25 huhtikuuta 2022

LEVYT - Popeda: Haraŝoo

Mikkosen ja Hautamäen eroista lauluntekijöinä, soittajina ja tyyppeinäkin on saanut lukea ja kuulla monista lähteistä. Tiivistän sinänsä mielenkiintoisen aiheen yhteen väittämään. Oli rock-Arwo ja on rokki-Costello.

Siitä en mene takuuseen, ettenkö koskaan ole lukenut tai kuullut pelimanneja vertailtavan juuri noilla, selvän vivahde-eron sisältävillä lisänimillä. Siitä puolestaan olen aivan varma, että keksin ajatuksen itse männä viikonloppuna. Tämä pitää kutinsa, vaikka olisinkin sen joskus menneisyydessä saanut päähäni jonkun toisen avittamana.

Haraŝoo (1984) on ensimmäinen Popeda-älppäri, jolla on enemmän Hautamäen kuin Mikkosen sävellyksiä. Tässä katsannossa päädyttiin tasaisen tenniserän numeroihin 4 - 6.


Kuten kuvasta näkyy, soi CD-painokseni bonuksena Huilut Suorina (Live). Alkujaan sen sai kokoelman 15 GT Golden Turpo (1986) kylkiäisenä. En tiedä pystyikö livelätkää silloin itsenäisenä tuotteena ostamaankaan, toisin päin taisi onnistua. Joka tapauksessa meikäläisen CD-lootasta GT löytyy ilman Huiluja.

Haraŝoosta olisi kahdella muutoksella saatu nyt jo legendaarisen orkesterin kiistaton mestariteos. Sillä olisi noilla pikkuviilauksilla lujasti potentiaalia iskeytyä parhaitten koskaan Suomessa tehtyjen rock and roll -albumien joukkoon. Erittäin kovaksi sen lasken näinkin, Raswan ja Kaasun kaveriksi palkintopalli-Popedaksi.

Molemmat fiksauksesta hyötyvät ominaisuudet ovat sellaisia, etteivät ne mitenkään häirinneet 16-vuotiasta jannua, kun valmiiksi äänitetyltä C-kasetilta tätä lukiolaisena diggailin. Ongelma numero yksi alkoi rassata jo varmaan 80-luvun lopulla, toisen ymmärsin vasta hiljattain vaivaavan piikkinä lihassa.

Tajusin levyn tunkkaisehkon soundipolitiikan kasarirumpuineen häiritsevän vasta, kun asiasta melko vastikään jossain mainittiin. Tämä mielessä onkin mielenkiintoista luukuttaa vuonna 2022 Matkalla Alabamaan.

Paitsi että Pate on kautta aikain suurin piirtein korskeimmillaan, ja että Arwon väsäämä teksti loistaa peitellyssä tuhmuudessaan, kuulostaa biisi edelleen niin maan perusteellisen hienolta. Voi jeskamandeera miten jytisee Kari Holmin tomitykitys introssa. Ai että kuinka mouruavat poikien kitarat.

Singlenä jo huhtikuussa julkaistu kappale nauhoitettiin eri sessioissa kuin muut. Muilta osin syksyllä ilmestynyt LP työstettiin kesästä alkaen ja sen tuotantojälkeen jäi sanomisen varaa. Olisivatpa sävyttäneet koko paketin alabamalaisittain.

Ensimmäiseksi ongelmaksi osoittautui toisen sisäänheittäjän nopea kuluminen käytössä. Sukset olisi joutanut tulla korvatuksi jollain muulla.

Vaan kun ei vaadi täydellistä, voi Haraŝoota huoletta hehkuttaa.

Miehistövaihteluille 80-luvulla kovinkin altis yhtye vaikutti tuolloin rapiat kaksi vuotta varsin tymäkässä koostumuksessa. Pate, Arwo, Costi ja vanhempi Holm tulivat jo mainittua. Ryhmän täydensivät basisti Jyrki Melartin sekä missä tahansa bändissä aimo arpajaisvoiton arvoinen Eero "Safka" Pekkonen. Apulaissheriffin papereissa The Popedan muodosti juuri tämä kuusikko.

Äänittäjän, osatuottajan ja taustalaulajan roolissa puuhasi aina luotettava Mika Sundqvist. Nauhoitukset tehtiin hänen MSL-studiollaan. Vesa Hyrskykari puhaltelee fonit.


Beibi on Y.L.P.E.E. Hieman tuhnuisin soundein junttaavaa boogieta Status Quon tapaan. Oiva aloitus ja erinomaisen yleiskuvan kattauksesta antava näyte. Onko jopa yllättävää, ettei tätä julkaistu sinkkuna? Sanat: Pate.

Palle and the Boys. Tämä sen sijaan julkaistiin. Hyvin jyrää, mutta huomattavan raskaasti avaukseen verraten. Hautamäeltä irtosi -84 vielä näinkin heviä jynkkää. Mustajärvi-Mikkosen tekstissä vilahtavat sittemmin ääritutuiksi tulleet merkonomit turbo-Saabeineen ja joskus saunaillat.

Sukset (vaikeata tämä hiihtäminen). Ei lisättävää.

Raz, dva, tri. Kertsin pöljää kalinkkaharasoota lukuunottamatta täydellistä toimintaa. Kokonaisuudessaan Arwoa ja samalla ainut hänen sävellyksensä LP:n A-puolella.

Aamulla. Tangoa, jonka kertosäe lipuu rock-osastolle. Safkan haitarointi hilaa biisin pisteitä ylemmäs. Paten sanoitusten aatelia. Kaksiosainen kitarasoolo, jonka lyhyt jälkiosa kaikessa yksinkertaisuudessaankin naulaa tunnelman kattoon.

Matkalla Alabamaan. Totta vieköön, ei voisi kääntöpuolta juuri mojovammin panna pyörimään. Costellon nuotit.

Pullaristo ihmemaassa. Heavyä. Loppuun tulee sooloa uruilla kuin Jon Lordilta konsanaan. Ykkösesimerkkejä, jos halutaan perustella Safkan tarpeellisuutta Popedassa. Säv ja san: Mikkonen.

Olen valmis. Ränttätänttää niin kuin sellaista kuuluu vetää. Hautamäki sävelsi. Mustajärvi runoili niin suorapuheisesti, että nuorena piti vääntää volyymia pienemmälle, jos oli vanhempia kuuloetäisyydellä.

Whiskey. Etelän rockia mikkoslaisittain. Toinen Mustajärven komeimmista laulusuorituksista ikinä ja toinen hänen huipputeksteistään. Jylhää vääntöä.

Telakalle töihin. Jynkähtävä, ehkä saksofonin vuoksi Springsteeniltä tuoksahtava yleisön rallatukseen sopiva ralli. Täys-Arwoa krediiteiltään.

Hieno kokonaisuushan tämä on. Totta puhuen sille lohkeaa ylempänä esiin tuomaltani palkintopallilta mitalien jakajasta katsoen oikeanpuoleinen paikka. Maailman kolmanneksi paras Popeda-levy ei mielestäni ole lainkaan vähäinen meriitti. Sillä pääsee muun muassa tässä puuhastelublogissa jutun aiheeksi ja ansaitsee tutun tittelin.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



20 huhtikuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm: Laulu & Kitara

En ole tähän päivään mennessä nähnyt Dave Lindholmia lavalla. Jos olenkin, se on tapahtunut muun toiminnan ohessa, unohtunut.

Syksyllä -20 ryhdyin toimeen ja ostin liput herran soolokeikalle Kempeleen Pirilä-salille, joka on ymmärtääkseni ammattioppilaitoksen liikunta- ja juhlasali. Se on lähellä ja kaikin puolin passeli tila "istu ja läpytä"-tyyppiselle toiminnalle, joka sopii meikäläisen nykyiseen konsertti-innokkuuteen kuin rusakko nuoren omenapuun juurelle.

Tapahtui koronaperuutus ja lippujen takaisinmyynti.

Noin vuosi tuosta, tarkalleen 2.11.2021 onni potkaisi. Huomasin iltapäivällä, että Daven soolokiertue ulottuu Ouluun ja vieläpä samana iltana. Paikkana esiintymiskuppilaksi muokattu entinen elokuvateatteri Rio keskustassa. Riittävän lähellä sekin ja tarjoiluineen vielä sopivampi trubaduuritapahtumalle. Ajattelin varmistaa liput ja surffailin niitä myyvän tahon sivuille.

Muuten ok, mutta konsertti olikin ollut edellisenä iltana.

Aika näyttää, tuleeko vielä mahdollisuuksia korjata perustavaa laatua oleva puute musiikkikokemuksissani, ja onnistunko näin sattuessa välttämään itse aiheutetut ja muut karikot sen suhteen.

Viime syksyn kiertue tallennettiin tupla-CD:lle Laulu & Kitara (2022), joka ilmestyi sankarin 70-vuotispäivänä. Äänityksiä tehtiin ympäri maata. Albumille päätyi esityksiä 12 paikasta, Oulusta Hoida puut.


On se helppoa, kun on mistä valita. Jos oikein haarukoin, tältä löytyy lauluja 16 eri LP:ltä, yksi singlebiisi (Voi kun riittäis pieni taivas) sekä laina M.A. Nummiselta (Nuoret ja vanhat).

Hassut vaaleat maalit jysähtää ehkä väkevimmin kaikista. Sen kotipesä on aikojen takainen Huoneet 6 & 14 (1983). Studioversio ei ollut huomattavampaa muistijälkeä minuun jättänyt, mutta tuoreen tulkinnan rehevyys ilahdutti jo ensi pyörityksellä.

Mietiskelevämmältä laidalta syvimmälle uppoaa hieman yllättäenkin Jokaisessa on jotain vanhaa edelliseltä soolokiekolta Dave Lindholm (2020). Tekstiltään se on sanoittajan moneen sanoitukseen nähden selkeä ja vailla arvoituksellisuutta. Hieno kappale.

Laulu & Kitara asettuu pitkääkin pitemmän jonon jatkoksi hyvänä Dave-levynä. Luulen, etten tule siihen tuon jonon pituuden vuoksi turhan usein tarttuneeksi, mikä ei ole paha juttu lainkaan.

Erityishuomion saa Kitaristin toiminta kautta linjan. Se vaan on niin vaivattoman oloista, ettei voi kuin nauttia.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



17 huhtikuuta 2022

LEVYT - Bob Marley & The Wailers: Kaya

Niin jotta, kun olet tehnyt jämäkkäsanomaista, poliittisestikin tiedostavaa taidetta, niin sillä linjalla pitäisi sitten pysyä maailman tappiin. Menet julkaisemaan kepeämmän teoksen, ja turskaa tulee. Pitäisi olla vakavamielinen, kun on kerran sellaiseksi ryhtynyt, tai ainakin joittenkin tahojen mielestä moiseksi profiloitunut.

Lyhyt kirjallisuus- ja nettikatsaus nyt touhotuksen kohteena olevan LP:n saamaan vastaanottoon paljasti Marleyn saaneen tuta ylläkuvatun kaltaista arvostelua sen tiimoilta.

Tunnustus #1: en ole tutustunut Bobin lyriikoihin käytännössä juuri lainkaan. Näin ollen en pysty ottamaan lujasti kantaa, onko Kaya (1978) siinä mielessä kovin erilainen edeltäjiinsä nähden. Tietämykseni Marleyn aktivismista perustuu pääasiassa luettuun, ja vain pieneltä osin kuultuun.

Tunnustus #2: en ole perehtynyt reggae-musiikkiin käytännössä juuri lainkaan. Bobin tuotantoa omistan melko kattavasti ja joitain erittäin harvoja muita.

Näillä eväillä mennään.


80-luvun puolivälin hujakoilla hankin kokoelman Legend - The Best Of Bob Marley & The Wailers (1984). Päähäni ei ole jäänyt vähäisintäkään muistijälkeä, löytyikö se pikkupitäjän ruokakaupan kasettiräkistä vai pitikö turvautua tilaukseen ja postiennakkoon. Kummin vaan, pidän sitä tänäkin päivänä eräänä kaikkein parhaista tuntemistani kokoelmalevyistä.

Kasettipainokseni koostui 16 kappaleesta, joista kolme tuli Kayalta ja peräti viisi edelliseltä LP:ltä Exodus (1977). Kaiken lisäksi noiden kahden albumin materiaali nauhoitettiin samoissa sessioissa, jotka päättyivät liki vuosi ennen jälkimmäisen julkaisua, huhtikuussa -77. Valinnoissa siis näkyy vahva painotus lyhyeen ajanjaksoon.

Äkkinäinen voisi pitää Kayaa sekundatuotteena, jolle läimittiin oikean levyn rippeitä, kun markkinoille piti menekin tyydyttämiseksi saada jotain kassavirtaa tuottavaa. Voi olla, että kyse oli tuosta, en tiedä. Onneksi voin kuunnella musiikin musiikkina ja vähät välittää.

Välityönomaisuuteen viittaa vielä sellainenkin yksityiskohta, että kolme laulua kymmenestä on uudelleennauhoitettuja vanhoja. Kaya, Sun is shining ja Satisfy my soul (alkujaan nimellä Don't rock my boat) soivat jo albumilla Soul Revolution Part II (1971).

Millainen paketti tämä kevytsanomainen, välityömäinen ylijäämäkooste sitten on? Viimeiset sanat aiheesta löytyvät tuttuun tapaan jutun lopusta. Tässä kohtaa kuvailen sitä laatusanoilla aurinkoinen, svengaava, positiivinen, rytmisesti hallittu (Wailersilla oli tapana olla), karismaattisesti laulettu (niinpä).

Takerrun hieman aurinkoisuuteen. Teksteihin nimittäin sisältyy myös aimo annos yhden sortin pilvisyyttä. Kaya on jamaikalainen slangitermi marijuanalle. Lätyn ensimmäiset raidat Easy skanking ja Kaya kertovat oikeastaan vain pilven poltosta. Jo tämä saattoi olla kova pala tiukkaa asiatykitystä odottaneille kriitikoille.

Apulaissheriffi ei lähde ottamaan kantaa Bobin puolesta tai häntä vastaan. Laulaa mitä laulaa. Todettakoon, että en kannata kyseisen aineen laillistamista, jos kohta sitä monet tämän päivän Suomessa haluaisivatkin.

70-luvun alun biisien uudet versiot osuvat numeroille 2, 4 ja 5, Legendin tuttuja ovat numerot 1, 3 ja 5. Niinpä vinyylisittäin ajatellen kiekon ykkössivu on iskostunut syvemmälle päähän kuin sen kakkosketju, ja on vailla heikkouksia erinomainen viisikko.

B-puolelta muita korkeammalle nousee Running away, jonka sovituksessa loistaa ydinryhmän ulkopuolinen torvisektio. Sen muodostavat saksofonisti Vin Gordon sekä trumpetistit Glen Da Costa ja David Madden.

Laiska päätöskappale Time will tell kuulostaa aidosti ylijäämältä. Pidän Black Crowesin vuoden -92 tulkintaakin parempana.


Wailers-miehitys levyllä on seuraava:

  • Carlton Barrett, rummut + muut lyömäsoittimet
  • Aston Barrett, basso + lyömäsoittimet
  • Tyrone Downie, koskettimet + lyömäsoittimet
  • Alvin Patterson, lyömäsoittimet
  • Julian Marvin, kitara

Taustakuorona toimii tuttuun tapaan mainio trio I-Threes eli Rita Marley, Marcia Griffiths ja Judy Mowatt. Mestari itse hoitelee vokaalien ohella kakkoskitaran sekä lyömäsoittimia.

Aivan mahtava!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



14 huhtikuuta 2022

LEVYT - Katriina Honkanen: Valo Lentää

Tämän kanssa minulla meinasi käydä kalpaten. Lyhyesti sanottuna meinasin antaa pois levyn, joka sitten kasvoikin arvoon arvaamattomaan. Tarinan kerroin viime keväänä sepustuksen loppuun linkatussa Rolling Rust -jutussa, joten en avaa nyt enempää.


Sanoitukset ovat itselleni musiikissa toissijaisia muuhun nähden. Ihmisääni on instrumentti siinä missä haitari ja saksofoni. Täydellinen biisi voi minulle olla tekstiltään melkein mitä vaan. Melkein.

Periaatteeseen on poikkeuksensa. Joittenkin kirjoittajien tapauksessa en ole koskaan voinut välttyä kiinnittämästä kirjoitettuun normaalia enemmän huomiota. Liimatta, Hanhiniemi, Röyhkä, Peitsamo, Leskinen, Vainio, muitakin. Täydellinenkin teksti menee silti haaskioon huonoissa kehyksissä.

Katriina Honkanen asemoituu akselilla niin ikään lähelle tekstipäätä. Hänen osaltaan realisoituu ajatus nuottien ja kirjainten sopusoinnusta. Sävellyksen ja toteutustavan (sovitus, esittäminen) päästessä riittävän hyvälle tasolle alkaa jossain kohtaa väistämättä uppoutua laulettuun, joka ehkä alkuun on soljuttuaan korvista sisään jättänyt vain pieniä jälkiä alitajuntaan, haihtuakseen jotain reittiä takaisin jonnekin.

Toisinaan sanat voivat itsessään viitata sävelen voimaan. Maanantaissa kertoja yrittää kasata itsensä toisen lähdettyä.

uudelleen muistojen murusista
itselleni minä laulun teen
sen laulaa voin, kun yö yli käy
ja piinaa muistoineen

Kun yritän sijoittaa Honkasta tuntemalleni musiikkikartalle, törmään vaikeuksiin. Folk-pitoinen, iskelmää enemmän poppiin nojaava äänimaailma ei ole järin monilukuisena edustettuna Apulaissheriffin hyllyssä. Koettakaa kestää, kun kuitenkin yritän.

Tuntematta kummankaan herran tekemisiä hirveän tarkasti, luo mieleni hauraan yhteyden Heikkeihin Harma ja Salo. Pystyisin kuvittelemaan nyt käsillä olevan albumin Valo Lentää (2001) kumman tahansa työksi. Mutta vain puolittain. Olisi varmasti parempi olla vertailematta, vaikka pakottamattomana tapanani onkin sitä enemmän tai vähemmän harjoittaa kaikkien kohdalla.

Vuonna 2001 Honkanen oli jo melko pitkän linjan muusikko, joskin paremmin tunnettu TV-ympyröistä. Valo Lentää on hänen kuudes pitkäsoittonsa. Biisit ovat yksin hänen omiaan, tuotanto yhteistyönä Ilkka Tenhusen kanssa tehtyä ja sovitukset kulloistenkin soittajien ja taustalaulajien kera rakennettuja.

Perusbändin lisäksi studiossa pistäytyi suurehko joukko 1-3 numerolla vierailevia esiintyjiä. Yhdestä kitarasoolosta vastaa Sami Hurmerinta (Muistot), toisesta Janne Louhivuori (Mä joki oon). Maarit hoitaa Sanna Kurki-Suonion rinnalla harmoniat kappaleeseen Jos tuntisit minut.

On muuten täysin sattumaa, että Rolling Rust -jutussa mainitsemani Hurmerinnat ovat kumpikin mukana. En sitä naputellessani muistanut heidän panostaan tällä kiekolla. Kukaties tämäkin oli alitajuista.


Suosikkejani levyltä hakiessa ei tarvi edetä alkua pitemmälle. Rosa hölkkäävine komppeineen ja polveilevine melodioineen iskostuu herkästi korvamadoksi. Pessi Levannon Hammond-soolo virkistää jo alun alkaenkin virkeää tunnelmaa. Valoisaa on.

Valo lentää käynnistyy Seppo Kantosen koukuttavalla pianokuviolla, joka toistuu pitkin matkaa harkitun harvakseltaan. Kertosäe jaksaa sykähdyttää aina vaan.

Valo tahtoisi lentää
yli taivaan
pilvet tavoittaa
vangita tuulen siipien alle
nousta viimaan hurjimpaan
Valo tahtoisi lentää
yli taivaan
voimaansa luottaen
etsiä tiensä ylöspäin
yli pimeyden

Korkeimmalle juuri tänä päivänä kohotan kaikilta osiltaan erinomaisen folk-vedon Perhonen. Viimeistään Mauri Saarikosken viulu niittaa tämän unohdettujen tai peräti tuntemattomien kotimaisten musiikkiteosten eliittiin.

Myös sumuista kelttihenkeä puhkuva Valkoinen valssi saa lisäkierroksia Saarikosken jousen välityksellä. On kertakaikkiaan hyvällä maulla viikaroitu viuluosuus, jossa määrää päämäärä eikä väline. Minulla on vahva tunne, että tässä(kin) paistaa läpi Tenhusen ja Honkasen näkemys siitä kuinka homma tulee hoitaa.

Kelttiläisyys - olipa Irlantia eli mitä vaan - on silloin tällöin Honkasen laulujen sovituksissa esiin putkahtava piirre. Ainakin Maanantai käy lisäesimerkistä tässä mielessä.

Kauniiksi finaaliksi säästetty Puu hiljentää kuulijan pelkistetyllä toteutuksellaan. Ainoastaan Honkasen sähkökitaralla ja Tuure Kosken kontrabassolla säestettynä se on mitä onnistunein lopetus syventymiseen kutsuvalle kolmevarttiselle.

syksy jokainen
meitä vanhentaa lisää
vaikka kylmyys lyö sisään
niin sinä uskot kevääseen

Pihapuu nimittäin. Jospa ihminenkin.


Aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



11 huhtikuuta 2022

UUTUUSLEVYT - J.Karjalainen: Soulavaris

Apulaissheriffin puuhastelua - niin vapaamuotoista kuin se onkin - rajaa muutama säännöntapainen. Yhden niistä mukaan uutuuslevy ei voi saada aivan mahtavan titteliä. Arvon ansaitakseen täytyy äänitteen todistaa, että se kestää aikaa, tuota kutjaketta, joka voi taiteen koettua hyvyyttä sekä kohottaa että alentaa.

Soulavaris (2022) oli lähellä rikkoa sääntöä.


Minulla on iän myötä vankistuneena piirteenä tapanani toisinaan liikuttua asioista. Näitä asioita on monia, ja eräs on syystä tai toisesta tavallista koskettavampi musiikki. Karjalaisen uusimman kohdalla tuskin olisin moisia tunnereaktioita kokenut, ellen olisi seurannut hänen tekemisiään liki neljää vuosikymmentä.

Jiin tuotannon ja sen eri vaiheitten kohtalainen tuntemus, miehen julkisuuteen antaman kuvan mukainen käsitys syvästä rakkaudesta lajiinsa sekä oma, paljon vähäisempi perehtymiseni osin samoihin musamaakareihin viimeisen sadan vuoden ajalta. Kaikki nämä painavat repussa, kun silmäkulma Soulavarista kuunnellessa kostuu.

Yksi armoitetun tarinanvääntäjän tuntuvimmista tarinoista on kiekon sanaton nimikappale, joka on muodoltaan kuin Bluesia Pieksämäen asemalla Jukan tapaan. Sisällöltään Soulavaris on jotain sellaista mitä Karjalainen ei kuunaan ole tehnyt, toisaalta siinä on kaikki hänen tekemänsä.

