KIRJAT - Robert Gordon: Hoochie coochie man - Muddy Watersin elämä ja teot

Mitä eroa on The Beatlesillä ja The Rolling Stonesilla? Eräs yksityiskohta liittyen brittiyhtyeitten cover-valintoihin kertoo aika paljon.

Alkuaikoinaan molemmat levyttivät rosoisen rock and rollin maailmanmestarin titteliä koko 50-luvun jälkipuoliskon hallussaan pitänyttä Chuck Berryä. Se oli yhtymäkohta. Siitä suosikkiyhtyeitten katseet suuntautuivat eri tahoille. Biitlet versioivat mm. Buddy Hollya ja Carl Perkinsiä, Rollarit Muddy Watersia, jolle Berry oli paljon velkaa.

Tuosta on johdettavissa syy miksi jokaisen länsimaisen kevyen musiikin esihistoriasta kiinnostuneen kannattaisi perehtyä Watersiin. Hän - jos tällaisissa asioissa ylipäätään voi yhden nimen varaan laskea - oli taakse päin katsoen rokista seuraava linkki tyylilajin mustaan perinteeseen johtavassa haarassa.

Robert Gordon (ei se laulaja) kasasi ja kirjoitti jo tovi sitten miehestä ansiokkaan elämäkerran. Esa Kuloniemi suomensi sen nimellä Hoochie coochie man - Muddy Watersin elämä ja teot (Johnny Kniga, 2004); englanninkielinen alkuteos Can't be satisfied - The life and times of Muddy Waters (2002).

Luin tämän nyt toistamiseen. Ensi kerralla, kauan sitten tietämykseni päähenkilön töistä oli luokkaa 2 asteikolla 1-10. Tällä hetkellä sijoitan itseni 6:n kohdalle.

Noin se monesti menee. Levyiltä, lehdistöstä ja ehkä TV:stä ensisiivut, kirjasta lisää, enemmän levyjä, ja sitten onkin jo ihan erilainen pohja lukea sama kirja uudestaan. Ei olla enää hakemassa vinkkejä vaan selityksiä.

Voi kysyä, tarviiko näistä niin paljon tietääkään. Vastaan kuten samankaltaisiin kysymyksiin ennenkin: ei tarvi. Kukin saa puolestani vapaasti perehtyä vaikka sotahistoriaan tai ornitologiaan. Mielenkiinto ratkaiskoon.

Kirja on nimensä veroinen. Se käy läpi legendan elämän alusta loppuun.

Aviottoman lapsen syntymä värillisille raakaan Yhdysvaltojen etelään. Lapsuus mummon kasvattamana. Elämän alkutaival puuvillaplantaasin yhteyteen muodostetussa yhteisössä. Vuokraviljely siellä. Innostuminen kitaraan ja laulamiseen ja niitten mahdollisesti joskus tuomaan helpotukseen elämässä.

Kaiken muuttamisen mahdollistava äänityssessio Alan Lomaxille, joka keräsi kansanperinnettä kongressin kirjastoa varten. 31.8.1941. Hankkikaa levy.

Vanhan taakse jättäminen ja siirtyminen pohjoiseen tuhansien muitten mustien tavoin. Siellä alkuun "oikeita" töitä soittamisen rinnalla. Siirtyminen kokopäiväiseksi muusikoksi. Merkittävä rooli sähköisen bluesin kehittäjänä. Vakiintuminen rooliinsa.

Uran hyytyminen. Uusi tuleminen Johnny Winterin avittamana. Terveyden heikentyminen ja lopullinen lähtö.

Kaiken tämän ajan Waters kantoi sisällään syrjityn taakkaa. Hän oli kasvanut rotuaan sortavaan kulttuuriin ja Gordonin mukaan otti sen melko pitkään annettuna tosiasiana, jota ei näkyvästi sopinut kiistää. Jos olette nähneet Lee Danielsin ohjaaman ja Forest Whitakerin pääosittaman, erinomaisen koskettavan elokuvan The Butler (2013), tiedätte mitä tarkoitan.

Muddy sopeutui, vaikkei takuulla sisimmässään hyväksynyt tosiasioita. Minulle jäi kuva, että hän eli loppuun asti samaan tapaan, antoi Martin Luther Kingin ja muiden hoitaa työn olojen parantamisen puolesta.

On kuvaavaa miten hän paatuneena naistenmiehenä käyttäytyi, kun suosiota alkoi tulla valkoisten joukossa ja nuoret fanitytöt häntä lähestyivät. Mustana miehenä hänen ei tullut lähteä kyntämään väärää peltoa. Ehkä asenne muuttui ajan myötä.

Kaikesta yllä kuvaamastani, etenkin pääasiasta eli musiikista on erinomaisen antoisaa lukea, varsinkin toisella kerralla. Sen sijaan miehen pimeästä puolesta tietoiseksi tuleminen ei niin kovasti hurraa-huutoja herätä.

Vanhan totuuden mukaan ei pitäisi perehtyä sankareihinsa liian tarkkaan. Musakirjallisuutta paljon lukeneena olen alkanut kyllästyä oppimaan yksityiskohtia taiteilijoiden heikkouksista. Tarkoitan nimenomaan sitä miten he toisia ihmisiä kohtelevat. En väitä, etteivätkö historiikit saattaisi tätä puolta myyvyyden nimissä korostaa, mutta silti.

Gordon käy melko huolella läpi sankarin laajaa, eri äitien synnyttämää jälkikasvua, mutta jättää kokonaan mainitsematta tämän tiettävästi vanhimman pojan. Larry "Mud" Morganfield on osaltaan kunnostautunut muusikkona isänsä jo kuoltua.

Kuloniemi on oikea tyyppi kääntäjäksi. Hänen tietämyksensä kohteesta on tuolla keksityllä asteikollani vähintään 8, ehkä 9.

Muddyn tarina oli Wikipedian mukaan miehen toinen isompi suomennostyö. Jotkin hänen ratkaisuistaan eivät ole parasta kieltä ja ne voi suoraan takaisin kääntämällä jäljittää englannin sanontoihin. Tämä alkuun hiukan korvensi, mutta kas, siihenkin tottui. Otin ja sopeuduin. Aina ennemmin näin kuin kirjanoppinut huippuammattilainen, joka ei tunne aihetta.

