29 lokakuuta 2020

LEVYT - Absoluuttinen Nollapiste: Muovi Antaa Periksi

2000-luku oli pitkällä ennen kuin huostaani hakeutui ensimmäinen Absoluuttisen Nollapisteen CD, heidän yhdeksäntensä Iiris (2007). Kimmoke hankintaan tuli Pekka Laineen järkälemäisestä TV-sarjasta Rock-Suomi, joka nähtiin vuonna 2010. Vasta tuon sarjan progressiivista rockia setvinyt jakso sai minut hoksaamaan millaisilla taiteellisilla poluilla rovaniemeläislähtöinen joukkio liikkui.

Olin ennen heräämistä hävettävän väärässä käsityksessä, jonka mukaan kyseessä olisi vain yksi 90-luvun pop-yhtye muitten joukossa. Mielessäni sekoittelin heitä Aknestikiin, Egotrippiin ja ties mihin muuhun aikalaiseensa. Noinkohan olin yhteenkään biisiinsä törmännyt niin, että olisin yhdistänyt sen bändiin.

Sen verran Iiris innosti, että haalin pikku hiljaa Nollapiste-tuotantoa käsiini. Noin 2016 (plus miinus 1 vuosi) hyllyssäni viimein oli yhdeksän albumia, EP ja jämäkokoelma. Kolmea vaille riittävä setti.

Puuttuvat kolme olivat uusina jo kaupoista pois, joten katseeni suuntautui toisen käden markkinoille. Kaksi tarttui haaviin järkevässä ajassa. Yksi CD, yllättäen kaikkein uusin, jäi puuttumaan, kunnes Rollo-jutussa taannoin heitin uudenlaista verkkoa vesille. Siitä viikko ja huuto.nettiin yli vuotta aiemmin virittämäni vahti viimein hälytti. Nyt on kaikki.

Jos paikko-ostos oli blogin ansiota, kiitän asianosaista/-osaisia: Kiitos!

Pysytään vielä hetki historiassa. Hyvältä maistuneen ensituttavuuden jälkeen muut tuotokset osuivat maaliin vaihtelevasti. Oli joitain, jotka kuuntelin hyviksi parilla pyörityksellä. Oli myös sellaisia, jotka eivät jaksaneet ihan kivaa korkeammalle arvostuksessani kohota. Erikoista oli, miten kaksi ensimmäistä käytettynä hankkimaani asettuivat heti parhaitten joukkoon.

Kirjan lukemisen jatkeeksi Absoluuttinen Nollapiste joutui Apulaissheriffin tehomyllyyn. Oli oiva aika käydä levyt läpi aikajärjestyksessä. Ne kun olivat alitajunnan marinoitavana kypsyneet jo vuosia. En ollut lainkaan ällistyksissäni, kun musiikki oli lähes kuuntelematta kasvanut.

Laatuisimmaksi on tähän mennessä noussut toinen noista käytettynä ostamistani eli yhtyeen toinen pitkäsoitto eli Muovi Antaa Periksi (1995).


Tässä kohtaa voi välipalaksi popsia Liittymän.

Ai sentään, kuinka rikasta, mielikuvituksellista, vaihtelevaa ja pintavirtauksista piittaamatonta musiikkia tekikään kvartetti tuolloin.

Minulla ei ole ainuttakaan poikkipuolen sanaa sanottavana esikoisesta Neulainen Jerkunen (1994), joka oli häkellyttävän taidokas näyttö nuorilta kosseilta. Muovi Antaa Periksi kuitenkin peittoaa sen helposti, jos viivalle lähdetään.

Rummuissa ja trumpetissa Tomi Krutsin (s.1976), bassossa Aake Otsala (s.1976), kitarassa ja koskettimissa Aki Lääkkölä (s.1976) sekä laulussa ja puhaltimissa Tommi Liimatta (s.1976) sen tekivät. Joka jamppa alle kaksikymppisiä ja jälki sellaista kuin olisi vuosikymmenien aikana kertynyt osaaminen ja näkemys hyppysissä.

On kohtuullisen turha alkaa nostamaan pelimanneja toistensa yläpuolelle, kun taso oli kauttaaltaan luokkaa Neuvostoliiton moukarijoukkue 1980-luvun arvokisoissa. Tekisi mieleni provosoida, että joskus tammikuussa -95 suomalaisten muusikoiden kymppikärjestä 70% vaikutti Nollapisteessä tai Kingston Wallissa.

Jotain konkreettista kehuakseni mainitsen Lääkkölän kokonaispanoksen itse säveltämässään instrumentaalissa Olen pahoillani. Sillä voi nauttia kitarasta uljaine sooloineen ja Jukka Gustavsonin soundia kunnioittaen jäljittelevistä uruista.

Jatkan onnittelemalla Otsalaa sitä seuraavalle Suojasivulle taltioidun basismin hienoudesta. Niinkin pieni asia kuin alun (A-osa?) tekstirivien väliin, aina täsmälleen oikeaan osoitteeseen isketty yksittäinen nuotti kaivaa erinomaisesta sävellyksestä enemmän svengiä kuin sitä sinne alun perin oli laitettukaan.

Siirryn ylistämään Krutsinin perinpohjaisen kunnianhimoista suhtautumista kapulatyöskentelyyn levyllä. Nelikon ehkä tinkimättömimmällä asenteella varustettu soittaja ei tyytynyt peruskompin hallintaan, vaan haki oppia eksoottisemmistakin suunnista. Esimerkiksi Jälkivaatimus.

Päätän artistikohtaisen suitsutuksen Liimatan nokkahuiluun eeppisehkössä päätösnumerossa Yli 1000 erilaista kasvia. Todellakin, tuosta monien vihaamasta puupuhaltimesta saa oikein käytettynä irti suurenmoisuutta.


Liimatan sanoitukset ovat oma lukunsa. Kertosäe ei ole itseisarvo, kappaleotsikot eivät välttämättä kerro tekstisisällöstä mitään. Lauseita - ei niinkään sanoja - on pistetty peräkkäin joko tarinaksi tai paljon useammin jonkinlaiseksi rykelmäksi, mikä ikävältä kalskahtavasta luonnehdinnasta huolimatta on hyvä asia. Viestikapulan edellinen kuljettaja oli ehkä Kari Peitsamo.

Ohessa sieltä täältä napsittuja rivejä:

joskus teimme säähavaintoja
joskus emme tehneet säähavaintoja
...
kahvi valuu hitaasti
sormiani pitkin
ääninauhaa liimasin
ja nopeasti litkin
...
sähkömeri räystäslinjaan ulottuu
...
se on mi... mie leikin sillä
se on mi... mie leikin sillä
...
tämä kirja
joka on luettu kerran
on päällystetty puulla
joka on kasvanut tuolla
...
mitä Kalliossa tiedetään
Kittilän oloista?
kuinka vanhojen naisten
polvitaipeet valo merkitsee?

Öljy puulle on juuri nyt itselleni tämän kovinta antia. Alkujakson erikoinen laulumelodia, loistavat lyömä- ja kielisoittimet, ketjulaulun pätkä sekä jykevän uhkaava, lyhyt kitarasoolo johdattelevat lopun unenomaiseen, kosketinvetoiseen hämyilyyn.

Kannattaa kuunnella, koska sanat eivät riitä kertomaan: Muovi Antaa Periksi on aivan mahtava levy!

28 lokakuuta 2020

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #5 - Los Lobos: ...And A Time To Dance

Silloin tällöin kohtaa kummallisia yhteensattumia. Esimerkiksi lukiessa tulee vastaan jokin tapahtuma, paikka tai jopa yksittäinen sana ensimmäistä kertaa koskaan tai pitkään aikaan. Sitten ihan kohta törmää samaan aivan muussa yhteydessä.

Nyt kävi sattumoisin niin, että ulkomaisten pikkulevyjen minisarjan päättävä tapaus Sudet on kotoisin Los Angelesista, mistä ponnistivat myös kahden edellisen jakson Ice Cube ja Long Ryders. Eri piireissä liikutaan, mutta kotikaupunki yhdistää.

Nimellä Los Lobos Del Este De Los Angeles ilmestynyt LP Just Another Band From East L.A. (1978) työstettiin, kun yhtye oli vielä lähinnä jäsentensä harrastustoimintaa. Varsin pitkän julkaisutauon ja parin sinkun jälkeinen EP ...And A Time To Dance (1983) oli jo vakavissaan musiikkiuraan tähtäävän porukan tekosia.


Raidoista tunnetuin, Ritchie Valensin 25 vuotta aiemmin levyttämä Come on let's go soi kulkevana perus-rock'n'rollina. Why do you do? asettuu Apulaissheriffin tyylilajitutkan mukaan rockabilly-lokeroon. Angloamerikkalaisen musiikin tahdissa kehittyneeseen makuun nuo kaksi ovat lätyn helpoiten omaksuttavat tempaisut.

Los Lobosin konseptissa rockin sukulaiset näyttelevät kuitenkin vain osaa kokonaisuudesta. 1970-luvulta lähtien bändin ohjelmisto on perustunut americanan eri muotojen lisäksi latinalaisamerikkalaisiin, etenkin Meksikon genreihin.

Kun näin on, joudun nostamaan kädet pystyyn, vaikka helpon ja keskivaikean väliin asettuvaa kategorisointivimmaa podenkin. Heittelen siksi vain muutamia orkesterista lukemalla omaksuttuja termejä kehiin osaamatta tunnistaa yksittäisten kappaleiden kohdalla mistä on kyse: zydeco, texmex, chicano rock. Tai vielä eksoottisempina bolero, cumbia ja norteño.

Levyn muilla numeroilla operoidaan enemmän noilla tonteilla. Tämä tarkoittaa, että soitinvalikoimassa on normikitaran ja -basson lisäksi myös rajantakaiset variantit näistä sekä haitari.

Sudet mallia -83 olivat:

  • David Hidalgo, kitara + haitari
  • Cesar Rosas, kitara + bajo sexto (meksikolainen 12-kielinen basso)
  • Conrad Lozano, basso + guitarrón (iso meksikolainen kitara)
  • Louie Pérez, rummut

Koko revohka osallistui lauluhommiin ja ulkojäsenenä soitti saksofonia Steve Berlin, joka liittyi seuraavana vuonna virallisesti mukaan. Kokoonpano on säilynyt sellaisenaan käsittääkseni nykypäivään saakka, mikä on kunnioitusta herättävä asia ja minusta jo itseisarvoisesti hyvä juttu.

Konserttitilanteissa Los Lobos on pitkään käyttänyt vierailevia rumpaleita. Olen ollut ymmärtävinäni tämän johtuvan siitä, että Pérez tykkää muitten rinnalla tarttua kielisoittimiin.

Kuten herrojen nimistä voi arvata, ei espanjan kieli ole mikään ongelma ja he ovatkin kautta aikain käyttäneet sitä toisena laulukielenä. Niinpä myös ...And A Time To Dance sisältää kaksi espanjaksi vedettyä biisiä. Näistä tarjoilen kuultavaksi reippaan ja raikkaan hyppelyn Anselma.

Omasta mielestäni juuri tuon tapainen rilluttelu on parasta Los Lobosia, vaikka hyvin onnistunutta materiaalia he ovat tuottaneet myös rock'n'roll- ja blues-osastoilla. Samalla tunnustan oman kokemuspiirini rajoittuvan vähäisiä poikkeuksia lukuunottamatta 80-lukuun. Ehkä olisi syytä rikastuttaa hyllyä tämän pumpun uudemmillakin albumeilla.

Kuinkas ollakaan, paketti, jonka sisältä löytyi mm. Tin Can Trust (2010) tuossa juuri tulikin taloon.

Sarja päättyy


Välimallin pikkulevyjä muualta kattoi nyt pyöritellyn lisäksi seuraavat EP:t:


25 lokakuuta 2020

LEVYT - Kaipa: Vittjar

Nyt taitaa olla sopiva hetki suorittaa pienimuotoinen maantieteellinen tarkastelu.


Hyvin suuri enemmistö Apulaissheriffin CD-hyllyistä, -laatikoista ja -kaapeista on suomalaisten, brittien tai jenkkien tekemällä musiikilla täytettyjä. Hajaosumia saavat Kanada, Australia, Hollanti, Italia, Mali ja ehkä vielä joku. Sitten löytyy totta kai rakas länsinaapurimme. Tätä nykyä Ruotsin lippua heiluttaa muistaakseni pelkästään tasokas progeryhmittymä Kaipa.

Bändin historia on kaksiosainen. Ensimmäisen vaihe ajoittui vuosiin 1973-82, joiden aikana kokoonpano eli. Vain perustajajäsen Hans Lundin oli mukana koko ajan. Hänen roolinsa kattoi biisiseppouden lisäksi lähinnä koskettimet ja jossain määrin lauluosuuksia.

Y2K:n jälkeistä toista sukupolvea miehittivät alkuperäisestä porukasta ainoastaan Lundin ja kitaristi Roine Stolt. Näistä jälkimmäinenkin jättäytyi pois jo 2005 tullakseen korvatuksi Per Nilssonilla. Muut olivat ja ovat Morgan Ågren lyömäsoitinpatteriston takana, Jonas Reingold bassossa sekä vokalistit Patrik Lundström ja Aleena Gibson.

Sanoituskielenä toimi viime vuosituhannella ruotsi, tällä englanti. Näin mentiin, kunnes kyvykäs viisunikkari taas uskaltautui palaamaan nimikappaleen verran äidinkieleensä hulppealla albumilla Vittjar (2012).


Musiikki on niin tuotettua kuin olla voi, mikä periaatteessa voi herättää epäluuloja juurevampaan menoon tottuneessa. Kansilehdykkä kertoo Lundinin tehneen äänityksiä Uppsalassa, ilmeisesti kotistudiollaan. Tämän lisäksi Nilsson nauhoitti kuusikieliset Gävlessä, Reingold bassot Lundissa ja Lundin ja Ågren rummut Värmdössä.

Pelaajilla siis oli pelimerkit minkä mukaan pelata, jonka jälkeen pääarkkitehti kasasi ja miksasi palikoista lopullisen tuotoksen. Perusryhmän lisäksi lopputulokseen olivat vaikuttamassa Fredrik Lindqvist panoksenaan "recorders & whistles" ja Elin Rubinsztein viuluineen. Molemmat olivat vierailleet jo orkesterin edellisellä levyllä In The Wake Of Evolution (2010).

Rubinszteinin jousi tekee selvää jälkeä etenkin kappaleissa Vittjar ja A universe of tinyness. Instrumentin hallintaakin kovemman vaikutuksen tekee Lundinin taito ja näkemys sovittaa viulu paikoin massiivisiin kosketinkitarabassorumpuvalleihin.

Kaiken kaikkiaan tämä on teos, jolla Kaipa pystyi mielestäni ensimmäisen kerran todelliseen huippusuoritukseen. Hyviä pitkäsoittoja olivat kyllä kasanneet 2000-luvulla aiemminkin, mutta vasta yhdennellätoista loksahti joku itseäni miellyttävä lopullisesti kohdalleen.

Viulistista kertomani pätee muihinkin. Huippumuusikoita tuntuvat olevan kaikki, vaan sehän ei tunnetusti riitä yhtikäs mihinkään. Vittjar kokonaisuutena on niin paljon enemmän kuin osiensa summa. Kunnia tästä kuuluu yhtyeen nokkamiehelle. Näkemystä riittää roppakaupalla.

Kahden tyystin erilaisen solistin käyttö alleviivaa sitä tosiasiaa, ettei Kaipa työstä lauluja. Puhuisin instrumentaalimusiikista, jossa ihmisääniä käytetään siellä täällä rikastuttamaan lopputulemaa. Näinhän se toki menee progressiivisen rockin tapauksessa erittäin usein.

Kun vielä toinen solisti on mies ja toinen nainen, syntyy väkisinkin mielenkiintoa ylläpitävää vaihtelua. Vertailukohteeksi tässä mielessä heitän mainion kotimaisen Scapa Flown. Suomalaisen kielikorvaa kutkuttaa positiivisesti, kun engelskaa vedetään svenssonilaisittain korostaen.

Kaipan sävykäs proge on Vittjarilla - eikä yksin sillä - altistunut folk- ja metallivaikutteille. Ensin mainittu minua yleensä ilahduttaa, jälkimmäinen ei aina. Onneksi metallia ei ole yliannosteltu. Monipuolisuudesta käy hyvänä esimerkkinä Treasure-house. Se käynnistelee tapaillen etäisesti reaggaeta ja on lopulta aika popahtava, muttei liian.

Kansitaiteessa oli menossa mukavasti silmään käypä sinertävä kausi, kuin myös edellisellä ja seuraavalla albumilla.


The crowned hillsides saakoon toimia esittelynä. Se lähtee virkeästi liikkeelle viulun ja koskettimien voimin. Perusrokkisoittimisto (d+b+g) täräyttää rankasti ennen ensimmäisiä vokaaliosuuksia ja säestää hetken Lundströmiä (vai Lundinia?) samaan malliin. Tunnelma pudotetaan seesteisemmäksi ja vuoron ottaa Gibson, jolla on äänessään sivumennen sanoen varsin mukaansatempaava soundi.

Nilsson saa ensimmäisen näytön paikkansa neljän minuutin väliaikapisteen kahta puolen. Perään muutama lyhyt isku kovemmin ja sitten pudotetaan tahti ja taso raukeammaksi. Kahden hitaan laulupätkän välissä kuullaan toinen kitarasoolo.

Kahdeksan ja puolen minuutin kieppeillä käynnistyy loppulurittelu. Viimeistään sen myötä käy ilmeiseksi kuinka kova kepittäjä Nilsson on. Jotenkin kitara- tai kosketinmelodia ajasta 8:30 etiä päin on itselleni koko kiekon tunnus. Tutuksi se ehti tulla jo aiemmin biisin kuluessa.

En käytä rumaan johtavaa alkusointua kertoessani, että Vittjar on aivan mahtava levy!

15 lokakuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Neil Young: The Times

George W.Bushin toisella presidenttikaudella Neil Young äityi kirjoittamaan nipun lauluja, jotka enemmän tai vähemmän kritisoivat valtakunnan päämiestä. Syntyi Living With War (2006), jota kieputtelin kolme kuukautta sitten. Looking for a leader haikaili uuden johtajan perään mm. tähän tapaan:

yeah, maybe it's Obama
but he thinks that he's too young
maybe it's Colin Powell
to right what he's done wrong

14 vuoden takaisen albumin In The Beginning -version mukana tuli DVD, jonka dokumenttiosuudessa joku ihmettelee: "Who's Obama?" Neilin loppukaneetti jutustelun päätteeksi kuuluu: "His time may be sooner than you think."

Nyt, vuonna 2020 on hyvin tiedossa, ettei Young ole Donald Trumpinkaan suurimpia faneja. Oli jopa odotettavissa, että tämä saattaisi USA:n vaalivuonna näkyä myös julkaisurintamalla. Kun vielä tunteet Amerikassa kuohahtivat mustan miehen ampumistapauksen johdosta, oli vanhalla hipillä tarpeeksi aihetta aktivoitua.

Pitkin kevättä ja kesää Neilin sivuillaan jakamista kotikonserteista Porch Episode päätyi CD:lle. Ohjelmisto rakentuu hänen tutuista poliittisväritteisistä biiseistään täydennettynä Dylan-numerolla The times they are a-changing sekä omalla Little wingillä.

Looking for a leader 2020 päivitetyllä tekstillä toteaa näin:

yeah, we had Barack Obama
and we really need him now
the man who stood behind him
has to take his place somehow

Poirotin vainua ei tarvi nähdäkseen mitä asiaa ajetaan. Sivullisena kommentoiden täytyy kunnioittaa sitä miten kaiken kokenut, jo joten kuten omillaan toimeen tuleva, eläkeikäinen taiteilija kerta toisensa jälkeen antaa työnsä puhua hyväksi katsomansa asian puolesta.


The Times (2020) myydään EP:nä, vaikka sillä on kestoa enemmän kuin esimerkiksi LP:llä Everybody's Rockin' (1983). Eipä siinä mitään, jos halvempi hinta on noin perusteltavissa.

Sisälmysten osalta painiskelin alkuun ristiriitaisissa tunnelmissa. Kun olen toisaalta ajatellut kirjoittavani juttuja vain hyvistä levyistä ja toisaalta kaikista hankkimistani uutuuksista, on vain ajan kysymys milloin jommasta kummasta periaatteesta on joustettava. Nyt tuntui alkuun, että ollaan lähellä.

Parin pyöräytyksen jälkeen The Timesin hienous paljastui. Sitä kuunnellessa on syytä pitää mielessä, että esittäjä on 74vee legenda, jolla on liki 60 vuoden musiikillinen historia takanaan. Samalla täytyy hyväksyä, että ääni ei meinaa ihan kaikkeen riittää, mikä tulee ilmi Dylan-klassikon ja Southern manin tulkinnoissa. Lähti pappa ehkä laulamaan hitusen liian korkealta hetken kuntoon nähden.

Sana pappa kirjoittamanani sisältää 0 % ylenkatsontaa tai muita negatiivisia tuntoja. Youngin kohdalla sen takana on pelkkää arvostusta ja tosiasioiden tunnustamista.

13 lokakuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Kononen & Pajukallio: Metsähovin Pojat

Oliko 70- vai 80-lukua, kun pikkupitäjän urheiluliikkeen alakerran matalakattoista kellarihuonetta hyödynnettiin muun muassa partiolaisten kerhotilana. Tuota partiokoloa käytti treenikämppänään pari paikallista yhtyettä, joitten harjoituksia yritettiin ja joskus päästiinkin katsomaan.

Eräs mieleenjääneistä numeroista toisella bändeistä oli mukavan kuuloinen Lappoisen nappannai. Veikkaan sen tulleen ohjelmistoon Hurriganesin kautta. Jos näin, niin omaan hyllyyni se päätyi ensimmäistä kertaa samasta syystä. Siis Hanger (1978) ja siellä Love potion no. 9.

Toinen osuma kokoelmiini tuli paljon myöhemmin Sorsakoski-boksin myötä. Siltä löytyy Kalle Kiwes Blues Bandin esittämänä Topin 9-suomennos Tää koskista on vain. Ei juuri tuolla vedolla, mutta jollain kohtaa kuitenkin orkesterissa soitti myös Arto Pajukallio, Freukkareissa alusta loppuun.

Tässä vaiheessa 9-tarinan kaari päättyy käsillä olevan uutus-CD:n loppuun, jossa Pilli tulkitsee kitaransa säestyksellä ja Suonna Konosen taustalaulamana samaisen käännöksen. Kauniiksi päätökseksi hän vielä näppäilee erään Jimmy Pagen erästä aika tuttua kitarateemaa muutaman nuotillisen.

Jutun juureen antoi sykäyksen karvanaamaduon vasta ilmestynyt Metsähovin Pojat - Live (2020).


Aikojen saatossa herrojen Kononen ja Pajukallio polut ovat erinäisten yhteistöiden vuoksi ristenneet useaan otteeseen. Syksyllä 2019 kantriäijät lähtivät kiertämään soittokuppiloita kaksistaan, akustisen soitinrepertuaarin kanssa. Levy on koottu kolmena kiertueen iltana tehdyistä nauhoituksista. Mutaisista vesistä (Jallun laulu) on jopa yhdistelmä kahden tapahtuman äänityksiä.

Kannatan periaatteessa ajatusta, että livealbumi on yksi yhteen yhden keikan kanssa, mutta ymmärrän pyrkimyksen hakea julkaisulle parhaita ottoja. Onneksi kuunnellessa eri soittopaikat paljastuvat vain välipuheista. Muutoin tuntuma on konsertinomainen.

Kansivihkonen ansaitsee kantapäiden kopautuksen. Jokaisen kappaleen osalta on tekijätietojen lisäksi tarjolla instrumentaatio sekä esitysaika ja -paikka. Vielä on lyhyin kertomuksin valotettu biisien taustoja, mikä nostattaa käden lippaan.

Molemmilta artisteilta on levyllä jokunen sooloveto. Eräs kohokohta on Ikimetsän puut, jonka luikautti yksin Kononen pianojakkaralta; sanat Reino Rinne, Suonnan isoisä.

Ilahduttavasti mukana on äijien omasta historiasta napattujen biisien sekaan ripoteltuja samanhenkisiä lainoja muilta. Näistä ylimmäksi nousee Juliet Jonesin Sydämen Kantri.

Loppupuolella havahduin toki entuudestaan varsin hyvin tietämääni tosiseikkaan musiikinlajien osuvuudesta itseeni. Kantrin sekaan tällätyt blues-poljentoiset Lötkön haamu ja vielä selvemmin Ai sustakin saavat sydämen sykkimään hieman tiheämpään. Jos entisiä elämiä lainkaan on, Apulaissheriffillä saattaisi olla takana yksi vaikkapa 40-luvun Chicagossa, missä etelän raskaisiin töihin kyllästyneet ja pohjoiseen muuttaneet mustat veivasivat bluesiaan.

Niin. En tykkää kliseistä, mutta syyllistyn nyt blogin toisen livelevyjutun hännillä yhteen tavallisimmista (kaivakaa kivet valmiiksi). Aina toimii parhaiten paikan päällä. Oi jospa oisin saanut olla mukana.

10 lokakuuta 2020

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #4 - Ice Cube: Kill At Will

USAssa liimailivat joskus muinoin levyihin sisältövaroitustarroja, ettei vaan nuoriso vallan hulttiolle ajautuisi. Mikäs niin vaarallinen tapaus meillä nyt on linssin alla, että ansaitsi aikansa höpsismisymbolin kanteensa?


Siltä löytyy remix jo albumilla AmeriKKKa's Most Wanted (1990) kuullusta biisistä Endangered species (tales from the darkside), jolla vierailee Public Enemyn ykkösrappari Chuck D. Parasta A-luokkaa edustava, hyökkäävän poliittinen sanan paukutus kertoo mustien asuttaman LA:n gheton väkivaltaisesta arjesta.

you wanna free Africa?
I'll stare at ya
cause we ain't got it
too good in America
I can't fuck with them overseas
my homeboy dies over keys
of cocaine
it was plain and simple
the 9mm went to the temple

Siltä löytyy remix jo albumilla AmeriKKKa's Most Wanted kuullusta biisistä Get off my dick and tell yo bitch to come here, joka oli alkujaan alle minuutin mittainen löysähkö rap. Uusi näkemys tuo lisää säkeistöjä ja kasvattaa tämän täysimittaiseksi. Teksti on hieman erilaista tyylilajia.

I step into the club
for a rub-a-dub
it seems like
all the little hoes
fall in love
with my money
cause yo about a year ago
I was just your
ordinary average everyday
crazy ass broke

Siltä löytyy toinen osa jo albumilla AmeriKKKa's Most Wanted kuullusta porinatuokiosta JD's gaffilin (part 2), jota ei suoranaisesti kehtaa biisiksi kutsua. Onpahan jonkinmoinen lyhyt tilitys ilman musiikkia.

Se on Ice Cuben puoli vuotta esikois-LP:n perään julkaistu EP Kill At Will (1990). Hienokseltaan rahastuksen makuahan siinä on. AmeriKKKa oli myynyt kahdessa viikossa järisyttävät puoli miljoonaa yksikköä, joten ostajille piti saada ostettavaa, vaikkei täyteen albumiin materiaalia vielä ollutkaan.

Edellä kerrottu toki hieman himmentää Kill At Willin hohtoa, muttei poista sitä tosiasiaa, että levy on hyvä. Neljä kappaletta seitsemästä (kuudesta, kun JD's Gaffilin jätetään huomiotta) oli täysin uusia.


Karkeasti jakaen Ice Cuben lyriikoissa oli ainakin alkuaikoina nähtävissä toisaalta tiedostavaa yhteiskunnallisuutta, toisaalta omaa napaa tuijottavaa rehvastelua. Toisessa esimerkissä yllä hän äityi itsensä korostamisen ohella surkuttelemaan kuuluisuuden tuomia lieveilmiöitä.

Taustat olivat hyvin sample-voittoisia. Esimerkiksi Jackin' for beats sisältää kolmattakymmentä lainapätkää muualta. The product pärjää vähemmällä hyödyntäen muun muassa Kool & The Gangin ja Sly & The Family Stonen vanhempaa tuotantoa. Ja tietenkin James Brownia.

En ota kantaa miehen musiikkiin vuoden 1993 jälkeen, koska en sitä tunne. Siihen mennessä tehty riitti nostamaan Cuben yhdeksi hip hop -suosikeistani. Neljä pitkäsoittoa ja tämä EP.

07 lokakuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Creek Road Eleven: Creek Running Again

Taas virtaa puro. Se virtaa pakottoman tuntuisesti latvoilta alas asti, suht' tasaiseen, ilman korskeita putouksia, paikoin verkkaisemmin, paikoin vuolaammin, kertaalleen peilipintaiseksi suvannoksi jarruttaen.

Creek Road Elevenin toinen albumi Creek Running Again (2020) ei jätä kylmäksi, ainakaan tällaista etelän meiningistä innostuvaa harrastelijaa. Jo pelinavaus The Long Harvest (2017) ilahdutti Apulaissheriffiä huomattavammin kuin kovinkaan moni tuoreehko tuttavuus. Kakkoslätkä ei latista tunnelmaa piiruakaan.


Tietyllä tapaa Saara-Maria Hasun kansimaalaus kuvaa sisältöä oivasti. Kaiuttimista tai kuulokkeista pursuaa selväpiirteistä, soittimet toisistaan erottelevaa, värikästä ja vaivatta soljuvaa soitantaa.

Mitenkä tätä Creek Road Elevenin "southernilla maustettua country rockia" kuvailisi sellaiselle, jolle tapaus on vielä tuntematon? Koitan hieman yksinkertaistaen sijoittaa orkesterin tuntemalleni musiikkikartalle. Pidätän itselläni oikeuden mennä niin sanotusti metsään.

Ajatelkaa jalkapallokenttää ja sinne yhdelle maalille Mikko Kuustonen, jonka takana rajan ulkopuolella lymyää J.Karjalainen. Seuraavaksi kuvitelkaa vastakkaiseen päähän rangaistusalueelle aavistuksen raskaampaa kotimaista paahtoa edustanut Gringos Locos.

Tämän jälkeen napatkaa mielikuvituksestanne annos Amerikkaa, isompi annos mitä mainitut kotimaiset yhteensä sisältävät. Sirotelkaa se pelialueelle. Täsmennettynä, sijoittakaa mielessänne kentän toiselle sivurajalle Lynyrd Skynyrd ja toiselle The Eagles.

Creek Road Eleven esiintyy tällaisen estradin keskiympyrässä ottaen välillä sivuloikkia kaikkiin suuntiin. Laidat ovat päätyjä lähempänä.

Debyyttiin verrattuna liikutaan jonkin verran enemmän country rockin kuin southernin suunnalla. Ero ei ole merkittävä, mutta merkille pantavissa. Change my mind on peräti slovari, jollainen ykköslevyltä puuttui. Reippaampia numeroita on jotakuinkin saman verran kuin sillä.

It's shining now polkaistaan käyntiin pelkän kitaran voimin. Alkuriffistä tulee välittömästi mieleen Kolmannen Naisen Kerro missä viisaaksi tullaan. Vaikutelma katoaa viiden sekunnin kohdalla, kun koko ryhmä alkaa veivata. Petri Frestadiuksen urku ujeltaa maukkaasti, samoin Toni Ruuskan ja Jyrki Levän kitarat, joitten soundi on niin etelää että. Pete Christiansson bassossa ja Jani Miinala kannuissa jatkavat vanhaan malliin kiitettävästi. Kokoonpano on siis ennallaan.

Kaiken kaikkiaan sovitukset ovat huolella ja hyvällä maulla väsättyjä. Jo mainitun instrumentaation lisäksi Frestadius soittaa myös pianoa. Päävokalisti Ruuska heittää sinne tänne lyhyesti huuliharpulla. Vierailijoita löytyy taustalauluun, mandoliiniin, pedal steeliin, viuluun ja lisäperkussioon. Tunnetuin ulkobändiläinen lienee Tapsa Kojo, jonka haitari värittää kappaletta Any chosen way.

Vankat erityismaininnat menevät tuotannolle, äänitykselle ja miksaukselle. Paremmin ei noita levynteon teknisiä vaiheita olisi voinut läpi viedä.

Kun ylen herkästi bongailen samankuuloisuuksia tuntemaani musiikkiin, mainitsen vielä sen, että Night trainin alku yrittää kaivaa muistin sopukoista jonkun hitaamman biisin 70-luvun alkupuolen Rolling Stonesilta.

Toinen junaralli Slow down train on se hetki virrassa, kun puron kyyti yltyy liki koskeksi. Tällaisen könkään uskaltaa kuka tahansa laskea. Jos siinä sattuu kanootti kupsahtamaan ja vaatteet kastumaan, ei haittaa. Kuunnelkaapa.

05 lokakuuta 2020

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #3 - The Long Ryders: 10-5-60

The Long Rydersin ensimmäisenä julkaisuna ilmestyi EP 10-5-60 (1983). Koska nautin musiikkini lasersäteen avulla, on se huostassani vain bändin ykkös-LP:n Native Sons (1984) CD-painoksen kylkiäisenä.


10-5-60 ei ole maailman paras äänite. Se kuuluu suureen joukkoon osastoa 3½/5, jossa pysytään rimaa hipomatta hyvän puolella, muttei innosteta kuulijaa vallattomuuksiin. Omasta puolestani pähkäilen niin kuin näitä aina.

10-5-60 on siinä mielessä merkittävä tapaus, että siitä alkoi mainion orkesterin lyhyt mutta pitkä ura. Nimittäin jo kolmen albumin ja neljän vuoden jälkeen pantiin pillit pussiin ensimmäisen stintin osalta.

2000-luvulla Ryderit ovat muiden musahommien lomassa aktivoituneet muutamaan otteeseen keikkamaailmassa. Julmetun pitkän studiotauon perään julkaistiin erinomainen Psychedelic Country Soul (2019).

10-5-60 joutaa päätyä jutun aiheeksi juuri nyt, 5. päivänä lokakuuta. Ei riitä kielitaitoni tai kulttuurintuntemukseni kertomaan mistä EP:n nimi tulee. Puhe ei vaikuttaisi olevan tästä päivämäärästä vuonna 1960. Nimikappale näet kertoo bileistä, joissa tunnelma yltyy siinä määrin reippaaksi, että paikalle saapuu poliisi. Ennen sitä rivit menevät näin:

I need ten five sixty times
I'm working out my feelings
as I'm working out my mind
I need ten five sixty times
I'm working out my problems
as I'm working out my mind

Viimeisten rivien osalta voi arvella onko sävy "pappa betalar"-asenteelle sormea heristävä, välinpitämätön vai hyväksyvä.

we'll probably go to jail
if the cops do nab us
my dad can get the bail

The Long Rydersin tyylii nojaa 1960-luvun psych/country/folk rockia kitaroin ja stemmalauluin vetäneiden bändien musiikkiin. Yhtyeen nimi on selkeä nyökkäys The Byrdsille, joka myös vaihtoi omassaan i:n y:ksi.

Punk- ja garage-vaikutteet kuuluvat EP:llä vielä selkeinä liuetakseen jo ensimmäisellä pitkäsoitolla huomattavasti vähäisemmiksi. Suomalaisen korvaan sävähtää Join my gangin säkeistössä vilahtava, ilmeisesti sattuman sanelemana sinne tupsahtanut Hanoi Rocksin mieleen tuova melodian pätkä.

Born to believe in you on sävelmänä kuin suoraan Lennon-McCartneyn pajalta lainattu. Sovituksessa country soi tasaveroisena 60-lukuisen popin rinnalla.

10-5-60:n julkisivu näyttää CD:n kansivihkosen sisuksiin piilotettuna tältä:


The Long Rydersin vuosimallia -83 muodostivat laulaja-kitaristi-harpisti-huuliharpisti Sid Griffin, kitaristi-banjisti-mandoliinikko-stilikoija-kosketinsoittaja-laulaja Stephen J.McCarthy, rumpali-perkussionisti Greg Sowders sekä basisti-laulaja Des Brewer.

Julkaisun jälkeen Brewer lähti tullakseen jatkossa korvatuksi Tom Stevensillä. Näin syntynyt kvartetti oli muuttumattomana remmissä viimevuotisella paluulevyllä.

02 lokakuuta 2020

VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ MUUALTA #2 - AC/DC: '74 Jailbreak

Kokoelmahan tämä teknisesti ottaen on siinä missä sarjan ensimmäisen osan Matchbox-kiekkokin. Siitä huolimatta Apulaissheriffin ääni menisi luultavasti tälle, jos oltaisiin valitsemassa maapallon parasta EP:tä kautta aikain.


AC/DC:n pelinavaus pitkäsoittojen osalta oli Australiassa julkaistu High Voltage (1975), jota seurasi niin ikään vain yhtyeen kotimaassa virallisesti myyntiin pukattu T.N.T. (1975).

Ensimmäinen kansainvälinen julkaisu oli nimeltään High Voltage (1976), jonka sisällöstä kuitenkin 7/9 oli T.N.T.-peräistä. Loput 2 raitaa otettiin alkuperäiseltä High Voltagelta. Ajalle tyypillinen, mutta minulle ikuisesti käsittämätön ratkaisu jätti muut maat 6+2 biisiä vajaaksi alkuaikojen Acca Daccaa.

Vielä Dirty Deeds Done Dirt Cheap (1976), Let There Be Rock (1977) ja Powerage (1978) erosivat lievästi aussien ja muun maailman painosten osalta. Sitten annettiin järjen voittaa.

Moinen kaupallisten piirien aikaansaama soppa aiheutti luonnollisesti paineita saattaa orkesterin alkutuotanto kokonaisuudessaan kansainvälisille markkinoille. Painetta laskettiin EP:llä '74 Jailbreak (1984). Ilmestymisvuosi juhlisti AC/DC:n 10-vuotista olemista sillä epätarkkuudella, että bändi oli kyllä perustettu jo -73, mutta Bon Scott tuli kuvioihin -74.

Biiseistä riffitäydellisyyttä edustavan Jailbreakin ensijulkaisu-LP kengurumaassa oli ollut Dirty Deeds Done Dirt Cheap, muitten neljän High Voltage. Materiaalia olisi ollut käytettävissä täysimittaiseen levyyn, mutta loput jätettiin jollain perusteella tuolloin muhimaan.

Aukot paikattiin vasta huomattavan paljon myöhemmille bokseille Bonfire (1997) ja Backtracks (2009). Omituiseksi, ikäväksi ja vaikeaksi pitää asiat tehdä, kun raha puhuu liikaa.

Vaan musiikkihan se ratkaisee, joten mennäänpä siihen. Eikä minulla itse asiassa ole siitä juurikaan sanottavaa. Rock and rollia, jota ehkä noin periaatteessa voisi soittaa paremminkin. Käytännössä tuskin pystyy.

Jottei olisi epäselvää mistä AC/DC välivaiheitten kautta ammensi, pistetään kuunneltavaksi myös näkemys vanhasta blues-klassikosta Baby please don't go, josta on maailmalla pakerrettu versio jos toinenkin. Suosittelen kiinnittämään erityistä huomiota veljesten Young & Young kitaratyöskentelyyn.

Bon Scott oli.