LEVYT - Wigwam: Tombstone Valentine

Tombstone Valentine (1970) oli Wigwamin toinen albumi.

Alkuvuodesta ennen sitä, heti kohta ensilevynsä ilmestymisen jälkeen yhtye koki ensimmäiset muutokset miehistössään. Alkujaan viisijäseninen orkesteri kasvoi lyhyeksi ajaksi kuusikoksi, kun Pekka Pohjola hyppäsi rattaille. Hän soitti viulua, kuten Pedagogi-singlellä (1970), mutta pääasiassa bassoa.

Ajatus oli, että nuori tulokas vuorottelisi Mats Huldénin kanssa bassossa, ja nelikielisestä vapaa hoitelisi jotain muuta instrumenttia. Kokoonpanolla tehtiin yksi tai pari keikkaa, kunnes opiskeluihinsa keskittymään halajava Huldén erosi.

Tämän jälkeen ryhmän liepeille ilmestyi amerikkalainen Kim Fowley, jonka oli tarkoitus tuottaa seuraava LP. Alkoi ilmetä tiettyjä henkilökemiallisia asioita, joihin en tartu sen enempää. Mikko Meriläisen oivallinen Wigwam-kirja (2006) ruotii aihetta riittävästi. Tombstone Valentinea käsittelevä Wikipedia-artikkeli muuten perustuu kaikilta osiltaan pitkälti siihen.

Kipunoinnin seurauksena kitaristi Nikke Nikamo lähti kävelemään, eikä hänen tilalleen pestattu uutta. Yhtye kutistui kvartetiksi.

Neljän hengen rock-porukat tapasivat koostua rumpalista, basistista, kitaristista ja laulajasta, jolla oli joskus kontollaan joku kieli- tai kosketinsoitin, tai palikat. Wigwamin resepti oli jotain muuta.

Rummut: kyllä (Ronnie Österberg). Basso: kyllä. Kitara: ei. Kosketinsoittajavokalisteja kaksin kappalein: Jim Pembroke ja Jukka Gustavson. Tombstone Valentinella Pembroke ei tosin pianoonsa koske, vaan hoitaa pelkästään lähes kaikki lauluosuudet.

Studiokitaristin tontille otettiin Jukka Tolonen ja helmikuussa 2021 menehtynyt Heikki Laurila. Ensin mainittu kantaa ymmärtääkseni päävastuun Laurilan näppäillessä parille biisille myös banjoa. Kalevi Nyqvist haitaroi siellä, missä sovitus kurttua kaipasi.

Musiikillisesti liikutaan eri aaltopituuksilla kuin mitä teki kvintettinä nauhoitettu Hard N' Horny (1969), joka oli hyvinkin progressiivista materiaalia sisältänyt paketti. Tuottaja Fowleyn ajamana bändi haki helpompaa, kaupallisempaa ilmettä. Siinä onnistuttiin mainiosti.

Wigut saattoivat olla aavistuksen haluttomia siirtymään kepeämpään, popmaiseen ilmaisuun. Ainakin studiorupeama on jälkipuheissa kuvattu innokkuudeltaan likipitäen tervanjuontia vastaavaksi tapahtumaksi. Aikaa kului ja rahaa paloi enemmän kuin etukäteen arveltiin tarvittavan. Motivaatio oli hakusessa. Syyksi on tarjottu Fowleyn työskentelytapaa.

Innottomuus tietäen olisi niin kovin helppo tyrmätä lopputulos, vaan kun ei pysty. Varmasti moni löytää omasta elämästäänkin esimerkkejä siitä, miten väkisin tekemällä on joskus syntynyt normaalia parempaa jälkeä.

Yleinen konsensus ei ehkä laske Tombstone Valentinea kaikkein parhaitten Wigwam-levyjen joukkoon. Apulaissheriffin asteikolla se kuuluu kärkikolmikkoon.

Homman nimi on pop, jota maustetaan elementeillä muista genreistä. Ollaan sen verran sivussa suoraviivaisuuden raiteilta, että progeksikin tätä voi ilman omantunnon tuskia kutsua. Tunnelma on pääosin valoisa.

Pembroken loistokkuus säveltäjänä pääsee albumilla oikeuksiinsa. Toinen toistaan hienompia teoksia häneltä: hypähtelevä Tombstone valentine, kaihoisat Wishful thinker ja Let the world ramble on, banjon ja viulun virkistämä Autograph sekä vekkulisti vaihteleva Captain supernatural. Toki pitää tunnustaa oivaltavien sovitusten ja taitavien musikanttien osuus; kokonaisuus muodostuu osistaan.

Gustavson kynäili kolme kappaletta, joista In gratitude nousee ylitse muitten tämän kirjoittajan makumaailmassa. For America on mielenkiinnon kiitettävästi ylläpitävää jazzia, mutta synkeä urkupianolaulusoolo End on siinä ja siinä.

Yksi numero on Erkki Kurenniemen elektronista äänimassaa. Se ei oikein istu joukkoon mukavasti.

Pohjolan instrumentaalilla 1936 lost in the snow on idullaan tyyli, jolla hän myöhemmin rakensi soolotöitään.

Toinen hänen sävellyksensä Frederick & Bill saisi kunnian tulla valituksi, mikäli minun täytyisi nimetä yksi esitys yhdestätoista. Pembroken tekstittämä ralli nostaa nautittavaksi Pohjolan basismia ja viulismia sekä Tolosen kitaroinnin, unohtamatta Österbergin kapulointia. Valtaisa näyttö 18-vuotiaan kaverin biisintekokyvyistä.

Pitemmittä puheitta, Tombstone Valentine on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub

LEVYT - Kari Peitsamo: Gulliverin Retket

Mä oksalla ylimmällä ja niin pois päin. Topeliuksen ruotsiksi 1853 kirjoittama runo, jonka P.J. Hannikainen suomensi ja jonka Gabriel Linsén sävelsi seuraavalla vuosikymmenellä lauluksi. Se on levytetty muiden muassa Mauno Kuusiston ja Arja Saijonmaan toimesta.

Runo on Kesäpäivä Kangasalla. Kari Peitsamon LP Gulliverin Retket (1981) sisältää samannimisen kappaleen. Onko otsikko ainoa teoksia yhdistävä tekijä?

Vanhempi Kesäpäivä Kangasalla nimettiin Pirkanmaan maakuntalauluksi vuonna 1995. Topeliuksen ja Hannikaisen teksti kuvaa Tampereen itäpuolen maisemia Roineineen ja Längelmävesineen. 

Nokian Lightnin' Hopkins taas ponnisti kaupungin vastakkaiselta puolelta. Hänen sanoituksessaan vilahtavat niin Kangasala kuin Nokiakin. Helle on paahtava, mikä yhdessä niukan kaikukitarasäestyksen kanssa luo autereisen tunnelman. Jostain syystä pääni yhdistää biisin Spike Leen elokuvaan Do The Right Thing, jossa on myös Kuuma Päivä, mutta New Yorkin Brooklynissa.

Gulliverin Retket ovat täynnä tekijälleen ominaisia lyriikoita, jotka tämän levyn kohdalla ilahduttavat, hämmästyttävät, myhäilyttävät ja mitä milloinkin.

Käkikello käy ja sen sisäänrakennettu aikamerkki kuvataan kutkuttavasti:

tuo kello raksuttaa

aikaa ihanaa

toi jätkä huikkaa

aina tunnin välein

Volkswagenilla kaasutellaan lumisille Alpeille ja savanniin. Päädytään viidakon keskelle juomaan lähteeltä leijonan kanssa. Nähdään joku marketin kassalla. Koko ajan auto on Volkswagen.

Pitkä Anna vielä aikaa kertoo monisäkeistöisen tarinan, jota lukittuu ihan huomaamattaan kuuntelemaan yksinkertaisen kitarataustan hypnotisoimana. Noin toteutettuna reilun viiden minuutin kohdalle säästetty näppäilytauko osoittautuu pysäyttävän vahvaksi tehokeinoksi. Aivan kuin vesiputous pitäisi parin sekunnin paussin kesken ikuisen soljumisensa.

Huomenta rock'n'rollissa kertoja kyselee menneen yön kuulumisia rock'n'rollilta ja bensamyyjältä. Niinpä tietysti. Hykerryttävänä yksityiskohtana ensin mainittu kertoo nähneensä kitarakaulalinnun laulavan. Siis nimenomaan nähneensä linnun laulavan. Ja vielä kitarakaulalinnun.

Edes niin arkinen asia kuin Kivi metsässä ei välty peitsamolaiselta maalailulta:

kivi ruohossa on

aurinko taivaalla

runot kirjoissa liikkuu

paperin armossa

Nokia livahtaa mukaan Karille ilmeisen läheisen taajaman muodossa jo raidalla Takaisin Siuroon. Tämä on ensimmäinen ainakin kolmesta hänen Siuroa käsittelevästä tekstistään. Kertosäkeeseen sisältyy eräs muikeimmista pätkistä mitä kuunaan on nauhalle napattu:

takaisin Siuroon

tahdon takaisin Siuroon

tahdon Siuron soul-sisarusten

kanssa tanssimaan

Erikiltä pyydetään yhtä: Hae lakkaa satamasta. Kyntöhommat mainitaan yhdessä kaupunkiin lähdön kanssa.

Sen jälkeen on kesäpäivän vuoro. Mikäli viisu olisi virallisesti tarjolla jossain tuntemassani suoratoistopalvelussa, linkittäisin sen tähän näytteeksi. Nyt en sitä tee.

Gulliverin retket tulvii poskettomia kielikuvia. Laiva purjehtii täysin purjein kertojan pupillista sisään. Tavaratalon tiskiltä luovitaan Tahitiin. Taivaaseen on kirjoitettu salasana poutapilvillä. Nähtyään nuorenparin pelaavan tennistä, kertoja palaa takaisin aurinkopaneeliin. Noilla eväillä päästään vasta puoleen väliin retkiä. Huimaa ja outoa.

Tuhkimo Tukiainen muistuttaa ohimennen pari vuotta aiemmin julkaistusta numerosta Lapsi harmaahapsi. Seuraavien rivien esittäminen kuulostaa saavan itse artistinkin hymyilemään:

tähdet on yllä

alla on maa

hevosella pääsee

ja rahalla saa

Luulen juttuun tulleen jo riittävästi esimerkkejä kynäilijän tyylistä, joten voin jättää sisällysluettelon lopun niiltä osin rauhaan. Yleisesti voinee pitää selviönä, ettei Peitsamon runous puhuttele suurta yleisöä. Apulaissheriffi pienenä yleisön osana on aina siitä viehättynyt, vaikken pidäkään sanoituksia musiikin tärkeimpänä rakennuspalikkana.

Musiikillisesti Gulliverin Retket poikkeaa oikeastaan kaikista muista Peitsamon pitkäsoitoista. En yhtäkkiä, enkä hieman miettimälläkään keksi toista soolona purkitettua, jossa akustisen sijaan soi sähkökitara. Odotan asiantuntijoitten korjausta, mikäli muistini tässä asiassa tökkii.

Jonathan Switfin klassikko on jotain kuvitettua satukirjalaitosta lukuunottamatta toistaiseksi lukematta, mutta Gulliverin Retket on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kari Peitsamo Ja Ankkuli: Kari Kolmas

LEVYT - Guns N' Roses: Appetite For Destruction

Jotta oheistuotteita? Hyvin vähän. Hiirimaton vieressä makaa tuiki tarpeellinen Traveling Jones -lasinalunen.

Bändipaitoja luulisi musiikin suurkuluttajalla olevan vaatekaappi pullollaan. Löytyyhän niitä, toisessa muuan Kari yhtyeineen, toinen liittyen yhteen Neiliin.

Ennen oli sentään seinät täynnä julisteita, ja nelisenkymmentä vuotta sitten liimailtiin itse kuvia ja tekstejä mistä milloinkin haalittuihin rintanappeihin. Alkuperäiset aiheet niissä olivat jotain tyyliin SPR tai Lions club, en muista. Etelävaltioitten lippu tai Matchbox riitti siihen, että napin kehtasi hakaneuloittaa rinnuksiinsa. Joillain oli oikeita ostettujakin. Farkkutakkeja sotkettiin tussilla.

Yhden ainoan kerran olen hankkinut kankaisen selkämerkin, kokoa hieman alle 12-tuumaisen vinyylin kuori. Tämä tapahtui juhannuksena 1988 (tai -89) Kalajoen hiekkasärkillä. Eipä sitä vallan hävetä tarvi, mutta vetoan varmuuden vuoksi virvoitusjuomista juontuneeseen, alentuneeseen syyntakeisuuteen.

Merkissä oli osa Guns N' Rosesin levyn Appetite For Destruction (1987) kansikuvaa, joka oli riittävän monille niin kova pala, että se sensuroitiin. Tilalle vaihdettiin kliseisen tympeä hevisommitelma pääkalloineen.

Olihan se valtava levy. Se on sitä yhä tänään, minkä juuri totesin kuulokkeitse.

Hard rockilla meni ainakin maailman myyntilistoilla surkeasti. Meikatut tukkarokkarit kasarisoundeineen olivat ryöstäneet tilan paremmalta tavaralta. Siinä sivussa olivat taantuneet mm. Kiss, Aerosmith ja Van Halen. AC/DC julkaisi siihen mennessä huonoimman albuminsa Fly On The Wall (1985), jonka kelpo biisit tuotettiin vähemmän kelvoiksi.

Huhtikuussa toki saatiin The Cultin loistava Electric (1987), joka tosin ei noussutkaan kaupallisessa mielessä jättihitiksi. Guns N' Roses oli tuolloin studiorupeamansa puolessa välissä, joten on vaikea sanoa otettiinko Cultilta oppia.

Appetite sisältää yllättävän rouheaa ja asfalttiviidakon hajuista vääntöä, vaikka sitä työstettiin melkein puoli vuotta ja rahaa paloi lähemmäs 400 000 taalaa. Ei seikalla taida suurempaa merkitystä olla, mutta olihan se mukava juttu, kun tuollaista runttausta meni niin käsittämättömiä määriä kaupaksi.

Steven Adler rummuissa, Duff McKagan bassossa, Izzy Stradlin ja Slash kitaroissa sekä W. Axl Rose laulussa loihtivat tuottaja Mike Clinkin komennossa pitkästä aikaa kunnon rock and rollia USAn listakärkeen. Kesti kylläkin yli vuoden julkaisusta ennen kuin ykköspaikka Billboardin listalla heltisi.

LP:n A-puolen päättävä Paradise city on eniten ajan hengelle siimaa antava numero. Alun rummut ja syntetisaattori mukailevat vuosikymmenen tyyliä ja lupailevat niukalti hyvää, kunnes peli sananmukaisesti vihelletään poikki. Sitten mennään eikä pyydellä anteeksi.

Heikkoja lenkkejä ei kerta kaikkiaan korviin satu. En saa vuonna 2021 näppyjä edes Sweet child o' minen muutamien (radiota kuuntelevien) parjaamasta riffistä. Appetiten ainut balladi on kilometrejä edellä aikansa kilpailijoitten vastaavia. Voinee hyvällä syyllä väittää yhtyeen näyttäneen muille kaapin paikan.

Uskonette, kun kerron kuinka Spotifyn tyrkkäämä nykymusamainos vaikkapa jonkun Nightrainin jälkeen tuntuu pikkiriikkisen väärään seuraan pukatulta.

Sanoituksista tulkoon pureskelluksi heroiinin käytön ihanuudesta ja kirouksesta kertova Mr. Brownstone. Näin se alkaa:

I get up around seven

get outta bed around nine

and I don't worry about nothin' no

'cause worryin's a waste of my time

Ihanaa, eikö totta? Asialla vaan tuppaa olemaan se ikävämpi kääntöpuolensa:

we've been dancin' with

mister Brownstone

he's been knockin'

he won't leave me alone

Se kun ei tämän karkin kohdalla toimi niin, että vähän kokeillaan ja otetaan huvin vuoksi silloin tällöin. Panokset kovenee:

I used to do a little

but the little wouldn't do it

so the little got more and more

I just keep tryin' to

get a little better

said a little better than before

Laulun päihde oli tuttu useimmille, ellei kaikille Gunnareille. Huippukokoonpanosta ensimmäisenä poistunut Adler sai tuta sen vaikutuksen nahoissaan menetetyn työpaikan muodossa. Hän sai kenkää, koska itse työn tekeminen kärsi liikaa huumetoilailuista.

Sen, eli vuoden 1990 jälkeen bändi pikku hiljaa rapistui. Izzy lähti seuraavana, sitten Slash ja Duff. Guns N' Rosesista tuli säälittävyydessään surkea tapaus. Axlin vetämänä sen touhut eivät ole jaksaneet kiinnostaa Apulaissheriffiä.

Kuten sanottua, sisällysluettelossa on vain hienoja biisejä. Koko settiin liittyy huomattava määrä muistoja 80- ja 90-lukujen vaihteesta. Tarkemmin sanottuna ei liity niinkään yksityiskohtaisia muistoja, vaan sen ajan tunnelmia liittyen omaan elämäntilanteeseen.

Tämä on ollut niin tunnepitoisesti nautittavaa musiikkia, että detaljit ovat hukkuneet massaan ja tänä päivänäkin kuunnellessa olen löytävinäni joitain sellaisia juttuja, joita en koskaan ennen ole huomioinut. Yritin tovin vastustaa kiusausta tarkistaa onko suoratoistopalvelussa jollain tapaa remiksattu versio. Annoin periksi ja kuuntelin pari pätkää CD:ltä.

Ei eroja muuta kuin ehkä soundissa. Tämä todistaa jotain.

Anything goes.

Ei tietenkään käy kaikki, mutta maailman kovimpien debyyttien listalle kuuluva Appetite For Destruction on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - AC/DC: Powerage
• LEVYT - April Wine: The Nature Of The Beast

BIISIT - Hassisen Kone: Muoviruusuja omenapuissa III

Pelkästään loistavaa ja hyvää musiikkia tehneen orkesterin tuotannosta voi olla hankala nimetä yhtä kappaletta ylitse muiden. Mahdotonta se onkin, mutta nostan erään, josta on olemassa sen seitsemän erilaista levytystä.

Ismo Alanko kirjoitti Muoviruusuja omenapuissa jo 16-vuotiaana, siis ilmeisesti vuonna 1977. Paljon ennen Hassisen Konetta.

Lauluteksti on siinä määrin kummallinen, että a) en ole yrittänytkään ymmärtää, vaan nautin laulusta instrumenttina, sanoista sävyinä ja b) ihmettelen kuinka sen ikäinen kaveri sai aikaan tuollaista lyriikkaa.

Seitsemän kertaa Muoviruusuja

1) Ensimmäisen kerran Se taltioitiin keväällä 1980 ennen Venäjä-sessioita. Eri esittäjien kokoelmalle 3 Vuotta Myöhemmin (1980) päätyi vielä hieman hapuilevaa ja löysää menoa.

2) 16.8.1980 Vanhalla ylioppilastalolla nauhoitetulla keikalla Siinä oli aistittavissa samaa velttoutta kuin studioversiossa.

3) 23.12.1980 Kulttuuritalon konsertissa Siinä saattoi havaita orastavaa piristymistä. Reijo Heiskasen kitarointi kiinnittää huomion.

4) 1981 touko-kesäkuun Tuuliajolla-kiertueella tempo oli vauhdikas ja yhtyeen livetaito korkeaa tasoa. Esitys pistettiin albumille Tuuliajolla (Eli Ballaadeja Saimaalta) (1981). Tämä on paras lavalta tempaistu Se.

5) 1.8.1982 uusi Kone soitti Kaivopuistossa. Nyt Se oli saanut ylleen ison kokoonpanon näköisen sovituksen, jossa on progea ja psykedeliaa. Levyllä soundit ovat aavistuksen tummat.

6) Elokuussa 1982 iso Kone purkitti studiossa singlen Hiljaa virtaa veri (1982), jonka takasivulle pantiin Muoviruusuja omenapuissa III, joka on Apulaissheriffin valinta Sen eri versioista. Tässä on kunnon kuorot ja suvereenit soitot. Torvet ja kilkuttimet elävöittävät, Orma kitaroi ja Ismo laulaa kuten Ismo laulaa. Seiskatuumainen on molempine puolineen yksi kaikkien aikojen sinkuista Suomessa.

7) Juhannuksena 2000 Hassisen Kone pamautti comeback-keikan Joensuussa. 20 Vuotta Myöhemmin - Live 2000 (2010) dokumentoi tapauksen ja luonnollisesti Se tuli mukaan.

Biisiä ei löydy bändin kolmelta normiälppäriltä. Yllä on mainittu ja linkattu levyt, joilla eri versiot ensi kertaa ilmestyivät. Kohtien 2, 3 ja 5 osalta se tapahtui vasta kokoelmalla Jurot Nuorisojulkkikset - Koko Tuotanto Koko Tarina 1980-1982 (2009). Kuva boksin vihkosesta.

Ja tässä Se kuunneltavaksi: Muoviruusuja omenapuissa III.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Hassisen Kone: Rumat Sävelet

UUTUUSLEVYT - J.Hearthill Trinity: The Train Of Desire

Pitääkö pitää yllättävänä, että Jussi Sydänmäen Hearthillin jälkeiset tekemiset ovat jääneet Apulaissheriffin osalta täydelliseen paitsioon yli 20 vuodeksi?

Ei oikeastaan, sillä jopa itse Hearthillkin päätyi hyllyäni täyttämään vasta alle 10 vuotta sitten. Noin siitä huolimatta, että arvostukseni bändiä kohtaan syttyi jo 80-luvulla. En ole myöskään lainkaan tutustunut Soul Tattoon musiikkiin. Sama pätee The Hel-Gatorsiin, jonka tietääkseni esittämä psychobilly ei tosin tyylilajinakaan säväytä.

Sattuma puuttui peliin vajaa kaksi viikkoa sitten. Selailin huvikseni levykaupan sivulta uusimpia kotimaisia ja hokasin J.Hearthill Trinityn juuri ilmestyneen kiekon The Train Of Desire (2021). Tuntia myöhemmin auton CD-soitin suolsi sitä korviini.

Ensimmäisen läpipyörittelyn kokemuksena ihan mukavaa, vaan ei sen enempää. Orgaanista, rujoa, rehtiä, osin synkkää, 22-pistepirkkolaista. Myös näennäisen tasapaksua ja koukutonta. Alternative folkabillyä.

Juuri tällä sekunnilla luureissa soi noin neljättä kertaa levyn nimikappale ja svengaa niin makeasti jotta. Sama päti muuan hetki takaperin Papilloniin. Vanha totuus: älä mollaa mitään yhden kokemuksen jälkeen.

Anteeksi, jos nyt kirjoitan rumasti. Suuri osa vastaan tulevasta nykymusiikista on minun korvissani hengetöntä mössöä, jota en kauan jaksa. Tämän takia YLEn Radio Suomi on ainut FM-asema, jota joskus kuuntelen, ja siltäkin vain ilta- ja viikonloppuohjelmia.

Eihän se nykymusaa huonoksi tee, etten minä välitä. Tarkoitukseni oli vain pistää toiseen vaakakuppiin päivän "parhaat" ja näin nostaa J.Hearthill Trinity sille paikalle mille se kuuluu. Keinu rojahti niin äkkinäisesti toiselta puolelta maahan, että ne parhaat singahtivat vinhassa kaaressa naapuritontille.

Vertailu tuntuu ehkä epäreilulta kaikkia kohtaan. Sillä voisi kuvitella väkisin haettavan oikeutusta yhtyeelle, jota ei niin kummoisena pidä, mutta josta täytyisi niin sanottuna oikeana tavarana tykätä.

Pyydän varulta anteeksi kaikilta osapuolilta, mutta tuollaisen ajatusketjun kävin läpi puolentoista viikon aikana. Lopputulema ja yksinkertainen, usein toistuva totuus on kuitenkin, että alkuun kohtalainen teos ui tutummaksi tultuaan hyväksi. Se maistuu jo nyt neljän tähden arvoiselta.

Trinityssä Marko Mainelakeus (myös The Hel-Gatorsissa ja alkuaikain Hearthillissä) soittaa bassoa, Mika Kolehmainen tavallista ja baritonikitaraa. Sydänmäki hoitelee laulun lisäksi monet vehkeet, mukaan lukien rummut. Mitä kuvittelemaani orgaanisuuteen tulee, kolmella raidalla on pelissä rumpukone! Kasper (Jussin poika) Sydänmäki sellottaa kolmella.

Youtube-kuuntelun lopuksi altistuin palvelun johdattamana vanhemmalle J.Hearthill Trinitylle. Kokemuksen perusteella taitaa olla aika käynnistää koko tuotannon metsästys.

Tässä Fade away, jonka kertosäkeessä J kuulostaa etäisesti myöhempien aikojen Neil Youngilta.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Näin Käy Rock & Roll

Näin Käy Rock & Roll (1974) oli Baddingin toinen täysimittainen soolotyö.

En tiedä pitikö joku kansikuvan (yllä) tärähtäneisyyttä epäonnistumisena vai mikä oli syy sen vaihtamiseen uusintajulkaisujen myötä hieman erilaiseksi (alla).

Svart Recordsin vuoden 2017 painos palautti alkuperäisen kannen, mikä oli oikea ratkaisu. Ei pelkästään siksi, että historiaa ei mielestäni tulisi muuttaa, vaan myös siksi, että pidän vuoden -74 versiota parempana. Siinä on tähti itselleen tyypillisessä asennossa - pitäisi ehkä sanoa tyypillisessä asennossa silloin, kun oli vauhti päällä ja estot pois - eikä mikrofoni peitä naamaa.

Yllä näkyvät otokset nappasin Rajalan kirjasta ja Badding-boksin vihkosesta. Niinhän tuo ylempi vähän vinksahti enkä laiskuuttani viitsinyt korjata.

Omana levynään en tätä omista, kuten en yhtään muutakaan Somerjoelta. Kaikki Laulut (1997) kun sisältää käytännössä kaikki laulajan laulut. Näin Käy Rock & Roll on sijoitettu kokoelmalootan kolmos-CD:n alkuun. Biisijärjestys on yhtä poikkeusta vaille uskollinen LP:lle. Paratiisi kaikkien tietämänä hittinä on nostettu keulille. Pieni kauneusvirhe.

Badding nousi 70-luvun alkuvuosina kotimaisen musiikkikaartin eturiviin. Hän taisi olla ensimmäinen suomeksi rokkia esittänyt artisti, joka tempun teki. Synnyin Rokkaamaan (1971) ei vielä kummoisesti menestynyt kaupallisesti. Suuri jysäys saatin vuoden -73 singlellä Fiilaten ja höyläten. Sen jälkeen miestä revittiin joka suuntaan.

Ehkä suosio loi paineita toisen levyn tekemiseen. Ainakin kaiken keskipiste alkoi ahdistua menosta. Niin tai näin, Näin Käy Rock & Roll vakuuttaa Apulaissheriffin vahvemmin kuin debyytti. Tekemässä oli suurehko joukko nimekästäkin porukkaa.

Jukka Tolonen käväisi tempaisemassa Paratiisin soolon ja soittaa parilla muullakin raidalla. Päävastuun kitaroista kantavat Antero Jakoila ja Albert Järvinen. Kehotan eritoten kiinnittämään huomiota parivaljakon työskentelyyn Luut kasaan Beethovenilla. Siinä soi sekä rock että roll.

Utuinen lattari Eeva ja zeus käy rytmikaksikon taidonnäytteestä. Tapani "Nappi" Ikonen nakuttaa ja sutii, basson kieliä sormeilee Måns Groundstroem, joka sai puolivälissä nauhoituksia pistää päähänsä myös tuottajan lippalakin. Pestin aloittanut M.A. Numminen jätti leikin kesken, kun kovassa kurssissa etenkin Ruotsissa ollut oma ura vei ylen määrin aikaa.

Erittäin paljon Nummisen kanssa yhteistyötä tehnyt Jani Uhlenius miehitti pianojakkaraa. Esimerkiksi hänen soitostaan ehdotan kappaletta Enin mä voin antaa. Sillä loistavat myös naistaustalaulajat Irma Tapio ja Maija Hapuoja.

Kuten loistavat myös Hectorin Dreamin'-suomennoksella Toivon, jota E.Inkisen viuluryhmä komeasti värittää. Hector muuten teki teksteistä kolme, Jarkko Laine neljä, Rauli itse neljä ja puoli. Yhdet sanoitukset saatiin Pirkko-Liisa Vakkurilta ja Nummiselta.

Ylijäävä puolikas kuuluu Arja Tiaiselle, joka kirjoitti Paratiisin raakaversion. Solisti itse hioi sen lopulliseen muotoonsa. Muutokset eivät olleet massiivisia, mutta paransivat lopputulosta selkeästi.

Kiekolla kuultava mieskuoro pääsee parhaiten oikeuksiinsa doowop-numerolla Oi kuu. Äänessä ovat Arto Alaspää, Kalle Fält ja Pepe Willberg. Badding levytti biisin jo toistamiseen.

Kuorosovitukset on merkitty toisena äänittäjänäkin Harry Bergströmin ohella toimineen Erkki Hyvösen nimiin. Jo mainittujen lisäksi hänellä oli ohjattavanaan duo Carita Holmström - Marianne Nyman, joka on mukana LP:n rokkaavalla nimikappaleella.

Näin käy rock & roll käynnistyy Tanja Tolosen tutuin sanoin puntista, rokista ja puntin väpättämisestä. Laineen teksti on tähän päivään paikoitellen hiukan korni. Vai miltä vaikuttaa?

oot sä koskaan kuullut fonia

kun se rääkyy bluesia

täyttää röhkien

pääkopat kaikkien

Ajan henkeen lyriikka ilmeisesti sopi ongelmitta, ja itse asiassa Raulin vetämänä sopii tähänkin päivään. Se oli mestarin taito. Pistää homma toimimaan ja tehdä taiteesta ajatonta.

Saksofonia kuullaan albumilla tuon lisäksi muutenkin. Tenoria puhaltavat Risto Pensola ja Reijo Lehtovirta.

Oli siinä seurakuntaa kerrakseen äänitettä synnyttämässä. Vielä jäi kertomatta, että jutun alussa puitu valokuva jatkotyöstöineen on legendaarisen Risto Vuorimiehen käsialaa. Tämä vastasi aikoinaan monen klassikon kansitaiteesta, tunnetuimpana eittämättä Hurriganesin Roadrunner (1974).

Nostetaan lopuksi pari näytettä päähenkilön kyvyistä muulla kuin rokin saralla. Sydämessäni osoittaa vastaansanomattomasti Baddingin ensiluokkaisuuden balladilaulajana. Ellei se riitä, niin viimeistään suloisen murheellisen tarinan kertova Teinienkeli ja Raulin sydäntä riipivä tulkinta siitä todistanevat väitteeni faktaksi.

Kansalaiset, Näin Käy Rock & Roll on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jukka Rajala: Kaita Polku - Rauli Badding Somerjoen tarina
• LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa
• LEVYT - Hurriganes: Roadrunner

LEVYT - 38 Special: Wild-Eyed Southern Boys

Ensimmäinen omistamani southern rockia tihkunut LP oli Mollyn Disasterin huomioivalla varauksella 38 Specialin Wild-Eyed Southern Boys (1980).

Hankinta tapahtui aivan 80-luvun lopussa, tai todennäköisemmin 90-luvun alussa. Olin kirjoilla pikkupitäjässä ja opiskelemassa Oulussa. Kesän aluksi ja lopuksi piti roudata tavaroita noitten välillä.

Vinyylit mahtuivat vielä opiskelija-asuntolan ja sen alakerrassa sijainneen ravintolan välisestä, pölyimurin säilytykseen käytetystä tilasta evakuoimaani tyhjään Bell's-viskilaatikkoon. Se oli kuin tehty 12-tuumaisille harrastevälineille.

Niin, se hankinta. Oulussa oli levykauppa, yleensä useampikin yhtä aikaa hengissä. Musiikkia sai myös tavarataloista. Lukuisat divarit elivät ja hengittivät. Tähän päivään nähden valtaisasta kivijalkatarjonnasta huolimatta levyjä piti lisäksi tilatakin, jotta sai mitä halusi. Olen suht' varma, että tämä tuli Epe'siltä.

Minulla oli A&M:n laadukkaan oloinen painos, Amerikan import. Jämäkät ja paksut pahvikuoret. Itse lätkässäkin saattoi olla grammoja keskimääräistä älppäriä enemmän. Valkopaperinen, muoviton ja kuvaton sisäpussi, jossa keskiötarran paljastavat ympyriäiset reiät ja pyöristetyt kulmat.

Cutout.

Amerikkalaisilla äänitevalmistajilla oli ihmiselle käsittämätön tapa raiskata kaupoista palautetut, myymättä jääneet kappaleet esimerkiksi rei'ittämällä kannet ja myydä tuotteet edelleen edulliseen hintaan, vaikkapa suomalaiselle kauppiaalle. Epe'sillä oli näitä alerinkuloita valikoimissaan runsaasti.

Hirveästi en muista stressanneeni taiten ja varsin pienesti runneltuja kansia, vaikka muuten olin ja olen tarkka näistä. Kaiuttimista kuultu oli tärkeintä.

Kuten on tullut muutamankin kerran toitotettua, olen räpiköinyt formaattiasioissa jo kauan vastavirtaan. Vinyylit ovat vaihtuneet CD:iksi. Yhä hyllyssä olevat LP:t mahtuisivat taas siihen viskilaatikkoon.

Wild-Eyed Southern Boys oli ja on tärkeä albumi, mutta en koskaan onnistunut siitä itsenäistä laserkiekkoversiota löytämään, ainakaan menemättä käytettyjen maailmaan. Aika paljon olen suvainnut 2 in 1 -ratkaisuja, mitä kunnon keräilijät (heitä mitenkään alentamatta tai ylentämättä) eivät hyväksyne. Niin tässäkin tapauksessa, jossa tilan jakajana toimii bändin seuraava pitkäsoitto Special Forces (1982).

38 Special edusti/edustaa southern rockin aikuislaitaa. Tuotannoltaan musiikki siis lähestyi/lähestyy valtavirran stadionrokkia. Osin tästä syystä en ole yhtyeestä niin kamalan tohkeissani. Omistan toki heidän kahdestatoista studiolevystään viisi ja muutamaan muuhun olen tutustunut netitse. Juurevuus on läsnä sitä enemmän mitä kauemmas historiassa pakitetaan.

Aikamuotopelleily yllä johtuu siitä, etten tiedä kuinka aktiivisesti nykykokoonpano toimii ja voiko sitä lähes täysin miehitykseltään muuttuneena rinnastaa 40 vuoden takaiseen.

Wild-Eyed Southern Boysin runsain kuuntelu ajoittuu 20 ja 25 ikävuoteni väliin ja oli silloisen valikoiman pienemmyyden vuoksi ilman muuta tiuhempaa kuin tänä päivänä minkään. Siksi se on syöpynyt syvälle nuppiin ja maistuu hyvältä. Siksi se saa mainstreamin kosiskeluaan anteeksi enemmän kuin moni muu.

Ja onhan se eteläkin siellä mukana. Ei tämä sentään Foreigneria ole.

Päätösraidan Bring it on voi laskea yhdeksi kaikkien aikojen kitarabiiseistä Apulaissheriffin asteikolla. Yksinkertainen, mutta ah niin murakka riffi, täydellinen soundipolitiikka, hienot soolot ja tarttuva melodia takaavat korkean tason. Eikä unohtaa voi myöskään vierailevien taustalaulajattarien komeaa panosta.

Olinkohan aiemmin kiinnittänyt huomiota siihen, että orkesteri operoi kahden rumpalin voimin? Steve Brookins ja Jack Grondin olivat kapuloineet alusta eli vuodesta -74 ja jatkoivat yhdessä Brookinsin -87 tapahtuneeseen lähtöön asti.

Toinen yllätys tarkempia tekijätietoja nyt silmäillessäni oli huomata kitaristi Don Barnesin laulaneen liidiä peräti neljällä kappaleella Donnie Van Zantin sijasta. Barnes on muuten ainut vielä tänä päivänä miehistöön kuuluva alkuperäisukko 38:ssa. Lukuunottamatta paussia ajalla 1987-92 hän on ollut aina mukana.

Jälkimmäisen tiedon ohimenon ymmärrän, koska aina toitotetaan sitä miten vuonna 2013 eläköitynyt Donnie oli Lynyrd Skynyrdin Ronnie ja Johnny Van Zantin veli. Bassoa 1977-2014 soittanut Larry Junstrom muuten on Skynyrdin perustajajäseniä, vaikkei genren ykkösnimen kanssa koskaan levyttänytkään.

Peruskokoonpanon kuudes mies ja pääkitaristi oli tuolloin Jeff Carlisi, joka taisi myös stilikan vingutuksen. Hänen spesialisminsa päättyi -97.

Yhdeksän numeron aikana käydään läpi erilaisia yhdistelmiä orkesterin tyylillisestä repertuaarista. Southern rock, stadion rock ja hard rock ovat mukana erilaisin painotuksin ja kaikki toimii riittävän hyvin Apulaissheriffin myöntämää titteliä ajatellen. Lopetus kruunaa, kuten todettua.

Jos sellainen epätodennäköinen juttu toteutuisi, että 38 Special tulisi Oulun 45 Specialiin esiintymään, en ehkä enää vuonna 2021 menisi katsomaan, mutta vanha kunnon Wild-Eyed Southern Boys on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Molly Hatchet: Flirtin' With Disaster
• LEVYT - Lynyrd Skynyrd: (Pronounced 'Lĕh-'nérd 'Skin-'nérd)

KIRJAT - Mary Lou Sullivan: Rankkaa menoa - Johnny Winter

Hän syntyi 23.2.1944.

Hän opetteli soittamaan kitaraa jo poikasena, ensimmäinen single School day blues yhtyeellä Johnny And The Jammers ilmestyi 1959. Isoksi nimeksi hän kasvoi 1960- ja 70-lukujen vaihteessa.

Idea hänen elämänsä tallentamisesta kansiin virisi vuonna 1984 Mary Lou Sullivanin haastateltua häntä lehtijuttua varten. "Jo" vuonna 2003 toimittaja aloitti tapaamiset hänen kanssaan, tavoitteenaan viimeinkin panna toimeksi. Kirja julkaistiin erinäisten vaiheitten ja manageriportaasta johtuvien hankaluuksien jälkeen seitsemän vuotta myöhemmin. Hänen uransa oli tuolloin kahta albumia vaille taputeltu.

Hän kuoli 16.7.2014.

Suomen epävirallinen winteristi Jussi Niemi haastatteli häntä ensimmäisen kerran 70-luvun lopulla ja sen jälkeen useasti. Toimittaja otti ja käänsi tarinan nimelle Rankkaa menoa - Johnny Winter (Aviador, 2015); englanninkielinen alkuteos Raisin' cain - The wild and rauceous story of Johnny Winter (2010).

Apulaissheriffi luki sen kesällä 2021.

Edellisenä talvena kahlasin läpi vastaavan opuksen toisesta valkoisen bluesin taiturista, Stevie Ray Vaughanista. Se on neljän (4!) eri suomentajan yhteistyö, mikä kyllä näkyy lopputuloksessa. Jos hieman tohdin moittia, paistaa tekstistä läpi jonkinasteinen asiantuntemuksen puute.

Rankkaa menoa ei kärsi moisesta. Sekä Sullivan että Niemi tuntevat kohteensa musiikin ja tunsivat jollain tasolla myös miehen. Tämän molempien taholta nauttiman arvostuksen aistii lukijakin. Voidaan puhua erittäin onnistuneesta elämäkerrasta.

Päähenkilö itse vakuuttaa esipuheessaan vaiheittensa olevan todenmukaisesti ja kaunistelematta dokumentoitu. Uskon, että kaunistelematta. Totuus näissä muistiin perustuvissa - joskin usean aikalaisen muistelemana - joutuu aina lukijan arvioitavaksi.

Eri henkilöillä on luonnollisesti omat intressinsä ja lähtökohtansa kertoa vanhoista asioista. Joku saattaa taivuttaa totuutta omaan suuntaansa, toinen voi haluta antaa itsestään reilun kuvan. Ei näistä koskaan tiedä.

Winter vaikuttaa olleen päällikkötyyppiä kuten lukemattomat muut lahjakkuudet viihde- ja taidemaailmassa kautta aikain. Hänestä välittyy kuva miehenä, joka tiesi mitä halusi, joka määräsi miten tehdään ja joka kohteli yhtyettään ja työntekijöitään ajoittain melko viileästi ja pomottaen. Naissuhteita värjäsi teoksen mukaan pitkään kaksinaamaisuus. Itselle oli kaikki sallittua, kumppanille ei.

Toisaalta hänet kuvataan lämpimänä ja mukavana heppuna. Ystävät pysyivät ystävinä tiukoissakin paikoissa. Taiteilijan haavoittuvuus ja hyväksikäytettävyys käyvät selviksi, kun edetään huippusuosion aikoihin.

Kitarasankari oli ihminen hyvässä ja vähemmän hyvässä. Sellaisia kai tässä ollaan melkein kaikki, kukin tavallaan.

Erikoinen leikkauspiste Elvis Presleyn kanssa osuu rockin kuninkaan viimeiseen päivään. Illaksi oli sovittu keikka Memphisiin. Elviksen kuolema aiheutti kuitenkin sen, että tiet kaupunkiin olivat täysin tukossa. Konsertti peruuntui, koska bändi ei päässyt paikalle.

Stevie Rayn kanssa kävi hassusti. Ennen omaa nousuaan suuruuteen Vaughanin veljeksistä nuorempi toimi usein päähenkilön lämmittelijänä tämän esiintyessä Texasissa. Kitaristit tapasivat toisensa myöhemminkin. Eräässä ohjelmassa, tähteytensä päivinä SRV sanoi silti kysyttäessä, ettei tiennyt kuka Johnny Winter on. Tämä loukkaantui pahanpäiväisesti. Pitää vielä muistaa, että Double Troublen basisti Tommy Shannon oli aiemmin soittanut vuosia Winterin kanssa.

Tulkoon varmuuden vuoksi tiettäväksi, että muusikkona arvostan Vaughanin varsin korkealle.

Kirjahan on erinomainen, lukuunottamatta lopun hakemistoa. Ei maailman tärkein asia, mutta minusta jos sellainen tehdään, niin sama kai se on tehdä kunnolla.

Nyt kävi muutamaan otteeseen siten, että johonkin henkilöön sivuilla törmättyäni halusin tarkistaa tämän edesottamuksia muualla, ja joko nimeä ei löytynyt hakemistosta lainkaan tai löytyi vain osa viittauksista tai viittauksia väärille sivuille.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KIRJAT - Jussi Niemi: Kootut naamakirjat Vol.1 remix
• LEVYT - Johnny Winter: 3rd Degree