Edellisestä muuhun kuin musiikkiin liittyvästä kirjajutusta näkyy vierähtäneen yli puolitoista vuotta. Jottei aivan unohtuisi, niin pistetään taas sellainen tähän helteeseen.
Mika Kempas on pitänyt blogiaan Kirjoituksia toisesta kerroksesta jo vuodesta 2014. Viime ajat sillä rintamalla on ollut hyvin hiljaista. Yksi syistä paljastui talvella, kun Kempas ilmoitti ryhtyneensä kustantajaksi. Kaiken lisäksi kävi pian ilmi, että yksi tulokasyhtiön ensijulkaisuista on hänen käsialaansa.
Apulaissheriffi luki, tai tässä tapauksessa voinee vähättelemättä käyttää ilmaisua lukaisi teoksen Musta Kotka (Kustantamo etc., 2022), kuvat Vesku Lanki.
Kirjan aihepiiri on dekkarinomainen, joskaan virkavaltaa tai edes yksityisetsivää ei rooleissa ole. Onpahan ihmisiä, jotka eivät aina kulje kaikkein kaidoimpia teitä. Ehkä sanan dekkari mainitseminen on minulta virhe.
Muoto on runollisehko. Tähän väliin toistan kyvyttömyyteni runouden suhteen. Kiven ja Leinon lyriikkaa olen joskus puoliväkisellä suorittanut. Jopa laulujen sanat - niin paljon kuin musiikkia kuuntelenkin ja siitä pidän - aiheuttavat luettuna ongelmia. Onneksi Musta Kotka on ainakin minun lajituntemukseni perusteella vain -sehko. Ehkä runollisuuteen viittaaminen on myös virhe.
Olisiko oikea termi tälle sitten proosaruno? En tiedä. Eivätköhän minua kirjallisemmat arvioitsijat tule tuotakin puntaroimaan ja sijoittamaan tämän johonkin lokeroon, jos kohta se ei maailman merkittävin asia olekaan.
Oheinen esimerkkiaukeama kertonee jotain siitä mistä on kyse. Sikäli esimerkki on kuvaava, että samalla reseptillä mennään alusta loppuun. Siis kokosivun kuva vasemmalla, väljästi tekstiä oikealla.
Vaikuttaa ehkä kevyeltä. Onhan kirja toki kevyt, jos sen lukemiseen ja katseluun käyttämääni aikaa tai sen fyysistä kokoa ja massaa ajattelee. Otin sen työn alle eräänä aikatauluttomana päivänä aamupalan jälkeen. Valmista tuli ennen kuin uudestaan nälkä.
Vaan kietoikin se pauloihinsa suorastaan huomaamatta.
Lyhyet tekstisivulliset rytmittävät kokemusta mukavasti. Tiivistetyn esityksen jokainen sivu ajaa asiansa. Mieleeni palasi jostain 90-luvun lopulta tai seuraavan vuosikymmenen alusta sanomalehdissä julkaistut kesädekkarit. Jokapäiväisen jatkokertomuksen piti olla kirjoitettu sillä tavalla, että kaikilla jaksoilla oli tarkoitus. Juoni eteni ja jotain tapahtui päivittäin.
Sama pätee Mustaan Kotkaan. Kempas on taitavasti rakentanut sen siten, että lukijan taju nykyisistä ja menneistä tapahtumista kasvaa tyhjästä sumeuden kautta ymmärrykseen. Siitä syystä arvelisin luomiseen käytetyn työmäärän olevan huomattavasti enemmän kuin pelkkä sanamäärä antaisi olettaa.
Itse tarinasta ja sen käsittelemistä teemoista en paljasta nimeä enempää. Kotkassa ollaan ja aihepiirit liikkuvat tummemmalla puolella harmaata aluetta.
Tummuus korostuu aukeaman vasemmissa laidoissa. Mustavalkoisiin otoksiin erikoistunut valokuvaaja Vesku Lanki oli tavalla tai toisella mukana jo hyvin varhaisessa vaiheessa kirjan syntyhistoriaa (ks. Kempaksen blogi). Hänen kuvituksensa värittää (heh!) tarinaa tekemättä sitä aina itsestäänselvyyksin.
Myönnän, etten ensilukaisullani ymmärtänyt kaikkea näkemääni, eikä niin tietenkään pidäkään olla. Seuraavalla kerralla luulen kuvamaailman avautuvan paremmin. Todennäköisesti myös tekstistä löytyy toisella kierroksella uutta.
Vaikken aina, niin tässä tapauksessa kyllä uskallan luvata toisen kierroksen tulevan, ja vieläpä tulevan aiemmin kuin muutaman vuoden kuluttua. Kenties jopa muutaman viikon, ellei peräti päivän päästä.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIRJAT - Janne Huilaja: Metsän hyvät
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti