Pitääkö pitää yllättävänä, että Jussi Sydänmäen Hearthillin jälkeiset tekemiset ovat jääneet Apulaissheriffin osalta täydelliseen paitsioon yli 20 vuodeksi?
Ei oikeastaan, sillä jopa itse Hearthillkin päätyi hyllyäni täyttämään vasta alle 10 vuotta sitten. Noin siitä huolimatta, että arvostukseni bändiä kohtaan syttyi jo 80-luvulla. En ole myöskään lainkaan tutustunut Soul Tattoon musiikkiin. Sama pätee The Hel-Gatorsiin, jonka tietääkseni esittämä psychobilly ei tosin tyylilajinakaan säväytä.
Sattuma puuttui peliin vajaa kaksi viikkoa sitten. Selailin huvikseni levykaupan sivulta uusimpia kotimaisia ja hokasin J.Hearthill Trinityn juuri ilmestyneen kiekon The Train Of Desire (2021). Tuntia myöhemmin auton CD-soitin suolsi sitä korviini.
Ensimmäisen läpipyörittelyn kokemuksena ihan mukavaa, vaan ei sen enempää. Orgaanista, rujoa, rehtiä, osin synkkää, 22-pistepirkkolaista. Myös näennäisen tasapaksua ja koukutonta. Alternative folkabillyä.
Juuri tällä sekunnilla luureissa soi noin neljättä kertaa levyn nimikappale ja svengaa niin makeasti jotta. Sama päti muuan hetki takaperin Papilloniin. Vanha totuus: älä mollaa mitään yhden kokemuksen jälkeen.
Anteeksi, jos nyt kirjoitan rumasti. Suuri osa vastaan tulevasta nykymusiikista on minun korvissani hengetöntä mössöä, jota en kauan jaksa. Tämän takia YLEn Radio Suomi on ainut FM-asema, jota joskus kuuntelen, ja siltäkin vain ilta- ja viikonloppuohjelmia.
Eihän se nykymusaa huonoksi tee, etten minä välitä. Tarkoitukseni oli vain pistää toiseen vaakakuppiin päivän "parhaat" ja näin nostaa J.Hearthill Trinity sille paikalle mille se kuuluu. Keinu rojahti niin äkkinäisesti toiselta puolelta maahan, että ne parhaat singahtivat vinhassa kaaressa naapuritontille.
Vertailu tuntuu ehkä epäreilulta kaikkia kohtaan. Sillä voisi kuvitella väkisin haettavan oikeutusta yhtyeelle, jota ei niin kummoisena pidä, mutta josta täytyisi niin sanottuna oikeana tavarana tykätä.
Pyydän varulta anteeksi kaikilta osapuolilta, mutta tuollaisen ajatusketjun kävin läpi puolentoista viikon aikana. Lopputulema ja yksinkertainen, usein toistuva totuus on kuitenkin, että alkuun kohtalainen teos ui tutummaksi tultuaan hyväksi. Se maistuu jo nyt neljän tähden arvoiselta.
Trinityssä Marko Mainelakeus (myös The Hel-Gatorsissa ja alkuaikain Hearthillissä) soittaa bassoa, Mika Kolehmainen tavallista ja baritonikitaraa. Sydänmäki hoitelee laulun lisäksi monet vehkeet, mukaan lukien rummut. Mitä kuvittelemaani orgaanisuuteen tulee, kolmella raidalla on pelissä rumpukone! Kasper (Jussin poika) Sydänmäki sellottaa kolmella.
Youtube-kuuntelun lopuksi altistuin palvelun johdattamana vanhemmalle J.Hearthill Trinitylle. Kokemuksen perusteella taitaa olla aika käynnistää koko tuotannon metsästys.
Tässä Fade away, jonka kertosäkeessä J kuulostaa etäisesti myöhempien aikojen Neil Youngilta.
-----
Kiitokset arvostelusta. Mukavaa, että musiikki herätti fiiliksiä
VastaaPoistaEipä kestä. Hyvällä musiikilla on taipumus herättää jotain.
Poista