Jotain he ilmeisesti tekivät oikein, kun noita levytyksiä jaksaa ongelmitta kuunnella yhä tänäkin päivänä. En nyt tarkoita absoluuttisen oikein vaan oikein Apulaissheriffin musiikkimaun kannalta.
Ensimmäinen sprintti jäi suhteellisen lyhyeksi, neljään vuoteen. Orkesteri pantiin naftaliiniin syksyllä 1982 jäsenten lähtiessä kukin vuorollaan armeijaan. Uudestaan se heräsi henkiin vasta 15 vuotta myöhemmin.
Tuolloin laulusolisti Keijo Jääskeläisen (nykyään Siuruainen) vaimo toivoi syntymäpäivälahjaksi Slippers-konserttia. Kitaristi Timo Peltola ja basisti Klaus Sihvonen palasivat ruotuun. Kekellä oli rumputaustaa jo entuudestaan, joten hän hoiteli myös patteristin hommat. Pistokeikalle kutsuttiin mukaan vielä Puka Oinonen ja Mika Tuokkola kitaroineen.
Tuokkola tunnetaan paremmin taiteilijanimellä Tokela. Kun alkoi näyttää siltä, että yhtye palaisi kuvioihin enemmänkin, pyysi vanha jengi häntä mukaan. Ja hän suostui, olihan hieman iäkkäämpien kaverien bändi jo nuoruudesta tuttu.
Temppu oli perin looginen. Tokela on kertonut saaneensa suurimman sysäyksen uralleen Eddie Cochranilta. Päätyössään Melrosessa hän ei juurikaan ole päässyt soittamaan puhdasta 50-lukumusaa, mikä kuitenkin epäilemättä on aina ukkoa kiinnostanut. Sikäli Slippers-pesti oli passeli homma.
Kuten arvata saattaa, kotvan kuluttua piipahdettiin studiossa nauhoittamassa uutta. Muutaman päivän sessioitten seurauksena hyvin varusteltujen puotien hyllyille putkahti tasokas EP Broken Bones (2000), joka koostuu kahdesta omasta ja neljästä lainabiisistä.
Tämä taitaa olla kokoelmieni ainut CD, jonka olen varta vasten tilannut ulkomailta. Kun 2010-luvulla hoksasin tällaisen tuotteen olevan olemassa ja sen tarvitsevani, en sitä Suomesta enää löytänyt. Saksalaisessa nettiputiikissa tärppäsi. Uskaltauduin kaupantekoon levykauppa ja -yhtiö Goofin Recordsin Pete Hakosen suositeltua tuntemaansa myyjää.
Eikä ole kaduttanut. Kiekko tarjoaa rempseää ja tuoreen oloista rockabillyä alusta viimeistä numeroa vaille loppuun. Tuo viimeinen on Carl Perkinsin balladi Turn around, joka oli tullut julkaistua singlenä jo vuonna 1981 ja on siis vanhan kokoonpanon tekosia.
Got love if you want it oli alun perin blues-harpisti Slim Harpon käsialaa. The Slippers sovitti sen näköisekseen ja lainasi väliin tekstiä myös Harpon 1957 ilmestyneen singlen toiselta puolelta, jolla oli hänen tunnetumpi bluesinsa I'm a king bee.
Eräänä rockabillyn pioneereista voi pitää Johnny Carrollia, jonka myöhäisemmästä tuotannosta kiekolle leivottiin oikein napakka näkemys kappaleesta Who's to say.
Matchbox taas lukeutui genren 70-lukulaisiin, brittiläisiin uudelleenlämmittelijöihin. Heiltä Broken Bonesille päätyi tyylilajin rajoilla peuhannut Hurricane. Jätkien näkemys on pari piirua uskollisempi 50-luvun meiningille. Laittaisin tähän kohtaan linkin Youtubeen, ellen pyrkisi jutuissani välttämään epävirallisten musiikkilähteiden käyttöä. Sanotaanko näin, että sieltä voi etsiä.
Lainojen lisäksi EP:ltä löytyy Jääskeläisen ja Tokelan yhteistyönä syntynyt Grow up sekä Tokelan yksin kirjoittama I dig you girl. Taitava höyläri voisi todeta niistä, että hyvää ja tasaista on jälki. Muitten versioiminen taitaa Rockabilly-ympyröissä olla melko yleinen tapa. Syytä tähän en tiedä, mutta The Slippersillä kyllä on näittenkin näyttöjen perusteella riittävästi kykyä tehdä omia ralleja.
Mainittakoon vielä roolituksesta, että Sihvonen taputteli alaäänet sähköisen instrumentin sijaan pystybassolla, mikä tietysti kuuluu asiaan. Tokela vastasi taustalaulusta, joskin parissa paikassa tuli tunne, vetikö hän liidiäkin.
Bändin ihan viime aikaiset tekemiset ovat minulle hämärän peitossa, josko niitä onkaan. Broken Bonesin jälkeen porukka keikkaili vuosikaudet harvakseltaan. Peltola jäi pois, Tommi Viksten tuli sisään. Näiltä ajoilta on todisteena livenä äänitetty, mainio Dancin' With The Hurricane (2011).
Saa nähdä tuleeko muuta ulos enää koskaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti