KIRJAT - Mika Kempas: Musta Kotka

Edellisestä muuhun kuin musiikkiin liittyvästä kirjajutusta näkyy vierähtäneen yli puolitoista vuotta. Jottei aivan unohtuisi, niin pistetään taas sellainen tähän helteeseen.

Mika Kempas on pitänyt blogiaan Kirjoituksia toisesta kerroksesta jo vuodesta 2014. Viime ajat sillä rintamalla on ollut hyvin hiljaista. Yksi syistä paljastui talvella, kun Kempas ilmoitti ryhtyneensä kustantajaksi. Kaiken lisäksi kävi pian ilmi, että yksi tulokasyhtiön ensijulkaisuista on hänen käsialaansa.

Apulaissheriffi luki, tai tässä tapauksessa voinee vähättelemättä käyttää ilmaisua lukaisi teoksen Musta Kotka (Kustantamo etc., 2022), kuvat Vesku Lanki.

Kirjan aihepiiri on dekkarinomainen, joskaan virkavaltaa tai edes yksityisetsivää ei rooleissa ole. Onpahan ihmisiä, jotka eivät aina kulje kaikkein kaidoimpia teitä. Ehkä sanan dekkari mainitseminen on minulta virhe.

Muoto on runollisehko. Tähän väliin toistan kyvyttömyyteni runouden suhteen. Kiven ja Leinon lyriikkaa olen joskus puoliväkisellä suorittanut. Jopa laulujen sanat - niin paljon kuin musiikkia kuuntelenkin ja siitä pidän - aiheuttavat luettuna ongelmia. Onneksi Musta Kotka on ainakin minun lajituntemukseni perusteella vain -sehko. Ehkä runollisuuteen viittaaminen on myös virhe.

Olisiko oikea termi tälle sitten proosaruno? En tiedä. Eivätköhän minua kirjallisemmat arvioitsijat tule tuotakin puntaroimaan ja sijoittamaan tämän johonkin lokeroon, jos kohta se ei maailman merkittävin asia olekaan.

Oheinen esimerkkiaukeama kertonee jotain siitä mistä on kyse. Sikäli esimerkki on kuvaava, että samalla reseptillä mennään alusta loppuun. Siis kokosivun kuva vasemmalla, väljästi tekstiä oikealla.

Vaikuttaa ehkä kevyeltä. Onhan kirja toki kevyt, jos sen lukemiseen ja katseluun käyttämääni aikaa tai sen fyysistä kokoa ja massaa ajattelee. Otin sen työn alle eräänä aikatauluttomana päivänä aamupalan jälkeen. Valmista tuli ennen kuin uudestaan nälkä.

Vaan kietoikin se pauloihinsa suorastaan huomaamatta.

Lyhyet tekstisivulliset rytmittävät kokemusta mukavasti. Tiivistetyn esityksen jokainen sivu ajaa asiansa. Mieleeni palasi jostain 90-luvun lopulta tai seuraavan vuosikymmenen alusta sanomalehdissä julkaistut kesädekkarit. Jokapäiväisen jatkokertomuksen piti olla kirjoitettu sillä tavalla, että kaikilla jaksoilla oli tarkoitus. Juoni eteni ja jotain tapahtui päivittäin.

Sama pätee Mustaan Kotkaan. Kempas on taitavasti rakentanut sen siten, että lukijan taju nykyisistä ja menneistä tapahtumista kasvaa tyhjästä sumeuden kautta ymmärrykseen. Siitä syystä arvelisin luomiseen käytetyn työmäärän olevan huomattavasti enemmän kuin pelkkä sanamäärä antaisi olettaa.

Itse tarinasta ja sen käsittelemistä teemoista en paljasta nimeä enempää. Kotkassa ollaan ja aihepiirit liikkuvat tummemmalla puolella harmaata aluetta.

Tummuus korostuu aukeaman vasemmissa laidoissa. Mustavalkoisiin otoksiin erikoistunut valokuvaaja Vesku Lanki oli tavalla tai toisella mukana jo hyvin varhaisessa vaiheessa kirjan syntyhistoriaa (ks. Kempaksen blogi). Hänen kuvituksensa värittää (heh!) tarinaa tekemättä sitä aina itsestäänselvyyksin.

Myönnän, etten ensilukaisullani ymmärtänyt kaikkea näkemääni, eikä niin tietenkään pidäkään olla. Seuraavalla kerralla luulen kuvamaailman avautuvan paremmin. Todennäköisesti myös tekstistä löytyy toisella kierroksella uutta.

Vaikken aina, niin tässä tapauksessa kyllä uskallan luvata toisen kierroksen tulevan, ja vieläpä tulevan aiemmin kuin muutaman vuoden kuluttua. Kenties jopa muutaman viikon, ellei peräti päivän päästä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Janne Huilaja: Metsän hyvät

LEVYT - Ismo Haavisto: Mean Blue Train

Eikö se ole perinne, kun se on tehty kerran ja nyt uudestaan? Apulaissheriffin juhannusylennys nimittäin.

[Ylennys aivan mahtavaksi voidaan tehdä levylle, joka on siitä juttua kirjoitettaessa vielä kirjoittajalleen niin uusi tapaus, ettei levyn kestävyys ajan hammasta vastaan ole tullut, eikä voinutkaan tulla täysin toteen näytetyksi, ja levy täten on mahdollisesti jäänyt ansaitsemaansa aivan mahtavan titteliä paitsi; ja jolle kyseinen titteli jo kaiken reiluudenkin nimissä kuuluisi, ja näin ollen olisi syytä tavalla tai toisella sopivassa hetkessä myöntää.]

Jos blogilla olisi kirjoitettuja sääntöjä, voisi ylennykseen liittyvä kuulua kunnon kapulakielellä noin.

Ismo Haaviston Mean Blue Train (2014) oli tuossa asemassa - siis melko tuore tuttavuus - päästessään yli kaksi vuotta sitten osaksi minisarjaa KOTIMAISTA 2000-LUVULTA. Ounailin jo siinä vaiheessa, että potentiaalia löytynee. Ja löytyihän sitä. Tämän päivän korvalla kuunnellen en pysty osoittamaan albumissa lainkaan heikkouksia.

Esimerkiksi One night pitää vääjäämättömällä tavalla mukaansatempaavan rytmiikkansa lisäksi sisällään mitä mainioimmalla soundilla pikkailtua kitaraa. Olisi helppoa kuvitella biisi Jimmie Vaughanin esittämänä.

Kun Haaviston tuotanto ylipäätään on nyt paremmin hallussa, voin sanoa pitäväni häntä yhtenä suomalaisen blues-taivaan kirkkaimmista tähdistä. Ehkä sinä kaikkein kirkkaimpana. Tällaisen musiikin soisi saavan saamaansa kovasti runsaammin julkista huomiota muuallakin kuin juurimeininkiin erikoistuneessa mediassa.

Mean Blue Trainin tahkosivat:

• Ismo Haavisto, laulu + kitarat + huuliharppu + banjo + sävellys + sanoitus + sovitus
• Mikko Järvinen, rummut + pyykkilauta + perkussio
• Ville Vallila, basso
• Teuvo Lampinen, tuuba (Get outta' here!) + äänitys + miksaus + masterointi
• Teemu Töyrylä, hienot kannet

Mainittu banjo sulostuttaa laulua, jonka tekstin on vaikea kuvitella saaneensa kimmokkeensa muualta kuin oikeasta elämästä. Luulenpa, että siinä tilittää tuntojaan ylpeä isä. Ainakin vaikutelma kumpuaa vahvana.

if something hurts you

in this big wide world

please remember

you are daddy's girl

Kappale on Daddy's girl.

Huomio! Täten ylennän.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #3 - Ismo Haavisto: Mean Blue Train
• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA - Tulossa...
• LEVYT - Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan

LEVYT - Mississippi John Hurt: Today!

Muistellaanpa vähäsen ja kuvitellaan enempi.

Tuomari Nurmio sorvaa ensimmäisen LP:nsä 1979. Ihan pystymetsästä hän ei studioon päädy. Muusikkous on kestänyt jo tovin ennen sitä. Itse asiassa melko kauan, sillä hän on jo melkein kolmekymppinen. Suht' iäkäs ensilevyttäjäksi.

Levy ei menesty. Se siitä urasta. Mies suorittaa opintonsa loppuun ja jatkaa elämäänsä juristina. Silloin tällöin tulee puolihuvikseen soiteltua saunailloissa ja pikkujouluissa.

Vuonna 2003 joku tekee kokoelman 70- ja 80-lukujen vaihteen musiikista. Hän on täällä tänään ja Kurjuuden kuningas päätyvät sille. Aika kuluu edelleen. Joku hoksaa lähteä etsimään Nurmiota. Tämä saadaan kiinni ja jotenkin taivuteltua esiintymään kansanmusiikkijuhlilla Kaustisella, ja muuallakin. Mennään jälleen äänittämään. Purkitetaan uusia lauluja ja versioita entisistä. Albumi on kaupoissa 2014, vuoden päästä seuraava ja 2017 taas yksi, nimeltään Tänään.

Jotakuinkin tuollainen historia oli takanaan Mississippi John Hurtilla, kun Today! (1966) tuli ulos.

Johnin tositarinassa on tietty joitain eroja Nurmio-satuun verrattuna. Ensinnäkin, hän kävi jo reilusti neljättä kymmentään tehdessään ensimmäisiä nauhoituksiaan vuonna 1928. Toiseksi, silloin väsättiin pikkukiekkoja, ei pitkiä. Kolmanneksi, hän ei ollut koulutettu mies, vaan työskenteli suorittavassa portaassa ainakin maatalouden piirissä.

