran.

Tiesittekö muuten? Hulvaton kansi kuvattiin sisätiloissa, trampoliinin kanssa, ja taivas tehtiin kepulikonstein jälkikäteen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:




14 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #2 - Kinks: The Singles Collection

Minisarjan ensimmäinen kömpelö aasinsillan ylitys Jonna Tervomaasta Kinksiin tehdään miehiä hyväksikäyttäen. Edellisellä on Likainen mies, jälkimmäisellä Plastic man ja Well respected man.

The Singles Collection (1997) on käsittämättömän hyvä albumi.


Se kattaa pienin poikkeuksin Kinksin Britanniassa ilmestyneet A-puolet aina vuoteen 1970 saakka. Pois on jätetty lähinnä 60-luvun lopun sinkkuja. Toisaalta mukana on yksi B-puoli (Where have all the good times gone), yksi EP-siivu, joka sekin julkaistiin singlenä Amerikassa (Well respected man) ja yksi vain UK:n ulkopuolella B-puoleksi päätynyt laulu (David Watts).

Tarkastelun perusteella kyseessä on siis sataprosenttisesti minisarjaan kuuluva tapaus, joka on ilahduttavasti järjestelty kronologisesti. Juuri Kinksin tuotannon nauttiminen aikajärjestyksessä on erityisen hedelmällistä.

Miellyttävä kuulosessio alkaa rock and roll coverilla (Long tall Sally). Mennään läpi rosoisen hard rock -vaiheen (All day and all of the night). Vietetään kotvanen beat-tunnelmissa (Everybody's gonna be happy). Edetään melodisen, rikkaan popin maailmaan (Waterloo sunset, Victoria). Jne.

Ray Daviesien sävellyskynä oli terävintä laatua mitä 60-luvulla tai ylipäätään koskaan on käytetty. Yllä mainitut ovat (tietenkin avausta lukuunottamatta) vain esimerkkejä teoksista, joita sillä kirjoitettiin. Yhtä hyvin olisin voinut listata levyn koko sisälmysluettelon ilman, että taso laskisi tippaakaan.


Muistan hankkineeni tämän parikymmentä vuotta sitten Oulun Kärppien innoittamana. Pelien taukomusiikkivalikoimaan - tuohon muutaman sekunnin pätkiä hyödyntävään katkojen täyttäjään - kuului mm. You really got me ja All day and all of the night, yleensä vain räväkän kitarariffin verran.

Niin pihalla olin, että luulin silloin noitten olevan The Whon repertuaarista. Eivät ole, joten päädyin The Singles Collectionin omistajaksi. Vieläpä omituisen 2CD:n, jonka bonuksena tuli kokoelma The Songs Of Ray Davies - Waterloo Sunset.

Kinksin diskografiassa on kosolti monimutkaisuutta, kun katsotaan materiaalin sijoittelua isoille, keskikokoisille ja pienille levyille ja huomioidaan maakohtaiset versiot. Jos omistat kaikki UK-LP:t 1964-70, sinulla on 11/25 setistä hallussa. Loputkin 14 sinulta löytyy, mikäli olet sijoittanut Sanctuaryn vuoden 1998 CD-painoksiin kuten allekirjoittanut.

Jos lähtee vielä haalimaan kaikki mono- ja stereoversiot, uppoaa luultavasti hyvin syvälle suohon. Siihen en ole lähtenyt.

Koska en kelpuuta kokoelmia aivan mahtavien listalle, jää tämäkin siltä pois. Laadusta asia ei jäisi kiinni, sillä kiekolle voi huoletta antaa arvosanan 5+/5.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



13 heinäkuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Honey B & T-Bones: Buzzing! - 40th Anniversary Album

Aijan ja Esan keskustelu, 2021, keksitty:

- Hei, meidän bändihän täyttää tasakymppejä ens vuonna. Mites juhlistetaan? 40 vuotta kuitenkin jo.

- Joku spessukiertue varmaan. Vai tehtäiskö levy?

- Niin joo. Levy vois olla kiva. Ku vaan ois biisejä. Ei vaan, nyt mä tiedän. Vedetään vanhoja uusiksi. Uudet sovitukset ja sillai.

- Vanhoja uusiksi... Hmm. En oikein tiedä.

- Kyllä se vois toimia. Annetaan palaa vaan. Mooses kannuihin.

- Okei, näinhän me tehdään. Ja onhan niitä biisejäkin ku tekee. Eiköhän äänitetä vielä erikseen uusikin?

- Mitä? Että kaks samana vuonna.

- Joo joo.

- Okei.

Jotta vanhoja uusiksi sitten ensin. Kuulosti etukäteen samaan aikaan kiintoisalta ja epäilyttävältä. Itse asiassa paljon enemmän kiintoisalta tämän ryhmän kyseessä ollessa. Mutta pieni epäilyksen jyvänen kaihersi silti takaraivossa: tuo voi mennä pieleenkin.

Ei todellakaan mennyt. Tämä on kolmella sanalla sanottuna vuoden levy toistaiseksi.

Buzzing! - 40th Anniversary Album (2022) on rakennettu yhdeksästä uusversiosta ja yhdestä uudesta kappaleesta. Se piti lähteä noutamaan paikallisesta kivijalasta välittömästi saapumisilmoituksen saavuttua. Joka kantilta katsottuna äärettömän tyylikkäät kannet houkuttivat syöttämään CD:n soittimeen heti autolle päästyäni.


Epäilykset alkoivat haihtua aika pian. Tiukemmin soittavaa orkesteria on vaikea kuvitella. Aijan laulu kulkee ehkä paremmin kuin koskaan.

Kun päästiin numeroon 4 Alien blues, oli selviö, että joutuisin hieman koukkaamaan välttääkseni matkan loppumisen kesken kaiken. Anteeksi ylimääräiset muutamat kilometrit, en suosittele.

On surkuhupaisaa, että juuri kyseinen laulu oli mukana ajamassa minua kasvattamaan päästöjä, ja vain keskeytymättömän kuuntelun vuoksi. Teksti kun kertoo ulkoavaruuden olennosta, joka kehottaa meitä muutokseen ihmislajin säilymisen turvaamiseksi.

No joo, mutta musiikkiin. Alien blues, kuten moni muukin nousee uuteen lentoon vuoden -22 tulkintana. Erityisen herkullinen kohta sillä kuullaan ajassa 3:18, kun rumpali Mooses Kuloniemi saa kesken rivin tykittää muutaman tahdin verran patteristollaan. Kylmät väreet ovelasta sovitusjiposta.

Jos Aija Puurtisesta ja Esa Kuloniemestä onkin jo aikoja sitten hitsautunut saumaton musayksikkö, voi viimeistään nyt hyvällä syyllä hehkuttaa heidän poikansa istuvan tukevasti jakkarallaan, trion kolmantena jäsenenä.

Hänen rumputyönsä on uhittelematonta ja svengaavaa. Iskuissa on ideaa ja mikä tärkeintä, hän malttaa olla tarvittaessa lyömättä. Allekirjoittaneen kropassa musiikin groove syntyy aika usein niillä pienillä tempuilla, kun jätetään väliin. Ei tehdä sitä mitä kaikki muut ja siten miten muka pitäisi. Tauko on monesti voimaa. Mooseksen toiminnassa on juuri tällaista viehätystä, kenties jazz-taustan takia.

Palaan kokemuksissani ajassa 14 vuotta ja 9 päivää taakse päin. 4.7.2008 oli Oulun Rotuaarilla tapahtuma, jonka yhtenä esiintyjänä rappasi Tuomari Nurmio Ja Hunajaluut (Aija & Esa & Jaska Lukkarinen). Huomasin lavan sivulla nuoren pojan seuraamassa keikkaa. Kun vanhemmat setin jälkeen poistuivat lavalta, liittyi poika heidän seuraansa.

Sillloin en arvannut, mitä tuleman pitäisi. On muuten mielenkiintoista, että ensimmäinen perhelevy tehtiin nimellä Honey B. Family ja tänään koko porukka toimii erään legendaarisimman kotimaisen roots-yhtyeen nimen puitteissa.

Se jos mikä on hienoa!

Huhtikuussa arvelin, että peitotakseen Soulavariksen täytyy kovimman kotimaisen uuden tittelin ansaitakseen tehdä aikamoinen teos.

Se on nyt tehty.


Syksymmällä on luvattu julkaista vielä täysin uutta T-Bonesia. Kamalan yllättynyt en olisi, jos lisäksi Aija Puurtinen & Brooklynin Satu tai Dr. Helander & Third Ward aktivoituisi piakkoin ääniterintamalla. Asiat tuntuvat luistavan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


11 heinäkuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers: A Rockin' Legend

Kansilehdykän mukaan The Rhythm Rockersin soolokitaristi Lyndon Needs pitää hallussaan suurehkoa määrää bändin demoja sekä sekalaisia kotinauhoituksia. Solisti Cavan Groganin mentyä pois saattoi pitää odotettuna, että niitä ryhdytään julkaisemaan levyinä yleisölle.

Tällainen toiminta tuntuu aina hieman arveluttavalta, mikäli se aloitetaan saman tien kuoleman jälkeen. Tässä tapauksessa pidettiin säädyllinen, yli kahden vuoden hiljaisuus ennen starttia.

Juhlaboksi 50 Rockin' Years (2020) toki ilmestyi pian surullisen tapahtuman perään, mutta oli ymmärtääkseni ennalta suunniteltu. Lisäksi se piti pääosin sisällään aiemmin julkaistua tavaraa. 3CD:n kaksi kiekkoa oli itse asiassa yhtä kuin edellinen juhlakokoelma 40 Rockin' Years Of Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockers - Who's Gonna Rock Ya? (2010).

Tarkasteluni ulottuu vain yhtyeen "virallisen" kanavan eli Crazy Rhythm -merkin toimintaan. Sitä kautta saatiin nyt mukava A Rockin' Legend (2022).

Se koostuu 16 ennenjulkaisemattomasta biisistä vuosimallia 1972-2021. Sokerina pohjalla lilluu vielä Cavanin radiohaastattelu BBC:n Jools Holland Show'ssa 26.10.2015.

Roll on silvery moonin kohdalla herää kysymys, miksi se saa kannessa vuosiluvun 2021, kun Cavan sentään kuoli jo edellisenä vuonna. Kappale oli bändin aivan viimeinen nauhoitus syyskuulta -19. Kokoelmalla siitä kuullaan vaihtoehtoinen otto. Arvuuttelen mielessäni, soittiko muu ryhmä osuutensa uusiksi pari vuotta myöhemmin vai onko kannessa virhe.

Muutoin levy koostuu alussa kerrotun mukaisesti demoista ja erinäisistä huvikseen tai tosissaan tehdyistä nauhoituksista. Myös studiosessioiden ylijäämiä tarjotaan. Laatu heittelee hyvän ja huonomman välillä niin teknisen tason kuin muusikkojen suoritustenkin osalta.

Osaan numeroista on jälkikäteen lisätty soitinosuuksia (overdub). Osa ilman koko yhtyettä tehdyistä on hyvin pelkistetyssä, äänitysaikaisessa muodossaan. Suosisin lähes poikkeuksetta jälkimmäistä lähestymistä.

Harvinaisesti Needsin pianoa sisältävä Leavin' on a down town train jäi kannen mukaan pois albumilta Rhythm Rockin' Blues (2001), mutta vuosiluvuksi on kuitenkin merkitty 2011. Vaikuttaa hiukan siltä, että toimitustyön huolellisuudessa on toivomisen varaa.

Riemastuttavin esitys on mielestäni Cavanin pojan Joen (11-vuotias, 1995) slide-kitaroitse säestämä Raining in my heart. Se on Elmore Jamesin nimellä Sun is shining levyttämä delta blues. Ilahduttavaa kuulla billy-ukkoa bluesin parissa.


Mitä tästä nyt sitten sanoisi?

Musiikin osalta jäädään keskimäärin keskinkertaiselle tasolle, hurraa-huudot eivät kajahda. Mahdolliset epätarkkuudet kannen tiedoissa laskevat kokonaisuuden arvosanaa. Haastattelu levyiltä ja livenä soitettuine musiikkinäytteineen nostaa sitä rutkasti.

Sanotaan vaikka kolme tähteä miinuksen kera.

Puutteineenkin A Rockin' Legend oli minulle, kuten monille kaltaisilleni hörhöille pakkohankinta. Sarja tulee todennäköisesti jatkumaan. Toivotaan siis parempia jaksoja tulevaisuudessa.

05 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA #1 - Jonna Tervomaa: Lemmikit 1998-2008

Käynnistetään minisarja koosteella, joka kohdaltaan todistaa varsin onnistuneista singlevalinnoista. Jonna Tervomaan Lemmikit 1998-2008 (2008) tekee sen tarkasteltaessa asiaa siltä kantilta, mikä blogin tapauksessa on ainut oikea, eli Apulaissheriffin musiikkimaku edellä.

Kun otetaan huomioon Tervomaan suosion suuruus etenkin vuosituhannen vaihteen jälkeen, malttoivat hän ja hänen levy-yhtiönsä aika pitkään olla julkaisematta liikevaihtoa tuovia kokoelmia. Lemmikit on ymmärtääkseni ensimmäinen laatuaan, jos ei lapsitähtiaikaa huomioida.

Se dokumentoi laulajan aikuisuraa viiden ensimmäisen albumin ajoilta. Hapuileva ja ysäriteollisesti tuotettu ensisinkku Turhaa vaivaa (1996) jätettiin ehkä viisaastikin pois. Ilmeisesti tilan puutteen vuoksi myös viitoslevyä promonnut Jalanjäljet (2007) puuttuu kattauksesta.

Muuten tälle pakattiin kaikki toistaiseksi päivänvalon nähneet A-puolet, jos nyt CD-aikana voi puolista puhua. Suurin osa tosin olikin yhden raidan tapauksia, siis aidosti singlejä.

5 biisiä loistavalta esikoiselta Jonna Tervomaa (1998). Siitä eteen päin 4+3+4+3 per pitkäsoitto. Ja lisäksi vielä Juice Leskisen alkujaan Sakari Kuosmaselle kirjoittama hieno Rakkauden haudalla (2003) elokuvasta Helmiä ja sikoja sekä uusi Päästä yli (2008), joka pukattiin kokoelmaa markkinoimaan.

Näitten kanssa joutuu aina pähkimään, onko tuote ostopäätöksen arvoinen. Onko riittävästi uutta. Lemmikeillä on 21 kappaletta, joista itselläni oli albumien myötä jo 19 hallussa. Niistä viidestä otettiin koosteelle aavistuksen erilainen versio (mix tai edit).

Mitä todennäköisimmin kokoelma olisi jäänyt hankkimatta, ellei siitä olisi julkaistu 2CD-painosta. Sen toinen rinkula näet sisältää nipun erinäisiä harvinaisuuksia, joihin en tässä yhteydessä puutu enempää.

Mikäli ei Tervomaan tuotantoa vielä omista ja kuitenkin jotain haluaisi, on Lemmikit 1998-2008 perusversionaan oiva tapa aloittaa.

Erinomainen levy.


Nyt kun pitkästä aikaa tämän kuuntelin, pisti korvaan sävykäs Kupla mainiolta kolmosälpyltä Viivalla (2001). En muistanutkaan sovitukseen hyvällä maulla upotettua - tuskin se vahingossa sinne tupsahti - Wigwam-viittausta. Tämä tapahtuu Freddie are you readyn mieleen tuovin uruin.

Kesän kunniaksi (lue: laiskuuttani) en jaarittele enempää, vaan suosittelen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


02 heinäkuuta 2022

SINGLEKOKOELMIA - Tulossa...

Olen jättänyt blogin alati jatkuvasta LEVYT-sarjasta kaikenlaiset kokoelmat kokonaan pois. UUTUUSLEVYT-osastollekin olen kelpuuttanut vain sellaisia, jotka koostuvat aiemmin julkaisemattomasta musiikista; toistaiseksi näitä taitaa olla plakkarissa tasan nolla.

Ehkä siis on aika pyöräyttää lyhyt minisarja. Rajaan aihetta sen verran, että mukaan pääsevät vain puhdasveriset, sataprosenttiset singlekokoelmat. Niitä on hyllyssä niin vähänlaisesti, ettei valintaongelmia ilmaantune.


Kuvaan rajattu kannen osa kuuluu 9CD:n laatikkoon, joka niputtaa Stax- ja Volt-merkeillä julkaistuja sinkkuja 50- ja 60-luvuilta. Jätän myös kaltaisensa levy-yhtiökokoelmat ulos.

Tästä tulee muuten Apulaissheriffin yhdeksäs minisarja. Niistä muutamien esittelyjuttuja alla.

Kaikki minisarjat koko sisältöineen löytyvät oikean reunan linkkilistasta etuliitteellä (#). Jos ei oikeassa reunassa linkkejä näy, skrollaile alas ja klikkaa "Näytä internetversio".

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



01 heinäkuuta 2022

LEVYT - Otis Redding: The Soul Album

Päädyin kolmen lähteen tiedoilla siihen, että Otis Reddingin neljännen LP:n 11 esityksestä vain kolme julkaistiin Stax Recordsin Volt-merkillä singleinä, ja vieläpä B-puolina. Nämä ovat Just one more day, Any ole way sekä Good to me. Yksikään ei lukeudu kaikkein tunnetuimpiin klassikkoihin.

The Soul Album (1966) on jo tuolla perusteella täysverinen albumi, ja vieläpä varsin isolla A:lla.


En käy julistamaan ehdottomia totuuksia, mutta maailman parasta souliahan tämä on. Muutkin (Aretha, Wilson, Sam, Etta, jne.) ovat sellaista tehneet. Ei siis ole olemassa yhtä ainutta parasta laulajaa tai levyä. Mielestäni.

Otisia siunattiin aivan poikkeuksellisella äänellä. Harva artisti on aikojen saatossa kyennyt samanlaiseen tunnelmien tulkintaan kuin hän. Pöytäkirjaan merkittäköön todistuskappale #1: Cigarettes and coffee.

Staxin leivissä Otis sai nauttia Memphisin kermaan kuuluvien taustamuusikkojen tuesta. Booker T. & The MG's ja The Memphis Horns hoitelevat hommansa tälläkin kertaa enemmän kuin tyydyttävästi. Isaac Hayes vierailee. Merkitään ylös (myös edelliseen kohtaan käypä) todistuskappale #2: Nobody knows you (when you're down and out).

Yhtye:

  • Steve Cropper, kitara
  • Donald "Duck" Dunn, basso
  • Al Jackson Junior, rummut
  • Booker T. Jones, koskettimet
  • Isaac Hayes, koskettimet
  • Wayne Jackson, trumpetti
  • Andrew Lowe, saksofoni
  • Sammy Coleman, trumpetti
  • Gene "Bowlegs" Miller, trumpetti
  • Charles "Packy" Axton, saksofoni
  • Floyd Newman, saksofoni

Otisilla oli onni toimia ympäristössä, jossa koko yhtiö ja siihen kytköksissä olevat taiteelliset tahot pelasivat samaa peliä. Hän oli toki lauluntekijä itsekin ja versioi muitakin kuin toisia Stax-artisteja. Kuitenkin hän sai nauhoittaa esimerkiksi Cropperin ja kollega Eddie Floydin kirjoittaman, kollega Wilson Pickettin alkujaan levyttämän hitin. Kirjataan (kaikkiin kolmeen kohtaan sopiva) todistuskappale #3: 634-5789.

Todetaan vielä, että herra Redding itse osallistui kolmen biisin luomiseen. Sattumoisin, tai kenties tarkoituksella nuo kolme ovat alussa mainitsemani sinkkuraidat.


Jostain kumman syystä suomalaisista äänitepuodeista sai taannoin, ainakin 2000-luvun alussa aika runsaasti soul-CD:itä japsipainoksina. Minunkin hyllyssäni niitä löytyy pääasiassa Atlanticin katalogista, johon myös Stax/Volt tätä nykyä kuuluu.

Tässä nimenomaisessakin tapauksessa voin ihmetellä kansitekstejä japanin kielellä. Pelkkään ihmettelyyn se kohdaltani jääkin. En panisi pahitteeksi, jos saisin suomennoksen tai englanninnoksen kuvan tekstistä.


The Soul Album on nuorena kuolleen tähden lyhyeksi jääneen uran kohokohta mitä pitkäsoittoihin tulee. Yksittäisiä huippubiisejä häneltä ilmestyi pitkin matkaa useita.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: