31 toukokuuta 2022

KIRJAT - Kauko Röyhkä: Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2

Vaeltava vitsaus - Muistelmat 2 (Docendo, 2021) jatkaa siitä, mihin Marjatan poika jäi, eli vuodesta 1980.

Alkuun on sijoitettu pätkä -89 Portugalin työmatkaa. Haluaako taiteilija valinnalla nostaa esiin jotain, josta hänet myöhemmin tultiin hetken aikaa laajemmin tuntemaan? Onko tämä jotain Finlandia-ehdokkaaksi valittu, vasta myöhemmin valmiiksi asti kirjoitettu romaani, jonka työstö ei Atlantin rantavaltiossa onnistunut? Vai okkultismikohu? Molemmat? Ei kumpikaan?

Muutoin muistelmat etenevät ajassa verrattain lineaarisesti. Pientä värähtelyä esitysjärjestyksessä on, koska teemoja käsitellään löyhästi nipuissa. Tarkat ajankohdat jäävät pääosin paljastamatta, mutta albumit ja biisit ankkuroivat tekstiä ilmestymisvuosiinsa.

80-lukuun kuluu reipas 120 sivua, 90-lukuun enää seitsemisenkymmentä, samoin koko tähän vuosisataan. Kenties jako vastaa keskimääräisen lukijan arvioitua kiinnostusta Röyhkän eri kausiin, musiikillisiin nyt ainakin? Ehkä hän ei halunnut kertoa niin paljon varttuneemman iän perhe-elämästä? Ehkä tuli rivit täyteen, mutta riimit ei?

Kirjailijuudesta saattaa tietysti olla hankalampaa tuottaa kiintoisaa tekstiä kuin muusikkoudesta. Tosiasiahan on, että teoksen kattaman ajan alussa syntyi runsaammin levyjä ja lopussa painopiste on ollut kirjoissa.

Tosiasia on sekin, että Röyhkän teksti on jälleen kerran luettavaa. Kauan tämän kanssa ei nimittäin Apulaissheriffin nokka tuhissut. Asiaa auttavat vielä lyhkäiset, parin sivun mittaiset luvut. Sivumäärä luo hieman liioittelevan kuvan tekstimäärästä.

Sanomattakin - olen tosin saattanut tästä jo joskus tänne naputella - on selvää, että minulle Kauko Röyhkä on lauluntekijä, laulaja ja muusikko. Sanotaan nyt vaikka noin 90-prosenttisesti. Näin ollen muistelmien parasta antia ovat vanhoihin levyihin, keikkoihin ja soittokavereihin keskittyvät pätkät. Olisin jaksanut niitä jonkun sata sivua lisääkin.

Ymmärrykseni mukaan merkittävimmät Nartussa ja muissa orkestereissa vaikuttaneet musikantit ovat olleet Mats Huldén, Riku Mattila ja Heikki Tikka. Teos ei tuo arveluuni muutosta. Korkeintaan se vahvistaa Tikan roolin tärkeyttä. Hän oli tietämääni paljon suuremmassa osassa kaikenlaisten asioitten hoitajana Narttu-aikoina.

Edellä listattujen lisäksi on syytä mainita Maritta Kuula. Oma musiikkimakuni ei ole toistaiseksi saanut kiinni 500 kg Lihaa -yhtyeestä. Ei sillä, että olisin kovin lujasti koskaan yrittänytkään. Kuulan kanssa Kaukolla on ollut ulkomusiikillistakin historiaa, mutta tämän toiveesta se ei ole julkista.


Mielenkiintoisena nostona sanoittaja kehuu sanoitustyönsä vauhdikkuutta. Biisin teksti saattaa parhaimmillaan syntyä varttitunnissa.

Joskus korjailen tekstiä myöhemmin, mutta varon kadottamasta tuoreutta, joka on mukana ensimmäisessä versiossa. Teksti saa olla vähän kömpelö ja tyhmä mieluummin kuin kirjallinen ja kuiva.

Samaa mieltä. Eri mieltä sen sijaan olen laulajan kriittisestä suhtautumisesta joihinkin laulusuorituksiinsa. Olisi muka voinut korjailla ja niin edelleen. Minusta lauluun, ja miksei soittoonkin pätee yllä lainattu hiukan mukaillen. Rehellisesti sanoen en edes ole havainnut mainittua falskia vokalisointia, joten en tiedä mihin artisti tarkkaan ottaen viittaa.

Loppukaneetiksi siteerattakoon vielä kohtaa, josta käy hyvin ilmi eräs leimallinen puoli Jukka-Pekka Välimaan asennoitumisesta hommiin. Käsiteltyään yhteistyötä Ville Haapasalon ja Arman Alizadin kanssa hän toteaa:

Joku voi ajatella, ettei tällainen kirjallinen työskentely ole sopivaa vakavasti otettavalle taiteilijalle. Itse en piittaa, tärkeintä on, että perheeni pysyy leivän syrjässä kiinni.

Kauan sitten muotoutunut käsitykseni sukupolvensa rokkareitten selväpäisimpään kolmannekseen kuulumisesta ei horju.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


28 toukokuuta 2022

LEVYT - The Doors: L.A. Woman

Bändi ilman basistia on The Doors.

Mutta kuinkas ollakaan, opin juuri äsken, että yhtyeen alkuhämärissä sillä itse asiassa oli hetken aikaa kielisoittimella alaääniä tuottava jäsen, ja vieläpä naispuolinen. Syksyllä 1965 nauhoitetulla demolla bassoa paukutti Patty Sullivan (Patricia Hansen). Näiden demojen makuun on mahdollista päästä ainakin kokoelmalla The Doors Box Set (1997).

Kuudella Morrisonillisella studioalbumilla kuullaan lähemmäs kymmentä eri vierailevaa basistia. Tarttuipa kitaristi Robby Kriegerkin nelikieliseen ainakin yhdellä niistä. Tämä ei tarkoita sitä, että basso olisi mukana joka ikisellä purkitetulla Doors-raidalla.

Nyt tarkasteltavalla LP:llä L.A. Woman (1971) se kuitenkin sitä tarkoittaa. Jerry Scheff lienee kuuluisin tehtävää hoitanut avustaja. Kuuluisin, koska vaikutti itse Elviksen taustaryhmässä vuodesta -69 aina tämän kuolemaan saakka. Hänellä oli takanaan jo lukuisia studiosessioita eri artistien kanssa, edessään vielä huimasti enemmän.

L.A. Woman jäi Jim Morrisonin viimeiseksi levytykseksi. Kaksi ja puoli kuukautta sen ilmestymisen jälkeen tuli hänen vuoronsa poistua kuvioista.


Pärjäsin elämässäni ilman ainuttakaan tämän aikansa suurimpiin kuuluneen ryhmän äänitettä jonnekin vuosituhannen vaihteen tienoille. Silloin hankin kahden CD:n Best Ofin, jonka kanssa jaksoin taas toistakymmentä kesää ja talvea. Huippukokoelma muuten, jos ei halua perehtyä orkesterin oudompaan tarjontaan.

Kun sitten viimein annoin periksi sille, että bändin legendaarisin tuotanto "pitää" saada hyllyyn, kävi vahinko. Tulin hommanneeksi jokusen levyn 40th Anniversary -versioina, joille on harrastettu materiaalin uudelleen miksausta. Näitä minulla on nyt viisi kuudesta.

Koitin joskus etsiskellä tarkempaa tietoa eroista alkuperäisten ja remixien välillä. Tuloksetta. Asia kiinnostaisi hieman, muttei ole saanut vielä kuuntelemaan samoja kappaleita perätysten. Ymmärtääkseni eroavuudet ovat melko vähäisiä.

Kosketinsoittaja Ray Manzarekin todistuksen mukaan uusmikseille lisättiin Morrisonin taustavokaaleja, piano-osioita häneltä itseltään sekä joitain Kriegerin kitarajuttuja, sooloista lähtien. Itse asiassa kitarasoolo on jo aika iso lisäys.

Sovitaan, jotta määrittelemättömän ajan kuluttua testaan määrittelemättömän määrän biisejä Best Ofin versioita vasten. Blogin kommenttikenttä odottaa tietävämpien panosta asiaan. Olkaa hyvät.

Yllä kerrotusta johtuen vältän jutussa tarkkoja kuvauksia siitä mitä ja kuka. Isossa kuvassa L.A. Womanin voi nähdä kypsän, härömusaakin kokeilleen kvartetin paluuksi perusasioitten ääreen.

Aivan hilipatipippaata albumi ei sentään ole. Siltä löytyy jossain mitassa myös psykedeliaosastoa. L'America esimerkiksi haiskahtaa kovinkin happoiselta. Lievä poikkeavuus yleisestä linjasta selittyy sillä, että biisi oli äänitetty jo ennen LAW-sessioita, joissa siihen tehtiin enää hyvin maltillisia lisäyksiä.

Hyacinth housen seesteinen tunnelmointi on jotain, joka toimii allekirjoittaneelle joskus paremmin kuin juuri mikään, mutta saa toisilla kerroilla kevyesti haukottelemaan. Manzarekin Hammond ilahduttaa aina.

John Lee Hookerin Crawling king snaken tulkintaan pätee sama mielialalle ja päivän kunnolle alttius. Doorsit päivittivät perinteisen bluesin silloiseen aikaan tavalla, jonka arvelen jakaneen mielipiteitä. Apulaissheriffillä ei ole mitään sitä vastaan, jos jokin vanha tehdään uudella lailla. Eikähän tässä mistään ylen vallankumouksellisesta ole kyse, saati pyhäinhäväistyksestä.

The WASP (Texas radio and the big beat) on L'American ohella toinen kiekon erikoisempia uria tallaava numero. Morrison puolittain laulaa, puolittain puhuu runonsa vuodelta -68.

Kun mainitsen uhkaavaakin ilmapiiriä henkivän päätösraidan Riders on the storm, on vinyyliversion kääntöpuoli kasassa. On se hienoista hienoin tapa lopettaa hieno levy. Nyt on kuitenkin niin, että pidän lätyn A-sivua B:tä parempana. Sen osalta ei tarvi ladella yhtään väheksyvänsävyistä kommenttia.

The changeling rullaa kepeästi kuin vasta rasvatuin laakerein varustettu kottikärry kovalla alustalla. Funkahtava rytmitys iskee aina positiivisesti johonkin hermoon, niin tässäkin tapauksessa.

Merkitään pöytäkirjaan, etten oikeasti tiedä kottikärryn renkaitten mahdollisesta laakeroinnista yhtään enempää kuin sääskien sielunelämästä.

Love her madlyn valoisa poppis sai toimia ensimmäisenä singlelohkaisuna L.A. Womanilta (Riders oli toinen). Tämäkin olisi useita mittayksiköitä vaatimattomampi esitys ilman Manzarekin urkutyöskentelyä. Tekisi mieli puhua koko yhtyeen soundin määrittelevästä komponentista. Voxilla vääntää tällä kertaa.

Scheffin junttaava basismi muodostaa kompin rungon bluesilla Been down so long. John Densmoren rummut täydentävät sitä tavallaan. Tällä, kuten niin ikään kappaleilla 4, 5 ja 8 vierailee rytmikitarassa Marc Benno. Kun myös Manzarek nappasi saman instrumentin hyppysiinsä, sai Krieger mahdollisuuden maalailla normaalia enemmän tehden sen sliden voimin.

Eniten vanhaa bluesia kunnioittavaa luentaa kuullaan linkkivalinnalla Cars hiss by my window. Ei lisättävää.


En kykene lopettamaan juttua tarjoamatta mahdollisuutta nauttia sen välityksellä myös yhdenlaista (sitä kun on muunkinlaista) maailman hienointa rockia. Ellei Morrisonin kyvystä ladata lauluihin tunnetta monella tavalla ole muuten tullut vakuuttuneeksi, kannattaa todeta asia tästä: L.A. woman. Ihan roskaa ei ole soittokaan. Päinvastoin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


24 toukokuuta 2022

KIRJAT - Katja Kettu: Ismo Alanko - Elämäkerta

Kerrataanko ensin ajatukseni Alangosta?

Hassisen Kone kautta linjan aivan mahtava. Sielun Veljet parhaimmillaan yhtä lailla kova. Molempien levytykset hyllyssä hyvin vähää vaille täysimääräisenä. Myöhempiä siellä kolme CD:tä, eikä vieläkään ihmeempää hinkua hankkia lisää. TV:stä nähdyt pari soolokonserttia vaikuttavia. Niistä ja kaikista kuulemistani haastatteluista hohkaa miehen kerrostalon korkuinen ja painoinen karisma.

Kuvaava yksityiskohta liittyen omistamiini soololevyihinsä. Kun Suomi Putos Puusta (1990) ja Taiteilijaelämää (1995) sisältävät nimikappaleinaan 90-luvun hienoimpiin laskettavat musiikkiteokset. Silti ne eivät albumitasolla kohoa kuin korkeintaan kolmen tähden arvoisiksi.

Entäs Katja Kettu?

Vähin erin tuttu kirjailija. Kolme romaania ja novellikokoelma luettuna. Vahvaa ja värikästä kieltä, paikoin erityisen mukaansatempaavaa tekstin kuljetusta. Julkiset esiintymiset (joista tulee mieleen vain yksi Uutisvuoto) vihjaavat räväkkyydestä.

Vuonna 2019 jäin tyytyväisen malttamattomana odottamaan, kun Ketun tulevasta kirjasta tihkui ensitietoja. Ismo Alanko - Elämäkerta (Johnny Kniga, 2021) ilmestyi syksyllä. Sitä seurasi melko yksimielinen teilaus sekä kriitikoilta että tavan tallaajilta. Hahaa, ajattelin. Menee yhä mielenkiintoisemmaksi.

Huhtikuun puolivälin hujakoilla viimein tilasin, sain ja aloin saman tien ahmia.


Syksyiselle lyttäykselle löytyi pian perusteita. Laaduttomuus näkyy toimitustyön keskeneräisyydessä sekä hutiloivassa taitossa ja/tai painotyössä. Se suorastaan ihmetyttää, kun siellä täällä on pätkiä, joissa on tavuviivoja keskellä rivejä.

No mutta ihminen kestää tuommoiset ulkoiset puutteet, vaikka ne luovatkin tiettyä pilvisyyttä lukijan taivaalle. Mielestäni ikävämpi juttu on valittu rakenneratkaisu. Yli 500 sivusta lähes 200 eli 1/3 kuluu Ismon omiin biisianalyyseihin. Eikä sekään riitä aivan jokaisen sävelmän läpikäyntiin.

Tuo saattaisi toimia, jos tuntisin herran koko tuotannon kuten uransa alkuvaiheet. Eteneminen nimittäin sujui sutjakasti melkein 300 sivua. Teksti piti otteessaan käsitellessään aikaa, jonka musiikki potkii.

Oudommille vesille päästyäni aloin tuskastua ja sivu sivulta luentaan ilmaantui enenevissä määrin pakkopullan makua. Myönnettäköön, että Ketun kerronta ja Alangon vapaa muistelu ei niinkään rasittanut. Kyllä sen tekivät loputtomat jaaritukset sanoituksista. Taiteilija vieläpä tunnustaa useammin kuin kerran, ettei muista tai edes tiedä mistä on kirjoittanut. Tulkitsee itseään jälkikäteen ja arvelee.

Viimeiselle aukeamalle pääsin vasta noin kuukausi alun jälkeen. Tähän osasyynä on toki yleisesti heikentynyt lukuhaluni. Perhanan netti!

Vaan lukiessahan ruukaa oppia jotain, nippeliä ja syvempää. Heti alkuun kävi selväksi asia, joka tuli puskista. Karjalaiseksi hepuksi luulemani ei olekaan karjalainen. Hän kyllä vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Joensuussa, mutta on syntynyt Keravalla.

Äiti oli kotoisin Hankasalmelta, Keski-Suomesta. Isä taas oli keskipohjalainen, tarkkaan ottaen lamppilainen. En malta olla mainitsematta sitä vähämerkityksistä seikkaa, että Toholampi sijaitsee käytännössä tutun pikkupitäjän naapurissa. Omasta nuoruudestani muistan Alangon tai pari samoilta seuduilta, Halsualta.

70-luvun lopulla, Sight-yhtyeen riveissä tuli kolmas sija rockin SM-kisojen välikarsinnoissa Kuopiossa. Ykkösenä tuolta pääsi jatkoon paikallinen blues-bändi Mad House solistinaan muuan Sakari Kuosmanen.

Päähenkilön sanomisista tekee mieli siteerata kohtaa, jossa ajatukseni kulkevat samaa rataa. Korkeintaan käyttäisin hieman keveämpää luonnehdintaa niistä, jotka ajattelevat toisin oikeasta ja väärästä. Sanottu itsessään pätee moneen muuhunkin asiaan.

Pitää olla idiootti, jos väittää tietävänsä, miten asiat oikeasti ovat. Että kaikki on mustavalkoista. Jätetään harmaan sävyt käsittelemättä kokonaan.

Sikäli kirjaa voi verrata radio-ohjelmista litteroituihin Juice puhuu -opuksiin, että niissäkin kaikkien tietämä tekijä ruoti menneitä tekemisiään biisi biisiltä. Maistuivatkohan ne paremmilta siksi, kun Leskinen teki sen vähemmän, jos lainkaan vastentahtoisesti?

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


18 toukokuuta 2022

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #8 - M.A. Numminen: Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie

Mauri Antero Nummiselta on voinut kaikilla taide- ja miksei muillakin rintamilla odottaa käytännössä miltei mitä vain. Näin ollen ei ollut syytä yllättyä, kun häneltä ilmestyi kotimaisen konemusiikin vuosikymmenellä levy M.A. Numminen Goes Tech-No - En Tahdo Olla Prinsessa, Olen Boogie (1995).

Sama putkahti myös ruotsiksi otsikolla M.A. Numminen Goes Tech-No - Jag Vill Inte Vara En Prinsessa, Jag Är Boogie (1995). Kokonaisen LP:n julkaisemista molemmilla kotimaisilla taiteilija oli harrastanut jo 70- ja 80-luvuilla.

Tällä kertaa ei siinäkään vielä kaikki. Edellisten päälle tekaistiin vielä saksaksi kolmen raidan EP M.A. Numminen Goes Tech-No - Yes Sir, Ich Kann Boogie (2001).

Vuonna 2001 koko nippu koottiin 2CD:lle ja täräytettiin uudestaan kauppoihin.


Uuspainoksella käytettiin varsin epäsuhtaista pakkausalgoritmia: ensimmäiselle laserlätylle suomen- ja ruotsinkieliset äänitykset (23 biisiä), toiselle saksalaiset (3). Paneudumme nyt lyhyesti jälkimmäiseen. Teemme sen toissakesäisen minisarjan piikkiin, sitä jatkaen. Lopun linkkien kautta pääsee alkuperäisen sarjan pariin.

Espanjalainen disco-duo Baccara tanssitti Eurooppaa -77 hitillään Yes sir, I can boogie. Ei aikaakaan, kun Irina Milan suomensi ja Kassu Halonen sovitti sen Einin esitettäväksi nimellä Yes sir, alkaa polttaa.

Numminen ei olisi Numminen, jos hän ei olisi itseään varten kääntänyt klassikkoa uudestaan. Teki sen siis samoin tein kolmesti. Luulen itse kunkin törmänneen vähintään yhteen versioon. Minulle Yes Sir, ich kann Boogie napsahtaa kivoimmin, johtuen varmaan itselleni eksoottisimmasta kielestä.

Musiikillisestihan en tämän kanssa samoile aivan omimmilla seuduillani. Pedro Hietasen sovittama Lo-Fi-tekno kyllä toimii pieninä annoksina. Annokselle tekee nannaa, kun M.A. paukuttaa sen tuolla opinnot lukion toiselle luokalle jättämälläni kielellä. Täysin ummikkona ei tarvi kuunnella. Jotain jopa ymmärrän.

Kolmen kappaleen pikkulevy on koko lailla sopiva kertasatsi tätä torttua. LP-mittaisena voin sanoa, että hieman alkaa tuntua ähkyä. Tupla-CD:n kanssa pitää jo olla tarkkana, ettei saa vakavaa yliannostusta.

Orkesterin kokoomus on kansivihkosen mukaan:

  • Pedro Hietanen, syntetisaattorit
  • Antero Jakoila, kitara
  • Jorma Hämäläinen, rytmipalvelu (?)

100-prosenttista varmuutta Jakoilan mukanaolosta EP-osuudella ei ole. Nuo tiedot kun koskevat koko isoa pakettia. Ehkä nyt kuitenkin uskon biisissä Dabei weiss die ganze Welt ich liebe dich soivan kitaran tulevan alun perin aidosta soittimesta, vaikka se kovin työstetyltä kuulostaakin lopputuotteella.

Lauluhan on vanha kunnon Don't let me be misunderstood. Nina Simonen originaali on vuodelta 1964, jonka jälkeen tulkintojaan ovat nauhalle tempaisseet The Animals, Joe Cocker ja kymmenet, kymmenet muut.  Nummistekno-EP:llä se edustaa mielestäni selkeästi parasta antia, ollen ihan hyvä.

Vastaavasti heikoin lenkki on valitettavankin kertakäyttöinen Tech-Perhaps. Kuorossa sillä kuullaan Maurin lisäksi Pedroa ja Calle Lindholmia, Daven veljeä.


Aika veijareita.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



15 toukokuuta 2022

LEVYT - Kolmas Nainen: Kolmas Nainen


Pikkupitäjän palvelutasossa oli tietysti toivomisen varaa. Monen muun asian muassa sieltä puuttui autokoulu. Onneksi niitä oli naapurissa pikkukaupungissa kaksin kappalein. Kilpailu nimittäin takasi sen, että ne aloittivat kursseja pikkupitäjässäkin, näin tasoittaen meidän maalaisten tietä ajokortin omistajuuteen (ja sitä kautta pakollisiin kuskivuoroihin).