Tarkoitukseni oli luoda perspektiiviä siihen, kuinka kauan Hurt oli pois kuvioista ennen kuin hänet löydettiin uudelleen. Noin 35 vuotta! Äijän varhaisemmista vaiheista ja levytyksistä kirjoitin kauan sitten minisarjassa MUINAISTA BLUESIA.

Keväällä -63 Hurt saatiin ensimmäistä kertaa pitkään aikaan studioon. Tuloksena tupsahti Piedmontin julkaisemana Folk Songs And Blues (1963). Tajusin juuri, että minun täytyy alkaa toden teolla metsästämään tätä kokoelmani merkittävimpiin laskettavaa puutetta. CD-painoksia löytyy nimellä Avalon Blues 1963.

Piedmontin piikkiin nikkaroitiin vielä niin ikään tarvelistallani majaileva Worried Blues (1964), jota Wikipedia väittää ilmeisen virheellisesti livenä tehdyksi. Luotan lähteenä enemmän erittäin perinpohjaista diskografiatyötä tekevään Wirziin.

Jossain vaiheessa etelän maaseudulta idän suurkaupunkeihin houkuteltu John tutustui itseään liki 50 kesää nuorempaan folk-laulajaan. Georgiassa syntynyt valkoinen Patrick Sky tiesi jotain mustan miehen tuntemasta kulttuurishokista ja osasi suhtautua asiaan.

Pääsemme viimein jutun aiheen pariin. Syntyi sopimus Vanguard Recordsin kanssa ja ei kun nauhoituspuuhiin taas. Ollaan New Yorkissa. Artisti istuu isossa huoneessa kitaroineen. Viereisessä tilassa, ehkä lasin takana töllöttää isohko joukko seuraajia. Ei vaan meinaa tulla kunnon rieskaa.

Sky arvaa mistä on kysymys. Hän tarjoutuu tuottajaksi ja saa pestin. Hän ajaa ylimääräiset hevon kuuseen. Paikalle jää artistin ja hänen itsensä lisäksi vain yksi teknikko. Hän kiikuttaa päähenkilölle motin Danielsin Jaskaa. Poltellaan tupakit ja jatketaan hommia. Jo alkaa lyyti kirjoittamaan. Jännite on poissa ja mestari taikoo sisältään jalokiviä. Mikrofoni nappaa ne talteen.

Noitten heinäkuun -64 sessioitten pohjalta Vanguard paketoi kaksikin albumia, joista Today! on ensimmäinen. En voi välttyä ajatukselta, että sille valittiin parhaat palat. Nimittäin, The Immortal Mississippi John Hurt (1967), niin upeaa musaa kuin onkin, kuulostaa siihen verrattuna aavistuksen vaisulta.

Molemmat nuo sekä kesällä -66 taltioitu Last Sessions (1970) on ansiokkaasti pakattu 3CD:n laatikkoon The Complete Studio Recordings (2000).

Today! koostuu 12 hienosta raidasta, joista vähintään kolme on vuoden -28 kappaleiden uusversioita. Aitoon blues-tyyliin sanat eivät aina pysy samoina ajan kuluessa. Tämä pätee etenkin työläinen John Henrystä kertovaan Spike driver bluesiin. Muut vanhat ovat Candy man ja Louis Collins.

Setti on suurimmalta osaltaan laulajan itsensä sepittämää tavaraa. Mukana on myös muutama traditionaalinen numero. Niistä en äkkipäätä muista kuin yhden, josta minulla on myös jonkun toisen esitys hyllyssä. Kyseessä on Corrinna, Corrinna ja siitä Muddy Watersin livetulkinta.

EDIT 23.6.2022: Muisti pätki. Tarkistin, ja paikansin hyllystä vielä Bill Haleyn ja Sleepy LaBeefin sekä Muddylta studioversion.

Perinnebiisien eliittiä on valoisan hyväntuulinen Make me a pallet on your floor, jonka melodiaa Hurt hyödynsi jo 1928 otsikolla Ain't no tellin'. Se on muun ohella mainio näyte kitarataiturin omintakeisesta näppäilytyylistä: bassokielet peukalolla, korkeampiääniset etu- ja keskisormella. Kaikkien tietämä J.Karjalainen on tunnustanut ottaneensa Johnilta oppia, esimerkkinä vaikka sellainen aika tuttu viisu kuin Hän.

Olin luullut tämänkin levyn olevan soolona tempaistu. Wirz kuitenkin väittää vastoin kokoelman kansitietoja, että Jerry Ricks olisi soittanut toista kitaraa.

Sen sijaan kansipaperi kertoo varsin kuvaavan anekdootin siitä, kun nuori tuottaja vei vanhan herran moottoripyöräajelulle Manhattanille. Kysyttäessä vaikutelmia, vastasi maalla ikänsä elänyt muusikko: "I really liked it, but I don't ever want to do it again."

Tätä, kuten herran koko tuotantoa kyllä jaksaa kuunnella uudestaan ja uudestaan. Erityisen otollisesti se toimii omaan, leppoisaan tahtiin tehtävällä autoajelulla Länsi-Lapin tunturialueella ja Käsivarressa. Kokemusta on.

Voi olla, että Mississippi Johnin varhaisimmissa nauhoituksissa syntyi maailman parasta musiikkia. Sen ei kuitenkaan pidä antaa hämätä saati vaikuttaa alentavasti, kun arvioidaan nyt hehkutettua tuotosta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MUINAISTA BLUESIA #5 - Mississippi John Hurt
• MUINAISTA BLUESIA - Tulossa...
• LEVYT - John Lee Hooker: It Serve You Right To Suffer

UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Utopia, Texas

Käytiin kesällä 2005 Dublinissa. Päiväreissulla Wicklow-vuorille pikkubussin kuski halusi näyttää kiertuelaisille suosikkinäkymänsä, "my little piece of heaven". Tie kulki lähelle syvää, jyrkkärinteisten vuorten piirittämää laaksoa, jonka pohjalla siinsi tummansininen järvi. Kaukana alhaalla näkyvät rakennukset kuuluivat kuulema Guinnessin suvulle.

Ei hassumpi näköala. Eikä ole hassumpi myöskään tämä Huojuvan Ladon (kokoelma huomioimatta) kuudes studioalbumi Utopia, Texas (2022).

Se on selvä parannus kahden vuoden takaiseen levyyn Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät (2020). Enemmän ajan hampaan koettelema Lättähattu (2016) saa ehkä vielä pitää ykköstykin paitaa Apulaissheriffin ei-vakavassa Lato-rankingissa. Jää nähtäväksi, mitä ajattelen parin vuoden päästä.

Aiempiin nähden bändi tarjoaa tätä nykyä enemmän musiikillista leveyttä ja syvyyttä. Leveyssuunnassa se on tänä päivänä cocktail manserokkia, heartland rockia, Jethro Tullia, Neil Youngia, sekä eniten erinäisiä, vähemmän tuntemiani countryn alalajeja. Nuo ja varmaan muitakin ainesosia on kaadettu astiaan, ravistettu ja hieman sekoitettukin.

Syvyys ilmenee sovitusten mietittynä laaja-alaisuutena. Erilaisia soittimia käytetään musan ehdoilla. Stilikka ja sähkökitara hallitsevat äänikuvaa. Banjo ja haitari tuovat elävyyttä.

Sanoitukset kaivavat Helismaan ja tämän opillisen perikunnan multia. Vaikutteet on laskettu läpi pohjoiskarjalaisen suppilon. On tosin huomattava, että sanoittajan kotimaakunnan ääni kuuluu riveillä aiempaa vähemmän, Konosen persoona kenties enemmän. Paikkoina käydään mm. Turussa ja Texasissa.

Perusketjun Suonna Kononen - Ilkka Vartiainen - Teemu Sinkko - Keijo Korhonen lisäksi eniten saavat nauha-aikaa Tapsa Kojo hanureineen ja koskettimineen sekä Tuire Silvennoinen omine äänineen. Arto Pajukallio soittaa soolon kitaralla, Arty Passes Ameriikasta hoitaa pedal steelin nimikappaleella.

Vastoinkäymisiltäkään ei levyn syntyvaiheissa vältytty. Rumpali Korhonen joutui kesken äänitysten ohitusleikkaukseen, josta hän on kolmen viikon takaisten tietojen mukaan toipunut hyvin. Jarkko Pohjolainen, Huojuvan Ladon kapuloitsija mallia 2008-09 riensi paikkaamaan ja takoo neljällä raidalla.

Biiseistä nostan Konosen ja Silvennoisen duettolaulusta hyötyvän balladin Kesä, jonka kitarasoolon tunnelmista palautuu mieleen edellisen LP:n Rakkaustähti. Oivasti maistuu myös reipas Kaukaisiin saariin. Kautta linjan ui uija vauhdilla.

Tutulle, isossa kimpassa tehdylle kasarin hyväntekeväisyyslaululle maksanee säkeistön melodian osalta velkaa löysähkö Manta. Se ja Savolaista verta numeroilla 8 ja 9 laskevat kokonaisuuden tasoa niin, että uimari uhkaa vajota uppeluksiin.

Onneksi loistava Tie päättyy meren rannalle palauttaa pään pinnalle. Konosen kitara ja Kojon urut ponnauttavat koko ukon kantapäitä myöten ilmaan. Loppurauhoittuminen pyrkii viemään mielen Jäämeren rantaan, mutta tämän kokijan aatos karkaa huilulta kuulostavien koskettimien (?) myötä vihreälle saarelle, bussikuskin pikkutaivaaseen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Huojuva Lato: Viimeiset Vanhat Hyvät Päivät

LEVYT - Little Richard: Here's Little Richard

Kauan sitten mainitsin blogissa lukioaikaisen James Brown -tutkielmani. Muistelen tuolloin alle kaksikymppisen tiedoin väittäneeni Brownin olleen yhdessä Chuck Berryn ja Little Richardin kanssa eniten myöhempään musiikin kehitykseen vaikuttanut musta artisti. Nyt yli viisikymppisenä lisäisin joukkoon ehkä Muddy Watersin, enkä väittäisi olevani listani kanssa oikeassa, korkeintaan sitä mieltä.

Ylipäätään en kovin innokkaasti pohdiskele vaikutussuhteita tai jakele muusikoille merkityspisteitä. Richard Pennimanin tapauksessa on kuitenkin kohtalaisen hankalaa olla ajattelematta hänen valtaisaa rooliaan rock and rollin alkuvaiheen historiassa.

Rockin taustalla on toki muitakin tyylilajeja, mutta eräs merkittävä niistä on rhythm and blues. Juuri tuota lankaa pitkin edetessä Richardin voi Fats Dominon ohella katsoa näytelleen isoa osaa genren muovautumisessa.

Vuosina 1951-53 hän taltioi neljässä eri sessiossa (Atlanta, Georgia ja Houston, Texas) nipun lauluja, joitten voi pitkälti sanoa olleen tyyliltään rhythm and bluesia. Nauhoitusten tulokset saatettiin RCA Victorin ja Peacockin toimesta kauppoihin singleinä pääosin maaliskuuhun -54 mennessä.

Varsinainen rock-ura urkeni, kun Riku siirtyi Specialty-yhtiön leipiin. Hänen ensimmäinen LP:nsä Here's Little Richard (1957) on klassikkojen klassikko.

Albumi ilmestyi maaliskuussa -57. Sisältö oli pantu purkkiin syyskuun -55 ja lokakuun -56 välillä New Orleansissa ja Los Angelesissa. Puolet oli osalle tuttuja singlejulkaisuina, mutta puolet sai ensiesityksensä LP:llä.

Ajan henki huomioiden rohkenen pitää tätä tavallisena studiolevynä, vaikka kokoelman puolesta äänestävilläkin on pointtinsa. Ei biisejä alun alkaen äänitetty pitkäsoitto mielessä. Etenkin, kun samoissa ja samoihin aikoihin pidetyissä sessioissa syntyi paljon muutakin.

Tutti-frutti. Aijai sentään! Rikun ensimmäinen Specialty-sinkku lokakuulta -55. Aivan hillitöntä revittelyä tuon ajan ilmapiirissä. Myöhemmin samalla vuosikymmenellä tätä versioivat mm. Pat Boone, Elvis Presley ja Carl Perkins.

Long tall Sally. Huh huh! Toinen Specialty-sinkku maaliskuulta -56. Legendaarisuudeltaan samaa luokkaa kuin edellinen. Esimerkkeinä 50-luvun versioijista jälleen Pat B, Elvis P ja Carl P, mutta myös Wanda Jackson sekä 60-luvulla Eddie Cochran ja Gene Vincent.

Slippin' and slidin'. Voi että! Edellisen B-puolena ilmestynyt, alkujaan Al Collinsin ja Eddie Bon eri nimillä levyttämä kappale. Coverinsa tekivät useitten muitten ohella Wanda J, Gene V ja Buddy Holly.

Rip it up. Kesäkuun -56 single. Ei laskua esityksen intensiteetissä saati tehossa. Oma rippailu löytyy ainakin Elvis P:ltä, Gene V:ltä, Wanda J:ltä, Buddy H:lta, Bill Haleyltä ja Chuck Berryltä.

Ready teddy. Edellisen B-puoli. Näkemyksiään tallensivat mm. Elvis P, Buddy H, Carl P sekä Gene V. Kannattaa huomioida, että olen listaillut tähän vain valittuja tyyppejä ihan sillä silmällä, että käy ilmi miten monet aikakauden suuruudet valitsivat repertuaariinsa Rikun biisejä. Ja usein vielä samat tyypit useita biisejä.

Kuudes entuudestaan levytetty numero on edellisiä vähemmän tunnettu She's got it, B-puoli lokakuun -56 singlelle Heeby-jeebies. SecondHandSongs-sivuston mukaan tästä ei niin monia muita versioita löydykään.

Loput kappaleet siis julkaistiin ensimmäistä kertaa vasta albumilla. Niistä itselleni pisimmältä ajalta tuttu on Jenny, Jenny, joka asettuu rokkijonoon yllä mainittujen rallien jatkoksi. Tämähän on eri kuin Eddie Cochranin Jeannie Jeannie Jeannie.

Hurriganesin tulkitsemana myös riemuisasti, ellei peräti remuisasti rokkaava True fine mama on ollut hyllyssä ja hallussa kauemmin kuin jutun CD, jonka hankin vasta hiljattain. Myös alkuperäisen olin toki kuullut aiemmin, kuten koko levyn suoratoistoitse. 50% älppäristähän tarttui nuppiin jo 80-luvulla.

Sinne rytmipluusiin nojaavia lauluja Here's Little Richardilla ovat selvimmin Miss Ann, Oh Why? ja Baby. Kuulija voi isommin pinnistelemättä havaita kolmikossa paljon keskinäistä samankaltaisuutta.

Can't believe you wanna leave saa yksin luvan toimia pakollisena balladina, jos kohta ei maailman hidastempoisimpana sellaisena. Soul ei ole lainkaan hullumpi lokero valittavaksi, kun tätä lähdetään sijoittamaan genre-kartalle.

Ace Recordsilla on vahvat näytöt vanhan hyvän musiikin saattamisesta nykyihmisen ulottuville fyysisinä äänitteinä. Pidän yhtiötä tuossa mielessä markkinoiden parhaana toimijana. Lukuisat huolella kasatut ja ammattitaidolla toimitetut kokoelmat sekä tämänkaltaiset uusintajulkaisut todistavat väitteeni puolesta.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - James Brown: The Payback
• YKSI TOISTA VERSIOIMASSA - Muddy Waters: Sings "Big Bill"

LEVYT - Lynyrd Skynyrd: Street Survivors

Hyvää musiikkia on niin valtavasti, että aataminaikuisistakin tekijöistä voi sanoa löytävänsä itselleen uutta käytännössä joka vuosi. Esimerkiksi Lynyrd Skynyrd tuli minulle tutuksi vasta 90-luvun puolivälin jälkeen. Ennen sitä en usko tunteneeni muuta kuin ne pari jättihittiä 70-luvulta ja jonkun radiosta kasetille nappaamaani comeback-ajan rallin.

Rikos alkaa käsittääkseni olla vanhentunut. Lisäksi tarjoan lieventäväksi asianhaaraksi sitä, että omistin yhtyeen levyjä jopa ennen soitinta, jolla niitä kuunnella.

Hankin CD-pyörittimen niinkin myöhään kuin 1996. Ostoprosessi oli minulle aika tyypillisesti valmistelematon ja tuuriin pohjaava. Vakain ajatuksin hommata laite ajoin kerran pyörällä Oulun keskustaan. Pakkahuoneenkadulla, missä nyt on nippu ravintoloita, sijaitsi ketjumyymälä. Joko Expert tai Musta Pörssi.

Rif raf kaupat lukkoon, pankkikorttia höylättiin ja poljin kohta Yamaha-loota tarakalle köytettynä takaisin Laanilaan. Testimatskua minulle oli kertynyt Anttilan tuolloin katutasossa operoineelta musiikkiosastolta. Asiasta tehden olin sijoittanut ainakin kahteen yksikköön Lynyrd Skynyrdiä.

Toinen niistä oli hieno Gimme Back My Bullets (1976) ja toinen nyt pureksittava, vielä hienompi Street Survivors (1977).

Perustajajäsenistä LynSkyn kokoonpanossa vaikuttaa tällä heidän viidennellä studiopitkällään vokalisti Ronnie Van Zant sekä kitaristit Gary Rossington ja Allen Collins. Kaikilla albumeilla soittaneina ovat mukana myös basisti Leon Wilkeson ja kosketinsoittaja Billy Powell. Rumpuja takoo Artimus Pyle, entuudestaan kahden studioälppärin konkari.

Kolmatta kitaraa rappaa uusimpanana täysjäsenenä Steve Gaines. Hän hoiti hommaa jo livetuplalla One More From The Road (1976). Gainesin krediitteihin kuuluu myös toimi ykköslaulajana kappaleella Ain't no good life.

One more time on aiempaa perua ja nauhoitettu peräti vuonna 1971. Näinpä Pylen, Wilkesonin ja Gainesin sijasta sillä pelaavat Rickey Medlocke (rummut), Greg T. Walker (basso) ja Ed King (kitara). Street Survivorsia varten siihen tosin lisättiin ainakin The Honkettesin (Cassie Gaines, Leslie Hawkins & JoJo Billingsley) taustakuorot.

Kun nyt tunnen viisun tekohistoriaa ja kuuntelen se mielessä, huomaan eron soundimaailmassa. Musiikki itsessään on yhteensopivaa kuusi vuotta myöhemmin työstetyn kanssa. Tämä kertoo jotain olennaista 70-luvun Lynyrd Skynyrdistä. Tekivät viisi ensiluokkaista LP:tä samoista raaka-aineista.

Ennen kuin kukaan syyttää heitä yksitotisuudesta, pitää korostaa tyylillisten raamien olleen riittävän leveät. He ammensivat parhaista amerikkalaisista musaperinteistä omanlaisensa southern-sekoituksen.