Keith Richards kirjoitti esipuheen, Kuloniemi jälkisanat suomalaisella tulokulmalla.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Muddy Waters: Live (At Mister Kelly's)
• KIRJAT - Mary Lou Sullivan: Rankkaa menoa - Johnny Winter

LEVYT - Ismo Haavisto: The Blues Has Chosen Me

Uusimmat uutuuslevyt perusteena tulin jo aiemmin todenneeksi, että suomalaisella bluesilla menee erittäin mainiosti. Mainio meno ei rajoitu pelkästään näihin ihan tuoreimpiin tapauksiin. Esimerkiksi vuonna 2018 harrastajia hellittiin muutamallakin huippukiekolla.

Ehkä kovimmaksi nostan sieltä Ismo Haaviston tuotoksen The Blues Has Chosen Me (2018).

Yksinkertaisesti sanoen se on kauan ja paljon tehneen artistin toistaiseksi paras studiossa tallennettu näyttö hänen taidoistaan. Eikä vain taidoista, vaan myös syvemmästä aiheen hallinnasta ja eläytymisestä musiikkiin.

Kaikki on kannen väri- ja fonttimaailmaa myöten kohdillaan. Musa on heti startista lähtien menoa eikä nokitusta.

So gone käynnistää pippalot kera murakkasoundisen basson ja rytmikitaran sekä vaivattoman lupsakoiden lyömäsoitinten. Ismon korkeammalta silpaisemat nuotit luovat toimivan kontrastin pohjille. Musiikkiliikuntaan taipuvaista avaus rohkaissee pistämään jalalla koreasti.

Toiseen kertaan Haaviston levylle tyrkätty Down to the Otamo jyrää ja nostaa päähän mielikuvia blues-pohjaisesta hevistä ja vuosimallin -79 ZZ Topista. Alun dramaattinen riffi saa voimaa rummuista ja se toistuu pitkin matkaa useaan otteeseen. Sen aikana Mikko Järvisen kapulat antavat kuulijaa ilahduttavasti kyytiä tomeille.

Otamon kyliä näyttäisi maastamme löytyvän ainakin kaksi. Veikkaan laulussa tarkoitettavan Sysmässä sijaitsevaa, järkimatkan päässä Lahdesta olevaa.

Kolmosnumeron If you don't live, you gonna die solisti hoitelee yksin. Slide, stompbox ja vaikuttava vokalisointi luomuisine ulina- ja päristelyefekteineen tehoavat kympillä. Tämän lähemmäs Deltaa on Pohjois-Euroopan eläjän tuskin mahdollista musiikin keinoin päästä.

Kairon arabi-stomp vivahtaa etäisesti jopa laatuiskelmältä. Mitä helpointa olisi kuvitella se Nurmion tekemäksi, mutta ei ole. Ville Vallilan pystybasso ja Järvisen pöntöt paaluttavat, Haavisto tarinoi ja soittaa kuin olisi ikänsä sitä tehnyt.

Viimeistään tässä vaiheessa voi todeta keppimiehen nousseen raskaaseen sarjaan instrumenttinsa hallinnassa. Hän kykenee käsittelemään kieliä eri tavoin niin, että saa käytännössä aina aikaan positiivisia viboja. Hänen englannin artikulointinsa on omintakeisen kiehtovaa. Ei ole Haavisto ainut alan tyyppi suomessa, jonka ääni herätti Apulaissheriffissä alkuun vastareaktion, mutta joka tutuksi tultuaan kääntyikin vahvuudeksi.

Seuraavaksi trio lataa eetteriin kepeää kantribuugia. No no woman bluesissa, kuten muuallakin tehdään taiten äänitettyä peltityötä. Sataprosenttisen hermojaraastamaton harppusoolo osuu kohteeseen.

Cha cha fly luikertelee tajuntaan virtuoottisena rautalanka-cha-chana. Piti aivan tutkailla verkosta, että lattareita tuntemattomana pystyin uskomaan tyylilajin nimen mukaiseksi.

Intron ja lopun melko/täysin unisonossa tempaistut laulu ja kitara luovat nimikappaleelle tiivistunnelmaisen raamin. Rytmikkäämmän pääosan arvo kärsii aavistuksen siitä, että ensimmäinen sooloveto asetti riman niin kovin ylös, mutta vain siksi.

Why you treat me so bad ansaitsee vielä tulla linkatuksi juttuun. Sen komppi vie kuin tasaisesti, puolivauhtia puksutteleva juna raiteillaan. Radalla joka halkoo aurinkoisia peltomaisemia.

Tai sitten olo on kuin traktorin soratietä vetämillä, hyvin jousitetuilla rattailla kuorman päällä istuvalla heinärengillä. Kitara tarjoilee linnun viserryksen kirkkautta muistuttavaa, edelleen rauhoittavaa äänimaailmaa. Lohduton teksti on äärimmäisessä epäsuhdassa yleistunnelman kanssa.

Big bad mama seuraa ja kyyti jatkuu turvallisena ja mukavana, mutta ripeämmin etenevänä. Joko juna kiihdytti vauhtiaan tahi heinätraktori tuli pikitielle ja kuski vaihtoi isoimmalle vaihteelle. Tuuli hivelee helteen pois. 

Midnight man päättää kauttaaltaan onnistuneet bileet hienolla tavalla. Oiva jynkkä, jolla vanha ja uusi elävät täydellisessä sopusoinnussa rinnakkain.

The Blues Has Chosen Me on loistavasti esitetty ja tuotettu teos. Tyylitajua ei puutu. Kokonaan Haaviston kirjoittamat ja sovittamat biisit ovat A-ryhmää ensitahdeista viimeisiin pihahduksiin saakka. Soundipoliitiikan komeus jaksaa ilahduttaa kerta toisensa jälkeen tätä pyöritellessä.

Laskentatavoista voi kiistellä. Sanoisin kuitenkin omana mielipiteenäni, että tämä on miehen yhdeksäs pitkäsoitto. Mittava ura kuuluu albumilla hyvää makua tihkuvana linjakkuutena.

Kaikin tuomariäänin eli yksin päätin, jotta The Blues Has Chosen Me on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #3 - Ismo Haavisto: Mean Blue Train
• UUTUUSLEVYT - Ismo Haavisto: Hard Stompin' Blues
• LEVYT - ZZ Top: Degüello

LEVYT - Stevie Ray Vaughan And Double Trouble: Couldn't Stand The Weather

Stevie Ray Vaughan kitarassa ja laulussa, Tommy Shannon bassossa sekä Chris Leyton kannuissa. Ah, miten simppeli trioresepti SRV:n levyllä Couldn't Stand The Weather (1984).

On siellä nuukasti vierailijoitakin.

Esimerkiksi aikansa soundein komeasti soivalla hitaalla bluesilla The things (that) I used to do näppäilee kakkoskitaraa isoveli Jimmie Vaughan. Olin nautiskellut sen urkutaustoista, kunnes nyt kansivihkosta tarkemmin tavailtuani en löytänyt hölkäsen pöläyksen vertaa mainintoja koskettimista koko albumilla.

Aika monen kuuntelun jälkeen päädyin uskomaan urkumaisen äänivallin tulevan sittenkin kuusikielisestä. Olisiko mahdollista, että se on jonkin efektilaitteen prosessoimaa kitaraa? Velimies puikoissa? En tiedä.

Jimmie - Stevie Rayn suuri esikuva muuten - auttaa myös nimiraidalla. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun veljekset soittivat yhdessä studiossa, mikä tekee levystä yhdellä lailla vielä merkittävämmän. Biisin alun taitava taukojen käyttö nostattaa odotuksia, jotka täyttyvät funkahtavan rumpaloinnin ja sielukkaan rytmikitaran myötä.

Jimmien bändikaveri Fabulous Thunderbirdsistä, Fran Christina tuuraa Leytonia ylen svengaavasti Stang's swangillä. Sillä myös Stevie Ray ja Shannon näyttävät taitonsa jazzin saralla. Stan Harrisonin tenorisaksofoni tuo lisää setin yleisilmeestä poikkeavaa tunnelmaa. Kappale on pirteä tuulahdus toisesta maailmasta.

Muuten painellaan kolmisin.

Scuttle buttin' lyhyenä kasarivirvelin tahdittamana instrumentaalina avaa pelin. Puolenvälin krouvin jälkeisen Cold shotin jämäkkä shuffle ja hieman myöhemmin Honey been rehevä boogie ovat sitä peruskauraa, josta tämän porukan tunnistaa.

Toista tunnusomaista laitaa yhtyeen tuotannossa edustaa kattauksen hitain laulu Tin Pan Alley (aka the roughest place in town). Yli yhdeksän minuutin kestoineen se ottaa lähes neljäsosan kiekon kokonaisajasta. Olisi kovin helppoa korostaa SRV:n osuutta tällä. Ei se toki kamalan väärin olisi, mutta jättäisi komppikaksikon osaavan tekemisen suotta huomiotta.

Seitsemän käsitelty, yksi jäljellä. Helmi.

Solisti halusi toiselle LP:lleen yhden Hendrix-versioinnin. Edesmenneen supertähden sävellyksiä äänitettiin sessioiden aikana useita. Lopputuotteelle valikoitui Electric Ladylandilla (1968) ensiesityksensä saanut Voodoo chile (slight return).

Wah-wahin voimin liikkeelle vääntäytyvä tulkinta on jäätävän upea. Vähänkään enemmän alkuperäisesittäjää tunteva kuulija voi aistia kuinka tässä on omaksuttu muutakin kuin muoto ja tekniikka. Kaikkien aikojen covereita, ehdottomasti.

Monimutkaisesti eri rotuja perimässään kantanut Jimi oli Jimmien ohella toinen Stevie Rayn suurista, ei-mustista idoleista. Vaughan oli jo pitkään soitellut keikoilla Hendrixiä ja levytti myöhemmin ainakin Little wingin. Couldn't Stand The Weatherin ylijäämien julkaisusta minulla ei ole tietoa.

Pääasiassa SRV ihaili afroamerikkalaisia blues-muusikoita. T-Bone Walker, Albertit Collins ja King, B.B. ja Freddie King ja niin edelleen. Hän meni palvonnassaan niin pitkälle, että matki näitten puhetyyliä ja ainakin jossain vaiheessa harmitteli, että oli itse syntynyt vaaleaihoiseksi. Blues kun oli hänestä niin vahvasti mustien musiikkia.

Niinhän se on, mutta kyllä valkoinenkin on osannut. Jutun päähenkilön tuotanto on eräs parhaista todisteista tämän tosiseikan puolesta. Menköön vaikka yli puoliksi rockin tontille, on Voodoo chile siitä vakuuttava osoitus.

Hypnoottista musiikkia. Vasta 29-vuotiaan mestarin miekka viiltää terävästi eikä hänellä ollut syytä hävetä tippaakaan vertailussa Jimin aikoinaan kaksvitosena pyöräyttämään klassikkoon nähden.

Tuoreeltaan temppua pidettiin mainoskikkana ja myynninedistäjänä. Väittäisin, että artistin itsensä näkökulmasta se oli lopulta sivuseikka.

Vaughanin kakkoslätkä on valkoisen bluesin merkkipaaluja Apulaissheriffin vinkkelistä katsottuna. Jo edeltävä Texas Flood (1983) oli mahtava, samoin seuraava Soul To Soul (1985). Ehkä useimpina päivinä valitsen kuitenkin juuri tämän kiekon, jos mieluisinta haetaan.

On nimittäin sillä tavalla, että Couldn't Stand The Weather on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Jimmie Vaughan: Out There
• LEVYT - Johnny Winter: 3rd Degree

UUTUUSLEVYT - Slim Butler: Bone Deep

Muutama päivä takaperin toisessa jutussa olin laittamassa Wentus Blues Bandin linnanjuhliin ja T. Sameli Rajalan Hurstin kekkereihin soittamaan. Samalla vihjaisin kolmannesta tuoreesta Suomi-bluesin ässäjulkaisusta.

Siitä vastaa Slim Butler, jonka sijoitan salonkikelpoisuusasteikolla kahden yllä mainitun väliin ja täten esiintymään 6.12. linnan jatkoille. Bone Deep (2021) on Slimin neljäs kokopitkä CD eikä sitä toistaiseksi pääse yhtä biisiä lukuunottamatta kuuntelemaan verkossa. Kannattaa siis hankkia fyysinen äänite.

En mielestäni ota juuri minkäänlaista riskiä, kun suosittelen lättyä juurevan musiikin ystäville. On tämä sen verran takuumaittavaa soosia.

Jälleen kerran minua ilahduttaa, kun ei taota jääräpäisesti vain yhtä rautaa. Tyylikirjoon mahtuu hidasta (Blues done left me) ja ränttätänttäsuunnan bluesia (Darkest night). Se ensimmäinen suoratoistoihin tuupattu näyte Ain't no excuse edustaa aavistuksen funkahtavaa, happoista blues rockia.

Erityisen innoissani olen, kun Slim Butler seikkailee lattarirytmien parissa. Slim on ice ja Quarter past four johdattelevat mallikkaasti tuohon maailmaan. Toiseksi viimeinen C'est la vie kohoaa niitäkin komeammaksi näytöksi sivuraiteen hallinnasta. Aivan vängällä tulee mieleen Santana, kun pohjoisen ja latinalaisen Amerikan sointuja näin makoisasti yhdistellään.

Sävykäs How deep is the water kirvoittaa päästämään ilmoille uotisjormaisen kuvauksen: kutkuttavaa kuljailua. Hyvää? On se.

Ja onhan sieltä toinenkin digisingle tuloillaan. Tätä kirjoittaessa sen ilmestyminen on puolen vuorokauden päässä. Monimuotoisuus sen kun lisääntyy, kun Roll and tumble vie ainakin tämän kuuntelijan ajatukset southern rock -maastoon.

Henkilöstöosastolla ei ole tapahtunut suuria muutoksia sitten edellisen albumin. Kosketinsoittimet jätettiin tällä kertaa pois, samoin huuliharppu. Haitarin sukuinen bandoneon elävöittää C'est la vietä.

Kvartetti Puhakka, Raudaskoski, Löytty & Karvonen jatkaa eturivissä, kuten levyllä Big Freeze (2018).

Isoin ero aikaisempaan on se, että herra Slim eli Jarmo Puhakka laulaa nyt itse. Miksipäs ei laulaisi? Slim Butler on tavannut turvautua vieraileviin, englantia äidinkielenään puhuviin vokalisteihin, missä ei sinällään ole mitään vikaa. Väitän kuitenkin nykyisen ratkaisun olevan toimivampi.

Veikeä kansitaide on Ida Remsun käsialaa.

Jos Apulaissheriffi ruukaisi valita vuoden levyjä, olisi Bone Deep toistaiseksi vahvoilla yhdessä Electric Rajalan kanssa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala

LEVYT - Buddy Guy: Heavy Love

Eikös vaan olekin Eero Aarnion pallotuoli tuo missä Buddy Guy lymyää levynsä Heavy Love (1998) kansikuvissa? En olemattomalla sisustus- ja muotoilualan tuntemuksellani kykene tätä vahvistamaan. Verkkohautkaan eivät anna kättä pitempää lähteä moista taattuna tietona esittämään.

Pallotuoli on peräisin 60-luvulta ja oli tuolloin perin futuristinen kapistus. Heavy Loven taas voi katsoa olleen ensimmäinen hieman rankemmalla kädellä nykyaikaistettu työ Guyn tuotannossa. Edeltävä Slippin' In (1994) sisältää huomattavasti perinteisemmän linjan vääntöä.

Tällä kertaa mukaan ujutettiin hip hopissa ja popissa hyödynnettyjä, juurimusan kohdalla jopa kerettiläisiksi tuomittavissa olevia elementtejä. Rumputaustoja rakennettiin osin koneitse, luuppeja käytettiin modernisoimaan komppeja.

Tyylillisesti liu'uttiin pitkin harppauksin soulin suuntaan. Hiukan hivotellaan jopa funkia. En ole varma tohtiiko tätä lainkaan tituleerata bluesiksi saamatta joiltain piireiltä vihaisia katseita osakseen.

Apulaissheriffi ei lähde tästä ottamaan paineita. Yhä keskivaikeaa lokerointitautia (aiheuttajana virus musicus kategorismus) potiessani, nakkaan albumin mielikuvituslaariin 90-luvun r&b-vaikutteinen soul blues.

Ettäs tiedätte!

Oli mitä oli, voin sanoa, että bluesin ajanmukaistaminen onnistui Buddylta erittäin hyvin. Hän on tämän jälkeenkin saattanut markkinoille kelpo kakkuja 2-3 vuoden välein. Tätä nykyä miehellä on ikää 85, mikä voi hidastaa tahtia, mutta kyllä minä vielä odotan uutta tulevaksi. Nythän edellisestä pitkäsoitosta The Blues Is Alive And Well (2018) on kulunut juuri kolme vuotta, joten jospa jotain kohta.

Minkä vuoksi juuri tämän herran musiikin muuttuminen on mennyt niin kivuttomasti taso säilyttäen? Korostan ensin tuon olevan jälleen kerran vain henkilökohtainen mielipiteeni. Erimieliset olkoon eri mieltä ja se on ihan fine ja "up yours". Minä tykkään.

Suuri merkitys tykkäämiseen on lauluäänellä, kuten vähän aikaa sitten toisessa yhteydessä kirjoitin. Buddyn ääni osuu ja tuntuu.

Edelliseen liittyy kiinteästi termi karisma. Voitte kaivaa sanan merkityksen jostain. Minä lisäisin määritelmään varsin voimakkaan subjektiivisuuden. Kenenkään esiintyminen ei voi vaikuttaa ihan jokaiseen ihmiseen mukaansatempaavasti. Väitän musiikkimakuni perustuvan tietyiltä, aika suuriltakin osin siihen, kuinka tiettyjen tyyppien olemus juuri minuun vetoaa. Joittenkin karisma puree.

Vielä haluan nostaa jutun aiheen ilmestymisen aikaan yli 40 vuotta soittaneen kitaristin taidot aseensa käsittelyssä. Hän tekee läpi levyn sen mitä pitää eikä juuri yli. Sellaista jaksan alati arvostaa. Ei tarvi todellakaan aina näyttää kaikkea mitä osaa.

Kun aikoinaan aloitin tutustumiseni Buddy Guyhin, olin löytävinäni hänen tyylistään samankaltaisuutta Albert Kingin kanssa. Nyt, vuosia myöhemmin pitäisi käydä ukkojen tuotanto läpi, jotta uskaltaisin näkemykseni toistaa.

Sellainen samankaltaisuus Kingillä ja Guylla on varmasti, että kumpikaan ei ole laajasti kunnostautunut esittämänsä materiaalin kirjoittajana. Heitä en sanan varsinaisessa merkityksessä laske laulaja-lauluntekijöiksi. Heavy Lovella vain Had a bad night ja Let me show you ovat päähenkilön kirjoittamia.

Muddy Watersin I just want to make love to you saa svengaavan, joskin digitaalisesti läiskähtelevän käsittelyn. Willie Dixonin biisiä ovat lisäksi tulkinneet mm. Etta James ja The Rolling Stones. Guyn versio on kaikessa persoonallisuudessaan mainio. Kitara ja urut soivat mallikkaasti.

Yllättävin lainavalinta on mielestäni ZZ Topin I need you tonight. Olisi hauska tietää kysyikö vanha mestari nuorisolaisilta lupaa julkaista vai ehdotettiinko sitä ZZ-leiristä. Pidän molempia vaihtoehtoja mahdollisina.

Jesse Andersonin soul-palaa I got a problem vuodelta 1969 viedään originaalista bluesin suuntaan. Tekstissä ongelman aiheuttajaksi paljastuu kolmas nainen. Tälläkin raidalla Reese Wynans ottaa uruistaan irti kokonaisuuteen ryhtiä tuovia ääniä. Hän muuten taitaa olla tämänkertaisista ainut aiemmin Guylle studiohommia tehnyt soittaja.

Muukin bändi hoitaa hommansa moitteetta. Enempiä nimeämättä mainitsen vain, että legendaarinen Steve Cropper kitaroi seitsemällä kappaleella. Ja että solistia 45 vuotta nuorempi, laulajana eri maata oleva Jonny Lang duetoi tämän kanssa Midnight trainin.

 

Mennään yhden näytteen taktiikalla. Are you lonely for me baby kuvaa koko paketin henkeä vallan mukavasti. Biisi on mitä rennointa ja maittavinta soulin ja bluesin sekoitusta.

Letkeä sovitus koskettimineen osuu maaliin. Olen tunnistavinani Cropperin pikkailut muun kitaroinnin seasta.

Sielukkuuden alleviivaa loistava kahden naisen kuoro. Outoja artisteja itselleni ovat nämä Jessica Boucher ja Bekka Bramlett. Discogs todistaa omalla nimellä tehtyjen julkaisujen niukkuuden, mutta Bramlettin tapauksessa suhteellisen runsaat esiintymiset eri solistien taustalla.

Heavy Love on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Albert King: Born Under A Bad Sign
  
• LEVYT - ZZ Top: Eliminator

UUTUUSLEVYT - T. Sameli Rajala: Electric Rajala

Suomalaisella bluesilla menee tätä nykyä erittäin mainiosti. Hyviä ja vielä parempia uutuuksia pusketaan harrastajien iloksi mukavaan tahtiin. Mennyt kesä ja alkanut syksy ovat tuoneet jo ainakin kolme A-luokan pyörylää.

Electric Rajala (2021) on suven satoa.

Noin viikko sitten kirjailin Wentus Blues Bandin salonkikelpoisuudesta. Totta maar sen bändin voisi pestata vaikka joulukuun kuudentena Presidentinlinnaan.

T. Sameli Rajala ei ehkä soveltuisi edes itsenäisyyspäivän "virallisille" jatkoille. Paremminkin hän voisi vinguttaa Hurstin varjokemuissa Hakaniemessä. Ja tämä on moitteesta yhtä kaukana kuin Mississippi Etelä-Pohjanmaalta. Seinäjokisen (mikäli olen oikein ymmärtänyt) Rajalan musiikissa Missisippin alueen vaikutus sen sijaan tuntuu.

Miehen blues kumpuaa syvältä sisuksista. Sen todisti jo The Sauce (2013), jonka vierailijakaartiin lukeutui mm. muuan Tommy Shannon, aikoinaan Johnny Winterin ja Stevie Ray Vaughanin taustalla bassotellut veteraani.

Rajalaa on hankala syyttää liiallisesta tuotteliaisuudesta. Yli 30 vuotta alalla vaikuttaneen kitaristin jäljille on ennen tätä tipahdellut kovin vähän nauhoitettuja todisteita, Discogsin mukaan jo mainitun albumin lisäksi vielä yksi EP-mittainen tuotos. Julkaisuväli on jämähtänyt kahden olympiadin mittaiseksi.

Electric Rajalaa voisi luonnehtia äkkiarvaamatta takapihalle putoavaksi pommiksi, jonka päällä istuu Jimi Hendrix. Sen aikaansaama räjähdys ei sentään tuhoa puutarhaa. Montun se tekee ja ryöpyttää viinimarjapuskia ja koivuja kolmen vartin ajan. Sen jälkeen kaikki palaa näennäisesti ennalleen. Vain joku arpi on jäänyt tapahtumia seuraavan muistiin.

Cover-osastolla kuullaan 84 vuotta Robert Johnsonin alkuperäisestä eteen päin päivitetty, Good Rockin' Kempaksen harputtama Stop breaking down blues. Samoin sieltä löytyy Henkan häpeilemättä nykyaikaistettu Burning of the midnight lamp sekä Magic Samin jämäkän näkemyksellisesti runtattu, hienosti laulettu Come into my arms. Ynnä muita.

Omia biisejä on kolme. Kaikki instrumentaaleja.

Tunteikas, hidas ja hienokitarainen Blues for Sofia saa kosolti lisäarvoa Jukka Gustavsonin uruista. Roaster rokkaa ja ränttää 80-luvun Texasin mieleen tuovin kitarasoundein. The ballad of Jackson Pollockin jyystökomppi yhdessä Rajalan tykityksen kanssa jyrää ja muistuttaa myös hieman Stevie Rayn päivistä.

Erikoisin veto Distracted alkaa junan päättäväisyydellä kulkevana rytinäpluusina. T. Sameli keppeineen loistaa jälleen. Yhtäkkiä Jan-Olof Strandberg bassoineen hyppää viereisen raiteen jazz-resiinan kyytiin, rumpali Kai Jokiaho seuraa. Maestro itse pudottautuu penkalle ja juoksee rinnalla tehden ällistyttävää jälkeä. Lopuksi kaikki palaavat junaan, joka saapuu asemalle yhtä vääjäämättä kuin liikkeelle lähti. Utopistista kerrassaan.

Finlandiastakin kuullaan taas versio, jollaista Sibelius ei olisi osannut kuvitella tehtävän. Pohjalaisvelhon tulkinta asettuu jonnekin Esa Kuloniemen vastaavan (Honey B. And The T-Bones: Shake Your Shimmy (1992)) ja Jimin The Star Bangled Bannerin välimaastoon.

Apulaissheriffille jutun artisti on nyt reilun kuukauden vanha tuttavuus. Voin sanoa, että harvoin on kenenkään musiikki yhtä kovalla ryminällä astunut maailmaani. On se kolokon juluma kitaraukko ja vietävän omanlaisensa vokalisti.

Erityisen jyrkkä hankintasuositus tälle. Etenkin, kun levyä ei bittiavaruudesta löydy.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: From The Barrell
• LEVYT - Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced

LEVYT - Lightnin' Hopkins: Country Blues

Mr. Po' Lightnin' lienee yksi kaikkein eniten levyttäneistä blues-artisteista. Koska hänen tuotoksiaan ei pilvin pimein saatavilla ole, kannattaa tarttua liki kaikkiin koosteisiin, mitä sattuu käsiinsä saamaan. Kuten tämä 4 LP:tä niputtava 2CD.

Jo alle kymmenen ikäisenä texasilainen Sam Hopkins näki Blind Lemon Jeffersonin kitaroivan ja laulavan. Kipinä oli isketty ja se jäi kytemään. Hänen toisena innoittajanaan toimi Texas Alexander, joka oli Samin serkku tai sitten ei.

Sankari itse kertoi oppineensa kitaran salat ilman kenenkään varsinaista opetusta. Prosessi eteni katsomalla Blind Lemonin ja muiden sormeilua, kopioimalla ja soveltamalla. En voi olla ajattelematta tuollaisen menetelmän usein johtavan parhaisiin tuloksiin asiassa kuin asiassa, kunhan oppijalla on riittävästi kykyä ja tahtoa omaksua.

Joka tapauksessa varmaa on se, että Hopkins sai silloin tällöin esiintyä Jeffersonin rinnalla, mitä voi pitää suurena kunniana nuorukaiselle.

Erinäisten vaiheitten jälkeen, yli kaksi vuosikymmentä kipinän syttymisen jälkeen mies pääsi viimein studioon nauhoittamaan musiikkiaan. Elettiin marraskuuta 1946, paikkana Los Angeles.

Siitä alkoi 50-luvun loppuun saakka kestänyt vaihe, jolloin markkinoille putkahti hirmuinen määrä sinkkuja taiteilijanimellä Lightnin' Hopkins. Puhutaan ehkä noin 70 kappaleesta. Alkuun ne olivat kymppituumaisia savikiekkoja, sittemmin vinyylisiä seiskoja. Julkaisutahti oli kovimmillaan jakson alussa.

Ensimmäisen LP:nsä äijä pyöräytti vasta varsin myöhäisellä iällä. Niitä ennätti silti hänen eläessään ilmestyä useita kymmeniä. Aivan eturintamassa tuli ulos oivallinen Country Blues (1959).

Termiä country blues mietittäessä tulee huomata, ettei sillä ole mitään tekemistä kantrimusiikin kanssa, vaan etuliite tarkentaa kyseessä olevan tyylilajin maalais-bluesiksi. Folk blues on enemmän tai vähemmän synonyymi sille. Jutun aiheen voi huoletta laskea kuuluvaksi genreen.

Albumi tehtiin yksinkertaisella reseptillä: mies ja akustinen kitara. Äänitystilanne oli mahdollisimman epävirallinen ja riisuttu. Oltiin ehkä jonkun kotona, kenties hotellihuoneessa, ei kuitenkaan oikeassa studiossa. Laitteistona oli ainoastaan mikrofonilla varustettu nauhuri, mallia mono. Pitäisin yllättävänä, ellei taiteilijan oloa olisi edelleen mukavoitettu viskin tai ginin avulla.

Primus motorin ja tuottajan roolia veti solistiin nähden seuraavaa sukupolvea edustanut Robert "Mack" McCormick, toimittaja ja folkloristi, jonka erikoisalaa oli blues. Hän ikään kuin löysi jo vanhan (47) muusikon ja avitti tämän uraa. Kahdestaan herrat hoitelivat nauhalle 15 laulua, joista LP kasattiin.

Pitää tarkentaa sen verran, jotta on levyllä yksi vierailijakin. Luke "Long Gone" Miles hoitaa taustalaulajan tai -huutajan osan raidoilla Baby! ja Prison blues come down on me.

Ensin mainittu paljastaa tekniikan karuuden. Etäämmällä mikrofonista olleen Milesin vuorosanat särkyvät pahoin volyymin noustessa korkeammaksi. Ääni säröytyy siinä määrin, että kliinistä nykysoundia vaativa kuluttaja todennäköisesti polttaa proppunsa ja keskeyttää kuuntelun. Sitä en suosittele.

Apulaissheriffin hyllyssä makaa Lightnin' Hopkinsin kohdalla vain neljä CD-koteloa, joille on pakattu yhteensä kahdeksan älppäriä. Niistä Country Blues sijoittuu helposti top kahteen.

Pelkistetty ilmaisun muoto sopii pelimannille mitä mainioimmin. Helpon oloisesti soljuva soitanta ja mukaansa tempaava tarinointi pitävät otteessaan. Tarina kulkee paitsi nuottien kera, toisinaan myös puhuen.

Bunion stew ehtii edetä minuutin paikkeille ennen kuin jorina vaihtuu melodiaksi. Etelän mustien aksentti hivelee korvia ja sielua. Jotain se kertoo joko kertojasta tai kuulijasta, jos sepitys jaksaa kiehtoa silloinkin, kun täysi ymmärrys sanoman yksityiskohdista jää saavuttamatta.

Samin ääntä ja miksei koko konseptiakin juuri tällä älppärillä tekee mieli verrata Mississippi John Hurtiin. Molempien ulosanti on jollain tapaa lempeän tuntuista.

Kappaleet yhtä lukuun ottamatta on merkitty Hopkinsin omiksi. Tietääkseni valtava nauhoitettujen teosten määrä selittyy osin sillä, että hän äänitti samoja biisejä moneen otteeseen, joskus sanoja muutellen. Varmasti mukaan mahtui myös muilta hienovaraisesti lainattuja numeroita, jotka otettiin omiin nimiin.

Levyllä on siis yksi tunnustettu cover-versio. Ma Raineyn 1920-luvulla laulama originaali See see rider blues lyheni muotoon See see rider. Ylitsepursuavan runsas tietolähde SecondHandSongs raportoi rallista lähes 400 tulkintaa. Muiden muassa Leadbelly, Ray Charles ja Louis Armstrong ennen vuotta -59 sekä Jimmy Reed, Ella Fitzgerald, The Animals ja Elvis sen jälkeen.

Alkuperäispainoksen takakannessa McCormick kertoo kiintoisasti yhden biisin synnystä. Hän pyysi Samilta jotain surullista. Tämä kutsui hetkisen mietittyään Milesin huoneeseen ja ohjeisti:

Now you be some old boy standing in the road and I'll be some old boy gitting back from the prison farm...

Sitten vaan nauhoitus päälle ja alettiin hommiin. Narulle takertui Prison blues come down on me. Aikansa freestyle-meininkiä todellakin.

Jos sai päähenkilömme oppia ja inspiraatiota vanhemmalta mestarilta, niin tuli hän pistäneeksi kapulaa eteenkin päin. Hänellä oli sormensa pelissä, kun parikymmentä ajastaikaa nuorempi serkkupoika Albert Collins otti ensiaskeleitaan kitaran maailmaan.

Ei ehkä tämän kohdalla kaikkein kuvaavin adjektiivi, mutta koska näin on ollut tapana lopettaa, niin menköön: Country Blues on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MUINAISTA BLUESIA #5 - Mississippi John Hurt
• LEVYT - Albert Collins: Ice Pickin'

UUTUUSLEVYT - Wentus Blues Band: From The Barrell

Japanilainen Nikka Whisky on vuodesta 1985 pitänyt valikoimissaan sekoiteviskiä (blended) nimeltään From The Barrel. Viskit, kuten muutamat muutkin väkevät alkoholituotteet ja viinit ruukataan kypsyttää tynnyreissä (barrel), joista juomat imevät puun ja mahdollisen edellisen puussa muhineen nesteen aromeita itseensä.

Kokkolalainen Wentus Blues Band on toiminut vuodesta 1986 tähän päivään, eli sillä pukkaa puolikymppisynttäriä. Viisineljättä täyttyi.

35 kesää on tislatulle viskille jo varsin huomattava ikä. Tietysti on olemassa vaara, että lopputuotteen maku muuttuu noin pitkässä kypsytyksessä liian puisevaksi. Näin voi käydä etenkin, jos tuore tisle ei omaa riittävästi luonnetta.

Sama riski on olemassa musiikin parissa toimivalle ryhmälle, kun tahkoa pyöritetään noin kauan varsin pienin henkilömuutoksin. Wentuksen kohdalla uhka ei ole muuttunut todellisuudeksi. Luonnetta ilmeisesti piisaa. Palikat ovat alusta asti olleet suht' mukavasti paikoillaan ja ovat ajan saatossa vain liimautuneet tiukemmin yhteen.

Juhlajulkaisuksi pyöräytettiin From The Barrell (2021).

Tynnyristä pulpahti valikoima viimeksi kuluneen puolentoista vuosikymmenen aikaista, ennen julkaisematonta matskua. Vanhin raita No reason jäljittyy 00-luvun puoliväliin ollen ensimmäisiä studioäänityksiä laulaja Juho Kinaretin astuttua palvelukseen.

Agriculturen (2007) ajoilta mukaan päätyi kaksi kappaletta, Woodstockin (2011) jäljiltä niin ikään kaksi ja Lucky Strike Maman (2016) tiimoilta yksi. Kaikkiaan kahdestatoista biisistä kuusi on peräisin v.2018 Throwback-sessioista.

From The Barrellillä soittavat:

• Niko Riippa, kitara
• Robban Hagnäs, basso
• Pekka Gröhn, koskettimet
• Daniel Hjerppe, rummut

Lisäksi kuullaan vanhimmilla raidoilla kitaristi Kim Vikmania sekä Hjerppen edeltäjää, rumpali Mikael Axelqvistiä.

Että hatullinen paskaa, kuten eräs tunnettu orkesteri jämäkoosteensa nimesi. Ei sinne päinkään. Paljastan kenties oman asiantuntemattomuuteni tai epätarkan korvani kertoessani, etten välttämättä olisi arvannut levyn lähtökohtia pelkän kuuntelun perusteella. Onhan siellä soundivaihtelua, mutta ihan tämä käy normialbumista.

En vieläkään tunne Wentus Blues Bandin tuotantoa riittävästi, jotta voisin tehdä kunnon vertailua varsinaisiin studiokiekkoihin. Perehtymiseni on vasta lähtösuoralla. On mahdollista, että perusteellinen tutustuminen yhtyeen tallennettuun historiaan paljastaa tulevaisuudessa kokoelman paikan suhteessa muihin.

Tässä vaiheessa uskallan rohkaista ketä tahansa tyylilaji(e)n ystävää hankkimaan tämän vaikka ensimmäiseksi Wentus-levykseen.

Kattaus sisältää tasaisen varmaa ja salonkikelpoista rhythm and bluesia ja jump bluesia, blues rockia ja rock and rollia. Losing my faith ja You gonna make me cry toimivat tempon pudottavina suvantoina muutoin vikkelätahtisessa seurassa. Ammattitaito on kauttaaltaan jykevää ja laatumittarit näyttävät vihreää.

Ainut suoratoistoihin tuupattu näyte, reippaasti ponnahteleva Last chance to dance on Woodstockin reissun satoa vuodelta 2010.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #7 - Wentus Blues Band: Woodstock

LEVYT - Albert Collins: Ice Pickin'

Ennen nyt tapetilla olevaa äänitettä Albert Collins oli pysynyt luvattoman pitkään pois studioista. Käsittääkseni keikkatoiminta oli sentään jatkunut koko lailla katkeamattomasti.

Kiekkorintamalla The Ice Manin saavutuksiin kuuluu ensin pääasiassa 60-luvun singleistä kasattu The Cool Sound Of Albert Collins (1965), jota on myöhemmin julkaistu eri nimillä eri yhtiöitten toimesta. Vuosina 1968-70 ilmestyi kolme LP:tä Imperial-merkillä ja -71 vielä yksi pienen, lyhytikäiseksi jääneen Tumbleweed Recordsin kautta.

Sitten tuli tauko. Kului 75 kuukautta ennen kuin miehen pelinavaus Alligator Recordsilla näki päivänvalon. Muusikon ja yhtiön yhteinen taival tuli kestämään pitkään.

Tuo mainio paluulevy oli Ice Pickin' (1978).

Huomasin jälleen yhden konkreettisen todisteen sille, ettei kansitaide ole allekirjoittaneelle kovin tärkeässä asemassa. Tuli nimittäin nyt aivan puskista tuo tämän julkisivulla näkyvä, teemaan sopiva jäämöykky. Liekö olin sitä ennemmin huomannutkaan?

Puolet raidoista on Albertin tai hänen vaimonsa Gwen Collinsin kirjoittamia. Loput ovat versioita Texas bluesin ja West Coast bluesin taitajien aiemmin levyttämistä numeroista. T-Bone Walkeria, Johnny Guitar Watsonia, Freddie Kingiä ja Lowell Fulsonia.

Jos kohta Ice Pickin' muodollisesti onkin kitaristilaulajan soolotyö, kuulostaa se mitä suurimmassa määrin bändilevyltä. Ilmeisen kyvykkäät studiomuusikot hoitavat tonttinsa paremmin kuin hyvin.

Erityisen nautittavana pidän tälläkin Collinsin LP:llä bassolinjoja. Ne ovat jälleen kerran luomassa Jäämiehen musiikkiin paikoin souliin, paikoin funkiin kallistuvaa groovea.

Alapohjasta vastaa pitkän linjan basisti Aron Burton. Tämä tuli musakuvioihin jo 50-luvun puolivälissä liityttyään Freddie Kingin yhtyeeseen. Muita yhteistyökumppaneita hänen uralleen mahtuu tukuittain, kuten harpistit Junior Wells ja James Cotton. Omalla nimelläkin tuli jotain julkaistua.

Burtonin yksinkertaista, mutta svengaavaa tumputusta voi kuunnella vaikkapa instrumentaalilla Ice Pick, jota myös Allen Battsin vähäeleinen urkutyöskentely somistaa. Vaivihkaisesti mausteensa soppaan heittävät fonistit A.C. Reed ja Chuck Smith sekä kakkoskitaristi Larry Burton, Aronin veli. Casey Jones rummuissa pitää huolen siitä, että mopo pysyy käsissä.

Kappale esittelee oivasti Telecasterin mestarin soittotyyliä. Nuotit soivat kirkkaina ja selväpiirteisinä. Soundi on valoisa ja iloinen, meininki reipas. Collinsin blues tuppasi olemaan duurivoittoista. Enkä nyt välttämättä tarkoita eksakteja sävellajeja, vaan hänen musiikistaan aistimiani tunnelmia. Ehkä nuo kaksi asiaa ovat yhteneväiset.

Bluesia pidetään usein keihästäjien temmellyskenttänä. Toki tyylilajissa on sijansa sooloileville pianisteille ja huuliharpisteille, mutta kitara on se perusjuttu. Kuitenkin - ja nyt kirjoitan vahvasti henkilökohtaisista mielipiteistäni - ihan kaikki parhaat alan äijät ja muijat ovat lisäksi ja ennen kaikkea kovan luokan vokalisteja. Kaima King, Lightnin', Muddy, Mississippi John Hurt, Erja ja niin pois päin.

Myös Albert Collins osasi laulaa niin, että jotain värähtelyjä syntyy äänen osuessa Apulaissheriffiin. Hänen tuotannossaan on varsin paljon pelkän soiton varassa eläviä biisejä. Mutta silloin kun ukko suunsa avaa, tapahtuu yleensä hyviä asioita.

Tavattomia eivät miehelle ole rääkäisyt ja kiekaisut. Väliin mennään jopa naista imitoiden, esimerkkinä Master charge. Se muuten on vaimoväen rahankäyttöä humoristisesti käsittelevästä aiheestaan huolimatta merkitty Gwenin nimiin.

Conversation with Collins pianoineen on hidasta puheen keinoin esitettyä tarinointia, uskallanko väittää, tyypillistä blues-tekstiä. Kertoja jää lasten kanssa kotiin, kun siippa lähtee tyttökaverin kanssa ratalle. Siellähän kestää, epäluulo ja mustasukkaisuus nostavat päätään. Loppuratkaisu on sittenkin onnellinen, jos nyt yhtään englantia osaan. Vai mitä tarkoitetaan viimeisen rivin verbillä to get it on?

Vielä tekee mieli nimeltä mainita letkeä Too tired. Sillä sitä ollaan niin Jäämiestä, niin Jäämiestä. Tekijälleen hyvin tunnusomainen tulkinta Johnny Guitar Watsonin kappaleesta.

Se on muuten sillä lailla, että vaikka tässäkin maassa on paljon mälsää, niin kaiken sen keskellä Ice Pickin' on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIMPPALEVYJÄ #5 - Albert Collins / Johnny Copeland / Robert Cray: Showdown!