30 toukokuuta 2020

LEVYT - Led Zeppelin: II

Tarkoitukseni on taas jupostaa eräästä kiistattomasta klassikosta. Tohdinpa melkein arvella, etten jää kaikkein pienimpään vähemmistöön kohottaessani kuuluisan jytäkvartetin tekosista keulille juurikin albumin Led Zeppelin II (1969).


Yhtyeen ensimmäinen LP oli vielä seissyt vähintään puolireisiään myöten bluesissa ilmeisten hard/heavy rock -elementtien vasta hieman nostaessa päätään. Uhkarohkeasti heitän arvionani, että Zeppelinin kakkonen oli kautta aikojen ensimmäisiä "oikeita" hevilevyjä. Samalla tunnistan, että onhan se liian yksioikoinen kaneetti, vaikka Heartbreaker on niin perushevanderi kuin olla voi.

Led Zeppelin jos mikä oli orkesterina vaikeasti lokeroitava tapaus. Kaiken kukkuraksi tyyli tuppasi tietyissä raameissa elämään ajan saatossa. Jos jatkan kakkosen epätoivoista kategorisointiyritystä, sanotaan sitten sen olevan heavya, bluesia, folkia ja progea, tarkoituksella tuossa järjestyksessä.

Vähissä ovat II:lla kappaleet, jotka kulkisivat alusta loppuun samaa rataa. Musiikin teoriaa tuntevat klausjärviset (arvostan edesmennyttä KJ:tä) varmasti osaisivat kuvailla asiat oikeammilla termeillä. Apulaissheriffi tyytyy toteamaan, että on tieten osia ja välikkeitä. Kunhan ei osakkeita, ja oikeastaan mitä väliä mitä. Tempo, tunnelma tai tyyli muuttuu aika monessa biisissä väliin tyystin toiseksi.

Tiesittekö, että 1.6.79 Rhodesiasta tuli ennen Zimbabweksi nimeämistään väliaikaisesti Zimbabwe Rhodesia? En minäkään. Historiallinen fakta ei liity tähän juttuun muuten kuin noilla numeroilla 1679.

8 istuu myös melkein samaan joukkoon. 8 tarkoittaa rumpusoolostaan tunnettua Moby Dickiä. Mielestäni se olisi huippu ilman sitä kolmen minuutin sooloa. Rummuthan luetaan rytmisoittimiin. Jos joku tahkoaa niillä soolon, mielelläni ottaisin vastaan pelkän taitojen esittelyn sijasta taitojen esittelyä rytmissä. Moby Dick ei ole koko mitaltaan sitä mitä haen.

Mikäli lukija äskeisen perusteella kuvittelee minun mollaavan Bonhamia, on pihalla kuin lumiukko. Etenkin 1679:llä hänen takomisensa jyrää lailla... tiejyrän. Suosittelen lämpimästi kuuntelemaan koko II:n rumpalin lippalakki päässä. Siinä saattaa huomata, että jakkaralta käsin tapahtuu hirvittävän paljon hienoja asioita. Nahka paukkuu ja pelti rämisee kuten hyvä on.

1679 muodostaa muutenkin sellaisen nelikon, että oksat pois ja havut hiiteen ladulta.


1) Whole lotta love. Heavy rockin historian peruskallioon pultatun rymistyksen tunnistaa puolessa tahdissa, ellei jopa pikemmin. Pagen alkuriffi lukeutuu voimakkaimpiin koskaan soitettuihin. Jones tulee sisään, Plant tunnistettavine äänineen myös.

Lentoon lähteäkseen raketti vaatii Bonhamin panoksen. Se saadaan ja sitten mennäänkin ja lujaa. Vain hetki, ja taannutaan puolentoista minuutin häröilyjaksoon. Ja milläpä sieltä palattaisiin järkevien kirjoihin, ellei Bonhamin tykityksellä. Pagen soolo. Lisää jytinää. Toinen vähemmän sekava hidastus. Loppurynkytys. Huh!

Pitää ymmärtää, että Whole lotta love on Zeppelinin näkemys vanhasta Willie Dixonin teoksesta You need love. Tämä kirjoitti viime vuosisadan puolivälin aikaan ja jälkeen musiikkia useille Chicago bluesin kermaan kuuluneille levyttäen jotain omallakin nimellään. Muddy Watersin originaali on hyvä tarkistaa, jotta sukupuu taakse päin olisi edes yhden haaran osalta yhden pykälän verran hallussa.

Osapuolten välillä on syystäkin käyty oikeutta, koska brittinelikko alkuun kreditoi biisistä vain itseään. Seurauksena oikeus on voittanut taas ja Dixon saanut nimensä tekijälistaan sekä mojovan korvauksen ansioistaan.

6) Living loving maid (she's just a woman). Mukavaa, että II:lla on edes tämä yksi simppeli ralli. Siinä on vaivatta aistivinaan janttereitten arvostuksen vanhaan rock and rolliin ja rockabillyyn. Elkää kysykö miten. Myös 60-lukulaisen meiningin olen erottavinani. Rullaa niin vietävästi. Muistakaa tarkkailla rumpuja.

Se on jännää, kuinka nuo vaikutteet muka löytää, kun on riittävästi kuunnellut tätä ja kaikenlaista edeltävää sekä lukenut ukkojen kertomaa. Page sanoo jossain "rockabilly" ja harrastelijan aivot virittyvät huomaamaan asian jostain yksittäisestä kappaleesta, joka päällisin puolin ei huitele samassa läänissäkään.

7) Ramble on. Plant sai kuulema innoituksen tekstiin J.R.R.Tolkienilta, mikä sopii erinomaisesti folkahtavan rauhalliseen alkuun. Ja miksipä ei sopisi samalla lailla myös vauhdikkaampiin ja raskaampiin pätkiin, joitten kohdalla on jälleen syytä virittää kuuloelimet lyömäsoitinten poimintaan.

Page väläyttelee kitaraosaamisensa eri puolia anteliaasti. Jonesin rooli on hillitty, mutta kyllä hän painelee tässäkin kilometrin matkan perusbasistin edellä. Plant on Plant.

9) Bring it on home. Tällä on samankaltainen tausta kuin 1:llä. Willie Dixonin (taas) sävellyksen esitti alun perin Sonny Boy Williamson II, mikä versio tuossa ensin tsekattavaksi. Vahvaa bluesia huuliharpun kera.

Zeppelinin näkemys seurailee samaa polkua aina Plantin puhaltamaa munnaria myöten. Ajassa 1:43 käynnistetään taas hevikekkerit. Apulaissheriffin papereissa tässä on vahvasti potentiaalia Zeppelinin parhaaksi koko ura huomioiden. Page ja - kyllä kyllä - Bonham ovat ne pylväät, jotka vahvimmin tätä kannattelevat.

Loppuun vielä paluu alun tunnelmiin ja se on siinä: Bring it on home.


Vielä kannattaa huomioida Jonesin jazzahtava bassottelu The lemon songilla. Tässäkin tapauksessa Bonham loistaa. Rytmikaksikon yhteistyö on erityisen nautittavalla tasolla.

Pikku hiljaa kuluneeksi muuttuvaa slogania lainaten, Led Zeppelin II on aivan mahtava levy!

27 toukokuuta 2020

UUTUUSLEVYT: Ismo Haavisto: Hard Stompin' Blues

Ismo Haavistolta on tullut uusia levyjä ulos aina parillisina vuosina siitä lähtien, kun hän alkoi julkaista niitä oman Lake Water Recordsin kautta. Viimeisin ilmestys Hard Stompin' Blues (2020) on niin tuore tapaus, että höyry vielä nousee.

Odotukseni uutuutta kohtaan olivat jokseenkin korkealla; siinä määrin vakuuttavaa jälkeä olivat esitelleet sekä blogissa jo vouhottamani Mean Blue Train (2014) että varsinkin The Blues Has Chosen Me (2018). Noitten välissä Lahti Big Bandin kera pyöräytetty Fire Breath (2016) on vielä tutkailematta.


Ennen pitemmälle meneviä vertailuja tulkoon tiettäväksi, jotta Hard Stompin' Blues on, jos ei eri puulajista, niin ainakin erilaisin työkaluin veistetty kuin vuosien -14 ja -18 kiekot. Nyt ei soita trio, vaan mies. Vuorossa on puhdasverinen soolotyö. Yksittäisiä kappaleita on toki toteutettu samaan tapaan aiemminkin.

Haaviston tapauksessa soolotuotanto tarkoittaa laulua, kitaraa, huuliharppua ja jaloin työstettyjä perkussiovälineitä (stompbox ja jalkatamburiini). Päällekkäisäänityksiä ei käsitykseni mukaan tehty. Se minkä kuulet, on vedetty sisään sellaisenaan artistin kotistudiolla. Kuulostaa silti paikoin bändiltä, eikös vaan.

Järkälemäiseksi yllätykseksi ei voi laskea sitä, että kerrotunlaisella metodilla syntyi enimmäkseen vanhalta Amerikalta lujasti tuoksahtavaa country bluesia. Vain äänityksen puhtaus ja vokalistin tunnistettava suomiaksentti paljastavat, ettei nyt liikuta sotien välisessä ajassa Mississippin deltalla. Totta kai toisenlaistakin olisi kyseisellä menetelmällä voinut tehdä, mutta artistin historiaa hieman tuntien tuntuu maailman luontevimmalta asialta, kun kakku on tämmöinen.

Ja onhan se vaan taas hyvä. Yhdeksän omaa ja kolme lainattua pläjäystä. Jälkimmäisistä nostan Blind Lemon Jeffersonin Black horse bluesin, josta kenen tahansa aloittelevan blues-kitaristin kannattaa ottaa mallia siitä kuinka vanhalle teokselle voi tehdä kunniaa. Siinä, kuten muutamalla muullakin siivulla Haaviston laulu on totuttua karheampaa. Hieman Charley Pattoniin ym. vivahtavaa kurkkusäröä on havaittavissa.

Albumi sisältää niin tasaisen hyvää tavaraa, että on mahdoton sanoa missä on se heikoin lenkki, josta kettinki päistä vedettäessä katkeaisi. Tiedä vaikka hajoaisi kahteentoista pätkään.

Mainoksia lukuunottamatta en muuta suoratoistoista löytänyt, joten jääköön tällä kertaa näyte esille panematta. Uskokaa sanaani, kun väitän tarjolla olevan mitä parhaiten vedettyä yhden miehen bluesia. Onkohan moista koskaan maassamme paremmin tehtykään?

Suosittelen vahvasti.

Niin, se vertailu bändilevyihin. Musiikkimakuni on tällä hetkellä himpun verran enemmän niitä suosiva. Hihasta vedetyllä arvauksella viitenä päivänä viikossa nostaisin ne tämän yläpuolelle. Sen jälkeen jää ne pari päivää, jolloin Hard Stompin' Blues vetää pitemmän korren.

25 toukokuuta 2020

LEVYT - Tehosekoitin: Rock'n'Roll Monster Movie Show

Kotimaisen rock-, pop- ynnä muun musiikin 90-luvun genresurffari Tehosekoitin selvisi hengissä vielä tämän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen ensimmäiset vuodet. Kuuden pitkään soivan joukosta pystyisin poimimaan pari esimerkkiä yhä vaan jatkuvaan parhaitten levyjen sarjaani. Selkeimmin sinne istuu Rock'n'Roll Monster Movie Show (2000).

Tarkennettuna 6 oli suomenkielisten studioalbumeiden lukumäärä. Lisäksi putkahti yksi live ja yksi englanninkielisiä versioita sisältävä kiekko.

Kyseisen orkesterin kohdalla maininnan ansaitsevat vielä lukuisat sinkut ja EP-mittaiset tuotokset. Tämä siksi, että niille varsin usein lätkäistiin muualla julkaisematonta tavaraa; syy miksi omistan joukkiolta niinkin monta (?) kuin kolme CD-EP:tä.


On myönnettävä, että Rock'n'Roll Monster Movie Show tuntui heti ilmestymisensä jälkeen vielä kovemmalta kuin tänään. Sen voisi kuvailla iskeneen kuin ne Korkeajännitys-sarjiksen kuuluisat miljoona volttia.

Jännite on vuonna 2020 aavistuksen laskeneenakin edelleen satoja tuhansia voltteja. Siispä paikka juttusarjassa on perusteltu, valtaosa (nyky)rokista kun ei antaisi sätkyjä edes paimenpojan lankaan pissimisen vertaa.

Sarjakuvista puheen ollen, en liene ainut ihminen maailmassa, jolle Tehosekoitin edustaa jollain lailla niiden maailmaa. Bändin ilmaisun voi ajatella olevan sarjakuvallista sekä kuultuna että nähtynä. Kansitaide on tässä tapauksessa sitä nähtynä, kokonaisvaltaisesti edestä, takaa ja sisältä.


Tiedä sitten kuinka suuri osuus kaikessa oli itseironialla ja paljonko oli totista totta. Itse haluaisin ajatella ensin mainitun osuuden suurehkoksi. Toisaalta tiedän - tai vähintään luulen tietäväni - jätkien olleen musiikkinsa kanssa sata lasissa. Varmasti rakensivat ja esittivät he laulujaan tosissaan, jos eivät ehkä totisena.

Jos toiminnassa sitä ironiaa oli, se ei missään vaiheessa kääntynyt parodian puolelle. Mielestäni.

Ajatelkaapa tämän levyn nimeä. Rock'n'Roll Monster Movie Show. Päätöksen synnyttyä on täytynyt leukaperissä värähdellä aika huomattavia virneitä ja silmäkulmissa välähdellä rutkasti pilkettä. Anteeksi molempiin suuntiin vertailuni, mutta niin ikään Lahdesta paljon aiemmin singahtaneen Sleepy Sleepersin aivoituksena näin otsikoitu teos olisi kohtalaisen isolla varmuudella ollut parodiaa.

Tehosekoitin välttyy samankaltaiselta arviolta jo pelkästään kaikinpuolisen taitonsa ansiosta. Muutamaa poikkeusta lukuunottamatta sävellykset ja sovitukset klaarasi suvereeniin tapaansa Matti Mikkola, sanoitukset taas laulaja Otto Grundström. Jälki etenkin sovitustyön seurauksena on huimaa ja eri tyylilajien maastoissa sujuvasti samoavaa.

Ehkä yltä paistaa läpi arvostukseni nimenomaan Mikkolan tekemiseen. Hän oli vielä edellisvuoden Freak Out -CD:llä istunut kannupatteriston takana ja ottanut sen jälkeen hoitaakseen kakkoskitaristin toimen. Mikkolaa saanemme vuolaiten kiittää monipuolisuudesta, joka näkemykseni mukaan nosti heidät useimpien aikalaistensa yläpuolelle.

Koska yksi mies ei yhtyettä tee, tarvittiin luonnollisesti muita. Vuodesta 1992 lähtien basso oli ollut Hannu Kilkin ja kitara Ari Tiaisen hyppysissä. Rumpukapulat oli vastikään ojennettu Tero Sundellille.

Vokalistina mainio Otto veti ohessa rokkikukon roolia. Ymmärtääkseni hän onnistui kylvämään naisnuorison joukkoon sen verran taikapölyä, että vaste oli enemmän Elviksen kuin vaikkapa (mitenkään väheksymättä) Reijo Taipaleen kokeman kaltaista.

Lätyn soundimaailma vaihtelee jyhkeästä kuulaaseen, rosoisesta ilmavaan. Tämäkin alleviivaa yksitoikkoisuuden puutosta. Aina painetaan kulloisenkin kappaleen ehdoilla. Metsään tai edes sinne päin ei mennä lainkaan.


Seuraa muutama poiminta puhtaasta tusinasta.

Minne jalat kuljettaa on reggaehtava kulkuriralli. Jostain syystä tästä tulee mieleen Tuomari Nurmio, vaikken hänen muistakaan kyseisen kaltaista humppaa ikinä levyttäneen. Ehkä vaikutelma kumpuaa Oton laulusoundista.

Tulkoon mitä vaan on kuin suoraan Guns N' Rosesin voimaballadivalikoimasta. Kitara ujeltaa hyvin slashimäisenä. Yhtyettä koskaan näkemättä olen valmis syömään hatullisen perunoita (viikossa), jos ei aikoinaan sytkärit tämän tahtiin yleisössä keinuneet.

Pyydä tähdet taivaalta keinahtelee latinovaikutteisena svengipalana, jota perusinstrumenttisetin jatkona maukastavat tyylillä kokonaisuuteen istutetut torvet ja piano. Tämä on albumin eittämättömiä kohokohtia.

Avausraita Kaikki nuoret tyypit lienee "se" biisi. Ainakin se pukattiin kauppoihin esimaistiaisena ja soi taajaan radiossa. Erinomaisen tarttuvalla kertosäkeellä varustettu 70-lukulainen purkka sisälsi toisaalta muhkeaa riffittelyä, toisaalta imelää, mutta niin toimivaa jousisoitantaa.

Reunalla lukeutuu popahtaviin kappaleisiin, jotka erottuvat massasta, tässä tapauksessa muun muassa rouhean basisminsa myötä. Lähelle hölkkäkomppinen Maailma on sun loistaa viuluineen.

Ja sitten on täydellinen hard rock Pakko olla röyhkee, josta AC/DC:kin olisi ylpeä.

Eiköhän me sovita, että Rock'n'Roll Monster Movie Show on aivan mahtava levy!

19 toukokuuta 2020

LEVYT - Neil Young & Crazy Horse: Ragged Glory

Country home rävähtää käyntiin Neil Youngin tunnusomaisilla silpaisuilla ja perillä ollaan välittömästi. Koukuttava riffi kietaisee pauloihinsa alta aikayksikön ja saa Crazy Horsen tuekseen ennen kuin kymmenen sekuntia täyttyy.

Tämän jälkeen ei ole kyyti kylmää. Se on täsmälleen sitä minkä ainakin minä tähän poppooseen yhdistän: hämyrokkia, jossa sinällään yksinkertaiset pohjat toimivat alustana venytetyille jamitteluille. Se tarkoittaa pitkiä, näennäisen yllätyksettömästi kompattuja vetoja, joissa pääosaa näyttelee sankarimme pitemmän päälle kohtalaisen tunnistettava sähkökitaran vingutus.

Tämä on musiikkia, joka karkoittanee suuren joukon kuulijoita tiehensä. Nämä vedonnevat tylsyyteen ja mitäänsanomattomuuteen siirtyäkseen omien suosikkiensa pariin. Suosikkien, jotka saattavat olla vaikkapa nykypäivän äärituotettuja, sata tuhatta päällekkäistä raitaa sisältäviä puuromössö"rokkeja", joitten päälle kiekuu joku persoonaton laulaja auto-tunella viritettynä.

No heillä on siihen oikeus ja näin olkoon. Apulaissheriffille kelpaa Youngin kieunta, joksi toki vanhan herrankin laulua voi hyvällä syyllä toisinaan kutsua. Ei tosin juurikaan tällä kolmenkymmenen vuoden takaisella mestariteoksella Ragged Glory (1990).


Ragged Gloryn mankeloimista nyt puoltaa se seikka, että joittenkin huhujen mukaan tänä vuonna tulisi osa 2 aiheesta, tai mahdollisesti uusi, laajennettu painos alkuperäisestä. Tällaista ennakkotietoa Young levitti itse pari vuotta sitten omalla Archives-sivustollaan. Itse asiassa silloisen arvion mukaan päivänvalon piti paistaa Ragged Glory II:lle jo vuonna 2019.

Jatko-osaa ei ole mainittu tässä NME:n huhtikuisessa jutussa, jossa sentään kerrotaan useammasta loppuvuoden julkaisusta kuin yllä kuvailemani nykypumput saavat kauppoihin vuosikymmenessä. Olkoonkin, että kyseessä olisi pelkästään vanhaa kamaa.

Johtopäätöksenä voi todeta, ettei minulla ole minkään valtakunnan käryä, koska saamme lisää Rähjäistä Kunniaa soittimiimme. Jos tämän ukon kanssa jotain onkin oppinut, niin sen ettei mihinkään voi luottaa ennen kuin näkee. Lähihistoriassa etenkin isojen box settien julkaisuaikataulut ovat venyneet ja paukkuneet kuin Olkiluodon kolmosvaiheella konsanaan.

Mutta menenpä takaisin jo saatavilla olevaan musiikkiin ja teen sen omine mielipiteineni, kuten aina. Yhtä juhlaa ei sentään ole tämäkään teos. Maagisen avauksen perään on sijoitettu kaksi vähemmän innostavaa raitaa, jotka muodostavat suvantoa jo näin aikaisessa vaiheessa.

Numerot neljä ja viisi Over and over ja Love to burn jatkavat siitä mihin Country home jätti ja vyöryvät päälle tavarajunan väistämättömyydellä. Taas on hämyä.

Se vaan on jotenkin niin hienoa, kun kappale esitellään peruskuvion ja laulun voimin ja sitten annetaan mennä. Soolo-osasta kehkeytyy pitkä jammailu, joka jonkun minuutin kuluttua päättyy ja palataan seuraavaan säkeistöön.

Tuollaista on meininki parhaimmillaan Niilon kanssa, kun Crazy Horse on messissä. Se vaatinee etenkin livenä bändiltä lujasti sinniä ja rakkautta lajiin, että jaksaa minuutista toiseen runtata samaa sävelseinää pienin vaihteluin ja seurailla mitä maestro milloinkin suvaitsee tehdä. Lopettaako kitarasoolon esimerkiksi viiteen minuuttiin vai jatkaako vielä tovin.

Onneksi tuollaisia muusikoita oli ja on. Vuosimallin -90 Hullu Hevonen oli Ralph Molina (rummut), Billy Talbot (basso) ja Frank "Poncho" Sampedro (kitara). Kaikki osallistuivat taustakuoroon. Molina ja Talbot olivat remmissä yhä viime syksyn Coloradolla, josta kirjoitin tuoreeltaan sen ilmestyttyä.

Love to burnin mitta on kymmenen minuuttia, jolla pääsee lätyn toiseksi pisimmäksi. Pisin ja paras on vielä tulollaan.

Ennen sitä orkesteri raapaisee mm. epävireisten taustahuutojen sävyttämän, räkäisen garage-version Don & Deweyn Farmer Johnista. Young on sellainen seppä takomaan lauluja, että hänen kymmenille pitkäsoitoilleen ei liiemmin ole covereita ripoteltu. Tuossa kuitenkin yksi.

Toinen merkillepantava asia on, että Neil on aina ollut albumityyppi. Hän on kertonut rakentelevansa pääasiassa albumeja, eikä niinkään biisejä. Singlejä on koko uran aikana lohkottu perin maltillisesti tuotannon laajuuteen nähden.

Reipastahtinen ja hyväntuulinen Mansion on the hill on käsittääkseni ainut tältä levyltä napattu, kuluttajien saataville päätynyt sinkku (ellei niitä ollut kaksi). Se feidataan alas alle viiden minuutin, ihan kuin paahtaminen olisi taas jatkunut pitempäänkin, mutta jostain syystä haluttiin jättää se siihen.


Ragged Glory on ilmeisesti ollut tekijälleen tärkeä tuotos tai/ja mielestänsä oivasti onnistunut. Sen materiaalia on siinä määrin laajalti käytetty myöhemmin konserttitilanteissa.

On tietenkin ymmärrettävää, että seuraavan vuoden Weldin kattauksesta liki kolmannes oli peräisin täältä. Sen sijaan selkeämpi todiste arveluni taakse on, että myös tupla-CD Earthin (2016) kuudestatoista raidasta kolme tuli näinkin kaukaa.

Saman vuoden Suomen konsertissa peräti joka kuudes esitys (4/25) oli näitä 26 vuotta aiemmin studiolevytettyjä, vaikka äijällä oli takanaan noin 40 albumin katalogi. Vaikka Neil teki tuon kiertueen Promise Of The Realin kera, oli meno huomattavan crazyhorseaanista.

Tunnin urakan viimeisenä kuultavana löytyy luontoa ylistävä ja kunnioittava sekä siitä huolta kantava Mother Earth (natural anthem). Virsimäinen julistus pitää sisällään raskasta asiaa.

respect Mother Earth
and her giving ways
or trade away
our children's days

Jotten vajoaisi pateettisuuteen ja heittäytyisi hullunsokeaan ylistykseen, kerron siitä pisimmästä vain, että se se vasta on kaikkien NY&CH-rypistysten äiti ja isä, vaikka ajattomia klassikoita olivat saaneet aikaiseksi jo 60-luvulla. Mainitsemani Helsingin keikan varsinainen osuus ennen encorea päättyi juuri siihen.

Biisiin tiivistyy aika paljon sitä mitä yhtye johtajineen ja pelkkä johtaja itsessään on aina ollut. Jos on rapiat 10 minuuttia aikaa, niin antaa soida. Love and only love.

Ryökäles, että Ragged Glory onkin aivan mahtava levy!

18 toukokuuta 2020

SOITTOLISTAT - Suomeksi

Alkaa olla blogissa sen verran juttuja ja niissä musiikkilinkkejä, että näin tarpeelliseksi rustata valituista paloista niin sanotusti aivan mahtavan soittolistan. Tämä mielessä niputin 12 ensimmäisellä kotimaisella esitettyä, täydet pisteet ansaitsevaa kappaletta samaan pakettiin. Se löytyy tietty Spotifystä ja suosittelen nyt vankasti sen kimppuun käymistä.

En vastaa mahdollisista kuulijan kokemista pettymyksistä. Sen sijaan onnittelen hyvästä mausta / tuurista, jos joku onnistuu pitämään koko listasta yhtä paljon kuin Apulaissheriffi, eli aika lailla.


Ei kun tukka taakse ja Spotify-tunnuksilla luukuttamaan Suomeksi-soittolistaa.

15 toukokuuta 2020

LEVYT - Hurriganes: Roadrunner

Puran atomeiksi Hurriganesin albumin Roadrunner (1974).

Biisit: huippua. Todiste #1: Tallahassee Lassie.


Rummut, basso, kitara, laulu: huippua. Tuotanto: huippua.


Kansi: huippu.


Merkitys: monumentaalinen. Vaikutus: massiivinen.

Henki: rock. Korjaan: Rock.

Jotkin asiat ne vaan eivät lätisemällä parane tai muuksi muutu, siispä Apulaissheriffin napakka tiivistelmä yllä esitetystä kattavasta, monitaiteellisesta ja yhteiskunnallisesta, ehkä aavistuksen turhankin runsassanaisesta analyysistä kuuluu näin: Roadrunner on aivan mahtava levy!

13 toukokuuta 2020

LEVYT - Wigwam: Nuclear Nightclub

Niin. Tämä kotimaisen progressiivisen rockin ja popin järkäle sitten. Minkähän Wigwamin saavutuksen ottaisi käpisteltäväksi? Näillähän on se ilmeinen, kaikkien tuntema ja useitten kovimmaksi tunnustama albumi, jonka työstivät perustavaa laatua olevien miehistönvaihdosten jälkeen.


Ottaisiko sittenkin jonkin muun kuin sen arvattavimman? Seuraavana vuonna ilmestynyt Lucky Golden Stripes And Starpose (1976) pitää sisällään yhtä lailla vakuuttavaa ja vaikuttavaa musisointia. Samanhenkistä deep poppia, mikä terminä 70-luvun puolivälin jälkeiselle, uudelle Wigwamille aikoinaan lanseerattiin.

Oiva vaihtoehto olisi myös progealtaan syvän pään tuntumassa polskinut Fairyport (1971), joka on tyyliltään kuin eri planeetalta edellä mainittuun nähden. Niin ikään ilman ongelmaa kävisi kehujutun aiheeksi näitten välimaastossa kahlannut Tombstone Valentine (1970).

Arvelin kuunnella noita levyjä pitkästä aikaa ja valita sen mikä nyt parhaiten iskisi. Niin kävi, etten ennättänyt kaikkia käydä läpi, kun tuo tunnetuin vuoroon päästyään tuntui yhä vaan niin kovin kiehtovalta. Ylimääräisen, ehkä samalla tarpeellisen soutamisen ja huopaamisen jälkeen hatunnoston kohteeksi pääsee sittenkin Nuclear Nightclub (1975).

Yllä olevaan kuvaan pääsi lipsahtamaan tuollainen alkuun ikävältä tuntunut heijastus. Laiskana korjaamaan ajattelin Måns Groundstroemin siinä vain häikäistyvän Ronnie Österbergin hymyilevästä katseesta.

Vanha tuttu basisti oli näet tehnyt paluun rumpalin kanssa samaan orkesteriin; kuin myös laulu-, piano- ja lauluntekijävelho Jim Pembroken kanssa. Kaikki kolme vaikuttivat 1960-luvulla Blues Sectionissa, jonka jälkeen Groundstroemin osoite bändikartalla oli Tasavallan Presidentti.

Uutena täysjäsenenä telttaan oli asettunut kitaristi Pekka Rechardt. Pitemmän aikaa oli totuttu siihen, että Jukka Tolonen kävi hoitamassa tarvittavia kitaraosuuksia, vaikkei ryhmään kuulunutkaan.

Nuclear Nightclubilla vierailijana hääri Pembroken ikätoveri, kosketinsoittaja Esa Kotilainen. Tämä oli ennen hyppäämistään "vakavammin otettavan" ilmaisun pariin säestänyt mm. Kirkaa, Tamara Lundia ja Dannyä.

Hallussani olevan CD-painoksen konserttitilanteessa nauhoitetuilla bonusraidoilla häntä ei kuulla. Koskettimiston takana Töölönrannan kesäteatterilla istuu Heikki Hietanen, joka tunnetaan paremmin Pedrona. Äänen perusteella olen tunnistavinani juuri hänen lausuvan keikan omistussanat hiljattain menehtyneelle Kalevalan Matti Kurkiselle. En takaa tuon paikkansapitävyyttä, mutta soiton Pedro kyllä klaarasi.


Nuclear Nightclub oli ensimmäisiä portaita, kun aikoinaan aloin kavuta kukkulalle nimeltään progressiivinen rock. Yhdessä Kingston Wallin kahden ensimmäisen kanssa se oli sopivan pehmeä siirtymä monimutkaisemman musiikin maailmaan. Tämä tapahtui vuosituhannen vaihteen tienoilla, todennäköisemmin sen jälkeen.

Yksi kappale oli kuitenkin tuttu jo penska-ajoilta. Yhden kappaleen kohdalla pätee sama tarina kuin Tolosen Hystericalle taltioidulla Djangolla.

Isän kaseteilta olin oppinut tuntemaan Freddie are you readyn, tietämättä mikä tai kuka sen esitti. Ei se vähän alle ja yli kymppivuotiaalle mitään merkinnyt. Se oli vain laulu, joka iskostui syvälle mielen sopukoihin tullakseen uudelleen tutuksi sitten, kun aika oli kypsä. Kotilainen raapaisee keskelle varsin makoisan soolon.

Kaikkinensa levy on täynnä hienoja sävellyksiä, joista yllättäen 5/8 on Rechardtin käsialaa, loput 3 Pembrokelta. Tämä yksin ei riittäisi huippuuteen. Tarvittiin lisäksi viimeisen päälle rakennetut sovitukset ja joka kantilta virtuoottista instrumenttien hallintaa, jossa on aistivinaan ruohoista hämyisyyttä. Pave Maijanen tuotti ja lauloi mukaan muutamat taustat.

Järin vahvaan yksittäisten biisien puntarointiin en rupea. Sanottakoon, että mystisesti ja kuin vaivihkaa käynnistyvä Bless your lucky stars pitää sisällään pätkiä, jotka voisi kuvitella Commodore 64 -tietokonepelin taustaksi. Ja että Kite tuo kitarasoolon osalta ajatuksiini Pink Floydin, vaikkei yhtye suosikkeihini tai edes kovin hyvin tuntemiini tapauksiin lukeudukaan.

Do or die voisi olla ykkösvalintani teille suositeltavaksi. Österbergin rummutus on erityisen nautittavaa. Samoin Rechardt pistää parastaan aina, kun puheenvuoroa kitaralleen saa. Ylipäätään jänskä ja groovaava viisi minuuttia on tämä.


Mats Huldéniin törmään usein näitä juttuja kirjoittaessani. Tällä kertaa tuo monipuolisuuslahjakkuus ja Wigwamin alkuperäinen basisti osallistui projektiin kansitaiteilijana. Epäilemättä etukannen kuvassa olisi ainesta taideopiskelijoiden tulkintaharjoitukseksi. Itse en ala.

Ei tarvinne arvata kahdesti onko Nuclear Nightclub aivan mahtava levy!

11 toukokuuta 2020

LEVYT - The Rainmakers: The Good News And The Bad News

Moni kakku päältä ruma, sisältä silkkaa kultaa. Esimerkkinä kalevalaisesta sanonnasta päinvastoin vinksautettuna käy The Good News And The Bad News (1989). Vai saako lätyn etukansi kenties joltain puoltoääniä kaikkien aikojen komeinta, kauneinta tai vaikuttavinta haettassa?


The Rainmakersin kolmannesta LP:stä muodostui täysosuma Apulaissheriffin aatoksissa.

Ykköstä esti sellaiseksi nousemasta jonkinlainen lievä karheus ja liideri Bob Walkenhorstin turhan usein viljelemä kirkuminen laulussaan. Mahdollisesti hän itsekin tajusi myöhemmin, ettei tavan yliannostelu tehokeinona oikein toimi.

Vuotta myöhempi toinen yritys Tornado (1987) sattui olemaan yksi kahdesosaa ihan ensimmäistä vinyylitilaustani keväällä -88, hieman ennen itse levysoittimen hankintaa. Sen pääsyä kovimpaan ykkösryhmään hankaloittaa ehkä eniten syntikoiden käyttö. Alleviivaan varmuuden vuoksi, että henkilökohtaisia mielipiteitä tässä vain latelen kuten aina.

Pienten vajavaisuuksien karsinta ja varmasti myös yhteissoiton sujuvoittuminen tekivät kolmosesta sellaisen, että se on tähän päivään asti pysynyt papereissani listalla Top Jotain. Walkenhorst kirjoitti yhtä numeroa vaille koko materiaalin ja voi vain ihailla kuinka terävällä kynällä.

Songwriterismin kirkkaimmaksi helmeksi voisi nousta vaikkapa seesteinen Spend it on lovePat Tomek rummuissa, Rich Ruth bassossa, Steve Phillips kitarassa ja tekijä itse kitarassa ja laulussa. Huuliharppukin tuossa taitaa olla, mutta kansitekstit eivät paljasta kenen toimesta.

Sanoma viljelee hienokseltaan hippi-ideologiaa, tai sitten yksinkertaisia, fundamentaalisia elämänohjeita.

won a couple of million
left his wife and children
lived himself to death
in a couple of years
should have spent it on love
spent it on his children
spent it on the ones
who need it the most

Knock on wood ei ole se iänvanha soul-standardi, vaan Phillipsin säveltämä, sanoittama ja luikauttama, menevä ralli. Se istuu saumatta muuhun kokonaisuuteen ja poikkeavana tekijänä on lähinnä laulaja.

Walkenhorst on nimittäin sen verran persoonallisääninen vokalisti, että hänet tunnistaa vaikka kuuro ukonilmalla. Phillipsin veto välissä tuo sopivaa vaihtelua linjaan. Samalla lailla kuin Stonesissa, kun Keef tuuraa Mickiä mikrofonin ääressä.

Levy on täynnänsä mitä kulkevimpia perusmallin ränttärokkeja tyyliin Hoo dee hoo, Thirty days tai Shiny shiny. Sellaisilla on helppo luiskahtaa kasvottoman massan sekaan. Jäädäkseen mieleen ne vaativat jotain.

Jo mainitut yhteen hiileen soittaminen ja Bobin tulkinta ovat pääosissa. Lisäksi tuotanto ja miksaus nasahtivat nappiin. Jos minulta kysytään, niin kutakuinkin tähän malliin kannattaa studiotekniikka tämäntyylisen musiikin kanssa hoitaa.

Muista selkeimmin erottuvat kappaleet sijoitettiin, uskoakseni tarkoituksella LP:n puoliskot päättäviksi. Sekä We walk the levee että varsinkin Horn o plenty edustavat niukimmin innostavaa Rainmakersiä. Juuri ne saisivat meikäläisen leimakirveen jäljen itseensä, mikäli harvennushakkuulle pitäisi alkaa.


Kansas Citystä ponnistanut yhtye oli osa ainakin Suomen vinkkelistä tarkkaillen havaittua juurirockin hyökyaaltoa, joka ajoittui 80-luvulle. Amerikasta tuli tuolloin runsaasti bändejä, jotka pohjasivat soittonsa vanhaan rock and rolliin, rockabillyyn, countryyn, bluesiin ja/tai southern rockiin ja lisäsivät sekoitukseen vaihtelevassa määrin mukaan uudempia tuulahduksia.

Fabulous Thunderbirds, Georgia Satellites, Long Ryders, Del-Lords, Jason & The Scorchers, Blasters, Beat Farmers, Paladins, Del Fuegos, jne. Olihan näitä. Osa on itselleni käymättömiä polkuja, tutuimmat sijoitettuna listan keulille. Ja vaikka Fabulous Thunderbirdsiä hyllystä tänä päivänä eniten löytyykin, oli jutun kohteena oleva orkesteri minulle se tärkein tuon ajan revivalisti.

Sittemmin The Rainmakers on kahdesti hajonnut ja uudelleenkasattu. Bassossa käväisi ennen milleniumia sattuneen ensimmäisen reinkarnaation lopuksi eri veijari. Vuodesta 2011 alkaen jälleen aktiivisena olleeseen kokoonpanoon Ruth palasi. Sen sijaan tällä kertaa tuli Phillips korvatuksi toisella kitaristilla.

Vaan mennäänpä vielä hetkeksi takaisin vuoteen -89. Albumin parasta antia on eräs vielä mainitsematta jäänyt perusperus, joka on niin yksinkertainen rynkytys, ettei sitä periaatteessa pitäisi kohdalle sattuessa edes huomata. Saati sitten arvostaa huipuksi. Niin vain on silti kohdallani käynyt, eikä merkkejä muutoksesta näy, vaikka kesiä tulee ja kesiä menee.

Homma paukahtaa käyntiin koko soitinarsenaalin samanaikaisella iskulla ja meininki on alle sekunnissa sillä tasolla kuin olla täytyy. Lehmänkellokin siellä taas kalkattaa.

Yksinkertainen riffi muistuttaa siitä miten The Kinks aikoinaan esitteli kevyempään tottuneelle pop-yleisölle hard rockia kappaleillaan You really got me ja All day and all of the night. Sivumennen kirjoittaen, näistä ainakin jälkimmäinen oli Kärppien kotihallissa tiheään veivattu väliaikakatkelma joskus muinoin, kun liigakiekon seuraamista täysillä harrastin.

