30 tammikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ #2 - Ali Farka Touré With Ry Cooder: Talking Timbuktu

Huvittaisiko tutustua suomalaisin aivoin ajateltuna eksoottiseen musiikkiin, joka tulisi maasta, jonka pinta-alasta suurin osa makaa Saharan kuumalla aavikolla? Mali voisi olla hyvä ehdokas, jos moinen herättää kiinnostusta.

Poltteleeko kuunnella fulanin-, bambaran-, songhain- tai tamasheqinkielisiä lauluja? Kaikkia noita puhutaan useissa valtioissa, mutta esimerkiksi jonkun malilaisen artistin voisi ottaa tarkastelun alle, jos kieli-intoa piisaa.

Oletko koskaan janonnut päästä opiskelemaan itsellesi tutumpien instrumenttien rinnalla sellaisten soittimien kuin cümbüs, calabash, mbira, njarka tai tamboura äänimaailmaa? Verkkohakujen perusteella näitten maantieteellinen alkuperä on vaihtelevainen, mutta tiedän yhden malilaisen muusikon yhdelle albumille jokaista noista pelatun.

Vaikkei mikään ylle lätisty olisi koskaan käynyt mielessäkään, suosittelen tutustumaan Ali Farka Tourén yhdessä monelle tutumman Ry Cooderin kanssa tekemään kimppalevyyn Talking Timbuktu (1994).


Ali Ibrahim Touré syntyi Timbuktun seudulla vuonna 1939 äitinsä kymmenentenä poikana. Lempinimen Farka (aasi) hän on kertonut saaneensa siksi, että perheen lapsia oli kuollut varhaisessa iässä. Itse asiassa kaikki yhdeksän ennen häntä syntynyttä veljestä oli menehtynyt jo nuorena. Ali Farka eli aina vuoteen 2006 saakka ehtien saavuttaa 66 vuoden iän.

Länsimaisten harrastajien keskuudessa tunnetuimpiin afrikkalaismusikantteihin lukeutuva taiteilija yhdisteli perinteisiä malilaisia rytmejä bluesiin. Sen bluesin erottaminen voi tuottaa vaikeuksia anglosaksiseen tyyliin sopeutuneelle kuulijalle. Minulle nyt vähintäänkin.

Vaan en anna asian häiritä. Ehkä joku kaunis päivä, pitkän, vielä aloittamatta jääneen perehtymisen jälkeen saatan leuhkia tunnistavani Tourén biiseistä joitain hänen kotiseutunsa paikallisia tyylilajeja. Todennäköisemmin en, mikä voi olla loppupeleissä parempi tulevaisuuden kuva. Tässä vaiheessa keskityn nauttimaan itselleni erittäin vähissä määrin tutusta sävel- ja sanataiteesta.

Pidän tärkeänä, etten nyt enkä jatkossa lokeroi Ali Farkaa mihinkään etno- tai maailmanmusiikkikaukaloon. Nuo kun ovat mielestäni luokittelutermeinä mahdollisimman surkeita ja mitään kertomattomia. Ei voi olla niin, että me täällä länsimaissa tunnetaan rock, pop ja parikymmentä muuta genreä ja kaikki muu menee mainittujen, huonojen termin alle. Kuitenkin se kaikki muu on luultavasti reilusti yli 90% koko potista.

Mitä Talking Timbuktuun tulee, se on oikein hyvä. 10 kappaleen verran vähäeleistä, rauhoittavaa, hypnoottista ja tietenkin itselleni erilaista meininkiä.

Perkussio-osasto ja ajoittaiset taustalaulut hoituvat Hamma Sankaren (calabash) ja Oumar Tourén (congat) toimesta. Kaksikko näyttää viihtyneen 70-luvulla levytysuransa alkaneen Ali Farkan taustalla ainakin 90-luvun alusta tämän kuolemaan asti.

Maestron kontolle Talking Timbuktulla lankeavat vokalismin lisäksi monenlaiset kielisoittimet. Pääasiassa hän näppäilee akustista ja sähkökitaraa, mutta hieman myös kuusikielistä banjoa ja njarkaa, joka on yksikielinen, viulun tapainen vekotin.

Kimppalevyksi tämän tekee tietenkin monen kuuluisuuden kanssa yhteistyötä tehneen Ry Cooderin läsnäolo. Paitsi että toimi tuottajana, pääsi hän myös esittelemään taitojaan erittäin laajalla skaalalla. Afrikkalaistrio nakutteli kaksi biisiä nauhalle keskenään. Muilla raidoilla Cooder on mukana työkaluinaan sähkis, slide, basso, mandoliini, sähköinen mando-kitara, akustinen lelukitara (?), cümbüs (turkkilainen banjoa muistuttava), tamboura (intialainen pitkäkaulainen), mbira (pieni peukalopiano) sekä marimba (puukielilyömäsoitin).

Huh huh! On kova jätkä, jonka omaan tuotantoon olisi pikku hiljaa syytä alkaa paneutumaan.

Kolmeen otteeseen ryhmää täydentää Jim Keltner rummuissa ja John Patitucci bassossa. Noista kolmesta kahdella joukon jatkona häärii vielä Clarence "Gatemouth" Brown, kerran kitaran, kerran alttoviulun kera.

Näytteeksi valikoitui hieno Ai Du, jolla on messissä koko seitsikko ja joka lienee lähimpänä sitä mihin olin entuudestaan tottunut. Poimikaa itse sieltä mitä kukin soittaa tai ostakaa Talking Timbuktu ja tarkistakaa kansilehdykästä.

Alta voitte vielä arvuutella mitä alussa mainittua kieltä mikin numero on.


27 tammikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ #1 - Kauko Röyhkä Ja Severi Pyysalo & Maarit: Turmion Suurherttua

Ensimmäisenä kimppana käsitellään Röyhkän ja Pyysalon yhteislevy, jolla Maarit vierailee. Turmion Suurherttua (2017) on faktisesti nimenomaan kahden ensin mainitun herran yhteistyön tulos. Tummanpuhuva etukansikin puhuu päätelmän puolesta.


Rouva Hurmerinnan vastuulle siunaantui laulu kahdessa biisissä soolona, yhdessä Kaukon kanssa duetoiden sekä parit taustat. Pitkän linjan persoonallisäänisen taiteilijan panosta ei voi vähätellä. Isken vastaansanomattomana todisteena pöytään Elohopean.

Turmion Suurherttuan sävellykset ja sovitukset syntyivät kahta vaille Pyysalon pajalla. Joskus pääsee piru irti ja Olen orjasi tulivat Jussi Lehtoselta. Kyseessä lienee ainut Röyhkän albumi, jolla hän ei pistänyt lainkaan näppejään tuotannon noihin osiin. Tekstit toki kirjoitti.

Sanoituksista muistan jo alkuunsa kiinnittäneeni huomiota kappaleeseen Nero luo, joka sisältää varsin hykerryttävää kuvausta, kukaties varustettuna ripauksella itseironiaa.

joka kevät hän odottaa
Nobelin palkintoa
nyt pitäis olla jo
hänen vuoronsa
puhelin soi, se on
kustantaja, taas sen
sai joku portugalilainen
vääryys, harmittava
takaisku eikö ne
kusipäät tajua

Meille kullekin muodostuu oma käsityksemme julkisuuden henkilöistä. Apulaissheriffin ajatuksissa ylle lainattu katkelma ei kuulosta Jukka-Pekka Välimaalta. Luulen, että itseironian määrä biisissä on olematon.

Tämän levyn tiimoilla jätän kovin pitkälle menevät tyylilajiluokittelut suosiolla tekemättä. Totean vain, että taidemusiikkiahan tämä on. Rock kummittelee korkeintaan asenteena rivien välissä ja senkin mahdollinen havaitseminen perustunee Röyhkän historian tuntemiseen.

Kun käyttää hieman aikaa koko diskografian puntarointiin, havaitsee hänen saaneen 40 vuoden aikana aikaan yllättävänkin (?) monenlaista. Monimuotoisuus ei ehkä yllä ihan jonkun Nurmion tasolle, mutta ei kauaskaan. Mielipidettäni juuri nyt tiedusteltaessa vastaisin Röyhkän onnistuneen omilla sektoreillaan kokonaisuutena hivenen paremmin.

Ja niin onnistui Turmion Suurherttuallakin, mistä erityisen ison kiitoksen ansaitsee Severi Pyysalo.

Sangen erilaisista musiikillisista ympyröistä ponnistavan Pyysalon kädenjälki kuuluu ja lopputulos toimii. Tämä ei ole ainoa tapaus, kun itselleni tutun artistin loikka itselleni oudomman genren pariin aikaansaa tiettyä kutkutusta.

Näissä olisi periaatteessa aineksia porttiteorian mukaiseen sukellukseen uuteen maailmaan. Useimmiten, ellei peräti aina, hyppy jää ajatuksen tasolle eikä johda mihinkään. Tuskin Kaukokaan saa minua suuremmin innostumaan jazzista (en näemmä malttanut olla mainitsematta), kun ei sitä muutkaan lajia hivotelleet, kuuntelemani muusikot ole vielä onnistuneet tekemään.

Toisena esimerkkinä heitän tarjolle monitunnelmaisen avausraidan Gulliver.

Orkesterissa löytyy rumpubassokitaraosaston jatkoksi sopivasti puhaltimia sekä kapellimestarin hanskaamat koskettimet ja vibrafoni. Nimenomaan vibrafoni on instrumentti, jolla Pyysalo on tullut tunnetuksi.


Kimpan toinen osapuoli palasi taas seuraavalla pitkäsoitollaan aivan toisenmoisen ilmaisun pariin. The Bootsin kanssa syntyi sisällöltään hyvin vaihtelevainen paketti, mutta sepä onkin täysin eri asia.

Sinällään Röyhkältä on aikojen saatossa ilmestynyt muitakin minisarjan aiheeseen täsmääviä teoksia. Joittenkin kohdalla olisin joutunut tavaamaan sääntökirjaa erityisen tarkkaan. Valittu kiekko ei tulkintavaikeutta aiheuttanut ja on paitsi virkistävän poikkeava, niin myös parhaasta päästä kyseisiä.

24 tammikuuta 2021

SOITTOLISTAT - Viimeiset lunkit, funkit ja punkit

Piti hiihtämään lähtemistä viivyttäessäni alkaa kuuntelemaan perätysten Eppu Normaalin studiolevyjen viimeiset kappaleet. Jätkillä kun on monesti ollut tapana lätkäistä hännille joku tavallista erikoisempi tyrskäys. Jotain löysin rantein työstettyä. Jotain ilman otsaryppyjä ja kireitä nutturoita kuunneltavaa.

Tekaisin teemasta saman tien soittolistan. Jouduin muodostamaan yhden hengen esiraadin alustavaa karsintaa suorittamaan. Byrokratiatoimen tarkoituksena oli varmistaa, ettei mitään liian normaalia päätyisi epänormaalien joukkoon.

Työn tuloksena 9/14 viimeisistä kelpuuttui mukaan. Merkille pantavana seikkana todettakoon, että painotus ei ole tuotannon loppupäässä. Pois jääneet ovat näet albumeilta 9, 10, 12, 13 ja 14.


Tämä hakkaa mielestäni mennen tullen ja palatessa bändin "parhaista" kasatut kokoelmat. Uusimmasta vanhimpaan soitettuna huippuputki koetaan vuosien 1984, -83 ja -82 kolmikossa, soittolistan biiseillä 3-5.

Spotify ja tunnukset kehiin ja Viimeiset lunkit, funkit ja punkit ovat kuunneltavissasi.

23 tammikuuta 2021

KIMPPALEVYJÄ - Tulossa...

Simon & Garfunkel.

Matti & Teppo.

Legendaarisia kaksikkoja molemmat, jos oikein silmin katsotaan. Noitten kaltaistenko tekijöitten kimppoja nyt on tuloillaan? Ei, ei tule tuollaisia pitkähkön aikaa tai ikuisuuden yhdessä levyttäneitä porukoita. Mutta jos Matti & Garfunkel olisivat tehneet yhteistyöälppärin, voisin teoriassa kelpuuttaa sen aiheen alle.

Apulaissheriffin myllyyn päätyy lähitulevaisuudessa tapauksia, joissa omia juttuja omilla tahoillaan puurtavat artistit ovat enemmän tai vähemmän kertaluonteisesti kokoontuneet yhteen ja julkaisseet albumin.


Näitten muutaman jutun minisarjojen yhtenä pontimena on ollut mahdollisuus ujuttaa blogiin myös sellaisia levyjä, jotka eivät vakiokategorioitten puitteissa sinne koskaan pääsisi. Niitä, jotka eivät ole tuoreita uutuuksia eivätkä vanhempia aivan mahtavia. Äärimmäinen hyvyys ei kuitenkaan ole syy jättää jotain sarjaan hyvin istuvaa siitä pois.

Saas nähdä mitä valitsen. Valtavaa pulaa ei ehdokkaista ole.

18 tammikuuta 2021

LEVYT - Erja Lyytinen: Grip Of The Blues

Apulaissheriffi kehuu vaihteeksi sinertävää musiikkia. Suurennuslasi tarkentuu erääseen eittämättä kovimmista sen sortin suomalaisista äänitteistä. Käsittelyssä on Erja Lyytisen Grip Of The Blues (2008).


Lyytinen oli hiljattain siirtynyt kotimaisen Bluelightin huomasta saksalaiselle Ruf Recordsille. Ilmeisesti tähtäin oli suunnattu Euroopan ja maailman markkinoille. Rufille kitarataituri sopi kuin hauki kaislikkoon, tallin juurevaan rosteriin kun kuului huomattavan runsaasti naispuolisia muusikoita.

Levy-yhtiö oli aiemmin julkaissut kaksi Lyytis-albumia, joista ensimmäisenä yhteistyön Aynsley Listerin ja Ian Parkerin kanssa. Erjan oma Dreamland Blues (2006) oli toinen. Kaikkiaan Grip Of The Blues sijoittuu hänen täysimittaisten diskografiassaan numerolle 6.

Kilometrejä oli mittariin kertynyt sen verran, että instrumentti alkoi olla varsin mallikkaasti hallinnassa. Läpi levyn paistaa tietynlainen varmuus mitä soittopuoleen tulee. Sankarivingutus loistaa poissaolollaan. Yliyrittämisestä ei ole tietoakaan. Homma hoituu kunnialla ja ylikin sekä slide-putken kanssa että ilman, sooloissa ja muuten.

Myös tekniikan onnistumisprosentti lähentelee sataa. Efektejä ja kaikua esiintyy pelkästään kokonaisuutta rikastavina. Soundit on hiottu sellaiseen kuosiin, että harvemmin näin hyvällä maulla tehtyihin törmää.

Edellinen koskee koko arsenaalia. Nostan erityisen herkullisten kitaroiden rinnalle rummut. Kuivakka, napakka virveli jaksaa viehättää minua aina vaan.

Orkesterissa ei pikaisen tarkistuksen perusteella soita aiemmilta kiekoilta tuttuja. Paitsi tietysti silloinen puoliso Davide Floreno, toinen kitaristi ja kahden biisin kirjoittamiseen osallistunut italialaissyntyinen kepittäjä. Tämä on kansissa merkitty komppaajaksi, joten tarkempien kappalekohtaisten tietojen puuttuessa voinee olettaa äänimaiseman etualan olevan pitkälti solistin hallussa.

Genreruletin viisari asettuu enimmäkseen blues-sektorille, mielestäni eniten koko Lyytisen tähänastisessa studiotuotannossa - siis vuoteen 2020 mennessä. Soul-osastoa hätyytellään seuraavaksi eniten ja ainakin kerran nojaillaan hienokseltaan funkin taholle. Kuten aina, nämä ovat henkilökohtaisia näkemyksiä, joitten totuusarvon voi huoletta kyseenalaistaa.


Menusta pistää silmään taas yksi versio aiheesta Rollin' & Tumblin'. Vaan jopas onkin virkeä luenta klassikosta. Slide soi kuin unelma. Porukka tempaisee erään groovaavimmista sovituksista, mitä olen biisistä kuullut.

Sitä edeltää listalla kolmen hidastelun suora. Raukea balladi Wish I had you omaa hienosti lauletun hienon melodian ja pari hillittyä sooloa. Unreachable toimii leppoisana välipalana ja hehkuu sielukkuutta. Voyager's tale päättää balladiputken, joka alleviivaa Lyytisen olevan vokalistina omimmillaan tällaisissa tunnelmissa.

Näin se pitää tehdä. Ei tarvi revitellä, kun äänen kauneus riittää. Ollaan melko lähellä pistettä, jossa käyttäisin adjektiivia ihana kuvaamaan kuulemaani.

Ellei soul noissa syki tarpeeksi, tekee se sitä äärisielukkaassa nimikappaleessa takuuvarmasti. Kuusikielinen ääntää akselilla muhkea - vienosti ulvova. Tyylitajua tähän ei olisi saanut pakattua yhtään enempää mitä Erja ja bändi siihen nikkaroi.

Avausraita Broadcast on instrumentaali, joka starttaa Rami Eskelisen reippain rummuniskuin. Harri Taittosen Hammond-urut muodostavat yhden valopilkun tällä.

Vedetään nyt hihasta muutama verrokki, kun en taaskaan voi välttyä niitä havaitsemasta. Mielipidetasolla toki liikutaan, kun väitän kuulevani maksimaalisen hyväntuulisen Inner beautyn jossain välikkeessä muutaman nuotin sekvenssin J.Karjalaisen Runoa. Samoin epämääräinen häivähdys Honey B. & T-Bonesia sitä seuraavan Let it shinen ilmapiirissä voi olla vain minun harhojani.

Funkahtava blues Wanna get closer uhkuu mukaansaimevää svengiä ja tuo rentoudessaan mieleen J.J. Calen. Tämä taitaa olla albumin ainut Iiro Kauton bassoa framille nostava esitys.

Lyytisen artikuloinnista erottuu eksoottinen tapa lausua -tion-loppuiset sanat. Kyseessä on tavaramerkkiä lähentelevä ominaisuus, jonka olen pistänyt merkille pitkin hänen uraansa. Mukavia pikkujuttuja nämä tällaiset. Everything's fine ja jännittävästi rytmitetty Dissatisfaction esimerkittävät piirrettä.

Mainitaan vielä vailla mainintaa säilynyt Steamy windows, joka nyt vaan on omalla tavallaan loistelias, niin onpa sitten kaikki mainittu. Tämän CD:n tapauksessa kaikki on loisteliasta. Upea kokonaisuus. Jostain syystä sitä ei virallisilta kanavilta löydy Spotifystä tai YouTubesta. Jälkimmäisestä voi hakea studioversiot ainakin numeroista 3, 4 ja 11.


On se, Grip Of The Blues on aivan mahtava levy!

16 tammikuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Doctor's Order: Out Of Order - The Lost Early Album

Sanomalehti Kalevaa lähimenneisyydessä enemmän lukeneet tietävät Jarin, tuon erinomaisen oivaltavan pilapiirtäjän. Kynämies, sukunimeltään Elsilä teki hommaa 90-luvun puolivälistä jonnekin asti viime vuosikymmentä. En muista, koska olen viimeksi hänen töitään paperipainoksessa nähnyt. Nettiversiossa uusimmat stripit näyttäisivät olevan parin vuoden takaa.

Piirtäjä on myös muusikko. Oulun päivinään hän on soitellut ainakin yhtyeissä Practice ja Mojo Zombies. Vuosina 1998-99 hän ehti vaikuttaa hetken aikaa Doctor's Orderin kitaristina ja laulajana, ollen yksi sen perustajajäsenistä. Muutto tänne pohjoisempaan johti teiden erkanemiseen.

Doctor's Orderin levytetyn historian osaksi Elsilä pääsi nyt ensimmäistä kertaa. Bändiltä nimittäin tupsahti hiljattain livelätty Out Of Order - The Lost Early Album (2020). Nauhoitukset tehtiin Järvenpään Puistobluesissa kesällä 1999.


Tämä on tohtoreitten kolmas arkistopöyhäisy lyhyen ajan sisään, tarkemmin sanottuna keskimmäinen kolmesta. Viimeisintä (Rehearsals Are For Sissies) riepottelin noin kuukausi sitten. Se ensimmäinen jäi hommaamatta ja on harmikseni jo loppuunmyyty.

Ennätin tilaamaan nyt käsiteltävän CD:n juuri ennen varaston kuivumista. Onneksi onnistuin. Jos kohta Doctor's Order onkin kuluvan vuosituhannen studiokiekoillaan ja Sissies-livellä kokannut makuuni maittavampaa keitosta, on tämänkertainen jutun aihe sekin vallan tymäkkä paketti.

Elsilä tuntuu olevan kepittäjänä varsinainen rappari. Soittotyyli huitelee hyvin lähellä Wilko Johnsonin 70-lukulaista, teräväreunaista hakkaamista.

Tokihan Dr. Feelgood toimi kokonaisuutenakin yhtenä yhtyeen suurimmista innoittajista. Tällä levyllä siitä on todisteena coverit All through the city, She does it right sekä myöhäisempien Feelgood-aikojen She's in the middle.

Vokalistin tontin Jari jakoi Teppo Nättilän kanssa. Hänen tapansa luritella on rehevän räkäinen. Muutamaan otteeseen mieleen tulee Tokela, toisinaan Jake Blues alias John Belushi. Oivallisia vertailun kohteita molemmat.

Vastaavasti Nättilän omintakeinen englannin artikulointi lienee saanut suurimmat vaikutteensa Remulta ja suomalaisilta rallikuskeilta. Siihen vielä päälle persoonallista hevosvibratoa sinne tänne, espanjaa tuonne ja voi sanoa, että aijai kun toimii rock and rollissa. Vuonna -99 Nättilä kuitenkin keskittyi pääasiassa bassotteluun ja päävastuun laulusta kantoi Elsilä.

Rumpujakkaraa miehittää Timo Väätäinen.

14 biisistä 9 on omaa tuotantoa. Yllä listattujen lainojen lisäksi kuullaan Chuck Berryn Talkin' 'bout you ja lukemattomia versioita aikojen saatossa teetättänyt Wilson Pickettin rhythm & blues -standardi 99 and a half (just won't do). Viimeksi mainitun alkuun Elsilä vääntää kuin Angus Young nelisenkymmentä vuotta sitten. Tunnistin kappaleen vasta kertosäkeeseen tultaessa.

Trion lavalla ilmoille loihtima musiikki on kauttaaltaan sen verran messevästi rollaavaa rokettia, että pidän onnenpotkuna, kun ehdin levyn hankkia. Mikäli lukija on jäänyt siitä paitsi, suosittelen vahvasti pitämään silmät auki käytettyjen markkinoilla ja tarttumaan siekailematta kiinni saaliin ilmaantuessa näköpiiriin.

Näytettä en pysty nytkään tarjoamaan. Materiaalia kun en ole suoratoistopalveluista bongannut.

08 tammikuuta 2021

LEVYT - Kolmas Nainen: Onnen Oikotiellä

Neuvostonaapuruuden aikaan oli asioita, joista ei saanut puhua, ainakaan kovin kovaan ääneen ja julkisesti. Ehkä sekin ajatuksissaan Pauli Hanhiniemi runoili neuvostoajan päättymisen jälkeen rallin Oi Suomen nuoria!, joka luettelee nipun kiellettyjä laulun aiheita.

Reilua kahta vuosikymmentä myöhemmin ollaan tilanteessa, jossa jotkut piirit pyrkivät määrittelemään, mitä voi sanoa ja jopa sen missä on soveliasta asioida. Nämä piirit eivät toki ole ns. virallisia tahoja. En mahda mitään, että yli 25 vuotta vanha, ymmärtääkseni ironinen teksti tuo mieleeni nykyisen, kannattajiensa haudanvakavasti ottaman cancel-kulttuurin.

Musiikkinumerona tuo on vallan erinomainen rokkenrolli, joka huolimatta hakkaavahkosta kompistaan potkii reippaasti. Se oli toinen etukäteen kuulemani näyte Kolmannen Naisen levyltä Onnen Oikotiellä (1994).

Ooh, Sammy! oli ensimmäinen: simppeli, letkeä ränttätänttä, joka ensikokemalta loi valtavan kontrastin parin edeltävän albumin raskaudelle. Kun sanoituskin osoittautui tutun laadukkaaksi, nousivat odotukseni tulevaa kohtaan varsin korkealle. Lisäksi tänä päivänä Apulaissheriffin arvostusta siihen nostaa riittävässä määrin aistittava blues.

En totisesti pettynyt uutuuden hankittuani. Onnen Oikotiellä tuntui aika äkkiä mainiolta tapaukselta. Vuosien myötä se on kasvanut hehkutusjuttuun oikeuttavalle tasolle. Arvaattekin jo, mihin kliseeseen tämä tulee päättymään.


Ooh, Sammy! on yllätyksellisesti - en sitä silloin hoksannut ennen kuin varta vasten valistettuna - naisihmisen näkökulmasta kirjoitettu tilitys. Sammy on Babitzin ja tuli sepitteen mukaan kruunanneeksi ilmeisen vauhdikasta nuoruutta joskus viettäneen ikäneidon tai rouvan Miss Rantakallaksi ja Miss Kukonhiekaksi.

Kalajoen Rantakalla tuli tutuksi jo nuoruudessa. Sinne kun ei pikkupitäjästä kilometrejä juuri sataa enempää kerry. Kukonhiekan sijainnin opin vasta keski-iässä ajellessani Saarijärven läpi Karstulasta Äänekoskelle päin.

90-luvulla pelkoa aiheuttanut AIDS saa biisissä ensimmäisen maininnan.

Tutun avauskaksikon jatkona orkesterin alkuaikojen musiikillista tyyliä lähelle päästään myös raidoilla 5, 7, 9 ja 10, ehkä 13. Näin ollen karkeasti puolet kattauksesta on puhtaasti hyvän meiningin rokkia. Tähän en ollut edellisvuosina tottunut.

Mukana on toki hidastuksia. Jerusalemin suutari toimii ok, ollen toinen tuntemani lauantaimakkaran riveillään mainitseva kappale (toinen tulee Pekka Myllykoskelta & Jytäjemmareilta). Timpurit on suorastaan kaunis balladi, jota Ulla Kupiaisen sello sulostuttaa hillitysti.

Niin ikään mukana on tyypillisempää 90-luvun Kolmatta Naista. Pyörteeseen sekä Sekunnit ja tunnit edustavat tätä laitaa ja tekevät sen moitteetta.

Muutaman biisin tarina vaikuttaa vanhan jatkumolta. En oo kuullut mitään voisi olla kuviteltavissa saman minän kertomaksi kuin Ote talonkirjasta (LP:ltä Elämän Tarkoitus (1991)). Kai mä tästäkin toivun on kuin lopputoteama vanhemmalle tilannekuvalle Tätähän mä hain (Tiheän Sisään (1992)).

Kai mä tästäkin toivun sisältää hieman solistin aina silloin tällöin pelailemaa harmonikkaa. Jossain toisaalla parkuu huuliharppu, mihin täytyy todeta, että harppua herkemmin hyväksyn Hanhiniemen haitarinsoiton. Tuntuu paremmalta.

Varsin monipuolinen paketti on siis kyseessä. Yhdenlaisena, mutkat oikaisevana analyysinä voisi esittää, jotta Kolmas Nainen veti 90-luvun itseään 80-luvun malliin. Myönnän väitteen kättelyssä liikaa yksinkertaistetuksi. Tietty positiivinen pohjavire levyä joka tapauksessa sävyttää. Tämä arvio tulee sanoja ja säveliä enemmän sovitusten ja tuotannon johdosta.

Allekirjoittaneelle valittu tai muuten vaan syntynyt tapa toimia oli yhtyeen taipaleella selkeä tason kohennus ja paluu kohti juuria.

Sikäli Onnen Oikotiellä osui historialliseen formaattimurrokseen, että se ilmestyi aikoinaan vain CD:nä ja kasettina. Vinyyliversio on kait yhä julkaisematta. Luulenpa senkin päivän koittavan.


Palaan lopuksi albumin ilahduttavimpiin hetkiin.

Tytöt on kaunistuneet olisi sopinut soundeiltaan ja muutenkin levylle Hikiset Siivut (1989). Erinomaisen ilmavaa ja vaivatonta rymistelyä. Hikisistä Siivuista muistuttaa myös joitain piiruja monotonisempi Onnen oikotielle.

Samaa teemaa kuin Juicen Pyhä toimitus noin 180 astetta eri kulmasta kuvaava Dägrägädägwäg on hulluttelu, johon huippusuosittu orkesteri onneksi tohti heittäytyä. Ehdottomasti bändin parhaimmistoa kautta aikain.

Edelleen ykkösluokkaan lasken toisen, vieläkin ronskimmin totunnaisesta poikkeavan irrottelun Sekosin lutkaan. Sitä saattaa moni pitää peräti outona rytmiikaltaan. Liekö sitten se kuuluisa käännetty komppi vai mikä syynä siihen, että tämä on saatu niin veikeäksi. Tarina on aito veijarisellainen ja AIDSiin viitataan jo toista kertaa.

Tarkimman osuman sain jo uutena numerosta 9 Maken kanssa. Maailmassa on väsätty joitain musiikkiteoksia, joissa on pieninkin osanen kohdallaan. Maken kanssa on yksi. Täydellisen rentoa soittoa koko ryhmältä, erityismaininnat kitaroille. Pesola ja Kivikangas malttoivat olla laittamatta tähän kaikkea osaamaansa. Paljon voi olla paljon, mutta vähempi usein riittää.

Itse asiassa biisistä löytää slidestä lähtien yllättävänkin monenlaista kitaraa, jos hiukan keskittyy. Eli korjaan lausuntoni muotoon Pesola ja Kivikangas laittoivat tähän erittäin hyvällä maulla joitain osaamiaan jippoja. Mielipidekysymyksiähän nämä.

Tekstiltään sijoitan laulun keskimmäiseksi osaksi mieltämääni Hanhiniemen toveruuskolmikkoa. Sähkökitara, hyvää tahtoa ja kavereita (LP:ltä Kolmas Nainen (1986)) oli tietenkin ensimmäinen. Liverpool (Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Pikkutaivas (2000)) on tuorein.

Ajatuksessa on jotain ylittämättömän hienoa. Ajatuksessa, jonka mukaan päähenkilö pelaa loputtomiin pajatsoa Esson baarissa ystävänsä kanssa, vaikka muut ympäriltä katoavat maailman melskeisiin. Kun Pauli kaiken päälle tulkitsee hivenen flunssaisen tai krapulaisen oloisella äänellä, on tuloksena napakymppi.

Arvasitte jutun alussa tai ette, niin näihin sanoihin se päättyy: Onnen Oikotiellä on aivan mahtava levy!

05 tammikuuta 2021

LEVYT - James Brown: The Payback


Se oli joko 1986 tai -87 alussa, kun kirjoitin lukion englannin tutkielman James Brownista. Tutkielma ei välttämättä ole oikea termi, vaan menköön varman muistikuvan puutteessa. Kyseessä oli tavanomaista ainekirjoitusta laajempi työ, joka tehtiin ajan kanssa.

Opettaja hieman kummasteli aihevalintaani, koska kohde ei aivan niihin suosituimpiin nuorisoidoleihin tuon ajan Suomessa lukeutunut. Hyvän ystävänä (Dylan, Doors, Hendrix, blues) toki ymmärsi. Terveisiä, jos tämän luet.

Tuossa vaiheessa Brownin neljännellä Rocky-filmillä esittämä Living in America oli varmuudella tuttu, ehkä jokunen muukin raita sen jälkimainingeissa syntyneeltä LP:ltä Gravity (1986). Blues Brothersin olin tietysti nähnyt. Siinä, kuten Rocky IV:ssäkin soulin kummisetä heitti yhden ainoan biisin.

Erittäin todennäköisesti olin kuullut häntä radiosta enemmänkin. Kenties äänittänytkin jotain C-kaseteille.

Kiinnostukseni taisi kuitenkin lopulta perustua pääosin äänettömiin vaikutteisiin. Olin päätynyt lukemaan miehen aikaansaannoksista lehdistä ja muutamasta kirjastosta lainatusta teoksesta. Yhteistä kaikelle informaatiolle oli melko varaukseton arvostus ja kunnioitus legendaa kohtaan.

Aistinko takana olevan jotain suurta, vaikka en Brownin musiikin tuntemuksen suhteen ollut lähelläkään edes noviisitasoa? No jaa, luultavammin tuossa haiskahtanee tähän päivään asti säilynyt tarve penkoa asioita sävelpinnan alta.

Vuonna 2021 James Brown on Apulaissheriffille huomattavan paljon selvemmin funk kuin soul. Eipä siis ihme, että tarinan aiheena on sen lajin huippua edustava The Payback (1973).

Funkin sarkaahan levyllä enimmäkseen äestetään huolimatta siitä, että etukannessa seisoo monista herran lempinimistä juuri The Godfather Of Soul. Ja huolimatta siitä, että kansipaperin sisuskaluista löytyy jutun keulille liittämäni maaseutuinen maalaus, jonka ei luulisi liittyvän 60-luvun lopulla alkunsa saaneeseen genreen millään tavalla.


Soul Brother No. 1 aloitti uransa gospelin, rhythm & bluesin ja soulin parissa. Hänen tuotoksensa noilta ajoilta, 50-luvun alusta seuraavan vuosikymmenen puoleen väliin ovat omissa korvissani hyvin vaihtelevaa tasoa. En nykyisin laske häntä sielukkaan musiikin terävimpien kärkinimien joukkoon.

Tuotanto oli single-painotteista kuten tuolloin oli tapana. Pitkäsoittoja julkaistiin, mutta usein ne olivat sinkkukokoelmia tai pahimmillaan sisälsivät parin hitin seuraksi tekaistuja täytenumeroita. Myös uusversioita tutuista vanhoista käytettiin tilkkeenä.

1965 Mr. Dynamite kirjoitti loppuelämänsä mullistavan, uudenlaiseen rytmiikkaan pohjaavan tanssipalan Papa's got a brand new bag. Siitä alkaa se kymmenisen vuotta kestänyt pätkä hänen historiaansa, joka täällä kolisee lujiten.

Loistavuutta alkoi tulla miltei kuin liukuhihnalta. Älppärit olivat edelleen vähän niin ja näin. Tätä kommentoin vain niiltä osin mitä olen laajaan repertuaariinsa tutustunut. Saattaa olla, että The Hardest Working Man In Show Business panosti albumeihin tosissaan vasta 70-luvulla.

The Payback on Albumi.

Nimikappale käynnistää tykityksen hienoimmalla mahdollisella tavalla. Kattaville Brown-kokoelmille itsestään selvänä valintana sijoitettu hypnoottinen seiskapuoliminuuttinen tempaa mukaansa vähäeleisyydessäänkin, tai juuri siksi. Minulle on musamaailman suuria mysteerejä, miksi sovitukset varsinkin näinä päivinä ahdetaan täyteen monenlaista turhaa roinaa.

The payback sykkii tietenkin rumpujen (John Starks) ja basson (Fred Thomas) voimin, mutta yhtä olennaista osaa näyttelevät kitarat (Jimmy Nolen, Hearlon Martin). Puhaltimet siellä täällä sävyttävät menoa maukkaasti. Kelpasi siihen herra dynamiitin pistää päälle oma osuutensa, tehdä se tunnistettavalla äänellään, yhdellä suurista.

Doing the best I can todistaa, että balladiosastokin on hallussa. Avauksen lailla pitkä ja toistossaan lumoava, tosin tunnelmaltaan tyystin toisenlainen veivaaminen pitää otteessaan. Loppuun jatsahtavaa torvea sekaan ja hyvä kakku tuli.

The Payback on tupla, jonka jokaiselle sivulle pakattiin vain kaksi siivua. B-puolen parivaljakko on erinomaista takuutavaraa, mutta vailla aivan täyden kympin räiskähtelevyyttä. Shoot your shotissa James väläyttelee urkurin kykyjään.

Laserkaudella teos mahtui yhdelle CD:lle.


C-kylki koostuu soul-hidastelusta Forever suffering ja lähes 13-minuuttisesta instrumentaalista Time is running out fastJälkimmäistä värittää harvemmin länsimaisessa populaarikulttuurissa käytetty afrikkalainen (?) huudahtelu. Kutkuttavin anti tulee kuitenkin vaskista.

Kiekolla soittava puhallinsektio on kuusihenkinen, tunnetuimpina niminään Fred Wesley ja Maceo Parker. Kaksikko vaikutti myöhemmin aikansa George Clintonin Parliament-Funkadelic-kombinaatissa. Muitakin isoja sulkia on molempien yhä elävien artistien hatuissa pilvin pimein.

Ellei kuulijalla tähän mennessä ole vielä alkaneet sukat pyöriä jaloissa, on hän mitä ilmeisimmin liikkeellä avojaloin.

Stone to the bone jääköön vaille kuvailuja. Siitä sopii jokaisen tehdä omat johtopäätöksenä linkin avulla. Jo kuvailemiani aineksia on havaittavissa.

Jyhkeä lopetus Mind power sisältää muuta materiaalia syvempää sanomaa. Brown tuli show-henkisyyden ja ajoittaisen lain kirjaimen noudattamatta jättämisen rinnalla myös kiitettävästi käyttäneeksi asemaansa hyvien asioiden edistämiseen. Tässä katsannossa hänen kappaleistaan tulevat ensimmäisinä mieleen mustien itsetunnon kohottamiseen tähdännyt Say it loud, I'm black and I'm proud sekä huumehelvetistä kertovat King heroin ja Public enemy #1.

LP:n tyyliä kuvaavan lempinimen The Minister Of New New Super Heavy Funk myötä paketoin vuodatuksen sanoihin The Payback on aivan mahtava levy!