Mainittu One more time edustaa nojailuosastoa. Rytmitys on valssahtaen kolmeen laskettava. Toisella äärellä etelän rillumareikiintiötä täyttävät I know a little, jossa kannattaa huomioida etenkin pianosoolo sekä Honky tonk night time man.

Skynyrdin sanoitukset olivat jo aiemminkin ottaneet kantaa päihteiden vaaroihin, esimerkkeinä Poison whiskey ja The needle and the spoon. Tämänkertainen That smell menee kohtalokkuudessaan pitemmälle. Viina ja monenlaiset huumeet olivat muodostuneet liian tavalliseksi ja suureksi osaksi orkesterin arkea. Rivit eivät suorapuheisuudessaan jätä liiaksi tilaa tulkinnoille.

angel of darkness is upon you

stuck a needle on your arm

so take another toke

have a blow for your nose

one more drink fool will drown you

Kun vielä kertosäe toitottaa ympäröivästä kuoleman hajusta, ei ole ihme, että jotkut jälkiviisaat näkivät laulussa tulevan katastrofin ennusmerkit. Kolme päivää Street Survivorsin julkaisun jälkeen kone putosi. Henkensä menettivät Van Zant, molemmat Gainesit, yksi roudari sekä kaksi pilottia.

Levyn alkuperäisessä kansikuvassa pelimannit seisovat kadulla liekkien ympäröimänä. Onnettomuuden vuoksi se vaihdettiin pikimmiten toisen otokseen, jossa ei tulta näy. Apulaissheriffin painos on tämä uusiokantinen. Originaali on sittemmin otettu taas käyttöön.

Tässä kohtaa voi miettiä, miten keulakuvan kuolema on eri tapauksissa vaikuttanut sen jälkeiseen aikaan.

Artistien kohdalla levy-yhtiöt ovat monessa tapauksessa alkaneet melko pian julkaista varastoihinsa jäänyttä materiaalia. Tuloksena olemme kuulleet sekä onnistuneita (Otis Redding) että jälkiäänityksineen vähän sinne päin olleita (Buddy Holly) koosteita. Jimi Hendrixin perintöä on ilmestynyt vaihteleva- ja v.1997 jälkeen pääsääntöisesti hyvälaatuisena.

Mutta yhtyeet. Doors jatkoi ilman Morrisonia. Kingston Wall ei jatkanut, koska ilman Wallia se ei olisi kantanut mihinkään. Sama pätee Nirvanaan ja Cobainiin.

Niin ikään Lynyrd Skynyrd lopetti. Tuhkista nousi uusia kokoonpanoja, mutta eri nimillä. Uusi tuleminen tapahtui kymmenen vuotta myöhemmin, jolloin hengissä selvinneet Allen Collinsia lukuunottamatta palauttivat legendaarisen nimen kartalle. Siitä lähtien he ovat tehneet vaihtelevin miehityksin ja naisituksin ihan kelpoa ja vähemmän kelpoa kamaa.

Iloisempiin tunnelmiin palataksemme nostan tarkasteltavaksi hyvää tuulta puhisevan esityksen You got that right, jonka voi nähdä yhtenä Skynyrdin uran kulmakivenä. Rempseästi kulkevaa southern rockia, jolla kitarat ja piano soivat niin kuin näiltä jampoilta odottaakin. Tanakkaa taustatoimintaa kaikin komppi-instrumentein. Van Zantin ja Gainesin duettovokalismia.

Klassista ryhmää muistelee mieluummin tämän kuin That smellin kautta, vaikka loistava kappale on sekin, kuten on kahdeksan numeron voimin koko pakettikin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - The Doors: L.A. Woman
• LEVYT - Kingston Wall: III - Tri-Logy

LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä

Marraskuussa -19 kirjoitin Rock'n'Roll-Kliseen (1999) yhteydessä: "Röyhkä saattaa olla kotimaisista artisteista se, jonka tuotantoa kelpuuttaisin eniten tälle blogin hehkutusosastolle." Tällä hetkellä hänen albumeitaan on aivan mahtavina kolme, Hanhiniemeltä, Karjalaiselta ja Peitsamolta neljä. Tässä korjausliike.

Samaisessa jutussa vertailin artistin myöhempien aikojen töitä 80-luvun Narttu-levyihin näin: "Seuraavan parin vuosikymmenen tuotokset ovat kokonaisuutena jopa vieläkin kovempi nippu." Ehkä ovat, ehkä eivät. Miten vaan, niin tämän kirjoituksen jälkeen puntit ovat aivan mahtavissa tasan 80- ja 90-lukujen välillä.

Päähenkilön muistelmien kakkososan innoittamana tuli kuunneltua kaikki studio-Nartut läpi vajaassa viikossa. Yllätyin kuinka selvästi Mielummin Vanha Kuin Aikuinen (1987) iskee edelleen kovimmin. Se oli ensimmäinen Röyhkä hyllyssä, millä on mahdollisesti vaikutuksensa asiaan.

Paljon ennen tuota oli ensimmäinen C-kasetille äänittämäni Kaukon kappale, mikäli oikein muistan Onnenpäivä. Sen hieno sanoitus ja mestarillisesti musiikin keinoin luotu tunnelma on painunut kauan sitten syvälle mielen sopukohin.

Voi herran jestas mikä bändi sillä soittaa! Aivan liian vähälle arvostukselle jäänyt, julmetun monipuolinen Heikki Tikka rummuissa. Monet taiteen alat hallitseva ikihonka Mats Huldén bassossa. Kultaisen tuotantokosketuksen omaava Riku Mattila kitarassa.

Laulaja-lauluntekijän oli helppo jättää sovitukset yhtyeen klaarattavaksi. Siten hän on monesti todennut jokseenkin aina tehneensä, kenties viisaastikin itseään näkemyksellisempiin henkilöihin luottaen. Työnjako on pitkin matkaa tuottanut oivasti hedelmää.

Parhaita todisteita hedelmällisyydestä on LP numero neljä Onnenpäivä (1983), joka puolestaan on Röyhkän vanhoista levyistä viimeisenä huostaani saapunut.

Onnenpäivää ei tähän päivään mennessä ole julkaistu CD:nä, mikä viivästi hankintapuuhiani viime vuosikymmenen lopuille asti. Vinyylinen uusintapainos ilmestyi 2014, mutta sinnittelin ilman, kunnes vastaan käveli käytetty 2in1-CD. Sillä äänitilan jakaa seuraavan vuoden Lauralle (1984), joka koostuu kaksijakoisesti joistain aivan mahtavista ja toisessa ääripäässä joistain aika yhdentekevistä biiseistä.

Onnenpäivän jälkeen seuraava tuttavuuteni Onnenpäivältä oli todennäköisesti useille kokoelmille itseoikeutetusti laitettu Nivelet. Kaikin puolin silkkaa neroutta pursuavan esityksen ykköskoukkuna vinkuvat Mattilan slide-välikkeet. Teksti on yhdistelmä kahdesta sanoittajan nuorena kuulemasta kummitustarinasta.

Kokoelmista omistan vieläkin 2LP:n Kulta-aika (1986), josta en ole malttanut luopua osin muualta puuttuvan sisältönsä vuoksi. Koosteen myötä tutustuin jo kauan sitten erinomaiseen ralliin Onnellinen laiva sekä jopa sitäkin erinomaisempaan, ovelarytmiseen vetoon Kanavaan hukkunut.

Kulta-ajan liveosuudelta löytyy onnenpäiväläisistä Tikan marssirummun rivakoittama Majuri Thompson. Sen perässä tuleva Ei sinne! on aavistuksen samasta puusta veistetyn oloinen. Ehkä nämä kaksi olisi voinut hajasijoittaa toisistaan etäämmälle.

Järjestyksessä nautittuna mainion paketin hidastempoisinta sävellystä, vähäeleistä Rakkauden valtakuntaa seuraa nopein rypistys Kotona taas. Vinyyli-ihminen kääntää noiden välissä puolta.

Yllättäen (?) koko kymmenikön huipuin biisi tämän päivän korvin on formaatista riippuen numerolla B2 tai 7 soiva Pikku taksi. Vastustamattomasti mukaansa imaiseva, groovaava poljento tuo mieleen sen tahtiin korostetun katkonaisesti, mutta tyylillä ja niska nykien kävelevän tyypin. Se voisi olla vaikka kokomustaan puettu Dan Aykroyd tai joku James Brownin taustalaulaja. Souliahan tämä tihkuu.

Toteutuksen runkona toimii Tikka-Hulden-parivaljakon ultrasvengaava veivaus. Homman kruunaavat Mattilan täsmälleen oikeisiin kohtiin silpaisemat kitaranuotit. Lopun lyhyt soolo vie meininkiä bluesin ja rockin maastoihin.

Röyhkä laulaa läpi kiekon kuten pitää. Pinnistelemättä ja persoonallisesti. Ei koko ajan samaan tapaan, vaan kuhunkin paikkaan ilmapiiriin sopivalla tyylillä.

Nauhoitusten lopussa tapahtui Kaukon kertoman mukaan jonkinlainen sovitukselliseen erimielisyyteen pohjaava konflikti Huldénin ja Mattilan välillä. Sen seurauksena basisti lähti osuutensa tehtyään huoneesta ja koko orkesterista. Levy oli valmis, mutta Narttu vajaamiehinen. Tuttu Jari Paulamäki kutsuttiin hätiin.

Mats palasi ryhmään myöhemmin.

Tekisi mieleni sanoa, jotta meillä on tässä eräs maailman parhaista CD:nä julkaisemattomista musapläjäyksistä. Edellisen vinyyliuusinnan paikkeilla elättelin toiveita laserversiosta, mutta en välttämättä enää.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll-Klisee
• LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen
• KIRJAT - Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2