Jos Juice odotteli junaa eteläsavolaisella risteysasemalla, on tämän kulkineen päätepiste Keltaisessa Talossa, Kosken asemalla, jonne ei tavallinen tsuh-tsuh pysähdy.

Se on juna, joka ei raiteita kaipaa. Se on lähtenyt liikkeelle ammoin jostain Afrikan viidakoista tai savanneilta, tai kenties aavikolta Etelä-Saharasta.

Seilannut toiselle mantereelle. Aavan yli päästyään viivähtänyt New Orleansin kujilla ja Mississippin deltalla. Nähnyt Memphisit ja Nashvillet, Woodstockin. Ennen paluuta tälle puolen lätäkköä piipahtanut New Yorkin jazz-kapakoissa.

Rantautunut Irlantiin ja antanut matkaajan vierailla Dublinin pubeissa ennen suuntaamistaan joillekin Lontoon hip hop- ja ambient-klubeille. Lentänyt Pohjolaan, jossa Kaustisen koukkauksen sekä Tuiskulan ja Lallintalon tarkistusten jälkeen viimein päässyt perille, missä Jii poimi hedelmät ja pisti nauhalle.

se meni vähän niinku näin

Sanamäärältään vastakkainen Punainen keinutuoli koostuu peräti 12 säkeistöstä. Laura Häkkisen silmät vuonna -98 jaksoi muutaman enemmän. Hienoudessa ei keinutuoli häviä senttiäkään. Upea kappale siinä missä tuo klassikkokin.

Erinomaisuutta pullottavalta kokonaisuudelta en enempiä tässä vaiheessa nosta. Paasataan lisää sitten, jos (kun) kiekon ajankestävyys on todettu ja se nousee aivan mahtavien joukkoon.

Mukana menossa ovat Pekka Gröhn, Janne Haavisto, Mikko Lankinen, Tom Nyman, Keimo Hirvonen, Mitja Tuurala, Tommi Viksten, Abdissa Assefa, Väinö Karjalainen, Anssi Nykänen, Tuomo Prättälä, Miikka Paatelainen ja Mouhamadou L. Cissokho.

Kyseessä siis ei ole bändilevy, vaan eri kokoonpanoin rakenneltu tilkkutäkki. Ainoa samaan tapaan kasattu teos Jiin historiassa on Keltaisessa Talossa (1990), joka on jo pitkään kuulunut suosikkeihini. Soulavaris livahti sinne ohituskaistaa pitkin.

Väinön toimiminen tuottajana lienee vaikutti isosti siihen minkä makuiseksi soppa muhi. Hyvä niin!


Nostanpa sittenkin vielä erään suloisen laulun. Ei siinä, etteikö Nuku hyvin, Angelique olisi jo sinällään mennyt tunteisiin. Kuitenkin, kun luin jostain sen kertovan Jukan koirasta, tiesin mikä tulee tulevaisuudessa tämän kuullessani aina palaamaan vuolaana mieleeni.

Nuku hyvin, Tira (5.7.2007 - 8.3.2022).

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



05 huhtikuuta 2022

LEVYT - John Mellencamp: Whenever We Wanted

Mitä tapahtuu, kun iät ajat taiteilijanimien Johnny Cougar, John Cougar ja John Cougar Mellencamp taakse piiloutunut taiteilija viimein tohtii hankkiutua keinotekoisesta puumalisukkeesta eroon ja alkaa esiintyä ilman kujeita pelkällä omalla nimellään?

Näkisin mielelläni yllä esitellystä yhteyden siihen, että miehen LP numero 11 on 95-prosenttisesti suoraa rock and rollia. Niin perus ja väliin hard, että viittaan alempana nimiin The Rolling Stones ja AC/DC. Kuitenkin sen verran ajatelluilla lyriikoilla varustettua, että on syytä mainita myös aikalaisbändi The Rainmakers. Sivujuonteet johtavat aina Muddy Watersiin ja Eppu Normaaliin saakka.

Whenever We Wanted (1991) kirvoittaa Apulaissheriffin kuunteluhistorialla varustetun harrastelijan päässä yhtymäkohtia vähintään noihin musasorvareihin.


Konstailemattoman suoraa paahtamista on tarjolla käytännössä miltei täyden lautasellisen verran. Tässä tapauksessa se tarkoittaa noin 38½ minuutin satsia, sopivaa älppärin mittaa siis.

Last change hieman hidastelee melodisempana välipalana. Senkin maalailevat sävyt katkeavat sopiviin saumoihin säröisästi rävähtäen tällättyjen kitaran iskujen voimin. Soolon ajan rapataan ja roiskitaan kunnolla koko orkesterin toimesta.

Myös Whenever we wanted sisältää suvannon elkeitä, mutta ei virta senkään aikana tyystin tukahdu. Kun haitarit ja viulut loistavat tällä albumilla poissaolollaan, soi nimikappaleella muutaman tahdin verran tinapilli (penny whistle, tin whistle), nokkahuilun peltinen sukulainen.

Alaviitteitä puran epätodennäköisimmästä eli Epuista lähtien. Minulle yhtyeen musiikki tarkoitti aika isoa osaa kaikesta tykättävästä 80-luvun puolessa välissä ja lopuilla. Tästä syystä ylöjärveläinen äänimaailma on juurtunut syvälle alitajuntani syövereihin. Joillain Mellencampin tuotoksilla (kuten monilla kotimaisillakin tekijöillä) olen kuulevinani varsin normaalisia kitarasoundeja.

Jutun aiheella Eput soivat päässäni eniten Melting potilla. Totta kai kaikki on mahdollista, mutta eiköhän yhdenkuuloisuus ole silkkaa sattumaa (jos nyt kukaan toinen edes kokee samoin).

Itse biisi olisi tietyin muutoksin kuviteltavissa AC/DC:n ohjelmistoon. Suorempaa kannujen mäiskintää, muutamat muutkin mutkat oikoseksi sekä hönömpi teksti ja tämä olisi voinut tulla Youngin veljesten tehtaalta.

Mitä AC/DC:hin tulee, kattauksen ensimmäinen singlelohkaisu Get a leg up voisi olla sitä melkeinpä sovitukseen kajoamatta. Eri soittajat plus Brian Johnsonin vokaalit, ja täydestä menisi ainakin minuun. Kuunnelkaapa aivan tämän loppu, kun John on viimeisen sanansa sanonut. Tietovisassa olisi tosi helppo vastata väärin kysyttäessä kenen levyltä nämä kymmenen sekuntia.

Whenever We Wanted ylipäätään vaikuttaisi olevan jonkin verran musiikillisesti velkaa paitsi Australiaan, myös Stonesille. Eräs kohokohdista I ain't ever satisfied lainaa ajatuksensa heiltä ((I can't get no) satisfaction, 1965) ja sitä kautta Muddy Watersilta (I can't be satisfied, 1948).

Sanoitus kuvaa aikansa, ja yhtä lailla nykyajan ja itse asiassa kaikkien aikojen ja paikkojen ihmisluontoa.

I can pretty much come
and go as I like but
I ain't ever satisfied
...
I've got seven of everything
and more in the till but
I ain't ever satisfied

Rallin pääriffi soundeineen vie ajatukseni Rainmakersiin, tarkemmin heidän pari vuotta aiemmin ilmestyneeseen kiekkoonsa, josta kirjoitin toukokuussa 2020. Muuten olen kauan laskenut Sateentekijöitten Bob Walkenhorstin Missourista ja Mellencampin Indianasta samaan kaartiin, kun täytyy nimetä harkitun älykkäitä tekstejä tehneitä kasarimuusikoita Yhdysvalloista.

Runollisista ansioistaan huolimatta Whenever We Wanted on kuitenkin enemmän hyvän meiningin lähde ja rock. Johtuen suhteellisen vähäisestä vaihtelusta, tulee itselläkin sen kanssa joskus raja vastaan ennen numeroa kymmenen. Kannattaa siis harkita mihin tunnetilaan ja tarkoitukseen meinaa koko annoksen nauttia.

Taiteilijalta kyllä löytyy toisenkin tyyppistä materiaalia toisiin tunnelmiin, hyvänä esimerkkinä tuorein studiotyö Strictly A One-Eyed Jack (2022).

Varoituksen sana niille, jotka tutustuvat tuotteeseen linkkieni innoittamana YouTuben välityksellä. Sieltä löytyvään videoversioon varsin Stones-vaikutteisesta Now more than everistä on lisätty lapsikuoro-osuuksia, jotka eivät CD- ja Spotify-versioita häiritse.


Kitararokkipläjäyksen pääkeihästäjänä toimii Wanchicin Mike, kuten jo vuodesta -79 Johnin albumeilla. Grissomin David kepittää toisella vehkeellä. Maestro itsekin osallistuu kuusikielispartioon.

Myersin Tobyn kontolla on basso, ja oli ollut sitä näissä ympyröissä alkaen -83. Tahdin takoo Aronoffin Kenny, Mellencampin leivissä -80 lähtien. Vanhaa bändiä edustaa vielä Cascellan John koskettimissa ja esiin nostamassani tinapillissä, mukana ensi kertaa vuonna -85. Trumpetin töräykset parilla raidalla lähtevät Pharez Whittedin palleasta.

Vielä on syytä tähdentää, että etukannen ja vihkosen sisäsivujen maalaukset ovat Johnin itsensä pensselistä. Monitaituri siis kyseessä.

On aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



04 huhtikuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Marko Haavisto & Poutahaukat: Yleisön Palvelija

Yleisön Palvelija (2022) näyttäisi olevan Markon ja Poutahaukkojen 11. kokopitkä.

Aika paljon on tuolla nimellä 25 vuoden aikana julkaistu. Kokoonpano tosin on matkan varrella elänyt, eikä alkuperäisiä haukkoja enää kyydissä ole. Uusimpana tulokkaana uutuudella soittaa Oskari Haavisto. Poika on ennakkoperinyt isältään basson. Lisäksi yksi paketin parhaista lauluista Kourallinen pähkinöitä on hänen sävellyksensä.

Oma kokemukseni Marko Haaviston suhteen on turhankin puutteellinen. Ainoana, mutta sitäkin erinomaisempana oli hallussani ennestään vain Poutahaukkojen Lamppu Palaa (2002) ja sen päälle joitain muitten levyjä, joille Haavisto on eri tavoin osallistunut.

Yleisön Palvelija asettuu pitkään jonoon niitä äänitteitä, jotka eivät napsahda kerralla suosikiksi. Sen koputuksen johdosta aluksi vain raotin ovea, mutta päästin lopulta sisään.

Tulin huvikseni juuri pitäneeksi yhden hengen levyraadin, jonka perusteella CD on luokiteltavissa ihan hyväksi, joskin erittäin vaihtelevatasoiseksi kokonaisuudeksi. Biisitasolla liikutaan erinomaisen ja heikon välillä. Kaikki tämä tälläkin kertaa puhtaasti henkilökohtaisena mielipiteenä, ilman "ammattimaista" lähestymistä.

Jo mainitun lisäksi huippua edustaa Kaikki soittajat pääsee taivaaseen, jonka otsikko itsessään sisältää melko mainion ajatuksen. Etukäteen kuultu Toukokuun ensimmäinen potkii niin ikään mukavasti. Neljäs keskitauluun osuva raita on riemastuttavan kertosäkeen siivittämä Yleisön palvelija.

me tullaan sinun kaupunkiin
sinua katsomaan
vähän melua laitteisiin
ja lapikas heilumaan

Eikös olekin tuossa vähän Mattia ja Teppoa, niin sanassa kuin sävelessäkin?

Kannessa taas on aika laillakin 70-luvun Shokki-sarjakuvalehteä.


Laserlätkän ostajana minua hemmotellaan peräti neljällä kappaleella, joita eivät vinyyli- ja suoratoistotyypit pääse kuuntelemaan. Sattumoisin kaikkein paras biisi makaa bonusosastolla. Onko tuo Jeesus? olisi ollut mielestäni muutamaa muuta huomattavasti sopivampi perussettiin.

Pistän piruuttani levyraadin muistiinpanotkin kevyesti editoituina luettavaksi. Älä ota sitä vakavasti. Suluissa arvosana skaalalla nelosesta kymppiin.

Varsinaiset:
  • 1 (7) musa ok, sanat äh?: "olutpurkki sanoi räks / ovi kävi ja sitten läks"
  • 2 (9) musa erittäin ok, sanat melko ok naiivinakin, badding-henki leijuu huoneessa, hieno kitara
  • 3 (6) sekä että raskasta
  • 4 (9) erittäin ok kantrihumppa, jännät ja kivat sanat otsikosta lähtien
  • 5 (8) musa ok, sanat taas naiivit (otsikon osalta, vähän sheikrätlrol tms. tyyliä), bädäri taas tuvassa
  • 6 (9) musa oikein ok, sanat... njoo, itse asiassa aika jees kertsi, bädäri nyt jo riveillä
  • 7 (6) musa hmmm, sanat hmmm, hienosti sanottu: "kerskakulttuurista ei uusia uutisia"
  • 8 (9) musa jee, sanat jeejee, kertsi jeejeejee!
  • 9 (8) kantrihölkkämusa ok, sanat ehkä levyn parasta, otamo tuntuu olevan veljeksille tärkeä paikka
  • 10 (8) rock stones-hengellä, sanat ok, ei meinaa millään loppua, roikkuu kuulijan korvissa kiinni, viimein viimeinen rummun kumaus
Bonukset:
  • 11 (5) musa hmmm, sanat meni melkein ohi
  • 12 (10) helmi bonuksissa, ajatuksia herättävä teksti
  • 13 (8) reipas roketti, joka tuo jotain mieleen mutta mitä, sanat jäi taas kuuntelematta
  • 14 (9) näpsäkkää lattaria tai texmexiä?, sanat ok ja enemmänkin

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: