30 huhtikuuta 2020

KIRJAT - Jukka Rajala: Kaita polku - Rauli Badding Somerjoen tarina

Kovin olen taantunut huonoksi lukijaksi. Ennen olisi viikonloppu riittänyt tälle, nyt ei kaksi viikkoakaan. Ei, vaikka työn alla oli mielenkiintoinen teos: Kaita polku - Rauli Badding Somerjoen tarina (Siltala, 2018). 80-lukua tarkastellut viimeinen kolmannes sentään hujahti päivässä. Tuo periodi monessa mielessä lahjakkaan taiteilijan uralla on kuitenkin lähimpänä minua. Enkä tarkoita pelkästään ajallisesti.

Kirja on aito elämäkerta verrattuna aivan liian moneen nykyisin sillä tittelillä markkinoituun kolmekymppisen tähdenlennon tarinaan. Rauli Aarre Tapanin koko reissu käydään kronologisesti läpi päätyen viimeisellä sivulla hänen hautajaispäiväänsä 31.1.1987.

Ellei jo ennestään ollut selvää kuinka kovasta esiintymispelosta Badding kärsi, niin viimeistään nyt on. Että pitikin armoitettua tulkitsijaa riivata juuri tuollaisella heikkoudella. Ihmetyttää miksi ammatinvalinta oli mitä oli. Ihmetyttää, mutta ei harmita, sillä sen verran runsaasti hän jätti jälkeensä tasokkaita äänitteitä. Kärkikastiin sijoittuu aiemmin ruotimani Ikkunaprinsessa.

Kirjan arviona totean vain, että se on musiikin harrastajalle hyvää peruslukemista. Fanfaareja sen kunniaksi ei tarvi töräyttää, mutta ei myöskään suunnitella saunan pesän sytyttämistä sen avulla. Jokainen vähänkään merkittävämpi artisti ansaitsisi vähintään Kaidan polun tasoisen elämäkerran sitten, kun aika jättää. Useimmissa tapauksissa ei juurikaan ennemmin.


Keräsin alle muutamia irtopoimintoja, jotka jollain tapaa yllättivät, ilostuttivat, huvittivat tai muuten vaan positiivisesti ravistivat minua. Kenties ne samalla antavat osviittaa millä tasolla päähenkilöä käsitellään.

60-luvulla, nuorna miesnä Somerjoella oli tapana liftata ympäri maata Rauli Tanskasen eli Rafen kanssa. Kerran kaverukset kävivät marraskuussa Oulussa. Pukeutuminen oli lähtöpäivän Someron sään mukaista eli kovin kevyttä. Paluumatkalla pakkanen alkoi kiristyä ja kyyti oli hakusessa. Ratkaisuna pojat hankkiutuivat Rafen mukaan Pyhäsalmella putkan lämpimään yöksi.

Enimmäkseen Juicen porukoissa myöhemmin pyörinyt Asmo Hurula oli yllätyksekseni 70-luvulla varsin läheisissä väleissä Baddingin kanssa. Hurula on se kuuluisa Appo, joka ensimmäisen Tuuliajolla-risteilyn dokumentaatiossa vilahtelee tämän tästä.

Niin ikään 70-luvulla Risto Vuorimies kuvasi lukuisia levynkansia Love Recordsille. Hän vertaili kirjassa kolmen kuuluisan kohteen suhtautumista asiaan herrojen luonteisiin sopivasti. Dave Lindholmilla oli kaikki mietittynä ja hän tarvitsi vain toteuttajan valmiille ideoilleen. Pomomies Remu Aaltonen kuulema pyrki lähinnä käskyttämään kuvaajaa. Raulille oli aivan sama, ja hän antoi Vuorimiehelle vapaat kädet tehdä kuten parhaaksi näki.

Vuonna 1974 Finnvoxin studioilla nauhoitettiin muiden muassa klassikkobiisi Paratiisi. Se oli kitarasooloa vaille purkissa, mikä hieman askarrutti työryhmää. Paikalle osui Jukka Tolonen. Ei muuta kun tekijämies kehiin ja valmista tuli. Kaikki ei aina ole niin ennalta suunniteltua.

1979 Somerjoen taustabändinä vaikutti tovin aikaa kiintoisa kokoonpano, jossa soittivat Arto Pajukallio, Juhani Kansi (ilmeisesti toimittajana ja Päät-yhtyeestä tuttu?), Jyrki Tapio ja Silu Seppälä. Jo toisella keikalla basisti Seppälä syystä tai toisesta kyllästyi muutaman biisin jälkeen, jätti homman sikseen ja erosi. Yleisön joukosta löytynyt Kojo paikkasi konsertin loppuajan.

80-luvun alkupuoliskolla Badding ei juurikaan keikkaillut Agentsin kanssa, vaikka kolme LP:tä tekikin. Syyksi voi laskea juurikin laulajan vaikeudet yleisön edessä, ja ettei Esa Pulliainen tullut asian kanssa toimeen.

1985 tapahtui jotain, mistä juonsi juurensa nimi Eppu Normaalin livelevylle Onko Vielä Pitkä Matka Jonnekin? (1994). Jätän kertomatta, joten jos ei tarina ole tuttu, kannattaa hankkiutua Kaidan polun pariin.

28 huhtikuuta 2020

LEVYT - Grandmaster Flash & The Furious Five: The Message

Ensin oli jotain. Jossain vaiheessa alkoi amerikkalaisilta puuvillapelloilta kantautua afrikkalaistaustaisten, ei-vapaaehtoisten työläisten kotimantereeltaan opittuun ja perittyyn musiikkiin perustuvia työlauluja. Syntyi blues, josta rhythm and blues, josta soul, josta funk ja siitä lopulta hip hop, johon musiikin lajina kuuluu olennaisena osana rap.

Tietenkään asiat eivät ole menneet noin yksioikoisesti. Jokaisen genren syntymiseen on aina vaikuttanut useampia edeltäviä. Ylle yksinkertaistettu, uskoakseni kiistaton perintäketju joka tapauksessa osoittaa osan rap-pensaan juurista olevan Afrikassa.

Apulaissheriffillä on oma historiansa tällä saralla, joskaan en ole lainkaan innoissani nykyisistä tekijöistä. Hieman yllätyin, kun tarkistuksen seurauksena havaitsin tuoreimman tämän lajin CD:ni olevan niinkin lähimenneisyydestä kuin vuodelta 1999. Kaikkiaan niitä näkyy tuolla makaavan nelisenkymmentä.

En varmuudella kykene palauttamaan mieleen oliko Grandmaster Flash & The Furious Five tasan ensimmäinen kokemukseni aiheesta. Hyvin lähellä sitä se takuulla oli. Alle kymmenen valmiiksi äänitetyn C-kasetin omistajana puukäsityötunnilla räpeltämästäni kasettilootasta löytyi jo The Message (1982).


Kysykää sadalta alan mieheltä tai naiselta kymmenen vaikuttavinta teosta hip hopin maailmasta ja uskallan luvata teidän näkevän The Messagen yli 90 listalla. Jos ei albumina, niin yksittäisenä kappaleena. Olisin jokseenkin pettynyt, mikäli näin ei nykysukupolven kohdalla enää olisi.

Singlenä nimibiisi ilmestyi heinäkuussa -82. Höpötyslevyjä oli julkaistu aiemminkin pääosin teemoilla "huhhahhei, kun on hauskaa" ja "mää se oon maailman kovin". Siihen saumaan yksi varhaisimmista tiedostavista rap-sanoituksista oli outo lintu. Joitain paloja oli loksahtanut kohdilleen, koska paraatipuolen yli 7-minuuttinen paatoksellinen sanan paukutus iski niin vahvasti yleisöön. Billboardin listalla se pääsi ylimmillään sijan 60 hujakoille, Uudessa-Seelannissa peräti kakkoseksi.

Kyllä muistan hyvin miten rajusti se iski minuun. 3600 asukkaan paikkakunnalla ei olisi tarvittu kovin montaa neliömetriä tilaa raivata, jos kaikki tämän ystävät olisi pantu seisomaan pesäpallomailan pituuden välein samalle aukiolle. Oltaisiin ehkä mahduttu kotipesän kaaren rajoittamaan puoliympyrään; sisemmän kaaren.

Muistan myös miten koitin köykäisillä yläasteelaisen englannin kielen taidoilla kirjoittaa viestin sanoja paperille. Play-stop-play-stop-rumbassa tuli etusormi helläksi ja tuloksena aika paljon oikeaan osuneita, enemmän pieleen menneitä ja turhan paljon totaalisiksi mysteereiksi jääneitä tekstin pätkiä.

Sen verran tajusin kokonaisuudesta, että nyt kuvattiin aika karulla tavalla sitä maailmaa, johon Hill Street Bluesin myötä oli saanut noin venttituumaisesta Finluxista kurkistaa. Tässä typistettynä koko tarina, sen alku ja loppu:

broken glass everywhere
people pissin' on the stairs
you know they just don't care
I can't take the smell
can't take the noise
got no money to move out
I guess I got no choice
...
it was plain to see
that your life was lost
you was cold
and your body swung
back and forth
but now your eyes sing
the sad sad song
of how you lived so fast
and died so young

Ilmeistä varmaan on jokahiselle, että lopun kiikku ei ole pultattu bronxilaiselle leikkikentälle. Kyllä siinä päähenkilö roikkuu vankisellin katossa. Vielä tänä päivänäkin tulee kylmät väreet, kun tuon kuuntelee alusta loppuun. Kaikille, jotka ajattelevat kyseisen musiikin genren aina olleen syvältä: The message. Jaksakaa edes tämä yksi kipale alusta loppuun.

Tuosta kuulee, että DJ Grandmaster Flashin ja rapparikvintetin (Melle Mel, Scorpio, Kidd Creole, Cowboy ja Rahiem) taustalla musisoi oikea orkesteri oikeilla soittimilla.


Albumin kahdeksasta numerosta vain 2, 4 ja 7 ovat puhdasta rappausta.

She's fresh sujahtaa paremmin funk-laariin. Scorpio on elektronista discon lätkytystä, jossa vokalisoinnit on muokattu tietokoneitse robotilta kuulostaviksi.

Dreamin' on puhdasta soulia ja erittäin laadukasta sellaista. Laululyriikat toimivat syvänä kunnianosoituksena mestari Stevie Wonderille. Unelmoinnin perään albumille sijoitettu You are hidastaa tahtia vieläkin ja kiitosta jaetaan tällä kertaa yläkertaan. Voidaan siekailematta puhua gospelista.

Pitkä päätöskappale ei sisälly alkuperäiselle jenkkiälppärille. UK-versiolla se oli, samoin kasetillani aikanaan ja CD:lläni tänään. The adventures... esittäytyy Flashin bravuurina eli on rakennettu pitkälti sämpläten muilta levyiltä. Joukossa on niin bändin omia aiempia teoksia, kuin muiden ohessa Sugarhill Gangia, Blondieta ja bassokuvio Queenin Another one bites the dustista.

Pesikseen liittyvä flashback vielä. Oltiin pikkupitäjän seuran Ford Transitissa lämpimänä kesäpäivänä matkalla vieraspeliin, väittäisin että Toholammille ja C-junioreina. Radio oli päällä, ohjelmana todennäköisesti iltapäivän Rockradio. Käsiteltiin juurikin nyt sauhuamaani bändiä. Tuskin kuunteli kukaan muu siinä autossa.

Jou mään, The Message on aivan mahtava levy!

27 huhtikuuta 2020

LEVYT - Creedence Clearwater Revival: Bayou Country

Olenkohan ainut CCR:n korkealle rankkaava musiikinharrastaja maailmassa, joka ei ikinä opi kuvan perusteella tunnistamaan muita jäseniä kuin sen muutaman tyypin? Olenko yksin myös sen kanssa, etten muista lunttaamatta kumpi niistä ei-veljeksistä soitti bassoa ja kumpi rumpuja?

Tässäpä takakansiotoksena kaikki neljä herraa ja kolmet ajanmukaisen muhkeat viikset. Siitä voi kukin yrittää löytää rumpali Doug Cliffordin, basisti Stu Cookin, rytmikitaristi Tom Fogertyn ja sen muutaman tyypin.


Creedence Clearwater Revival julkaisi erinomaista vintagea -68 olevan debyyttilevynsä jälkeisenä vuonna vaatimattomat kolme LP:tä. Taso oli tiuhasta tahdista riippumatta järjettömän, suorastaan ylimaallisen hyvä. Tammikuussa ilmaantui kauppoihin Bayou Country (1969), josta nyt jotain.

Se oli ensimmäinen Apulaissheriffin haltuun päätynyt CCR-vinyyli. Seikalla saattaa olla oma osansa siihen, että levy on edelleen itselleni yhtyeen tärkein. Uskallan tästä huolimatta arvioida, että musiikki sittenkin on ratkaissut asian.

Biisejä kiekolla on vain seitsemän, mutta silläkin saivat puoli tuntia kirkkaasti täyteen. Keskimääräisen kappalepituuden noustessa lähes 5 minuuttiin voi päätellä, että aivan kevyttä kenttäpoppia ei tehty. Toisaalta järin sumuisesta happokamastakaan ei ole kyse, vaikka elettiin 60-luvun loppua ja vieläpä San Franciscossa. Siis sakeimpaan hippiaikaan ikonisimmassa hippikylässä.

Onpa Bayou Country silti Creedence-mittarilla hämyisintä soitantaa kautta aikain. Vaikutelma saatiin aikaan lähinnä kitarasoundeilla ja -efekteillä sekä parilla varsin unenomaisella, pitkällä numerolla. Ainut kepeä poprokkiralli on kaikkien tuntema Proud Mary, joka näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta jaksaa kestää aikaa ja lukemattomia kuunteluita.

Maailmassa on tiettyjä esiintyjiä, joitten albumit säilyttävät alkuperäisen sisältönsä lukuisten uudelleenjulkaisujenkin tapauksessa. Niin toimittiin myös CCR:n kanssa aina vuoteen 2008 saakka. Tällöin ilmestyneiden 40th anniversary editioneiden hännille naulattiin joitain bonuksia. Bayou Countryn kohdalla nämä valitettavasti ovat viimeistä lukuunottamatta täysin turhia.


Kuten yllä olevasta listasta näkyy, ovat ne pari pitkää vetoa Graveyard train ja Keep on chooglin'. Näille on yhteistä sijoittuminen LP:n puoliskojen viimeisiksi raidoiksi. Kummassakin on hypnoottinen, loppuun asti samana toistuva rytmityksensä. Se muuan tuuttaa huuliharppusoolot molempiin.

Graveyard trainin bassotus ansaitsee erityismaininnan. Siinä - hmm, tarkistan... - Stu Cook jaksaa painaa koko 8½-minuuttisen samaa kuviota, mikä minun maailmassani on merkittävässä asemassa tekemässä tästä isoa. Hapokastakin on.

Born on the bayou svengaa kuin hirvi ja saattaa olla universumin paras CCR-biisi. Sen muutaman laulusoundi on kerrassaan omaa luokkaansa jopa omalla asteikollaan. Sama pätee kitaran hypistelyyn. Miltei yhtä letkeä poljento kuljettaa Bootlegiä, joka yksinkertaisempana lurituksena ei tietenkään yllä levyn avauksen tähtitieteelliselle tasolle.

Ainut ei-originaali albumilla on Little Richardin Good golly miss Molly. Kvartetti oli mestari versioimaan muitten teoksia vähintään yhtä kovina kuin alkuperäiset. Mollyn lisäksi ajattelen tähän sarjaan kuuluviksi sellaiset myöhemmin levytetyt lainat kuin I heard it through the grapewine (mm. Gladys Knight & The Pips ja Marvin Gaye) sekä Night time is the right time (mm. Nappy Brown ja Ray Charles).

Vastapainoksi Ike & Tina Turner mahdollisesti pesivät Creedencen omalla hurjalla tulkinnallaan Proud Marystä. Eikä ollut kehno myöskään Hanoi Rocksin Up around the bend.

Soittoaikaa tarjoan sielukkaalle bluesille Penthouse pauper. Sen muutaman tyypin kitara raastaa tuossa perin julmasti.

Toistetaan lopuksi henkilökunnan tunnistusharjoitus levyn räjäytetystä etukannen kuvasta. Siinäkin on ropaus San Franciscon psykedeliaa.


Sinällään on mielenkiintoista kuinka länsirannikon miehet, tietenkin se muuan pääasiassa haki teemaa LP:lle bayoulta. Suotyyppiä on lähinnä Yhdysvaltain kaakkoiskulmalla, etenkin Louisinan osavaltiossa, Mississippi-joen suistossa, missä John Fogerty ei ollut tuohon mennessä vieraillut. Se on vähän kuin Junnu Vainio Kotkasta olisi sanoittanut "on kotiseutu mulla tuolla, Peräpohjolassa", mitä ei tehnyt.

Tai sitten joku Mika Waltari olisi kirjoittanut romaanin muinaisesta Egyptistä.

Kaikki yllä kerrottu huomioiden, Bayou Country on aivan mahtava levy!

24 huhtikuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Mari Rantasila: 2020

Mittavan uran elokuva- ja TV-alalla 35 vuodessa luoneen Mari Rantasilan ensiroolit valkokankaalla olivat sivuosia Aki Kaurismäen ohjauksessa. Tiedonjyvä voi tuntua perin vähämerkitykselliseltä yksityiskohdalta. Tässä pähkäillessäni se alkoi pikku hiljaa tuntua - jos ei jotain selittävältä, niin - loogiselta palaselta kokonaisuudessa. Palaamme tähän.


Ensimmäistä LP:tä lukuunottamatta huomaan Rantasilan levyt omistavani ja hankin vähin ennakkokuunteluin myös uusimman, nimeltään 2020 (2020). Hankin siitä huolimatta, että näytteitten perusteella mukana on sen sortin elektronista poppia, johon en normaalisti hae kosketusta pitkällä kepilläkään.

2020 sisältää kuitenkin ja onneksi musiikillisesti monipuolisempaa tuotantoa. Suurpiirteisesti katsottuna löytyy kahdenlaista. Osa on tuota kavahtamaani elektroa tai mitä lie. Kyseisen tapaisten tyylisuuntien tuntemukseni ontuu niin pahoin, etten osaa selvemmin kuvailla.

Toinen puoli on orgaanisesti säestettyä, hidastempoista laulelmaa tai jotain sellaista. Tietenkin jako kahtia tällä lailla yksinkertaistaa liikaa. Skaalan ääripäissä ei pysytä, vaan välimaaston harmaan sävyjä käytetään sopivasti. Osuva esimerkki moisesta on päätöskappale Nyt on kaikki hyvin.

Tekstimielessä se lopettaa levyn aikana koetut paikoin hyvinkin synkät tunnelmat positiivisissa merkeissä. Sitä edeltävät laulun aiheet eivät ole riemukkaimmasta päästä: avioeroa, edellisen sukupolven elämän päättymistä, seuraavan lähtöä omilleen, keski-ikäisen yksinäisyyttä. Isoja asioita kohdalle osuessaan. Rantasila pui näitä itse sanoittamissaan biiseissä julkisesti.

Erotettu pisti karuudessaan miettimään kuinka paljon voi kaiken kansan kuultavaksi tuoda oikeita asioita, joissa on mukana toisia osapuolia. Vaan en ala paheksumaan, kun en tiedä miten tarkasti sanoitukset kertovat kirjoittajansa omista kokemuksista. Taiteilijalla on vapaus valita totuuden osuus koko tarinasta nollan ja sadan väliltä. Veikkaan toki nyt liikuttavan lähempänä sataa.

Mikä siinä sitten on, että jaksan levystä pitää huolimatta yllä vihjaamistani vähäisistä säröistä sekä musiikin että lyriikan saralla?

Ensinnäkin Mari Rantasilan lauluääni ja kyvykkyys tulkita ovat miellyttäneet niin kauan kuin muistan, vuoden 1989 Auringossa-biisistä lähtien. Jos 2020 tekisikin vanhasta poikkeuksen, ei suunta olisi kehnompaan päin. En tunne, enkä sen puoleen kovin lujasti arvostakaan laulun teoriapuolta, sen teknistä taitamista. Arvelisin päähenkilöllämme olevan aika paljon intiaaneja kanootissa niiltäkin osin.

Toinen hänen tuotannossaan iankaiken aistittavissa ollut piirre on aitous. Kohtuullisella varmuudella on pystynyt luottamaan siihen, että Rantasilalta tulee kuvia kumartamatonta ja anteeksi pyytelemätöntä tavaraa, jos hänellä sellaisen tekemiseen on tarve.

Ja näin päästiin takaisin alun Kaurismäki-yhteyteen. Ehkä maailmaa aina valtavirran vierestä tarkkaillut, suorapuheinen ohjaaja näki Marissa jo nuorena sellaista särmää, että katsoi hyväksi työllistää häntä elokuvissaan?

Apulaissheriffin valinta kuunneltavaksenne on Eka joulu, joka edustaa levyn herkintä antia.

21 huhtikuuta 2020

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #5 - Lazy Moose: When Trouble Was Born

Kiitos tämän päätymisestä hyllyyni lähtee toiselle blogille. Rajatapauksia puntaroi reilu kuukausi takaperin samaa levyä kuin Apulaissheriffi nyt. Siellä blogisti kirjoitteli suomalaisesta blues rockista tuoden esille Stevie Ray Vaughanin ja Jimi Hendrixin ilmeisinä vaikuttajina. En voinut noilla lähtötiedoilla jättää tarkistamatta mistä oikein on kyse.

Apajallahan osoittautui saalis olevan juuri niin otillaan kuin oli kehuttu. Lazy Moosen soitosta on helposti tunnistettavissa mainittujen edesmenneitten sankarien tekemisten jälki. Paikoin yhdenmukaisuus on häkellyttävän sataprosenttista. Ainakin Row with my gin olisi helposti kuviteltavissa Vaughanin ohjelmistoon. Jopa kitarasoundi on täysin SRV:tä.

When Trouble Was Born (2014) ei ole aivan tuore tapaus. Itse asiassa bändi on jo ennättänyt hävitä maisemista. Laulaja-kitaristi Oskari Nieminen, basisti Osku Isosaari ja rumpali Jyrki Iivanainen sentään jatkavat otsikon Blindberry Ghost alla. Kaverit näkivät hyväksi vaihtaa nimeä samalla, kun tyylisuunta muuttui muuksi. En mene nyt siihen.

Lazy Mooseakaan ei sivujensa mukaan ole kokonaan kuopattu, vaan se on virvoiteltavissa elävien kirjoihin tarpeen vaatiessa. Tunnustan, että tarvetta olisi. Tämä on kuitenkin vain yksittäisen kuuntelijan itsekäs, omaan väljähtäneeseen musiikkimakuunsa nojaava mielipide.

Liputin melko voimakkaasti nyt päättymässä olevan 2000-lukulaisminisarjan avausjaksossa Creek Road Elevenin debyytin puolesta. Yhtä korkealla liehuu lippu tämänkin orkesterin ensimmäisen ja ainoan pitkäsoiton kanssa. Mistä näitä sikiää? Tyhmä kysymys, kyllä kai näitä on aina ollut ja uusia tullut. Pitäisi vain ryhdikkäämmin seurata aikaansa, jos haluaisi tällaiset Suomessa marginaalissa majailevat pumput löytää ajallaan.


Tietyllä tapaa yhtyeestä tupsahtaa mieleen Tehosekoitin. Itselleni eräs tärkeimmistä tuota lahtelaisryhmää määrittelevistä ominaisuuksista oli heidän kykynsä muistuttaa milloin mitäkin muuta esiintyjää. Lazy Moose ei ole yhtä kameleonttimainen, vaan pysyttelee viisaasti kapeammalla sektorilla. En lähde arvailemaan, ovatko tyyli- ja soundilainaukset harkittuja vai eivät. Voihan olla, ettei kovin moni muu edes ole kanssani samoilla linjoilla.

Lisäesimerkeiksi jo kommentoimani avauskappaleen rinnalle voisi nostaa pari-kolme seuraavaa.

Get a grip ponnekkaine hard rock -riffeineen muistuttaa kivasti nuorta Aerosmithiä. Oli aika jännä tunne kun asian bongattuani hoksasin biisin nimen! Se jos mikä kyllä vaikuttaa vankalta viitteeltä siihen, että Nieminen on Joe Perrynsä kuunnellut ja jotain samaa tähän pistänyt.

Uskon kyllä, jos ei yllä kuvailtua rikosta tunnustettaisi. Eikä se totta mooses mikään rikos olisikaan, päin vastoin. Pienimuotoinen rike sen sijaan on loppupuolelle tällätyt 80-lukuiset ooo-ooo-ooo-hoilaukset. Mutta minä annan sen anteeksi. En siksi, että katsoisin olevani siihen pakotettu. Teen sen siksi, ettei koko albumilla muuta mussutuksen aihetta ole.

Tähän väliin voitte pistää soimaan kolmosraidan Six feet underground. Se yhdistelee herkullisesti Bon Scottin aikaisen AC/DC:n hidaspoljentoisempaa bluesia ja Hendrixiä. Pakkoraossa valitsisin tämän kohokohdaksi.

Devil's Shoes kertoilee tarinaa ongelman syntymisestä ja voisi siinä mielessä olla tekijöidensä ajattelema avainnumero koko pitkäsoitolle. Musiikillinen koukku, johon tartuin on yllättävähkö. Kesti pari kuuntelukertaa ennen kuin tajusin mihin yhdistän läpi koko biisin kantavan hypnoottisen kitarakuvion: Booker T. & The M.G.'s ja Green Onions.

Blueseimmat bluesit kattauksessa ovat Steal my blues ja Lily's blues. Kas vain. Ei olisi nimien perusteella arvannut.

Save me on toisaalta (etenkin soolossaan) sujuvaa sinisävelmää, toisaalta psykedeelisehköä soulia Black Crowesin malliin. Eniten muusta materiaalista poikkeaa vihonviimeinen tunnelmamaalailu Riding with the gringos, jossa havaitsen jopa hienoisia garage-sävyjä.

Kertakaikkisen vakuuttavan kokonaisuuden tuotti Davide Floreno yhdessä trion kanssa.

Finito


Levyttämisen aikoihin Floreno soitti ja eli myös avoliitossa 2000-lukusarjassa aiemmin käsitellyn Erja Lyytisen (#2) kanssa. Jottei jää epäselväksi, tehdään selväksi, että loput perin juurimusavoittoisen rupeaman tutkinnan kohteet olivat jo paljastettu Creek Road Eleven (#1), Ismo Haavisto (#3) ja säännön vahvistava Maustetytöt (#4), jota tuskin juurevaksi voisi kutsua edes ääritapauksissa.

15 huhtikuuta 2020

LEVYT - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Kaupunkitarinoita

Perunateatterin kolmannen albumin tuottajana temmelsi Riku Mattila. Ja kuinkas sattuikaan, tuli hyvä kakku. Yhtä onnistuneeseen lopputulokseen ei bändi yltänyt ennen eikä jälkeen tämän.

Olin tottunut edeltävän noin 15 vuoden aikana luottamaan siihen, että Mattilan ollessa puikoissa syntyy laatua. Käsitys perustui oikeastaan vain Kauko Röyhkän & Nartun ja Kolmannen Naisen alkutaipaleisiin. Jälkimmäisen Paha Minut Iski on Apulaissheriffin toimesta ruodittu jo blogin alkumetreillä. Paljon Nartun jälkeen tehty Röyhkän Rock'n'Roll-Klisee pääsi niin ikään käsittelyyni viime vuoden puolella.

Huomaan nyt, että Mattila oli ehtinyt tuottaa muitakin sittemmin hyllyyni päätyneitä, lähinnä Juliet Jonesin Sydäntä ja Sielun Veljiä. Mainittuun Röyhkän kiekkoon nähden edellisen vuoden satoa edustaa Pauli Hanhiniemen Perunateatterin erinomainen Kaupunkitarinoita (1998).


Riku Mattila antoi tarinoille panoksensa myös pelimannin roolissa. Kitarat (sähkis, akkari, slide) saivat kyytiä muutamalla kappaleella, koskettimia kuullaan parilla. Lisäksi hän iski joihinkin rytmiä milloin tamburiinilla, milloin marakasseilla, milloin lehmänkellolla.

Avausraita Perso elämälle sisältää tuon lehmänkellon, joka oikeanlaisessa ympäristössä sopivasti annosteltuna maistuu aina mojovalta. Juuri tämän kappaleen pirtaan se passaa kuin musta muovilippa oranssikankaiseen Hankkijan lippalakkiin. Levyn alkuun nimittäin tarjoillaan letkeän reipasta ränttätänttää ja simppeliä riffittelyä. Jostain syystä yhtyeen kitaristi Pasi Hiidenniemi ei tässä soita, vaan kuusikieliset hoitaa Mattila yksin.

Teksti maalaa kuvaa elämästään nauttivasta, hieman sivuraiteilla kulkevasta tyypistä. Kylähullu, joka tietää olevansa sellainen? Aito asenne joka tapauksessa.

must' tuntuu, et' oon
hiukan liian tyhmä sikaareihin
ja näyttää, että
liian köyhäksi jään konjakeihin
oon liian villi
virastoon ja pöhkö päivätöihin
liian pehmee
palkkasoturiksi rettelöihin

Kun nyt sanomapuoleen päästiin, otetaan tällä kertaa sanoitukset poikkeuksellisesti suurennuslasin alle. Kävi näet niin, että 22 vuotta hankinnan jälkeen kuunnellessani ja lyriikoita silmäillessäni olin havaitsevinani Kaupunkitarinoissa tiettyä teemallisuutta. Korostan kyseessä olevan puhtaasti henkilökohtainen tulkintani, joka voi mennä rivakastikin päin honkia.

Kylästä kaupungiksi näyttäytyy minulle teeman avaimena. Väkisellä pakkaa mieleen ajatus, että Hanhiniemi purkaa tähän ja muihinkin biiseihin kokemuksensa läpikäymästään muuttumisesta. Hän rinnastanee yhden alavutelaisen jätkän kylään ja raittiin, koko kansan tunteman rokkihemmon kaupunkiin ja pikatiehen. Laulun mukaan hän olisi muutosta alun perin halunnut ja tähdeksi tähdännyt.

halusin raitista pikatieksi
mä halusin viivaksi kartalle

Kun tavoite oli saavutettu, ei elo ollutkaan yhtä auvoista kuin kuvitelmissa.

ikävä aina
aina ikävä jonnekin
keittiön pöytään
äidin helmoihin

Se vaan kävi harmittamaan, että reitti taisi olla yksisuuntainen.

ei enää oo asiaa takaisin
ei enää oo, vaikka tahtoisinkin
...
liian kauas kaasutin

Vanhojen muistelu ja kaipaus menneisyyteen toistuu albumilla useaan otteeseen. Äitikulta, Määränpää ja Seikkailuun nyt ainakin käsittelevät aihetta monelta kantilta.

Toisen takin taskuun kuvailee käsittääkseni "kaupunkiaikoihin" kuulunutta ulkopuolisuutta. Samalla se antaa ymmärtää vauhtia olleen enemmän kuin riittävästi, mikä tietenkin on johtanut vaurioihin. Näitten korjaamiseen liittyvä kertosäe on komeimmasta päästä rock-tekstejä mitä tiedän.

kun riekaleista istuu
miestä parsimaan
se on pisto piston jälkeen
helpompaa
eihän puhki perstunutta
ennallensa saa
mut' pisto piston jälkeen
helpottaa

Ai sentään kuinka hienosti pistetty. Pelkästään termi "perstunut" on itsessään niin epätodennäköisellä tavalla mainio, että ei aivan joka jampalta irtoa. Tämäntyyliset ratkaisut ovat niitä, joita vaikkapa Olli Lindholm osasi parhaissa sanoittajissa arvostaa.

Pahuus loistaa poissaolollaan ilmoittautuu toiseksi esimerkiksi siitä miten asiat pystyy sanomaan persoonallisesti. Jos osaa. Tai Nukkavierun rivi "tolaltaan kampeutunut pois".

Kokonaisuutena Hanhiniemi sai Kaupunkitarinoille kirjoitettua teksteiltään ehkä vahvinta tavaraa tähän mennessä. Jännää on se, että omakohtaisesti tosiaan havahduin tähän niin myöhään. Tapahtuneesta syytän vain ja ainoastaan julkaisun korkeaa musiikillista tasoa.


Kaipaan alkaa maailman yksinkertaisimmalla kitarakomppauksella ja hillityillä rummuilla + bassolla, jotka antavat tilan Hanhiniemen äänelle. Esityksen jännite nousee säkeistöjen valuessa tajuntaan. Mattila luo koskettimilla erikoista tunnelmaa. Kertosäe lisää voltteja entisestään aina mahtipontisuuteen saakka.

Teos paisuu lopulta jylhäksi kaipuun todisteluksi, mikä ei varmasti jätä ketään epätietoisuuteen onko nyt ikävä vaiko ei. Tämä saattaa olla Perunateatterin reilun kymmenvuotisen historian kovin veto.

Siellä täällä Hanhiniemi harrastaa koukuttavaa sanojen rytmitystä suhteessa laulumelodiaan. Mennään ikään kuin siellä päin, mutta harkitusti pikkasen ohi. Pieniä, ehkä tarkoituksellisia kikkoja, jotka lisäävät mielenkiintoa. Tällaista havaitsen ainakin kertosäkeissä Äitikulta ja Seikkailuun.

Dave Lindholmia muistuttavasti Pauli lurittelee Ohimennen. Folkahtavan biisin säestys hoituu akustisen (Hanhiniemi), pianon (Hanhiniemi ja J-P Virtanen) ja rumpujen voimin.

Lopetus Ullakolla on kaunis kuin heinäkuinen lakeus aamukasteessa, aurinkoisen päivän aluksi. Siinä missä Tapsa kaivoi ullakolta olkihatun ja Juice hinttipussin, on Paulin saaliina muisto entisestä heilasta, joka on menossa uusiin naimisiin. Jouset on sovitettu sinne minne ja siten miten pitääkin.

Ennen loppusanoja pitää kevennyksenä ihmetellä miksi basistin nimi oli Samuli Happo, kun muut potunkuorijat olivat Mika Hiironniemi (rummut), Pasi Hiidenniemi (kitara) ja Hanhiniemi. Eikö tästä maasta yhtä sukunimellä H-jotain-niemi siunattua basson soittajaa löytynyt?

Kaupunkitarinoita on aivan mahtava levy!

08 huhtikuuta 2020

VAIKUTTAJAT - Crazy Cavan

Tärskäytin tänne uuden kategorian, jonka otsikkoa mietiskelin jonkusenkin tovin peiton alla ennen aamukahvin laittoon ryhtymistä. Ilmeisin ehdokki R.I.P. ei tullut kyseeseen muun muassa siksi, kun se on ulkomaata. Muitakin huonoja vaihtoehtoja pohdin.

Mielen takavasemmalta lipui tietoisuuteen erään juankoskelaislähtöisen sanasepon kirjaksikin asti koottu artikkelisarja 80-luvun lopun Soundeissa: Vaikuttajat Korvissamme.

Tämänkaltaiselle kategorialle ilmaantui pienimuotoista tarvetta 15.2.2020, kun Cavan Grogan (s.1949) poistui luotamme, lähti viimeiselle keikalle. Walesilainen pulisonkirokkari oli yksi suurimpia syyllisiä siihen, että nuoruudessani rupesin musiikin kuuntelijaksi ja sittemmin hurahdin lähes keräilijäksi.

En aio kerrata Cavanin tarinaa, en yksilönä tai bändin keulahahmona. Mieluummin muistelen leikkauspisteitä oman musiikkihörhöilyni kanssa.

Tähdennettäköön vielä, etten ole edustamansa musiikin lajin suurkuluttaja. Hyllyssä makaa kyllä riittävästi Mac Curtisia, Sleepy Labeefia, Robert Gordonia ja Brian Setzeriä. Sieltä löytyy jokuset Matchboxit ja Flying Saucersit, Slippersit ja Jam Rock Bandit. Totta kai on myös Cochran, Vincent, Haley, jne.

Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockersin tuotannon omistan olennaisilta osin CD:nä. Äkkipäätä en tiedä kuin yhden paikkausta vaativan reiän.


Muistini ei ole ilmiömäinen ja se saattaa jälkikäteen korjailla joitain asioita parempaan päin, kuten kaikilla. Tämän takia suhtaudun itse joihinkin jutun yksityiskohtiin ja aikajärjestykseen lievällä varauksella. Lukijat voivat kuitenkin huoletta ottaa kaiken sataprosenttisen paikkansa pitävänä historiallisena dokumenttina.

Suosikki


Mää luulen, jotta Suosikista ne ensimmäiset tiedot tulivat. Näin kävi oletettavasti vuonna 1979, ehkä vasta -80. Jos ja kun tuo aikansa musiikki-seitsemän-päivää toimi kimmokkeena rockabilly revivalin kelkkaan hyppäämiselle, oli se sitä taatusti vain epäsuorasti. Tarkoitan tällä, että joku kaveri luki Suosikista ja "tieto" alkoi levitä poikasakissa. Pian lehtiä hankittiin velipojan kanssa itsellekin, suurimpana ostopäätökseen vaikuttavana tekijänä aina se kuka tai mikä oli isossa julisteessa.

Suosikki oli valtakunnan puolivirallisena lasten Elvis-aviisina nostamassa aallon harjalle etenkin Crazy Cavania ja Matchboxia, myöhemmin Stray Catsia. Ja mehän nieltiin tämä kakistelematta.

Velipojan kanssa piti kaikista kiinnostavista asioista valita se oma kannatettava. Näin syntyi kiistakapuloita tyyliin Arsenal-Liverpool, Pantterit-ToPo ja tässä tapauksessa Cavan-Matchbox.

Tietenkään tuolloin ei tohtinut yksin lähteä mihinkään hommaan. Tyhmyyttä tai mitä lie piti tiivistää joukossa. Hädin tuskin toiselle kymmenelle päässeitä muka-diinareita oli meidän lisäksi naapurustossa ja serkustossa.

Tässä muistuu mieleen viitosluokan aikaiset leikkimieliset välituntikahakat diinien ja punkkien välillä. Oltiin televisiosta kuultu ja lehdistä luettu. Näin jumiuduttiin leireihin toisiamme kyräilemään ja mätkimään. Juuri kuten yhtä fiksut aikuiset tänä päivänä somessa. Tuota pöljyyttä ei onneksi pitkään jaksanut.

Our Own Way Of Rockin' ja Crazy Rhythm


Kasetit.

Ne ne oli mahtavia värkkejä, jos omisti mankan. Se saattoi hyvinkin olla joulu 1980, kun saimme yhteiseksi lahjaksi kytysen kasettisoitinradion. Tuolloin olin jo kerryttänyt hifi-asiantuntemusta tarpeeksi tietääkseni aukottoman varmasti hyvät merkit kuten Technics ja Pioneer, Philipskin melko hyvä. Isot pojat ja Tekniikan Maailma toimivat luotettavina lähteinä.

Paketista kaivamamme laite oli vaan jotain sellaista merkkiä, ettei nimi enää edes tule mieleen. Olikohan semmoinen olemassa kuin Nordic? No mutta lillukanvarresta tässä oli kysymys, sillä tärkeintä oli se, kun päästiin äänittämään ja kuuntelemaan.

40 vuotta myöhemmin yhdistän samaan jouluun Vantaan serkuilta lahjaksi saadun kasetin, jonka he olivat nauhoittaneet ihka oikeilta LP-levyiltä. Sen verran olivat kovempaa sakkia Martinlaaksossa, että olohuoneessa oli levari.

Lahjanauha sisälsi väliotsikon levyt. Our Own Way Of Rockin' (1977) oli kokonaan, Crazy Rhythm (1975) niiltä osin kuin edellisen perään C60:lle (vai oliko C45) mahtui. Saattoi sillä olla jotain muutakin mikä ei ole jäänyt mieleen. Sen voin sanoa, että oli aika päällikkö tunne, kun tuollaisia omisti. Eipä ollut pikkupitäjässä ihan joka jannulla. Tosin muilla oli sitten muita kuten pian tarkennan.


Our Own Way Of Rockin' on viisikymppisen korvin ehkäpä Cavanin kovin albumi. Eittämättä yllä kerrottu vaikuttaa nykyiseen ajatteluun. Neljä vuosikymmentä sitten mielipide taisi olla toinen.

Still Crazy


Nimittäin elämäni ensimmäinen valmiiksi äänitetty kasetti oli myös päähenkilömme bändiltä. Vallitsevissa fanitusolosuhteissa se ei olisi oikeastaan voinut mitään muuta ollakaan.

K-halli ViRessä oli - ja taisipa olla SOK:n kaupassakin - kassojen lähellä kasettiräkit. Ei harmainta mikä oikea nimi noille on, enkä löytänyt yhtään kuvaa netistä. Pystysuora metallitanko, jossa muovisia koteloita tuotteille, jotka siis päällekkäin telineessä. Systeemi oli lukittu, niinpä kaupanhoitaja piti erikseen pyytää paikalle avaimen kanssa antamaan haluttu tuote.

Voi sitä jännityksen ja tietynlaisen ylpeyden määrää, kun kysyin kassan tätiltä, tulisiko tuo vapauttamaan Still Crazyn vankilastaan. Päähäni on syöpynyt hinta 43 markkaa, minkä tuosta vuonna 1980 pulitin. Sitten olinkin ilmiselvä musadiggari. Omistin yksin valmiiksi äänitetyn. Valmiiksi. Äänitetyn. O-MIS-TIN.

Ilman muuta Still Crazy (1980) oli tämän jälkeen maailman paras. Yhtä lailla Rockabilly Rules OK oli kiistatta kaikkein mahtavin biisi. Se sai aika ajoin eri kokoonpanoin järjestetyissä levyraadeissa minulta tietenkin 10 pistettä, velipojalta 9. Matchboxin Rockabilly Rebelin pisteet menivät luonnollisesti päin vastoin.


Paljon myöhemmin opin, että LP julkaistiin alun perin nimellä Mr Cool (1979). Se vain nimettiin uudelleen ja varustettiin erilaisin kansin Suomen markkinoille, samoin kuin vielä eri kansilla Ranskassa. Yllä olevassa kuvassa näkyy Crazy Rhythm -merkillä vuonna 2000 tuotettu CD-painos. Kokoelmani koostuu paria liveä lukuunottamatta kyseisen CRCD-sarjan versioista.

Cool And Crazy Rock-A-Billy ja Live At The Rainbow


Onneksi kaikilla ei lapsuuden kaveripiirissä  ollut ihan samoja. En muista, että näitä millään tavalla olisi koordinoitu. Tuurilla tuli kellekin mitä tuli.

Naapurin pojalla oli myös sukulaisia pääkaupunkiseudulla. Todennäköisesti sitä kautta hänen haltuunsa päätyi konserttitaltiointi Live At The Rainbow (1978). Kun näitä toisillemme kopioitiin, saatiin tämä live näin ollen meille. Nauhoitus hoitui yhden mankan kaiuttimesta toisen mikrofoniin. Hiljaa piti olla. Kovilla jätkillä kuulema oli johdot, meillä ei.

Tähän päivään tultaessa ei Crazy Rhythm, eikä tietääkseni mikään muukaan levy-yhtiö ole julkaissut albumia CD:nä. Sen päivän kun näkisi milloin tämä tapahtuu, tarttisi raahautua nettikauppaan Crazy Cavanin vuoksi.

Ala-asteen viime metreillä, kuutosluokan keväällä yhdellä tytöllä oli Cool And Crazy Rock-A-Billy. Siinähän piti rohkaista mieltään ja kysyä lainaksi. Tytöltä! Tämä jotenkin onnistui ja taas pantiin kajari ja mikki vastakkain.

Sen muistan miten ujouttani palautin kasetin. Tyttö istui luokassa paikallaan pulpetin kansi auki. Hivuttauduin taustalta lähelle ja nakkasin viileän ja hullun rockabillyn matkan päästä pulpetin sisään. "Kiitos", sanoi hän ja minä peräännyin ääneti etemmäs.


Niin kova oli Crazy Cavanin menekki maassamme, että levy ilmestyi ensimmäisenä täällä. Kuvan CD-kansi on erilainen kuin tuossa alkuperäisessä Polarvoxin julkaisussa.

Rockability


Tuli yläaste, rockabilly jäi. Tuli lukio, armeija, opiskelut. Levysoittimen olin hankkinut keväällä 1988. Epäilemättä oltiin pitkällä 1990-lukua, kun oululaisista divareista pikku hiljaa haalin käsiini Cavania vinyylinä. Ei niitä neljää tai viittä enempää ehtinyt kertyä.

Ensimmäinen LP-ostos oli Rockability (1976), joka oli jäänyt saamatta ensiaallon aikana. Sillä oli yksi ainut ennestään tuttu kappale, jonka olin radiosta napannut nauhalle silloin joskus. Rockability ei noussut niin suureksi suosikiksi kuin yllä mainitut muut. Eikä tähän varmuudella ollut muuta syytä kuin ajankohta, jolloin sen ensi kertaa kuulin. Nykyään se on hyvä siinä missä toisetkin.


Muut tähän tapaan hankitut olivat noita samoja mitä oli ollut jo ennemmin.

Rhythm Rockin' Blues


CD-soitin minulla on ollut noin vuodesta 1996. Ensimmäinen Crazy Cavan tuossa formaatissa löysi tiensä kotio vasta tällä vuosituhannella. Oli täysin arpapeliä minkä noukin Musiikki-Kullaksen laareista itselleni joskus, kun siellä useampia oli tarjolla.

Pieni veikka lähtee koska vaan, että kyseessä oli tämä.


Muistelen, ettei Rhythm Rockin' Blues (2001) olisi suuria väristyksiä enää tuossa iässä aiheuttanut. Olipahan mukavaa musiikkia joka tapauksessa.

Sittemmin on tosiaan tullut kerättyä suhteellisen kattava otos Crazy Cavanin tuotoksia. Moni muu on uudistunut ja muuttunut vuosien kuluessa. Cavanin tyyli pysyi verrattain samana koko levytysuran ajan 1975-2015. En pidä tätä pahana asiana. Muutos muutoksen vuoksi on... no tiedätte varmaan.

Kiitos näitten edelleen hyvälle saatavuudelle lähtee juurimusiikin erikoisliikkeille: Goofin' Records ja Jungle Records. Keep on doing it!

Loppukaneetit


Pitkäksi venähti, kun tuntui muka tähdellistä kerrottavaa olevan. Kuka ikinä tänne saakka jaksoi kyydissä, lienee Apulaissheriffin kanssa samanlainen kahjo mitä tulee musiikkiin yleensä tai/ja Crazy Cavan 'n' The Rhythm Rockersin uraan erityisesti

Olkoon vuodatukseni jonkinlainen kunnianosoitus äijälle, joka tietämättään ajoi meikäläistä harrastuksen pariin.

Tapana on ollut ja niin pois päin, joten tässä näyte viimeiseksi jääneeltä pitkältä The Real Deal (2015). Aivan niin rempseää ei meno enää ollut kuin parhaina päivinä, kuten ilmenee vaikkapa raidalla What will I tell my heart.

Juttua on hankala lopettaa muutoin kuin levyarvioitani mukaillen: Cavan Grogan oli aivan mahtava tyyppi!

05 huhtikuuta 2020

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #4 - Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan

Viime vuonna ei voinut tällainen nykymusiikin aktiivinen karttelijakaan välttyä lukemasta Maustetytöistä. En voi sanoa tuhahdelleeni tai mitenkään halveksineeni näitäkään sieluttomia tietokonepoppareita pelkkien uutisten pohjalta. Ylenkatsovaa nollakiinnostusta tulin kyllä harrastaneeksi. Älkää nyt tuomitko minua, sillä en totisesti tiennyt mitä tein.

Jälkeen päin ajatellen ei ole kovin todennäköistä, että tuon välttelemäni musiikin lajin edustaja nimeäisi kokoonpanonsa Spice Girlsin mukaan. Ehkä joku räppiryhmä voisi mennä tuohon.

Ensimmäisen oikean kosketuksen sain 12.2.2020, kun MTV3:n Viiden jälkeen jututti Anna ja Kaisa Karjalaista, alkaen linkatussa videossa 54 minuutin paikkeilta. Ensin tuli pikku pätkä hittiä Viidestoista päivä.

Täh?

No huhhuh! Jopas ravisti rajusti. Saattoivat silmät hiota.

Itse haastattelu näytti virkistävintä julkkissanailua sitten Seppo Rädyn. Se oli kurtcobainimaista jurotusta, lyhyitä vastauksia, täydellistä julkisuudessa toimimisen taitamattomuutta. Yhtä lailla se saattoi olla täydellistä taitamista. Oletettavimmin tylsästi jostain sieltä väliltä. Itse asiassa ihan sama. Aivan ylivoimainen oli Kaisan kommentti "no kyllä meitä on staattisiksi haukuttu että".

Hieman edellisen jälkeen YLE näytti jonkin Maustetyttöjen konsertin. Niin paljon oli mielenkiinto päätään nostanut, että katsoa piti sen mitä kerkesin. Miten voikaan noin yksinkertainen, tylsä ja monotoninen musiikki olla niin mukaansatempaavaa, vangitsevaa ja rikasta? Taisin ihmetellessäni kuulla toisesta huoneesta kommentin "onko nuilla kaikki tuota samaa". On ja ei sittenkään, tai oikeastaan en tiedä.



Sitten oli välissä muun muassa viikon hiihtolomaa Luostolla, ajalla jolloin kohta koittava virushässäkkä olisi ollut ajatuksissakin mahdoton. Maaliskuun 10. päivänä (minulla on aihetodiste päivämäärästä) rohkaistuin niin, että hain Kaikki Tiet Vievät Peltolaan (2019) Spotifystä.

Kuuntelin sen kertaalleen ja tällä kertaa eivät varmasti silmänurkat pysyneet kuivina. Lohduttaudun sillä, että "ei se raukaksi tee sitä, jos pyyhkäisee" ja niin edelleen, kuten Hanhiniemi runoili vuonna 2000.

Siteeraus on tässä yhteydessä täysin relevanttia. Tunnelmaan sopivalla videolla kruunattu Viidestoista päivä on tunnustettu tribuutiksi J.Leskiselle, mikä ilmenee niin tekstistä kuin tietyistä sointukuvioistakin. Ensimmäisen säkeistön alussa kunnioitetaan myös Mustien Lasien aikaista J.Karjalaista ja Kolmannen Naisen aikaista P.Hanhiniemeä. Samaan tapaan kuin Juicen yöstä on tullut päivä, kääntää sanoitus muutkin asiat päinvastoin.

aurinko ei todellakaan
tänne enää loista
eikä aallot tosiaankaan
rantaan lyö
...
valehtelisin jos väittäisin
mun öisin nukkuvan
...
viidestoista päivä ilman sua
ja kaljaa

Kun noitten kolmen herran tuotanto on läpeensä tuttua ja lisäksi toteutuksesta huokuu neljännen, eli G.Sundqvistin tekotapa, ei voi mennä kaukaa ohi. Kaisan laulu muistuttaa aika lailla Noitalinna Huraan S.Peltoniemeä, joskin tuolta yhtyeeltä minulle on tuttu vain sinällään oivallinen Pikkuveli. Pisteenä rivin lopussa levyn nimi viitannee Eppuihin. Varmaan on muutakin, mitä en ole tähän mennessä hoksannut.

Tulin etukäteen keränneeksi runsaasti huomioita yksittäisistä kappaleista ja nyt huomaan kaavailemani tilan miltei täyttyneen muusta. Luulen joutuvani vielä tulevaisuudessa palaamaan tämän pariin tarkemmin. Jääköön analyysi nyt toiseen lainaukseen MTV3:n haastattelusta: "ilmeisesti tässä oli sitte monta asiaa kohillaan".

Edelleenkään en ole onnistunut koko satsia kuuntelemaan läpi Linna-shampoon omaisesti. Lievä liikutuskohtaus on muutaman kerran iskenyt jopa korvamadosta. Kaipa sitä puhdistelee sisuksiaan jostain töhnästä mitä ei itsekään tajua. On kyllä erikoista.

Kaikki Tiet Vievät Peltolaan on tähän asti kokemistani vuoden 2019 kotimainen levy, tai oikeastaan vuoden 2019 levy. Jos koskaan käyttäisin inflaation kokenutta adjektiivia huikea, käyttäisin sitä nyt. Olisin pitänyt varsin pienenä virheenä, jos Juha Vainio -palkinto olisi myönnetty Karjalaisille jo tässä vaiheessa. Sen verran vakuuttavaa on tekstien 2000-luvun hyvinvointivaltio-blues.

Kaiken alakulon ja lohduttomuuden jälkeen albumi päättyy upeisiin sanoihin:

joo mä osaan
mä loistan kuin hämärä
äiti mä osaan
mä loistan kuin hämärä


Asiat tuntuvat luistavan.

02 huhtikuuta 2020

UUTUUS"LEVYT" - Kari Peitsamo & Rankkurit: Jatsin Uusin Olemus

Kari Peitsamo Ja Ankkuli, Kari Peitsamo, Kari Peitsamo Revival, Kari Peitsamon Skootteri, Kari Peitsamo & Hirttämättömät, Kari Peitsamo & Straight Perverts, Kari Peitsamo Road Hogs, Shöcking Blü, Devil's Milk.

Jäikö joku pois? Monella eri nimellä ja kokoonpanolla on soppaa hämmennetty. Lisäksi löytyy vielä yhteistyökeitoksia Agentsin, Aku Ankkulin, Retkibanaanin, Riston sekä Freud Marx Engels & Jungin kanssa. Ainakin näitten.

Kaikki alkoi Ankkulin kera esikoisella Jatsin Syvin Olemus (1977). 43 vuotta myöhemmin saatiin jakoon KP & Rankkurien Jatsin Uusin Olemus (2020).


Vanhakantaisena musan metsästäjä-keräilijänä sitä odottaisi saavansa pahviin tai muoviin pakatun litteän ja kiiltävän pyöryläisen hyllyyn. Vaan eipä tullut tällä kertaa. Jos on uskominen - miksipä ei olisi - levy-yhtiö Rocket Recordsin ja artistin itsensä sanaan, ei ole tulossakaan. Kari Peitsamon uutuuden kohdalla meidän on tyytyminen pelkkään digitaaliseen julkaisuun. Voi voi näitä aikoja!

Ainekset albumilla ovat noin 95-prosenttisesti niitä samoja mihin keittiömestarin bändilevyillä on totuttu Revivalista lähtien. Komponenttien keskinäiset suhteet voivat olla hieman muuttuneet, samoin kuin maustaminen. Loppupeleissä keittiöstä kannetaan salin puolelle tuttua ja turvallista peruspizzaa. Hyvää on ja ravitsevaa.

Edellisestä, Devil's Milk -nimellä tarjoillusta ateriasta oli ehättänyt kulua Peitsamon keskimääräiseen julkaisutahtiin nähden massiiviset pari vuotta. Jos se oli Opera (kinkku, tonnikala), on Jatsin Uusin Olemus Special Opera (+salami). Juusto tuntuisi olevan aavistuksen keveämpää lajia, mutta toisaalta oreganoa on ripoteltu anteliaammin. Kooltaan (23 minuuttia) annos ei aja ähkyyn.

Kirjoitin Kari Peitsamo Road Hogsin Rautahepo-jutussa vaikutteista Creedence Clearwater Revivalin LP:ltä Bayou Country (1969). Samainen yhteys on havaittavissa uusimman Suokäärmeellä. Kitara soundaa kovin fogertymäisesti. Soolo hipoo Born on the bayoun vastaavaa. Ilman polkupyörääkin niin sanotun levyn niin sanotussa kansikuvassa tuoksuu Cosmo's Factory (1970).

Rautahepoon yhdistää myös sieltä tuttu Pieni kahvio Lahdessa, jonka pääkokki on nähnyt uuden reseptin arvoiseksi.

Aterian maittavin makkarasiivu on monimielinen Poliitikko. Suorastaan pornahtavan (?) 70-lukulaisen basson hallitsema lyhyt makupala on hilpeine kitaroineen ja peripeitsamolaisine lyriikoineen lätyn parasta ja myös erilaisinta antia. Ylipäätään materiaalin miksauksessa on basso nostettu kiitettävän ylös. Tämä saa suu virneessä muistelemaan kokemaani Karin soolokeikkaa, jonka aikana mies tavan takaa yllytti lavamiksaajaa lisäämään basson sijasta terpleä.

Sitä en tiedä, kasattiinko Rankkurit vain tätä yhtä sessiota silmällä pitäen. Keikkaa nyt ei ainakaan pukkaa ihan lähiaikoina. Paitsi että voisivat nuo
 jotain keittiökonserttia järkätä ja virtauttaa sen nollina ja ykkösinä kaikelle kansalle.