KIRJAT - Paul Rees: Mellencamp

Havaitsin ilokseni kirjastoon hommatun Mellencamp-opuksen. Jossain kohtaa pidin hetken jopa yllättävänä, että teos sieltä löytyi.

Vaan ei kai tuo niin erikoista ole. Kerronnan kohde on kuitenkin nauttinut meillä päin ihan kohtalaista suosiota, ymmärtääkseni suhteessa suurempaa kuin vaikka Briteissä. Laulajan menestymättömyys UK-listoilla taas tuli tosissaan yllärinä, kun lukiessani seurailin tämän diskografiaa Wikipediasta. Top20-listasijoituksia ei lähteen mukaan ole saarivaltakunnasta irronnut.

Suomennosta ei ole tehty, kuten ei tietääkseni muistakaan Mellencamp-kirjoista. Jos toivoa saisi, ottaisin ennemmin vaikkapa viikkonumeron käytön päivämäärän paikalla kieltävän lain kuin rokkihemmon elämäkertakäännöksen.

Apulaissheriffin harvakseltaan uusia juttuja tarjoilevassa KIRJAT-sarjassa nyt Mellencamp - The Biography (2021).

Jos tuli miehen suosion vähäisyys Englannissa puskista, niin niin tuli myös sen suuruus Jenkeissä. Uskallan väittää Mellencampin olevan US-rockissa, ellei nyt aivan supertähtiosastoa, niin heti seuraavaa siinä alapuolella. Pitkään uraan mahtuu kymmenkunta Top10 LP:tä Billboardin listan mukaan.

Otan yhtenä poimintana esille albumin Life, Death, Love And Freedom (2008), koska elämäkerturi Paul Rees pitää sitä varsin arvokkaana merkkipaaluna mm. Dylanin ja Cashin ylistämän taiteilijan taipaleella. T-Bone Burnetten tuottama levy näkyy saaneen tunnustusta myös kriitikkopiireissä ja mikä kiintoisinta, se on tärkeä saavutus Johnillekin.

Nostin tuon siksi, kun se on yksi lukuisista esimerkeistä siitä miten meikäläisen mieltymykset usein kulkevat omia polkujaan. En ole lätylle koskaan lämmennyt, eikä se hetkauttanut nytkään, kun sen pitkästä aikaa kuuntelin.

Levytetyn tuotannon osalta Mellencampin historia on minulle hyvinkin tuttu. Aukkoja on, mutta vain vähäisiä, kapeita. Niinpä tuotannon käsittely sillä perinpohjaisuudella, jonka Rees sille antaa, palkitsee lukijan. Hyvää tavaraa pääasian osalta.

Aikaikkunassa seuraavana oli tulossa eräs mielestäni parhaista Mellencamp-albumeista Strictly A One-Eyed Jack (2022). Valitettavasti, mutta luonnollisesti se jää alkutyöstönsä mainintaa vaille käsittelemättömäksi tapaukseksi.

Musahommiakin mielenkiintoisempaa tässä tapauksessa oli tutustua levyhyllyssäni kohtalaisen ison siivun ottavaan artistiin ihmisenä, niin paljon kuin sellainen on luetun välityksellä ylipäätään mahdollista. Lopputulemana voin sanoa, että John Mellencamp ei taida olla sitä tyyppiä, jonka kanssa ihan ensimmäisenä haluaisi olla enemmälti tekemisissä.

Olen toki tullut jo aikaa sitten tuntemaan miehen (itsensä keksimän?) lempinimen Little Bastard. Nyt ymmärtänen paremmin mistä se on peräisin.

Heitän tähän vain esimerkkejä ukon luonteenpiirteistä kuten Rees ne esittää ja minä tulkitsin ja viittaan Iso-Britanniassa Constablen julkaiseman niteen sivuihin. Kaivakoon tarkempaa tietoa hamuavat sen käsiinsä.

• melkein sairaasta kilpailuhenkisyydestä s.90, miten mies suhtautui itse järjestämiinsä leikkimielisiin jenkkifutisotteluihin
• jääräpäisyydestä s.106, kuinka hän käyttäytyi manageriportaan yrittäessä saada häntä perumaan kiertueesta kieltäytymisen albumin Big Daddy (1989) tiimoilta
• impulsiivisuudesta s.160-161, kuinka hän antoi koko bändille yhtenä päivänä potkut ja pestasi seuraavana porukan takaisin töihin
• perfektionismista ja itsevaltiudesta s.167, henkilökohtaisen avustajan mukaan
• poliittisesta radikalismista s.188, kun hän sanoi Barack Obamalle (vuosia ennen presidenttiyttä) tämän olevan hänen mielestään liian konservatiivinen
• lasten kasvatuksesta s.189, miten hän suhtautui tyttärensä yllättävään raskauteen tämän pyytäessä taloudellista tukea tilanteen hoitamiseen
• OCD-piirteestä s.237, kuinka perheenjäsenet pilan päiten siirtelivät jotain tiettyä esinettä talossa, kun hänen mielestään kaikelle oli juuri se yksi oikea paikka
• suorapuheisuudesta s.263-264, erääseen lauluunsa pohjautuvan musikaalikäsikirjoituksen tekijän mukaan

Poimin ylle tarkoituksella monia kenties negatiiviseksi, ainakin hankalaksi koettuja ominaisuuksia. Kirjan välittämä totuus niitten takana on, että kyseessä on vähintään 95-prosenttisesti taiteilija, joka tekee mitä haluaa ja vaatii ympärillään olevien tekevän täysin sitä mitä hän haluaa. Diktaattori siis. Onko valistunut vai ei, jääköön arvioimatta.

Kaikkiaan Mellencamp-elämäkerta on parempaa kirjallisuutta kuin valtaosa vastaavaa genreä, mitä olen lukenut. Tuo pitää ottaa puhtaasti mielipiteenä, johon en usko olevan vaikutusta sillä, että arvostan artistin artistina korkealle tuotantonsa tason vaihtelevuudesta huolimatta.

Kirja on tehty kohteen avustuksella ja tämän hyväksymänä. Hän antoi haastatteluja siinä missä monet lähipiiriläisetkin. Kirjailijakin käytti työhönsä aikaa ja vaivaa. Mikään hätäisesti sutaistu rahastussepustus tämä ei ole.

Reesin teos ei tietenkään ole viimeinen sana, koska kaveri elää ja porskuttaa yhä. Sinällään Johnin selviämistä jo vähää vaille 75-vuotiaaksi voinee pitää pienenä ihmeenä. Hänen elämässään kun on ollut mielinmäärin tupakkaa ja tupakkaa jo 60 vuoden ajan. Sanovat, jotta nelisen askia päivässä menee. Ja sydärikin koettuna jo alta viiskymppisenä.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Orpheus Descending
• KIRJAT - Janne Flinkkilä: Pedro
• KIRJAT - Jari Tervo Rovaniemellä