Kun koulu oli saanut kuskikandidaatin asiakkaakseen, seurasi jossain kohtaa paluu arkeen, jos näin voi sanoa. Sisäänheiton jälkeen jouduimme kulkemaan pikkukaupungin puolella rattiopissa. Onneksi linja-autot kulkivat tuolloin ihan toiseen malliin kuin tänään.

Eräänä kesäisenä iltapäivänä -86 olen Antti Kankaan tai Velj. Paakinahon linjurissa matkalla kotiin. 30 kilometriä. Radio soi hiljaa. Kappale alkaa yy-kaa-koo-nee, koko joukkue iskee samanaikaisesti ja sitten mennään.

Tämä se vasta on jykevää tavaraa. Siltä tuntuu, vaikka toosa on niin hiljaisella, etteivät nikamat pauku eikä aivan kaikesta saa täysin selvää. Esittely menee ohi. Tulkitsen Popedaksi, koska solisti kuulostaa olosuhteissa melko Patelta. Iloinen yllätys, kun näemmä palaavat hienoa Haraŝoota (1984) seuranneen eksymisen (Pohjantähden Alla, 1985) jälkeen oikealle ladulle.

Asia jää kaihertamaan.

Tästä eteen päin tarinan ajoitukset saattavat sisältää ns. taiteellisia vapauksia, sillä en millään pysty muistamaan tapahtumien tarkkoja aikoja ja järjestystä. Lähdetään siitä, että kaikki on käynyt jokseenkin niin kuin täällä lukee.

Törmään biisiin toistamiseen kanavilla, tai siis sillä kahdesta vaihtoehdosta ainoalla nuoren kossin makuun järkevällä kanavalla eli YLEn kakkosella. Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita, esittäjänä Kolmas Nainen. Häh?

Joku uusi pumppu ja aivan älyttömän kova. Musiikkimaku on iästä johtuen harhailevassa vaiheessa. Monenlaista kokeilen ja mieltymykset ovat vielä osin ulkoisten tahojen ohjailtavissa. Suomirokki kiehtoo ehkä eniten. Vaan tämä ihan itse uutena löydetty on kova!

Kerran äänitysvalmiudessa päivystessäni radiosta tulee Mies vain hymyilee, Juhani Kansi juontaa. Se menee kasetille. Samaa vetreää ränttää kuin jo tuttu ykkösralli. En ajassa sataprosenttisesti tajua, kuinka upeaa lyriikkaa tähän(kin) on ahdettu. Sanoman voiman aistin, sanankäytön taituruudenkin aavistan.

Rapiat 35 vuotta myöhemmin olen lauletun tajuavinani ja ihastelen yhä. Pauli Hanhiniemi oli levytysaikaan 21-kesäinen. Uskon häneen karsaasti suhtautuvankin musaharrastelijan myöntävän, jos tekstiin nyt perehtyisi, että ollaan etenkin sepittäjän ikä huomioiden keskitasoa korkeammalla.

Päälle mitä vakuuttavin ulosanti sekä oivaltava tyyli rytmittää laulua kirjoitettuun melodiaan ja sen liepeille, puhaltaen täten lopputulemaan roppa-annoksen lisäsvengiä. Yksin noilla eväillä syntyi keitos, joka upposi allekirjoittaneeseen kerralla ja uppoaa aina vaan.

Parhauteen asti tarjottu viihdyke kohosi ja kohoaa kokonaisuuden voimin. Vokalistiin liittyvien tuntemuksien lisäksi nautin vuodesta toiseen yhtyeen konstailemattomasta soitosta. Rotevien kitaroiden siivittämää, selkeän linjakasta boogie-rynkytystä.

Kallioniemen Pasi paukuttelee. Valkaman Raimo bassottaa. Löyvän Timo ja Pesolan Sakari iskevät tulta kitaroin. Naapurin jätkiä. Siltä ainakin tuntuu.


Alan liemissä jo jonkin aikaa muhinut Riku Mattila tuottaa ja on täydellinen mies tehtävään. Hanhiniemi hoitaa vähät koskettimet ja huuliharpun, Löyvä fonin.

Palataan menneisyyteen. Kortti on lompakossa, minä kuskina. Yöllä on jatkot jossain, missä on ainoastaan nuorisoa kotona. Siellä käydään, onneksi ei jäädä asumaan. Paluumatkalla kylälle autossa soi yhden hepun kasetilta Kolmas Nainen (1986). Pikkupitäjässä on meikäläisen musiikillinen hengenheimolainen.

Iso tyttö & pikkutyttö, toimii. Kyllä ja ei, aivan loistavaa. Melkein kaikki kasetilta luukutettu on loistavaa. Tämmöistä tekevät Suomessa kasarilla. Tekevät vielä maakuntarajan takana Etelä-Pohjanmaalla, mikä vain nostaa arvoa.

Menee kesä, menee pari kolme. Keväällä -88 hankkimani stereosarjan syötäväksi olen alkanut ostella vinyyliä. Kolmannen Naisen toinen LP löytyy kokoelmaan kuukausien päästä julkaisustaan, toisena painoksenaan. Seuraavat kaksi ostan tuoreeltaan, kun olen siirtynyt Ouluun opiskelemaan.

Yhtyeen ensilevy tarttuu haaviin vasta Välkkylän opiskelija-asuntolassa asuessani, kolme myöhempää siis jo hyllyssä. Sellaista on aika. Kaikkea ei saa heti netistä tilaten, ja rahan kulutus täytyy säätää liki olemattomien tulojen tasalle.

Kutakuinkin noin se meni.

Vuonna 2022 ajatellen on ilmeistä, että olen bändin ja ylipäätään Hanhiniemen tekemisiä seurannut tarkoin, koska satuin hyppäämään laivan kyytiin heti lähtösatamassa. Tuo onnekas bussimatkakokemus loi tunnun, jotta tämä on minun juttu. Totta kai sille oli todelliset "taiteelliset" perusteensa, mutta en voi vähätellä kesän -86 sattumusten luoman omuuden merkitystä.

sattuma minut tänne toi
ja jos sattuu
niin sattuma mut aateloi

On muuten merkillepantavaa, miten huima taso kyseisen vuoden ensijulkaisuissa oli. Minulle albumi on sitä myöten mahtava, että niinkin ansiokkaat kuin Freud Marx Engels & Jungin ja Melrosen debyytit jäävät yhä sen varjoon.

Sisälmyksistä jatkan sen verran, että balladeja ei ole. Vihonviimeinen raita Olen sekaisin taitaa keskitempoisena bluesina edustaa kiekon hitainta poljentoa. Muutoin on nopeaa ja nopeampaa.

Sitten on riemastuttava, soitannollista kypsyyttä osoittava Etsikää Asseri. Suhteellisen suvereenisti vetävät alavutelaisjannut vahvasti funkahtavaa rockia jo noinkin varhaisessa vaiheessa uraansa. Myöhemmin vastaavia tuli lisää yksittäisten biisien verran.

2CD-versio sisältää alkuperäisen jatkoksi ajan sinkku- ja livemateriaalia. Erittäin tarpeelliset bonukset.


En muuten ole sittenkään satavarma olinko kuskina, kun sain kokonaista älppäriä ensi kertaa kuullakseni. Ehkä istuinkin takapenkillä, toverin kanssa henkeviä, levyyn liittyviä turisten. Jos en juuri silloin, niin myöhemmin tätä kyllä taatusti tapahtui.

Korotin blogin aamuhämärissä LP:n Paha Minut Iski (1987) orkesterin parhaaksi. Tänään emmin, josko kuitenkin tämä. Ei nämä pysy vakiona.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


09 toukokuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Pete Gage & Doctor's Order: Live 1998

Niin kävi, ettei viimekesäinen, silloisten markkinapuheitten mukaan viimeiseksi jäävä toisenlaisten tohtorien arkistojulkaisu sitten sarjaa lopettanutkaan. Kunhan pelottelivat. Tuttua toimintaa. Niin monet viimeiset keikat ja viimeiset levyt ovat alalla ennenkin enteilleet lähinnä comebackia.

Uutta tulemista tuskin on tässä tapauksessa luvassa. Tai no, enpä tohdikaan lähteä ennustamaan. Olisihan se tietysti mukava kokea Tohtorit vaikka kvartettina, jossa kitaristit Hämäläinen ja Elsilä molemmat mukana...

Mutta itse asiaan. Tämä CD-projekti jos mikä oli syytä toteuttaa. Kyseessä on nimittäin orkesterin ensiesiintyminen. Beefy Queenissä, Helsingissä juhlittiin 21.10.1998 laulavan basistin joitain aikoja aiemmin saavuttamaa 40 vuoden merkkipaalua. Oiva ikä aloittaa uuden bändin kanssa temuaminen.

Nimi Live 1998 (2022) ei turhia prameile. Olennainen kerrottu.

Kiekolla soittavat Timo "MadMan" Väätäinen rummuissa, Teppo "Teddy Bear" Nättilä bassossa ja Jari Elsilä kitarassa. Lauluosuudet klaaraa vierailijana britti Pete Gage. Häntä kuullaan myös samaisen, mainion Doctor's Order -historiasarjan neljännessä osassa Down By The Lakeside (2021), joka sisältää liverytkettä vuodelta 2009.

Kyllä homma Peteltä käy, mutta henkilökohtaisena mielipiteenäni esitän sen käyneen vieläkin paremmin omin voimin, mistä on olemassa todisteena mittava nippu studio- ja konserttitallenteita. Vokalistin pestin lisäksi Gagen kontolla ovat huuliharppu pitkin matkaa sekä piano päätösnumerolla Down at the doctors.

Ensimmäisenlaisten tohtorien eli Dr. Feelgoodin biisit ottavat isoa roolia. Sneakin' suspicion, Roxette ynnä muut. Sisällöstä peräti 5/9 on Feelgood-originaaleja. Yhtä vaille kaikista muistakin löytyy tuon pub rock -legendan levyttämä versio. Ei olisi maailman kahdeksas ihme, jos Shakin' all overistakin löytyisi.

EDIT 11.5.2022: Löytyihän se tarkkaavaisen lukijan vinkkaamana tuplalta Adventures At The BBC - 1977 Onwards (2014).

Back in the night antaa vihiä siitä, millainen oli meininki yleisöllä paikan päällä 20 ja risat vuotta sitten. Solistin lietsoman mölykuoron panoksesta välittyy tuntuma, että ei perin ikävä. Ikävä se ei ole myöskään kotikuuntelimossa, autosta nyt puhumattakaan.


Ai niin, yksi asia vielä.

Ellei yllä kuvattu jo riitä syyksi hankkia tätä pienipainoksista (100) äänitettä, niin perusteltakoon sitä vielä yhdellä erikoisuudella. Itse Esa Kuloniemi nimittäin käy lauteilla parin kappaleen verran ja antaa slide-putken liukua lankun kielillä niin, että tuntuu.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


04 toukokuuta 2022

LEVYT - The Rolling Stones: Sticky Fingers

Sen verran roimasti olen Stones-viittauksia näissä jorinoissani viljellyt, että on jo korkea aika ottaa Keith ja kumppanit aivan jutun pääaiheeksi. Kuljen kerrankin enemmistön kanssa samoja polkuja, kun julkistan mielestäni (juuri nyt ajatellen) tykeimmän Rolling Stones -albumin.

Ja voittaja on...


... Sticky Fingers (1971).

Aavistelin sen nousevan korkealle maailmalla laadituilla rollarilevylistoilla. Aihe kutkutti uteliaisuuttani niin, että kävin varta vasten tarkistamaan nettihauitse, missä mennään.

Seitsemän ensimmäisenä vastaan tulleen rankkauksen kohdalla oli havaittavissa liikuttavaa yksimielisyyttä neljän kovimman tallenteen osalta. Kaikki järjestykseen panijat - lähinnä alan lehtiä - ovat päätyneet täsmälleen samoihin nimikkeisiin kärkikvartettia pähkäillessään. Sijoituksissa toki ilmenee vaihtelua, mutta yllättävän pienissä rajoissa.

Ohessa löydökseni (numerot kertovat ykkös-, kakkos-, kolmos- ja nelossijojen määrän siinä järjestyksessä):

  • Sticky Fingers - 4, 2, 1, 0
  • Exile On Main St. (1972) - 3, 4, 0, 0
  • Let It Bleed (1969) - 0, 1, 4, 2
  • Beggar's Banquet (1968) - 0, 0, 2, 5

Selkeä tulos. Itsekin lasken Let It Bleedin huipuimpien joukkoon, ja Beggar's Banquet'kin on siinä kinttaalla. Exilen sisälle en ole tähän päivää mennessä päässyt ja tuskin tulen koskaan pääsemäänkään. Meikäläisen musiikkimausta se menee ohi, että heilahtaa.

Mielenkiinnosta toistin haun pikaisesti vielä suomen kielellä. Jännä nähdä, ettei Härmässä ilmeisesti harrasteta moisia listoja, mikä ei ole paha lainkaan. Löysin sentään yhden artikkelin, jossa kolme Radio Cityn toimittajaa nimeää mielestään kaikkein parhaan. SF ja BB keräävät maininnan per LP, mutta erityisen ilahtuneena rekisteröin sen, että eräs omista suosikeistani, It's Only Rock'n Roll (1974) saa myös yhden äänen.

Turhaa, vaikkakin kiintoisaa triviaa. Ehkä muuan sana itse asiasta.


Brown sugar taisi olla suurimpia syitä miksi aikoinaan hankin Sticky Fingersin vinyylinä. Avausraita oli näet ainut entuudestaan tuttu pala lätyllä, josta olin mitä todennäköisimmin lukenut kehuvia arvosteluja. Ian Stewart soittaa pianoa ja Bobby Keys saksofonia. Kulkevaa takapotkuista perusrokkia.

Vinyylejä minulle muuten ennätti bändiltä kertyä vain kolme ennen kuin vaihdoin formaattia. Yhdessä kuorossa kaikkialla parjattu Dirty Work (1986) oli toinen, It's Only Rock'n Roll kolmas. Ostojärjestystä en saa palautettua mieleeni.

Wild horses on kiistatta hienoimpia rock-balladeja mitä koskaan on kirjoitettu. Itse asiassa hienoimpia musiikkikappaleita ikinä. Oli Mick Jaggeristä mitä mieltä tahansa, naulitsee hän kyllä tämän numeron tavalla, jota ei voi jäljitellä. Kaikki muukin toimii kympillä. Tällä kertaa pianojakkaralla istuu Jim Dickinson.

Vanha ja monien, mm. Sam Cooken versioima You gotta move saa Stonesilta vallan maukkaan gospel blues -käsittelyn. Perusryhmällä luukutetaan, joskin Bill Wyman jyystää sähköpianolla. Charlie Wattsin panos on nautittavuustasoltaan korkea.

Tunnelma käy sielukkaaksi, kun vuoroon tulee I got the blues. Toteutuksesta käy selväksi, että jätkät olivat 60-luvun soulinsa kuunnelleet huolella ja tunsivat kattilan sisältöä syvemmältä kuin välittömästi kannen alta. Jim Price tuuttaa trumpetilla ja Keys jälleen fonilla. Äänikuvan täydellistää Billy Prestonin viiltävä urkusoolo.


Mainitsin yllä vain osan vierailijoista. Heitä piipahteli studiossa enemmänkin, esimerkiksi pianisteja (Wymanin lisäksi) peräti viisi.

Myöskin materiaalin osalta kirjoitin ainoastaan tänään parhaalta kuulostavasta nelikosta. Levyhän pitää alusta hamaan loppuun saakka sisällään silkkaa erinomaisuutta. Ikijäärä Keith Richardsin ja viisivuotisen rupeaman yhtyeessä tehneen Mick Taylorin kitarointi pelittää kauttaaltaan aivan mahtavasti.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



02 toukokuuta 2022

LEVYT - Johnny Winter: Still Alive And Well

[tietylle esittäjälle tai esittäjäryhmälle luonteenomainen sointikuva, jonka syntymiseen vaikuttavat esim. äänenmuodostus ja -toisto, sovitustekniikka ja esitystapa]

Jotakuinkin tuollaisen määritelmän antaa suomenkielinen Wikipedia soundille. Onhan tuossa yksinkertaistusta, mm. ajatus siitä, että esittäjän tai esittäjäryhmän sointikuva olisi vakio ajan ja julkaisujen suhteen. Myöskin yksittäisen soittimen oma soundi jää määritelmässä huomiotta.

Ei kai siinä, ei tuo niin tärkeää ole. Tärkeämpää on tunnistaa hyvät soundit ja erottaa ne huonoista. Eikä sekään ole lainkaan tärkeää. Akateemista jappasua. Kaiken kukkuraksi subjektiivista. Yhden namu, toisen romu.

Kun nyt kuitenkin tiedostan asian suuren merkityksen musiikkinautinnon muodostumiseen ainakin omalla kohdallani, voisin yrittää pukea sanoiksi mitä on hyvä soundi. Voisin, mutten sittenkään yritä. On paljon helpompaa antaa yksi esimerkki samalla korostaen, että se on vain yksi esimerkki, eivätkä täsmälleen samat soundit toisessa yhteydessä välttämättä olekaan yhtä hyvät.

Arvoisat naiset ja miehet, täydellistä äänimaailmaa yllä kuvatussa kontekstissa edustaa Johnny Winterin itse kirjoittama Rock & roll.

Siinä paukkuu nahka ja räsähtää pelti kuten hyvä on. Bassorumpu on bassoisa, virveli läiskähtelemättä terävä. Basso erottuu muhkeana. Kitarat soivat niin kuin kitaroiden tulee soida. Laulu kuulostaa hienon karhealta ja eläväiseltä. Aivan täydellistä soundipolitiikkaa musiikin lajiin, jonka biisin otsikko aika tyhjentävästi kertoo.

70-luvulla nämä asiat hallittiin keskimäärin varsin pätevästi. Johnny Winterin Still Alive And Well (1973) Rick Derringerin tuottamana omaa kokonaisuutenakin väkevää todistusvoimaa sen puolesta.


Levy on voimatriolla työstettyä blues rockia.

Winterin itsensä voi rajusti suoraviivaistaen sanoa olleen sydämestään blues-mies, mutta väliin markkinavoimien viettelemänä rokkiäijä. Still Alive And Well sijoittuu tuotannon rock-laidalle ja edustaa Apulaissheriffille hänen parhainta antiaan sillä suunnalla.

Kitaristilaulajan kanssa heiluvat basson varressa Johnny Winter And -yhtyeestä tuttu Randy Jo Hobbs ja patteriston takana näissä ympyröissä uusi kasvo Richard Hughes. Tämä peruskolmikko tulisi paiskimaan yhdessä hommia seuraavan parin vuoden ajan.


Albumin saa huoletta laskea kaikkien aikojen kovimpien triona soitettujen rock-sellaisten kaartiin. Menevimmät numerot paahdetaan samoilla linjoilla vaikkapa Jimi Hendrix Experiencen ja Kingston Wallin kanssa. Kitara hallitsee äänialaa, rummut tulittavat selvästi peruskomppausta hanakammin ja basso pitää paketin koossa.

Kappalemateriaalin dynamiikka on se mikä kohottaa levyn monien kaltaistensa yläpuolelle. Big Bill Broonzyn Rock me baby saa ultragroovaavan, jopa funkyn kohtelun. Unisen Cheap tequilan luokittelisin lähes hippimusaksi. Ain't nothing to me on letkeä country, jota Derringerin pedal steel pukee kuin villapaita norjalaista kalastajaa.

Nostan rock-linjan ulkopuolelta kuitenkin toisen Winterin oman sävellyksen, persoonallisen bluesin Too much seconal. En tyylilajinsa takia, vaan siksi, kun tässä genressä pääsee niin kovin harvoin nauttimaan huilutaiteesta, nyt asialla Jeremy Steig. Maestro itse näppäilee normivehkeen ohella mandoliinia.

Lainaosaston erikoisuutena erottuu se, että mukaan valikoitui peräti kaksi biisiä herrojen Jagger ja Richards työpöydältä. Tuttu Let it bleed päättyy soiton tauottua sanoihin, jotka kertovat Johnnyn olevan ilmeisen tyytyväinen vetoon.

Goddammit, that did it or what?

Toinen Stones-cover Silver train onkin merkillisempi tapaus. Still Alive And Well ilmestyi maaliskuussa -73, ja oli kyseisen laulun ensilevytys. Tekijät julkaisivat sen vasta elokuussa Angie-singlen B-puolena ja sitten LP:llä Goats Head Soup (1973).

Tässä kohtaa voi käyttää hetkisen miettiäkseen, kuinka moni maailmanluokan yhtye antaisi tänä päivänä jonkun versioida omaa kappalettaan ennen kuin on itsekään sitä julkaissut. Tuskin edes Rolling Stones enää (ainakaan, jos Jagger saisi päättää).

Pöytäkirjoihin merkittäköön tiedoksi, jotta arvotan molemmat Winterin tulkinnat yli Rollarien omien. Lainkaan Stonesia aliarvioimatta voin paljastaa Texasin albinon muutenkin, koko ura huomioiden puhuttelevan minua enemmän.

Yhä hengissä ja hyvinvoivana. Kiekon nimi viittaa siihen, että Johnny oli ollut koko lailla poissa kuvioista jo pitkän aikaa. Edellisestä studioalbumista oli kulunut kaksi ja puoli vuotta, ajan tahti huomioiden massiivisen kauan.

Poissaolovihkoon merkittiin syyksi vieroitus ja toipuminen heroiiniriippuvuudesta. Viihde-elämä oli käynyt vuosikymmenen alussa liian rajuksi ja lahjakkaasta muusikosta oli kehkeytynyt narkomaani. Kuolemakin kävi likellä yliannostuksen muodossa. Mies vietti kuukausia hoidossa ja pääsi aineista eroon. Ei kaikesta, mutta heroiinista kumminkin.

Sen kunniaksi pannaan vielä kerta kiellon päälle yksi raita tyrkylle. Taas rytkyy Hughesin rumpu. Murisee ja vinkuu Winterin keppi, mieskin siinä sivussa. Hobbsin neljä kieltä kumisevat rauhoittaen. All tore down on suorastaan hard rockia.


Jykevä tuote. Erittäin vahva suositus.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: