30 kesäkuuta 2020

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #2 - Kauko Röyhkä & Narttu: Mutta, Mutta

Viime vuosituhannen lopuilla suositun oululaisen tanssiravintola Foxian alakerrassa toimi joitain vuosia baari, jonka nimi oli Jazz Inn tai sinne päin. Se oli pienellä esiintymislavalla varustettu hämyisen viihtyisä paikka. Muistaakseni samoissa tiloissa oli aiemmin pyöritetty Cafe Lillemor -nimistä kuppilaa.

Estradilla soitti usein joku enemmän, vähemmän tai täysin jazziin kallellaan ollut pumppu. Näin jälkeen päin ajatellen baari olisi ollut mitä oivallisin ympäristö nauttia Kauko Röyhkä & Nartun mini-LP:n Mutta, Mutta (1989) biiseistä elävänä.


Täydellisesti ei olisi vuosimallin -89 Narttu mennyt tyyliltään Jazz Innin tavanomaisesta esiintyjäkaartista sivuun. Vaikeasti lokeroitava Mutta, Mutta on ehkäpä jotain jazz- ja lattarivaikutteista vaihtoehtorokkia tai -poppia. En tiedä, mutta joka tapauksessa hyvin tyylikästä ja vivahteikasta meininkiä.

Mats Huldén oli aiemmin arvioimani albumin Mielummin Vanha Kuin Aikuinen jälkeen siirtynyt kakkoskitarasta bassoon Jari Paulamäen tilalle. Röyhkä laulussa, Tommi Viksten kitaroissa ja Heikki Tikka rummuissa jatkoivat samoilla töin.

Wikipedian mukaan Tikka hoiteli levyllä myös koskettimia. Päävastuun tällä saralla otti uutena vahvistuksena miehitykseen vasta saapunut Pekka Gröhn, joka lisäksi taputteli jossain kohtaa conga-rumpuja.

Hepa Halme puhaltelee saksofonit mainiolle nimiraidalle. Mutta, mutta lienee kiekon jatsahtavin numero. Kaikki mitä sillä korviin kantautuu on hienovaraisen harkitun kuuloista ja rennolla otteella soitettua. Tikka, Huldén ja Viksten loihtivat taustalle taianomaisen tunnelman. Kauko laulaa siihen soveltuvan niukkaeleisesti. Gröhn urkuineen osoittaa lopussa olevansa tekijämiehiä. Musiikkia isolla M:llä.

Hyvin moni yllä kuvailemani asia toistuu kappaleissa Pastoraali sekä Huutoa puistossa. Ensin mainitun loppuun bändi tempaisee progehtavan loppuhuipennuksen, jossa soivat samanaikaisesti piano ja urut. Olisikohan Tikan kiippariosuus juuri tässä? Jälkimmäisestä nousee etenkin kuulokekuuntelussa esiin Vikstenin maukas kitaran soitto, joka voiman ja sorminäppäryyden sijasta perustuu siihen, että oikeat, vähäisetkin temput tehdään oikeissa paikoissa.

Latimeria maalaa jo ilman sanoitustaankin varsin mystisen äänimaailman. Teksti sukeltaa vielä syvemmälle erikoiseen teemaan. Vanha Eurooppa jatkaa maalailua kolmijakoisella tahtilajillaan. Ihan puhtaana valssina sitä en pysty pitämään. Eiköhän noita ole muitakin kolmeen laskettavia musiikin lajeja olemassa.

Kaiken kaikkiaan Mutta, Mutta on tasapainoinen ja jollain tapaa jännittäväkin kokemus. Röyhkä lauluntekijänä ja Narttu yhtyeenä eli kukoistavinta aikaansa.

Seuraavana vuonna heiltä julkaistiin vielä yksi, mahdollisesti kaikkein paras LP Joko - Tai, josta saatan joku päivä vielä kirjoitella enemmän. Minulla nämä kaksi mestariteosta on samalle CD:lle naitettuna.


Ja se on huima paketti. En vallan suosittele kuuntelemista meluisassa autossa. Kotisohva tai mukava työtuoli on huomattavasti toimivampi vaihtoehto.

29 kesäkuuta 2020

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #1 - Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit: Alaska

PMJJ oli kitaristi Marko Ahon ja basisti Antero Gustafssonin luomus, jossa Kalle Vanhapelto touhusi kaikenlaista ja mikrofonista piti kiinni Pekka Myllykoski. Ja nimenomaan näin. Myllykoski tosiaan vain lauloi Jytäjemmareissa, oman toimen ohella. Päätyönään hänellä oli tietenkin Freud Marx Engels & Jung.

Tämän herran tapauksessa "vain" on laulamisen kohdalla erittäin voimakkaasti alakanttiin vievä määre. Kyllähän Pekka oli sen tason tulkitsija, että ansaitsee arvostuksensa täysimittaisena. Silloin tällöin hän osallistui biisitehtailuunkin niin paljon, että sai nimensä tekijätietoihin asti. Mutta enimmäkseen PMJJ oli hänelle harrastus, luulen minä.

Sen verran voi vielä sanoa, että muita pelimanneja tunnetumpi keulakuva oli sanan varsinaisessa merkityksessä se kuuluisa piste i:n päällä. Piste, joka nosti PMJJ:n omassa bändirankingissani aivan terävimmän kärjen tuntumaan. Mutta piste ilman i:tä olisi pelkkä piste. Sen pinta-ala on nolla. Sillä ei ole pituutta, ei tilavuutta. Jytäjemmarit oli I.

Pitäkää hetki tuoleistanne kiinni, sillä paljastan mielipiteeni, joka varmaan monen mielestä on kerettiläiseltä kalskahtava. Pekka Myllykoski Ja Jytäjemmarit oli kovempi kuin Freud Marx Engels & Jung.

En laske tuohon ainuttakaan merkittävyys- tai uranuurtajuuspistettä; siten katsottuna vaaka kallistuisi selkeästi toiseen suuntaan. Arvio on puhtaasti subjektiivinen ja perustuu siihen kuinka tykkään musiikista. Tärkeää on korostaa, ettei tämä lainkaan alenna Freukkareita. Hyvä voi olla niin monella tasolla, eikä tässä tapauksessa ero kahden välillä huimaa päätä.

PMJJ on sikäli otollinen avaaja EP-maailmassa pyörivään minisarjaamme, että heidän tuotantonsa koostui 4 albumista, 3 EP:stä ja 3 singlestä. Pikkulevyjen sisältö oli täysin pitkäsoitoilta löytymätöntä. Paneudutaan tovin ajaksi yhtyeen erinomaiseen, viimeiseksi jääneeseen julkaisuun Alaska (2011).


Periaatteessa kantrilähtöinen orkesteri lipui Alaskalla - jos kohta tuotannossaan muutenkin - muillekin alueille.

Alaska on reipas, kantrihenkinen iskelmärokkiralli. Sovituksen nautinnollisinta antia on Ahon kitarointi kuulokkeitten oikeassa luurissa. Monimielisistä teksteistä pitävänä en voi olla myhäilemättä kertosäkeen peruskoukun kohdalla. Levyn ja biisin otsikon perusteella saattoi odottaa jotain muuta.

hissillä pääse ei ylös
eikä alaskaan
siitä ilmoitus jo tehtiin
tulee korjaaja kunhan ehtii

Gustafssonin kynäilemä, tyyliltään samankaltainen Clapton nousee Apulaissheriffin suosikiksi. Sävellys, tai olisiko sointukulku tuo paikoin mieleen Steve Goodmanin kappaleen City of New Orleans. Suomessa se tunnetaan Karman esittämänä nimellä Hyvää huomenta Suomi, jossa Juha Vainion tekstittämänä "hyvin pyyhkii". Vasempaan korvaan ammutut kitarasoundit muistuttavat 80-luvun puolivälin Eppu Normaalia.

Sanoitus käsittelee humoristisesti Claptoniin liittyvää, niin sanottujen tosiharrastajien keskuudessa ymmärtääkseni vallitsevaa mielipidettä. Sen mukaan Eric olisi tehnyt kaiken kuuntelua kestävän jo 1960- ja osittain -70-luvulla. En ole itsekään täysin syytön moiseen ajatteluun. Kyllä vaan olivat biisissä mainittu Derek And The Dominoes, Cream ja eritoten Blind Faith nannaa.

Vain rokkii rullaa nimensä mukaisesti rock and rollina sisältäen pirteää surf-taustakuoroa. Tahallisena vaiko tarkoituksettomana Eppu-viitteenä tässä mainitaan kitaraa ja kivääriä.

Talon miehen vapaapäivässä ei ole kyse talonmiehestä vaan talon miehestä. Naapurisuhteista lauletaan ja jälleen on kieli tukevasti poskessa. Pienen gallialaisen kylän suurin pelko, taivaan putoaminen niskaan tapahtuu talvisessa Suomessa lumena. Musiikillisesti mennään muita hitaammalla temmolla sävellyksen ollessa kaihomielinen.

Kuten jo ilmiannoin, PMJJ on A-ryhmää. Ongelmani on, että tajusin sen aivan liian myöhään. Tämän vuoksi olen joutunut metsästämään noita kolmea sinkkua ja EP:tä Palamaton Parta käytettyjen levyjen maailmasta. Toistaiseksi turhaan. 

27 kesäkuuta 2020

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA - Tulossa...

Ennen vanhaan, kun äänilevyt oli vinyyliä ja musiikki rautaa, olivat kappalemäärän tai pikemminkin soittoajan mukaan pisimmät levyt LP:itä (long play). 1-2 biisiä sisältäneitä kutsuttiin singleiksi.

Kahden ääripään väliin mahtui erilaisia tuotoksia. Löytyi maxi-singleä, mini-LP:tä ja EP:tä (extended play). Joskus olen lukenut jotain äänitettä markkinoidun maxi-EP:nä. Siinäpä voi jokainen arvuutella mikä ero on vaikkapa mini-LP:llä ja maxi-EP:llä. Minä en tähän arvausleikkiin osallistu.


Noin vinyyliaikakaudella, joka kieltämättä ei koskaan täysin loppunut ja on nyttemmin tehnyt vahvaa nousua. Laserajan levyt voi sisälmyksien määrän perusteella jakaa kolmeen ryhmään; näin ainakin itse teen. Singleä vastaa CD-single, LP:tä CD ja kaikkea muuta CD-EP.

Tämänkertaisen minisarjan aiheeksi nappasin välimallin levyt eli käytännössä CD-EP:t. Mukaan kelpuutin myös vinyyliajan EP:t, joita levy-yhtiöt silloin tällöin liittävät joittenkin pitkäsoittojen CD-uudelleenjulkaisujen bonuksiksi. Apulaissheriffin säännöt EP:lle ovat seuraavat: vähintään 3 kappaletta ja enintään noin 20 minuuttia. Lisärajauksena pysytään kotimaassa.

Tämä sarja siksi, että kyseisellä formaatilla on julkaistu erinomaista musiikkia, jota ei kokoelmia lukuunottamatta muualta löydy. Joskus on mukava ottaa lyhyempi kuuntelusessio ja siihen nämä välimallin tuotteet passaavat kuin knalli Chaplinille.

25 kesäkuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Neil Young: Homegrown

Separate ways käynnistää albumin, jonka piti ilmestyä jo 45 vuotta sitten. Laulu valuu korviini juuri nyt muistaakseni neljättä kertaa. Täytyy tunnustaa, että laiskatempoinen, hienosti soittimet erottelevalla miksauksella varustettu, kauniin surumielinen sävellys vei mukanaan jo ensi kuulemalla.

Young (laulu, kitara ja huuliharppu), Levon Helm (rummut), Tim Drummond (basso) ja erikseen kehuttuna Ben Keith (pedal steel) nikkaroivat Nashvillessä 11.12.1974 nauhalle sellaisen ässäpläjäyksen, että oksat pois. Se istuisi mielestäni vaivatta Harvestille (1972), joka lähes vailla puutteita lukeutuu Apulaissheriffin papereissa Youngin kaikkien aikojen ykköstykkeihin.

The Bandin rumpalia lukuunottamatta Harvestilla soitti samaa porukkaa kuin Separate waysillä. Osa tuota klassikko-LP:tä äänitettiin tuoreen julkaisun avausraidan kanssa samassa studiossa. Niin vanha mestariteos kuin nyt ilmestynyt uutuuskin koostuvat eri paikoissa eri kokoonpanoin nauhoitetusta materiaalista. Onko käsillä siis uusi Harvest?

Ei ole.


Homegrown (2020) on kyllä hivenen monipuolisempi, mutta ehkä juuri siksi epäyhtenäisempi kokonaisuus. Tähtiarvosteluna se ansaitsisi varmaankin neljä viidestä, mahdollisesti miinuksen kera. En nyt kuitenkaan lukitse kantaani tuolla tarkkuudella, kun se ei tapoihini yleensäkään kuulu. Itse asiassa miinus vaikuttaisi olevan haihtumassa helteisiin, kun Homegrowniin tutustuu enemmän. En hämmästyisi, mikäli se vuosien saatossa olisi muuttunut plussaksi.

Jätän myös puimatta kovin tarkkaan levytysyksityiskohtia, kun ne voi kukanenkin kaivella muualta. Mainio lähde tälle muuten on tällä kertaa kansipahvi, johon on painettu normaalia Youngin tuotosta vuolaammat tai vähintäänkin selkeämmät kappalekohtaiset datat.

Valopilkkuja Homegrown tarjoilee jo alussa kerrotun lisäksi enemmänkin. Lupsakan kuuloinen niilokantri Try Emylou Harrisin taustalaululla vahvistettuna on yksi. "Alkuperäinen" Homegrown viivyttelevine introineen on toinen. Erinomaista kitaraa sisältävä tunnelmallinen blues We don't smoke it no more on kolmas. Erittäin kirkkaita valopilkkuja ovat kaikki nuo. Kuin myös rennosti rokkaava Vacancy.

En tiedä onko kappalelista juuri se mitä Young vuonna 1975 suunnitteli ennen kuin päätti perua koko julkaisun. Luultavasti on, koska muuten on hankala ymmärtää miksi mukana on kolme ymmärtääkseni identtistä versiota sittemmin muualle sijoitetuista biiseistä ja kaksi varhaista, poikkeavaa tulkintaa muista.

Eivät Love is a rose (Decade-kokoelma, 1977), Little wing (Hawks & Doves, 1980) ja Star of Bethlehem (American Stars 'n Bars, 1977) heikkoja ole. Niitten mukanaolo vaan tuo Homegrowniin kokoelmamaista tuntumaa. Lähdetään nyt tästä huolimatta siitä, että Neil halusi tuoda levyn meille sellaisena kuin sen jo aikoinaan piti tulla.

Crazy Horsen kanssa myöhemmin versioidut Homegrown (American Stars 'n Bars) ja White line (Ragged Glory, 1990) puoltavat albumilla paremmin paikkaansa. Nyt saataville pukatut alkuperäiset näkemykset ovat varsinkin jälkimmäisen tapauksessa tyystin erilaiset kuin mihin olemme tottuneet. Itse pidän näistä enemmän kuin Crazy Horsen kanssa vedetyistä.

Puhutun Florida-häröilyn olisi toki voinut jättää pois.

Saatavilla olevan tiedon perusteella Homegrown-sessioista jäi vieläkin yli muualla julkaisematonta tavaraa. Ehkä jonain päivänä nekin saadaan virallisesti kuunneltavaksi.

18 kesäkuuta 2020

LEVYT - Sweet: Sweet Fanny Adams

Sweetin basisti Steve Priest kuoli pari viikkoa sitten. Yhtyeen klassisessa, voisi kai sanoa ainoassa oikeassa kokoonpanossa vaikuttivat 70-luvulla hänen lisäkseen alusta pitäen (1968) mukana olleet laulaja Brian Connolly ja rumpali Mick Tucker sekä myöhemmin (1970) mukaan tullut kitaristi Andy Scott.

Priest osasi myös käyttää ääntään, mistä vakuuttavana todisteena tässä kuunneltavissa oleva varsin raskas rutistus No you don't.


Vähän ennen nyt retosteltavaa tuotosta päävokalisti Connolly sai
 kunnolla turpaan sillä seurauksella, että ääni meni rikki. Tästä syystä kolmasosan levystä laulavat muut. Edellä mainitsemani ja toivottavasti kuuntelemanne numeron lisäksi Restless tuli Priestin kontolle. Scott hoitelee oman luomuksensa In to the night.

Itse asiassa kaikki neljä olivat erityisen kyvykkäitä mikrofonin takana. Myös korkeissa äänissä löytyy. Bändi käyttää vahvuutta reippaasti hyväkseen tämänkin levyn kuoro- ja stemmasovituksissa.

Kyseessä on ryhmän toinen LP Sweet Fanny Adams (1974). Jossain mielessä voisi sanoa, että se oli heidän ensimmäinen oikea albuminsa. Nimittäin, Funny How Sweet Co-co Can Be (1971) sisälsi alkuaikojen sinkkujen tapaan myös sellaisia biisejä, joilla soitti ihan muuta porukkaa.

Noina jälkeen päin ajatellen surullisina alkuaikoinaan Sweet leimautui purkkapop-genreen. Tämä ei-niin-mairitteleva leima taisi monen 70-luvulla musiikillisen herätyksensä saaneen kuulijan mieliin jäädä pysyvästi. Se jos mikä on sääli.

Yhtye teki näkökulmasta riippuen 4 tai 5 erinomaista pitkäsoittoa, joiden musiikillinen skaala ulottui popahtavasta perusrytkeestä hard rockin ja heavyn kautta progahtavampaan menoon, lopulta niin sanottuun adult oriented rockiin. Yksittäisistä kappaleista havaitaan vielä balladeja ja jopa funkia. Eräs viitekehys Sweetille on glam rock, josta en osaa satavarmasti sanoa, onko se sittenkin enemmän pukeutumis- kuin musiikkityyli.

Fanny Adams tarjoilee ilahduttavan monipuolisen kattauksen, vaikka yleisilme pysyykin melko vakiona. Kevyttä linjaa edustavat rullaavat Rebel rouser ja AC/DC sekä etenkin ainut lainabiisi Peppermint twist. Loppu on kovaa ja raskasta materiaalia. Tämä on hyvä ymmärtää niittenkin, jotka tuohon purkkamaineeseen edelleen uskovat.

Eikä kukaan varmaan pahastu, jos glam mainitaan. Kyllähän jätkien ulkoasu oli mitä suurimmassa määrin sitä itseään, kun aikakauden valokuvia heistä katselee. Etukannessa ei silti kaikkein räiskyvimpiä asusteita tai massiivisimpia möhkälekenkiä näy.


Kotitantereella Briteissä albumin menestys ei yltänyt samalle tasolle kuin manner-Euroopassa. Yhdysvalloissa sitä ei edes myyty. Kävi niin, että Saksasta muodostui Sweetille paikka, jossa he olivat kaupallisesti vahvimmillaan.

Olut-, jalkapallo- ja nahkahousumaan listoilla kamppailu kävi kiihkeänä samoihin aikoihin ilmestyneen Deep Purplen Burnin kanssa. Voi tuntua yllättävältä, mutta jonkin saksalaisen lehden äänestyksessä Andy Scott peittosi Ritchie Blackmoren parhaana soolokitaristina. En osaa sanoa oliko kyseinen aviisi sakujen Suosikki vai Soundi.

Mennään vielä hetkeksi takaisin pääasiaan. Tasokkaasta kokonaisuudesta haluan vielä nostaa esille kiekon avausraidan. Voimallinen kitara- ja rumpuintro, kulkevaa hard rockia, karheaa laulua, falsettiin kohoavia taustoja, kitarasoolo ja kaikinpuolista tykitystä kaikilla instrumenteilla. Hyvät naiset ja miehet, on heviä: Set me free.

Muistan, kun halusin Fanny Adamsin itselleni, ei sitä uutena älppärinä oikein mistään löytynyt. Internet ei ollut lyönyt läpi niin, että nettikauppoja olisi vielä ollut. Ensimmäinen versioni oli täten divarista haalittu, kansiltaan surkean huonokuntoinen vinyyli.

CD-aikana saataville tupsahteli vähän väliä aina uusin bonuksin kuorrutettuja painoksia, joista jonkun ostin seuraavaksi. Bonuksille oli perustetta, sillä pelkästään singleinä julkaistua tavaraa oli kylliksi.

Viimein vuoden 2017 rahastuskierroksella pukattiin markkinoille loistava boksi Sensational Sweet Chapter One: The Wild Bunch. Tämä kattaa aika täydellisesti klassisen kokoonpanon tekoset. Jos mitä kuriositeetteja yhä puuttuu, niitä ei ainakaan Apulaissheriffi tarvitse. Tai sanotaanko, että ilmankin pärjää. Suosittelen lämpimästi.


Uskoakseni asia tuli tällä selväksi, Sweet Fanny Adams on aivan mahtava levy!

11 kesäkuuta 2020

KIRJAT - Suonna Kononen: Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt

Jos Apulaissheriffi olisi todellinen ammattini, stereotyyppisen arvauksen mukaan kuuntelisin varmaan lähinnä country-musiikkia. Eipä ole, enkä kovin paljoa kuuntele. Lajityyppiä edustaa hyllyssäni jokunen kymmenen yksikköä Johnny Cashia sekä nippu Jytäjemmareita, Freukkareita ja Huojuvaa Latoa. On myös yksittäisiä levyjä artisteilta, jotka ovat tunnetumpia muista ympyröistä.

Suonna Konosen möhkäle Mystiset metsätyömiehet ja keskikalja-cowboyt - Retkiä suomikantriin ja sen persoonallisuuksien pariin (Sammakko, 2018) liikkuu aiheen sisäpiirissä ja liepeillä. Juuri tuo liepeillä pyöriminen sai minut tarttumaan tähän lähemmäs 600-sivuiseen järkäleeseen.


Kuten näkyy, paksuutta riittää. Ei tuo sivumäärä pelottanut, vaan oletettu lukemisen hankaluus. Onneksi teos on painettu sen verran kevyelle paperilaadulle, että pystyin siitä vaivatta suoriutumaan peruslukuasennossa, selällään sohvalla.

Liepeillä. Voisi sanoa, että kaikki yllä nimeämäni kotimaiset orkesterit operoivat mieluummin siellä kuin genren niin sanotussa ytimessä. Puristisimmat country-diggarit saattavat hieman noille jopa nyrpistellä. Voi olla, että eivät pidä edes Cashia riittävän aitona.

Kononen tuo asian esiin heti alkuun ja saman tekevät monet kirjaa varten haastatellut taiteilijat. Sivuilla puhuvat tai ovat muisteloiden kohteena muiden muassa Kari Tapio, Matti Esko, Tuomari Nurmio ja Topi Sorsakoski. Eipä noista ketään osaa kantrimiehenä pitää. Silti hekin ovat saaneet osansa suomikantria pöyhittäessä.

Erityisen valaiseva on Ninni Poijärven kommentti aiheesta.

Suomessa voidaan sanoa että mä vihaan kantria ja sitten kuunnellaan sujuvasti J.Karjalaista!

Tämäpä se onkin teoksen opettavaisinta antia. Itse asiassa sama pätee minkä tahansa musiikkityylin kohdalla. Jos maailmassa olisi vaikkapa 85 "aitoa", yksittäistä genreä, näitten yhdistelmiä voisi olla 850 tai 85000 tai 8 miljoonaa 500 tuhatta.

Kukin yhtye, kukin laulaja kerää kuhunkin biisiinsä jonkinlaisen cocktailin perustyyleistä. Tämä tapahtuu tarkoituksella tai luultavasti useammin tarkoituksetta.

Poijärven sanomasta paistaa myös jossain määrin kantrin Suomessa osakseen saama huomion puute, jopa väheksyntä. Etenkin lukuisten vanhan liiton tekijöitten puheista huokuu vähintään aavistuksenomainen turhautuminen tähän. Useampi kuin yksi haastateltu kertoo halunneensa tehdä kantria enemmän kuin mitä kaupalliset realiteetit lopulta ovat antaneet myöten.

Lukiessani huomasin kyseisen asenteen hiukan löystyvän kirjan loppua kohden mentäessä. Se kun etenee suhtkoht aikajärjestyksessä vanhemmasta nuorempaan kaartiin. Kuinka ollakaan, Kononen kirjoittaa Tuomas Metsbergin (s.1982) kanssa poristessaan samasta.

Näissä sun kertomuksissa on vakuuttavaa se, että kun vanhemman polven kantrista kiinnostuneet laulajat harmittelivat, että ei sitä kantria saa Suomessa tehdä tai että ei se kantri myy, ei se ihmisiä kiinnosta, niin sä ja sun sukupolvesi vaan tekee.

Suonna Konosen lähestyminen teemaan on lehtiartikkelimainen. Monelle se saattaa olla suoraa paukutusta helpommin omaksuttava tyyli. Itseäni samalla peruskaavalla vedetyt juttutuokiot vähän vaivasivat. Tietyt asiat toistuivat ehkä turhan usein ihan yksityiskohtaisellakin tasolla.

Noilla varauksilla kokonaisuus jäi kuitenkin helposti plussan puolelle. Itselleni jo tuttujen turinoita nyt jaksaa aina lueskella, miksei siis normaalista poikkeavasta kulmasta katsellen. Entuudestaan uppo-oudoista tyypeistäkin löytyi muutama vallan herkullinen tarina, etunenässä Kari Mäkinen ja Tarja Merivirta.

Musiikin kyseessä ollessa tärkeimpänä seurannaisvaikutuksena voinee pitää sitä, että hyllyssäni seisoo nyt muutama uusi, kantria hivotteleva levy. Täysin kirjan vaikutuksille altistuneena tulin koekuuntelujen jälkeen tilanneeksi parit tuplakokoelmat Jarno Sarjaselta sekä ensimmäiset Los Olvidadosit. Vai pitäisikö sanoa Los Olvidadokset?

03 kesäkuuta 2020

LEVYT - The Meters: Rejuvenation

Jos kysyisi satunnaiselta, ei aktiiviselta musiikin harrastajalta mitä ensimmäisenä tupsahtaa mieleen funkista, saisi suurella todennäköisyydellä vastaukseksi "täh?", "jotain mustien discohumppaa" tai "James Brown". Kolmas ehdotus on jo varsin helposti hyväksyttävissä. Näin siitä huolimatta, että yksi artisti ei tietenkään voi kokonaista genreä määritellä, vaikka sitä jollekin edustaisikin.

Brownia pidetään souliin, jazziin ja rhythm and bluesiin pohjaavan tyylin kehittäjänä. Ensimmäiset funk-levytyksensä hän julkaisi 60-luvun puolivälissä.

Omalla tahollaan New Orleansissa omanlaistaan pioneerityötä teki The Meters, ehkä osin Brownin oppeihin nojaten. Ykkösalbuminsa he pukkasivat markkinoille 1969.

Kolme ensimmäistä Meters-LP:tä koostui pääasiassa instrumentaaleista. Levy-yhtiön vaihdoksen jälkeinen Cabbage Alley (1972) esitteli yleisölle hieman enemmän laulavaa orkesteria. Sitä seurannut Rejuvenation (1974) on jo yhtä kappaletta vaille sanoitettua tavaraa.


Eikös olekin aika 70-lukulaisen rempseä kansikuva? Sisältämänsä musiikin tyylisuunta voisi olla jo pelkän etukannen näkien arvattavissa. Olen tietenkin jäävi noin sanomaan, koska itse tiesin entuudestaan mistä on kyse, kun kannen näin.

Tarkkaan en muista kuinka mones Meters-kiekko tämä ilmestymisjärjestyksessä viides minulla oli, ei kuitenkaan ihan parin ensimmäisen joukossa. Siksi se olikin mukava yllätys jo tuttujen ja hyväksi havaittujen jälkeen. Pidän nimittäin tätä yhtyeen ehkä tasokkaimpana saavutuksena.

Apulaissheriffin antennit ovat vastaanottavaisia oikealla tavalla sykkivän tanssimusiikin suhteen. Tanssi en, mutta nautiskelen kuunnellen. Se mikä sykkii oikein on mahdoton määriteltävä. Eikä tämä ole yhtään kummempi juttu kuin se, että vain murto-osa rockista, bluesista tai mistä hyvänsä iskee tajuntaan sen verran positiivisesti, että niitä ihan fyysisenä tuotteena kehtaa haltuunsa ottaa.

The Metersin vahvuutena on soittimensa riittävän perinpohjaisesti hallitsevien yksilöiden saumaton, rytmiä tukeva yhteispeli. Sovitukset ovat simppeleitä perustuen taitoon ja ajoituksiin, ei niinkään massaan tai oveliin jippoihin.

Jalkapallokentälle vietynä The Meters pelaisi luultavasti kuten vuoden 2010 Espanjan maailmanmestarijoukkue. Tasapainoisesti joka osa-alueella, koko joukkueella ja täysin vailla tylsyyttä.

Zigaboo Modelistessa yhtyeellä oli laulava rumpali. Vastikään kehuin pystyyn Led Zeppelinin John Bonhamin ja vähän aiemmin lyhyemmin Hurriganesin Remu Aaltosen. Kolme tonttinsa liki moitteetta hoitanutta kapuloijaa nämä. Keskinäinen vertailu olisi samaa tasoa kuin pistää järjestykseen huippufutari, huippuampuja ja huippupurjehtija.

Omalla alallaan, funk-patteristina Modeliste asettuu oman, valitettavasti suht' vähäisen genren tuntemukseni perusteella keulille. Rejuvenationilla ei ole raitoja, joilla hänen tekosistaan tulisi sanomista. Loistamaan hän sen sijaan yltyy monesti, People say ja Just kissed my baby ehkä parhaina esimerkkeinä.

Päävokalistin pestiä Modeliste jakoi kosketinsoittaja Art Nevillen kanssa, joka muutamia vuosia myöhemmin perusti veljiensä kanssa The Neville Brothersin. Soittopuolella hänen osakseen jäi ainakin tällä albumilla väritellä äänimaailmaa hallitsevampien intrumenttien taustalla.

Koskettimet eivät todellakaan ole levyllä järin isossa roolissa. Tämä mielessä olisi vallan mielenkiintoista kuulla miksaus, josta ne olisi jätetty pois. Veikkaan, että oltaisiin menetetty osa sellaista rikkautta, mikä nyt jää huomaamatta ja huomioimatta.

En siis ala yhtään enempää vähättelemään Nevillen panosta. Ja onhan siellä pitkä It ain't no use, jonka edetessä kukin antaa vuorollaan palaa oikein urakalla, myös Neville.


Kitaristi Leo Nocentelli saa edellä mainitulla lähes 12-minuuttisella siivulla sooloaikaa ruhtinaallisesti alkuminuuttien kuluessa. Hauska kuulla. Tärkeintä antia hänen osaltaan on kuitenkin rytmikitarismi. Funk mielletään kai yleisesti basson ja rumpujen tahdittamaksi musiikiksi. Melko usein lisää groovea puhalletaan torvin.

Tottahan tuo toki on, mutta kyllä minä melkein, jos en vaadi, niin kaipaan seuraksi myös asiansa osaavaa kitaran käpistelyä. Se ei tarkoita sinne päinkään samankaltaista paahtoa kuin vaikkapa rockissa. Lähempänä oltaneen reggaessa vallalla olevaa tapaa rytmittää biisejä, mutta ei ihan sielläkään.

Nocentelli klaaraa homman moitteetta. People sayJungle man ja Hey pocky a-way passaavat näytekappaleiksi tässä mielessä.

George Porter Jr. on sitten se Metersin basisti. Eikä totisesti ole mikään statisti. Oman soolonsa paukuttelee hänkin It ain't no usessa. Sitä monin verroin merkityksellisempää on hänen perustyöskentelynsä läpi koko kolmevarttisen, minkä Rejuvenation kestää.

Kolmannen kerran raahaan esille avausraidan People say, nyt kuuntelulinkin kanssa. Rummuilla lähdetään ja kitara seuraa. Jo näillä keinoin Modeliste ja Nocentelli saavat aikaan jotain, joka ulkomaaksi kuuluu funky groove, suomentaa ken kykenee. Siitä huolimatta täytyy odottaa mukaan Porter Juniorin sormeilemat alaäänet, ennen kuin päästään täyteen vauhtiin. Nevillen urkua ja sähköpianoa (?) vielä plus laulut päälle ja meillä on mestariteos.

Love is for me ei syki muun materiaalin tavoin, vaan on ihan mukiinmenevää soulia. Loving you is on my mind on otsikkonsa toistoa vaille instrumentaali ja tyyliltään jonkinlaista jazzahtavaa easy listeningiä, mutta ilman muuta laadukasta sellaista.

The Metersin arvostuksesta kielii muun muassa se, että Red Hot Chili Peppers versioi African nimellä Hollywood 11 vuotta alkuperäisen jälkeen. Enkä suuren suureksi moitteeksi lue myöskään Mick Jaggerin myöntämää epävirallista titteliä "the best motherfucking band in the world".

Täysin Jaggeristä riippumatta totean, että Rejuvenation on aivan mahtava levy!

02 kesäkuuta 2020

LEVYT - J.Karjalainen: Keltaisessa Talossa

On erilainen tapaus tämä Keltaisessa Talossa (1990). J oli lakkauttanut Mustat Lasit ja oli ilmeisesti jonkin sortin välitilassa. Ei ehkä vielä tiennyt mitä seuraavaksi tulisi tapahtumaan. Saattoipa kyseessä olla jonkinmoinen terapiatyö. Tuon ajan musiikkilehdistä voisi tarkistaa mikä oli homman nimi, mutta kun minäkin pökkelö olen aikaa sitten omani hävittänyt.

Tätä tehdessä Karjalaisella ei ollut takanaan vakioryhmää. Keltaisessa Talossa on nauhoitettu parin vuoden aikana kotona Helsingissä ja "mökillä" Kosken asemalla, siinä keltaisessa talossa. Vain rummut ja saksofonit napattiin nauhalle studiossa.

Jännä yksityiskohta tuokin. Tavallisempaahan on ensin äänittää pohjat, joissa rummut ovat olennaisessa osassa. Tässä tapauksessa pohjarytmit vetaistiin useimmiten Hammondilla tai Yamahan DX-7:llä. Otteita muutenkin omaperäisestä soitinnuksesta nähdään CD:n sisäkannesta.


Dorbo ja madoliini, heh heh.

Bändiä siis ei ollut. Tämä on J.Karjalaisen soolo, jolla käy soittamassa kuka mitäkin ja missäkin. Nimilistalla on paitsi tuttuja Mustista Laseista, myös muita muusikoita ja esimerkiksi Jukan vaimo, näyttelijä Kati Bergman. Hänet muistan Mutapainin Ystävät -sketsisarjasta. Koko revohka:

  • Mongo Aaltonen - congat, bongot ja muut perkussiohärpäkkeet
  • Kati Bergman - taustalaulu
  • Janne Haavisto - rummut
  • Olli Haavisto - dobro
  • Seppo Kantonen - koskettimet, haitari
  • Pekka Lehti - basso
  • Ufo Mustonen - viulu
  • Miikka Paatelainen - kitara
  • Arto Tamminen - kitara
  • Jukka Tuovinen - saksofoni

Veljeksistä Olli vierailee tällä kertaa vain yhdellä kappaleella, Janne yhtä vaille kaikilla. Itse kapellimestari soittaa sitä sun tätä ja laulaa. Taas kaipaisin Soundi-arkistoa varmistaakseni sanottiinko häntä tämän seurauksena Perniön Princeksi kuten muistelen.

Yhtenä erikoisuutena levyn historiaan liittyy se, että Karjalainen taiteili etukannen kuvan omin käsin. Se nyt vielä mitään kummallista ole, mutta kun työstä otettiin sadan kappaleen vedossarja ja siitä valtaosa myytäväksi levyn ostajille.

Hankin aikoinaan LP:n melko tuoreeltaan ja kyseinen lisäsatsaus ei käynyt lähellekään mielessäni. 900 markkaa opiskelijan pussista olisi ollut aivan liikaa moiseen. Voi minua poloista. Mikähän mahtaisi vedoksen arvo olla tänä päivänä? Tosin, en kyllä lähtisi ihan halvalla myymään, jos olisin teoksen tuolloin hankkinut ja tähän päivään asti saanut säilytettyä.


Että semmoisen kotidemoalbumin meni sitten valtakunnan suurimpiin nimiin vuonna 1990 jo laskettava muusikko väsäämään. Varmaan syntyi heppoista tai vähintäänkin epäilyttävää jälkeä kaltaisellaan harrastelijamaisella puuhastelulla. Ei veikkoset! Syntyi Apulaissheriffin makuun yksi Karjalaisen parhaista.

Soisin kaikkien meritoituneiden tekijöiden aika ajoin toteuttavan asioita samalta pohjalta. Epe Helenius Poko Recordsin puikoissa sanoo nähneensä etukäteen, että nyt ei tule menemään kaupan sellaisia määriä mihin oli totuttu. Hän kuitenkin antoi julkaisuluvan ja hyvä niin. Oikeaan osui myös menekin suhteen.

J:n musiikin peruspilarit (blues, soul, country, rock, pop) ovat vähäisemmässä asemassa normituotantoon verrattuna. Soppaan on ympätty vaikutteita aivan USA:n eteläosista ja rajan takaa Meksikosta, ellei vieläkin etelämmästä. Tyylilajit kuten cajun ja zydeco eivät ole vahvuusaluettani, joten jätän ottamatta enemmän kantaa. Lisäksi mukana on kotikutoista sirkushenkeä, ks. Markkinapaikalla.


On oikein tervetullut tunne, kun ei huvita isommin diipadaapailla yksittäisistä biiseistä. Ehkä se kertoo musiikin voimasta, että ne pistävät kuuntelemaan itseään tavallista tarkempaan. Ja sehän riittää. Yleisilme on kirkas ja miltei joka kerta tähän tartuttuaan huomaa tulevansa paremmalle tuulelle.

Hilpeästi kupliva Pompi, Zombi! edustaa positiivisen levyn positiivisinta laitaa. En yllättyisi, mikäli maestro paljastaisi tätä sovittaessaan innoittuneensa jamaikalaiskaksikko Sly & Robbien elektronisesta karibialaismeiningistä.

joo leidiis änd tsentlemaa
nyt ruvetaan tanssimaa

Kaupan päälle tempaistaan vielä toiseksi näytteeksi Joulukortti Riosta. Arto Tamminen kitaroi jalustalle nostettavan hienosti. Kannuissa on Janne, Mongon soittimina tällä numerolla hiekkaputki ja quijada (selvittäkää itse, jos kiinnostaa). Seppo Kantonen tunnelmoi Wurlitzerilla, jonka oletan sähköpianoksi. J:n arsenaalista raidalle pääsi komppikitara, DX-7, kalimba, haitari ja laulu.

Joulukortin tekstin kaiho Brasilian lämmöstä kotimaan pakkasiin on käsinkosketeltavaa. Karjalainen tunnelmamaalarina on nyt vahvimmillaan. Niinpä lopun yllätys paukahtaakin naamalle kuin Anders "Masken" Carlssonin osuma ajassa 59:29. Lauluhan on suorastaan nerokas. Sävelletty mestarinovelli. 

J itsekin on Poko Recordsin historiikin mukaan suurin piirtein sitä mieltä, että Keltaisessa Talossa on aivan mahtava levy!