Teksti ei suoranaisesti liity maanviljelyyn, vaikka ehkä aikoinaan niin luulinkin. To sow one's wild oats on kiertoilmaisu yhdelle tavalle harrastaa sex, drugs and rock and roll -sanonnan ensimmäisen osan toimintaa.

Se voi tarkoittaa toiminnan kohdentamista moniin kanssatoimijoihin metodilla villi ja vapaa. Se voi tarkoittaa myös sananmukaisesti siemenen kylvämistä eläinmaailman tapaan, tavoitteena omien geenien laajamittainen levittäminen. Mutta voi se tarkoittaa myös ylipäätään vastuuttomaan hauskanpitoon ryhtymistä. Siis rokkia ja rollia.

Reipashenkinen rymistely on nimeltään Wild oats ja vähin vaivoin kuunneltavissa tuosta linkistä. Aina se jaksaa jalkaa vippauttaa, kun räväkkä avaus porautuu kuuloluitten ja muitten mekanismien kautta tajuntaan.

Melkein jo pelkästään annettujen kahden näytteen perusteella voi todistaa, että The Good News And The Bad News on aivan mahtava levy!

07 toukokuuta 2020

UUTUUSLEVYT: Olli Haavisto: Collisions

Jos omistaisi CD:nä kaikki ne levyt, joilla Olli Haavisto on soittanut ja pinoaisi siististi päällekkäin, niin jopa olisi korkea torni. Niin ylhäältä en tohtisi hypätä nurmikolle ollenkaan. Veteen ehkä uskaltaisin pudottautua, mutta jalat edellä.

Jos kyseiset levyt listaisi tähän, niin olisi pitkä luettelo. Tyydyn mainitsemaan muutamia esimerkkejä sellaisista, jotka itse omistan. Lista ei valitettavasti anna täyttä kuvaa tyylikirjon laajuudesta, mikä johtuu allekirjoittaneen levyhyllyn suppeudesta mitä eri genreihin tulee. Haavisto oli näissä mukana joko yhdellä biisillä, tai kaikilla, tai jotain siltä väliltä.

  • Välikausitakki: Välikausitakki (1978)
  • J.Karjalainen Ja Mustat Lasit: J.Karjalainen Ja Mustat Lasit (1981)
  • Freud Marx Engels & Jung: Rintaan Pistää Sukat Haisee Enkä Pidä Jeesuksesta (1986)
  • Albert Järvinen: Braindamage - Or Still Alive (1988)
  • Tuomari Nurmio: Kuu (1988)
  • Topi Sorsakoski: Muukalainen (2000)
  • Vesa-Matti Loiri: Eino Leino 4 - Päivän Laskiessa (2001)

Kitaristi on ymmärtääkseni omasta halustaan elättänyt itseään pääasiassa sessiomuusikkona, jona hänen arvostuksensa on alan piireissä varsin kovalla tasolla. Toki löytyy myös pidempiä vakiokiinnityksiä, ensimmäisenä näistä Vanha Isäntä 70-luvun jälkipuoliskolla. Johtuen tuosta ja maestron pääinstrumentista (steel-kitara), hänellä on otsassaan vahva kantrileima.

Miehen vasta toinen soolokiekko Collisions (2020) sisältää monenlaista musiikkia.


12 sävellyksestä 8 on originaaleja. Lainoja on valittu vähemmän (Eric Bibb, Cyril Tawney) ja enemmän tunnetuilta tekijöiltä (John Mayall & The Bluesbreakers, Wigwam).

Wiguilta mukaan pääsi Jim Pembroken teos Marverly skimmer (friends from the fields), joka ansaitsikin saada kohdalleen pedal steel -vetoisen, alkuperäisestä poikkeavan sovituksen. Olli sormeili kitaroiden lisäksi Mellotron-koskettimia.

Myös Jukka Gustavson on Hammondeineen mukana albumilla, mutta vasta Bluesbreakers-coverilla Snowy wood. Gustavsonin Wigwamissa korvannut Esa Kotilainen koskettelee soittimia jo avauksella On the green moor.

Ajatuksena näyttää olleen kerätä kuhunkin kappaleeseen oma, juuri siihen sopiva soittajakaartinsa. Päähenkilön uraa mukaillen moni vierailija esiintyy vain yhdellä raidalla, jotkut useammalla. Veli Janne Haavisto rummuttaa puolet.

Tähän väliin on melkein pakko hehkuttaa kuinka paljon musikaalista lahjakkuutta yhteen perheeseen pakkautuikaan. Sisko Susanna on enempi näyttelijänä tunnettu, mutta lisäksi laulaja. Isä Jukka taas on pitkän linjan jazz-muusikko.

Jos Collisionsia luonnehtii muutamin adjektiivein, tulee mieleen sävykäs, tunnelmoiva, rento, letkeä, tyyni, valoisa ja mitä lie. En tietenkään tarkoita, että nuo kaikki kuvaisivat joka ainutta kappaletta.

Punaisena lankana kaiken sitoo yhteen Haaviston taidokas ja ennen kaikkea ymmärtävä tulkinta lukemattomin eri kielisoittimin ja muutamin koskettimin. Sovituksista ei puutteita kannata edes etsiä. Tämä on sen sorttista tavaraa, että se miltei vaatii kuuntelua kuulokkeilla.

Yksi eniten itseäni miellyttävistä vedoista on Green on Redd, johon on saatu mukaan legendaarisen Merle Haggardinkin taustalla tovin soittanut kitaristi Redd Volkaert. Bassossa Pekka Gröhn.

Mikäli näkemyksellinen ja monipuolinen, taiten toteutettu angloamerikkalainen juurimusiikki on lähellä sydäntä, tulee Collisions ottaa tavalla tai toisella haltuun. Vaikea kuvitella, että hankkeessa kovin lujasti pettyisi. Vähän turskaa tulee pahvikuoren tiukkuudesta. Joka kerta jännittää CD:tä sieltä ottaessa tai sinne pistäessä, että tuleekohan damagea.

Huono vitsi piristää? Tuli nääs mieleen, että olisipa ollut valitun sijasta hauska nimi paketille tämmöinen Ollisions. Toisaalta nyt otsikosta saa anagrammin Olli's coins. Huono vitsi päättyy.

03 toukokuuta 2020

LEVYT - Hassisen Kone: Rumat Sävelet

Taas mennään ilman itse levyä. Hassisen Koneen osalta hyppäys laseraikaan tarkoitti Apulaissheriffin tapauksessa kuuden CD:n boksin hankintaa ja kolmen LP:n roudaamista alan liikkeeseen uusia omistajiaan odottamaan. Kun en näihin juttuihin ole ennenkään verkosta kuvia kaivanut, jää varsinainen etukansi tällä kertaa pois.

Mutta tuon erinomaisen kattavan kokoelman kakkoskiekolta löytyy Koneen ehkäpä kaikista maittavin kokonaisuus Rumat Sävelet (1981). Jätkien yhteissoitto pelitti sillä kuin konsanaan Mihailov-Petrov-Harlamov-ketjulla 70-luvulla.


Täältä Tullaan Venäjä (1980) oli ollut menestys, jonka myötä bändi oli harpannut kerralla tyhjästä A-ryhmään. Rumat Sävelet julkaistiin vain reilu puoli vuotta sen jälkeen. Kovin pitkää jonoa ei saa muodostettua 2000-luvun artisteista, jotka yhtä rivakkaan tahtiin olisivat tuoneet markkinoille uusia albumeita.

Jälkikäteen voi hämmästyksellä panna merkille sen miten korkeatasoisena Hassisen Koneen tuotanto pysyi läpi pikaisen rupeaman, minkä he parissamme viettivät. Väistämättä ainakin itse rinnastan heidät reilu kymmenen vuotta myöhemmin yhtä lyhyen uran - eri syystä tosin - tehneeseen Kingston Walliin.

Näitä kahta yhdistää ajatuksissani myös kehityskaaren samankaltaisuus. Ensin läväytetään kansalle tykkidebyytti, joka on myöhempiin verrattuna yksinkertaista, mutta toimivaa kamaa. Sitten saavutetaan samaa kaavaa huolella jalostaen huippukohta toisella pitkäsoitolla. Ja viimein tehdään jyrkkä suunnanmuutos kolmannella, laatu silti katossa pysyen.

Ismo Alangon sanoituksista voi puolivakavissaan kaivaa yhden version siitä miten hän mahdollisesti näki itsensä yhtyeineen muuttuneen tässä rumbassa. Äärimmäisen pelkistetty tulkinta pelkästään laulujen nimistä voisi mennä näin. Ensin he olivat porukalla Reippaat ja lahjakkaat laulajaveikot, seuraavassa vaiheessa Jurot nuorisojulkkikset. Viimein vuonna 1982 oli jäljellä enää Julkinen eläin, yksikössä. 

Palataan vielä siihen miten nopeasti kaikki kävi. Helposti tulee ajateltua, että nuo kolme mainiota levyä tulivat ulos kolmessa vuodessa, kun tuijottaa pelkkiä vuosilukunumeroita. Tosiasiassa aikaa ekasta vikaan ehti kulua vain puolitoista. Bändin synnystä hajoamiseenkaan ei täyttä kolmea mennyt.

Se siitä, Rumat Sävelet oli ja on huima tuote. Biisilistaa katsellessa ei varsinaisia hittejä bongaa. Luulisin, että mieleenjääneimmät kappaleet ovat silkkaa kitararokin riemujuhlaa parhaimmillaan edustava Oikeus on voittanut taas sekä yksi Ismon kaikkien aikojen vahvimmista tunteen purkauksista Tällä tiellä.

Linkkaan tähän kuitenkin hieman vähemmän soitettua tavaraa. Se alkaa Jussi Kinnusen kiehtovalla bassointrolla. Velipoika Harrin rumpujen johdolla mukaan tulevat myös kitaristit. Reijo Heiskanen hiplaa jännittävän kuplivaa taustaa tunnusomaiselle baritonilaululle. Kaikki käy sopusoinnussa. On hienoa.

Puolivälin krouvin jälkeen tunnelma vaihtuu lennosta toiseksi. Kiihtyy vallan. Ja kohta onkin vain ihanaa ja hyvä olla hamaan loppuun saakka. Muihin verrattuna erilainen Hyvä olla ennakoi tulevaa, isoa Hassisen Konetta ja sen vuosimallia -82 olevaa Harsoinen Teräs -LP:tä.


Vaikka julkaisuaikataulu oli kiivas, äänitettiin levyä yllättävän pitkällä ajanjaksolla (7 kk). Joensuulaiset kävivät studiossa ensin pari kertaa Turussa, sitten Lempäälässä. Osa materiaalista miksattiin Helsingissä. Tuottajana, äänittäjänä ja miksaajana toimi herra Ylöjärveltä, sama kuin jo Venäjällä.

Pantse Syrjän panoksella on uskoakseni iso merkitys lopputulokseen. Boksiversiolta kuulokkeitten kautta kuunneltuna kitarasoundit ovat juuri niin kuin pitää. Basso-osasto erottuu kiitettävästi. Puurous loistaa poissaolollaan. Syrjältä liikeni noihin aikoihin mukavasti aikaa ja viitseliäisyyttä Eppu Normaalin ohessa avittaa muita artisteja tuotantopuuhissa.

Tunnettu on sekin tosiseikka, että Pantse tuurasi turnauskestävyysongelmiin ajautunutta nuorempaa Kinnusta ensimmäisen Tuuliajolla-kiertueen aikana. Ihan pystymetsästä hän ei siis Hassisen Koneen bassoon joutunut tarttumaan, koska biisit olivat studiosta tuttuja.

Perusinstrumentaation - rummut, basso, kaksi kitaraa - lisäksi Alanko soitti sinne tänne koskettimilla. Tuomiopäivän alkuun hän punoi jo poikasena omaksumallaan sellolla moniäänisen johdatuksen rytmisesti monimutkaiselta kuulostavaan progeiluun.

Kun en vielä sitä ole todennut, totean tähän väliin, että Reijo Heiskanen on hieno kitaristi. Piste.


Alangon roolista voisin vielä kotvan jauhaa. Mies on häärinyt 40 vuotta musiikin parissa ollen melkeinpä koko sen ajan kotimaisen kaartin eturivissä. Henkilökohtaisesti ajatellen hän on tärkeysjärjestyksessä laulaja, säveltäjä, kulloisenkin ryhmän keulakuva ja sanoittaja.

Vaikka järjestys on tuo, en ole (vielä) kovinkaan mainittavasti innostunut hänen Sielun Veljien jälkeisestä tuotannostaan. Kokonaisuus menee kaiken muun yli. Koneet ja Veljet omistan CD:inä liki täydellisesti, muita ei kolmea enempää ole kertynyt. Ehkä joku päivä alan haalia niitäkin hyllyyn.

Sitä odotellessa, Rumat Sävelet on aivan mahtava levy!