Suonna Konosen möhkäle Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt - Retkiä suomikantriin ja sen persoonallisuuksien pariin (Sammakko, 2018) liikkuu aiheen sisäpiirissä ja liepeillä. Juuri tuo liepeillä pyöriminen sai minut tarttumaan tähän lähemmäs 600-sivuiseen järkäleeseen.
Kuten näkyy, paksuutta riittää. Ei tuo sivumäärä pelottanut, vaan oletettu lukemisen hankaluus. Onneksi teos on painettu sen verran kevyelle paperilaadulle, että pystyin siitä vaivatta suoriutumaan peruslukuasennossa, selällään sohvalla.
Liepeillä. Voisi sanoa, että kaikki yllä nimeämäni kotimaiset orkesterit operoivat mieluummin siellä kuin genren niin sanotussa ytimessä. Puristisimmat country-diggarit saattavat hieman noille jopa nyrpistellä. Voi olla, että eivät pidä edes Cashia riittävän aitona.
Kononen tuo asian esiin heti alkuun ja saman tekevät monet kirjaa varten haastatellut taiteilijat. Sivuilla puhuvat tai ovat muisteloiden kohteena muiden muassa Kari Tapio, Matti Esko, Tuomari Nurmio ja Topi Sorsakoski. Eipä noista ketään osaa kantrimiehenä pitää. Silti hekin ovat saaneet osansa suomikantria pöyhittäessä.
Erityisen valaiseva on Ninni Poijärven kommentti aiheesta.
Suomessa voidaan sanoa että mä vihaan kantria ja sitten kuunnellaan sujuvasti J.Karjalaista!
Tämäpä se onkin teoksen opettavaisinta antia. Itse asiassa sama pätee minkä tahansa musiikkityylin kohdalla. Jos maailmassa olisi vaikkapa 85 "aitoa", yksittäistä genreä, näitten yhdistelmiä voisi olla 850 tai 85000 tai 8 miljoonaa 500 tuhatta.
Kukin yhtye, kukin laulaja kerää kuhunkin biisiinsä jonkinlaisen cocktailin perustyyleistä. Tämä tapahtuu tarkoituksella tai luultavasti useammin tarkoituksetta.
Poijärven sanomasta paistaa myös jossain määrin kantrin Suomessa osakseen saama huomion puute, jopa väheksyntä. Etenkin lukuisten vanhan liiton tekijöitten puheista huokuu vähintään aavistuksenomainen turhautuminen tähän. Useampi kuin yksi haastateltu kertoo halunneensa tehdä kantria enemmän kuin mitä kaupalliset realiteetit lopulta ovat antaneet myöten.
Lukiessani huomasin kyseisen asenteen hiukan löystyvän kirjan loppua kohden mentäessä. Se kun etenee suhtkoht aikajärjestyksessä vanhemmasta nuorempaan kaartiin. Kuinka ollakaan, Kononen kirjoittaa Tuomas Metsbergin (s.1982) kanssa poristessaan samasta.
Näissä sun kertomuksissa on vakuuttavaa se, että kun vanhemman polven kantrista kiinnostuneet laulajat harmittelivat, että ei sitä kantria saa Suomessa tehdä tai että ei se kantri myy, ei se ihmisiä kiinnosta, niin sä ja sun sukupolvesi vaan tekee.
Suonna Konosen lähestyminen teemaan on lehtiartikkelimainen. Monelle se saattaa olla suoraa paukutusta helpommin omaksuttava tyyli. Itseäni samalla peruskaavalla vedetyt juttutuokiot vähän vaivasivat. Tietyt asiat toistuivat ehkä turhan usein ihan yksityiskohtaisellakin tasolla.
Noilla varauksilla kokonaisuus jäi kuitenkin helposti plussan puolelle. Itselleni jo tuttujen turinoita nyt jaksaa aina lueskella, miksei siis normaalista poikkeavasta kulmasta katsellen. Entuudestaan uppo-oudoista tyypeistäkin löytyi muutama vallan herkullinen tarina, etunenässä Kari Mäkinen ja Tarja Merivirta.
Musiikin kyseessä ollessa tärkeimpänä seurannaisvaikutuksena voinee pitää sitä, että hyllyssäni seisoo nyt muutama uusi, kantria hivotteleva levy. Täysin kirjan vaikutuksille altistuneena tulin koekuuntelujen jälkeen tilanneeksi parit tuplakokoelmat Jarno Sarjaselta sekä ensimmäiset Los Olvidadosit. Vai pitäisikö sanoa Los Olvidadokset?
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KIRJAT - Antti Heikkinen: Jaakko Teppo / Suuri elämäkerta
- KIRJAT - Antti Tuuri kalassa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti