06 marraskuuta 2019

UUTUUSLEVYT - Kolmas Nainen: Linjassa

Niinhän se menee, että uusia levyjä haltuuni ilmaantuu vain vanhoilta tekijöiltä. Äskettäisen hätäisen läpikäynnin perusteella tuorein ensijulkaisu hyllyssä näyttäisi olevan 17 vuoden takaa. Aikana tuo on pitempi kuin mitä oli mittarissa musiikin kuuntelua "tosissaan" aloitellessa. Hämyä!

Nyt uutta pukkasi bändiltä, jonka nimi on pitkään ollut joillekin kirosana siinä missä erään ylöjärveläisen yhtyeenkin.

Bändiltä, johon heräsin heti debyyttialbumin ilmestymisen jälkeen lukiota lopettelevana autokoululaisena. Bändiltä, josta 1980-luvun lopulla intti- ja opiskeluaikoina kehkeytyi kaikista tärkein seurailtava.

Bändiltä, jonka Tiheän Sisään (1992) oli jälkikäteen ajatellen vain puoliväkisellä tykättävä; siitä kun löydän nyt vain EP:llisen riittävän kelpoa tavaraa. Bändiltä, joka työelämäni ensi askelia ottaessani väsäsi loistavan, mutta koko lailla huomiotta jääneen levyn Onnen Oikoteillä (1994). Ja sitten loppui.

Pauli Hanhiniemi sanoituksineen ja vahvoine lauluäänineen oli ja on Apulaissheriffille Kolmannen Naisen tärkein jätkä. Voi olla, että orkesteri olisi jäänyt itseltäni tyystin pimentoon ilman häntä. Perunateatteri oli ihan yhtä tasokas ja kiinnostava tapaus.

Osa-aikaisen uuden tulemisen väliulosottoina tuotetut aiemmat pari pitkäsoittoa eivät ole saaneet hyppimään volttia. Jotenkin ne ovat kuulostaneet enemmän nimenomaan tuotetuilta kuin esitetyiltä. Muutama toisista erottuva biisi per CD joukossa ovat pitäneet henkeä yllä. Jatkuuko meininki samana nyt, kun jo uutuuden nimi Linjassa (2019) siihen vihjaa?


Kansipolitiikassa Kolmas Nainen on yhtä lukuunottamatta epäonnistunut kerta kerran jälkeen. Ainut onnistumaan onnistunut oli Hikiset Siivut (1989). Muuten taso on noin niinku omasta mielestä ollut keskinkertainen miinus ja siitä alas päin. Siksipä on paikallaan kehua tätä uusinta. Värimaailma näkyy värinäkörajoitteisiin silmiini oivallisena. Ukot on omia itsejään vailla riikinkukkoilua, kuten aina.

Kaiken pohjustuksen jälkeen itse asiaan mennäkseni Linjassa on jokseenkin mainio. Alkuun ja varsinkin autostereoista nautittuna se vaikutti liikaa edellisten levyjen jatkeelta. Kauashan ei toki nytkään 2000-luvun tyylistä kaikota.

Näppäimistölle istuttuani kuulokekuuntelu kuitenkin paljasti albumin edeltäjiään rennommaksi ja parempisoundiseksi. Peruslinja on jollain tapaa verevämpi ja raikkaampi. En silti edelleenkään jaksa innostua yhtyeen tunnusmerkiksi aikoinaan kohonneesta korkeaäänisestä helinäkitarasta.

Kappalemateriaalin laatu kohenee loppua kohti edetessä. Haaskalinnun nokassa on sävellyksenä erikoinen, liekö käytössä joku harvinaisempi sävellaji vai miksi siltä tuntuu. Melodia kulkee menestyksekkääksi samassa tunnelmassa tekstin kanssa.

Tyhmyyttä vai rohkeutta antaa Raimo Valkaman väläyttää bassollaan. Sanoitus on niin Hanhiniemeä kuin olla voi. Etenkin kertosäe on sellainen, ettei sitä oikein osaa kuvitella kenenkään muun kirjoittamaksi.

Koko paketin ykkönen on viimeistä edeltävä Kantrijätkä, Paulin matalalta vetämä, Apulaissheriffin makuun kitaroitu veikeä humppa. 
Alun kuvio tuo siinä määrin voimakkaasti mieleen The Run Runsin instrumentaalin Living guitar, että kyse ei mahda olla vahingosta.

Mahdollinen laina tulee hyvästä lähteestä ja riffiä on sopivasti varioitu peittämään jäljet alkuperäiseen. Tällaiset tahalliset tai tahattomat tapaukset piristävät joka kerta, kun sellaisen kuulee.

Sakari Pesola, Mikko Karmila ja Timo Kivikangas tuottivat kolmistaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti