21 joulukuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Barn

Buffalo Springfieldin Buffalo Springfield (1966) ilmestyi 55 vuotta ja 16 päivää sitten. Neil Youngin ja Crazy Horsen Barn (2021) julkaistiin 11 päivää tästä taakse päin.


Neil Young & The Blue Notesin erinomaisella levyllä This Note's For You (1988) on kappale Ten men working, jonka tekstin mukaan kymmenen miehen työnä oli viihdyttää, tanssittaa ja saada hyvälle mielelle. Barnin biisi Change ain't never gonna alkaa näillä riveillä:

ten men working
had to get a new job
to try to save the planet


Neilin ja Crazy Horsen ensimmäinen yhteistyö, mestarillinen Everybody Knows This Is Nowhere (1969) tarjoilee nuorten miesten virkeää jyystöä, hillittyä groovea ja raukeaa tunnelmointia. Samaa pätee soveltuvin osin Barniin, vaikka ollaan jo illassa, joskin yhä aurinkoisessa.


Mielestäni ladosta kantautuu hieman huojuvanakin erittäin hyvää musiikkia, uutta Youngia nyt jo seitsemännellä (7.) perättäisellä vuosikymmenellä.


17 joulukuuta 2021

LEVYT - Parliament: Mothership Connection

Joskus ennen vanhaan elokuvan tekijätiedot ynnä muut näytettiin yleisölle jo ennen filmiä. Katsoja saattoi joutua odottamaan itse asiaa pitkäänkin, kun alkutekstit valtasivat kankaan jopa minuuttien ajaksi. Käsittääkseni nykyisin suositaan lopputekstejä.

P. Funk (wants to get funked up) muodostaa tavallaan alkutekstit Parliamentin neljännelle albumille Mothership Connection (1975), bändin jo toiselle tuona vuonna.


Ei avausraita nyt vallan esittele tekijäkaartia. Vertaus elokuviin putkahti mieleeni, koska se - olkoonkin, että on koko kattauksen pisin - ei meinaa millään nytkähtää käyntiin. Tunnelma on odottava. Milloin tämä alkaa? Olisiko pitänyt tulla paikalle vähän myöhässä, jolloin olisi voinut välttää tällaisen jahkailun?

Aika ajoin P. Funk sentään väläyttää tiukkoja, liikkeeseen yllyttäviä rytmejä. Se tekee sen ikään kuin vakuuttaakseen kuulijan siitä, että jatkossa kyllä läiskyy, kun nyt et jätä kesken. Vaan sitten palataan takaisin uneliaaseen jammailuun ja laiskanpulskeaan puheeseen.

Läiskettä tarjotaan oikein urakalla alkaen vasta seuraavasta kappaleesta Mothership connection (star child).

Vetelänsorttista alkuaan lukuunottamatta Mothership Connection on huippu- ja tasalaatuisinta funkia mitä tiedän koko P-Funk-kombinaatin koskaan tuottaneen. George Clintonin luotsaama ryhmittymä levytti nimillä Parliament ja Funkadelic parikymmentä LP:tä 1970-luvulla ja jotain sen jälkeenkin. Tämä taitaa olla paras niistä.

Molemmissa yhtyeissä pyörivät pitkälti samat naamat. Tuttuja kasvoja nähtiin muutamissa sivuprojekteissakin, kuten Bootsy's Rubber Band.

Äänitteiden kokonaisanti ei ole yksikäsitteisesti vain yhtä genreä. Funk on toki isossa osassa, mutta yhtä lailla Clintonin johdolla tehtiin funk rockia sekä psykedeelistä rockia ja soulia. Ei ole myöskään kauhea vääryys, jos väittää heidän keksineen jotain uutta ja omaa.

Äärimmilleen yksinkertaistaen P-Funkin voi sanoa muodostaneen linkin James Brownista Princeen ja hip hoppiin. Ryhmässä vaikuttaneista muusikoista saksofonisti Maceo Parkerin CV:stä löytyvät molemmat mainitut nimet. Rap-osastolla hän on soittanut ainakin De La Soulin kanssa.

Clintonin ja Parkerin jatkoksi nostan monipäisestä joukosta esiin vielä kaksi muuta tyyppiä. Tarkoitus ei silti ole vähätellä kenenkään panosta. Alla koko poppoo.


Basisti Bootsy Collinsin tumputus on lätyllä hyvin dominoivassa roolissa. Niin kuin yltä ilmenee, hän osallistui siinä sivussa kitara-, perkussio- ja lauluhommiin. Lisäksi hän sai nimensä yhtä vaille kaikkien biisien tekijätietoihin. Sittemmin paljon myös muissa orkestereissa ja soolona julkaissut heppu oli varsin merkittävä tekijä levyllä ja P-Funkissa ylipäätään.

Bootsy oli hypännyt kelkkaan - niinpä! - James Brownin kyydistä kolme vuotta aiemmin. Ensimmäinen levytys Clintonin messissä oli Funkadelicin America Eats Its Young (1972), Parliamentin osalta Up For The Down Stroke (1974).

Jos Collinsin edustamien musiikkityylien piireistä pitäisi nimetä tärkein, vaikuttavin tai yksinkertaisesti kovin basson paukuttelija, uskon useimpien valitsijoiden päätyvän juuri häneen. Niin minäkin.

"Oikeitten" lyömä-, puhallin- ja kielisoittimien lisäksi albumilla kuullaan epäorgaanisia, syntetisaattorilla tuotettuja ääniä. Esimerkistä sillä saralla käy hulppeasti otsikoitu Supergroovalisticprosifunkstication.

Syntikoista ja kosketinsoittimista vastaa alkuperäis-P-funkisti Bernie Worrell. Miehen käyttämä, varsin mittava laitearsenaali kattaa suuren joukon sähköisiä vehkeitä, mutta myös ihan normiflyygelin. En mene takuuseen onko koko Wikipedian Mothership Connection -sivulla kerrottu setti pelissä juuri tällä levyllä.

On merkillepantavaa ja ilahduttavaakin kuinka hyvällä maulla digivitkuttimia ja elektronisia koskettimia on mausteena sopassa. Perinteisempien instrumenttien varaan rakentuva kokonaissoundi on mehevä ja maistuva. Uudempi tekniikka vain värittää sitä taiten.

Worrell on Parliamentin ja Funkadelicin jälkeen ollut paljossa mukana. Opin tuossa juuri, että hänen 80-lukuunsa kuului useita vierailuja Talking Headsin riveissä.

Pitkäsoiton suoraviivaisinta antia edustaa tarttuva, ehkä monen mielestä jankkaavasti samaa toistava, mutta yhtä kaikki loistava Give up the funk (tear the root off the sucker). Kappaleen voi helposti mieltää varhaiseksi discoksi, vaikka siinä on aimo annos itse asiaakin.


Apulaissheriffin jaaritteluissa tuo asia on ollut toistaiseksi luvattoman heikolla edustuksella. En ole tainnut ennen tätä juttua naputella juuri muista kuin The Metersistä ja James Brownista. Ja tietysti Princestä ja...

Alle listattujen ohella oman lajinsa eliitissä kiistatta paikkansa ansaitseva Mothership Connection on aivan mahtava levy! 

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


14 joulukuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #7 - Muddy Waters: Sings "Big Bill"

Tell me baby edustaa minulle parasta, "vanhaa" Muddy Watersia, joka nostaa poikkeuksetta mielialaa, kun sen kuulee. Mies itse laulaen, Pat Hare kitaralla, Andrew Stephenson bassolla ja Willie Smith rummuin tahkoavat yksinkertaista, mutta tenhoavaa bluesia.

Hieno esitys avaa LP:n Sings "Big Bill" (1960).


Vaikka Muddy teki ensimmäiset kaupalliset studiosessionsa jo 1940-luvulla, oli Big Bill Broonzylle osoitettu tribuutti vasta hänen ensimmäinen pitkäsoittonsa. Sillä on kymmenen Broonzyn levyttämää, pääosin myös kirjoittamaa kappaletta. Se on täten oiva lopetus minisarjallemme.

Kuten saksalaisen tarkasti laaditulta Stefan Wirzin diskografiasivustolta käy ilmi, on Tell me baby ainut kertomallani kokoonpanolla äänitetty numero. Wirzin mukaan Muddy ei soita koko albumilla, mikä tuli nyt pienenä yllätyksenä. Suhtaudun tietoon pienellä varauksella, vaikka on tunnettua, että vanhemmiten herra jätti usein kuusikielisen muitten vastuulle, studiossa ja lavalla.

Merkityksellisempää on se, että avausraita on mielestäni koko lailla kiekon ainut huippuveto. Sen loistavan kitaroinnin (olipa Pat Hare yksin tai Waters & Hare) lisäksi haen syytä kokoonpanosta ja sovituksista.

Mainittu Willie "Big Eyes" Smith istahti rumpujakkaralle kesken sessioitten, ne aloittaneen Francis Clayn tilalle. Tällä en näe olleen vaikutusta kokemaani laatuun.

Tell me babyä lukuunottamatta bändissä oli Chicagon malliin mukana myös pianisti ja harpisti. Otis Spannin tekemisessä mustilla ja valkoisilla en kuule moitittavaa, vaan pääsääntöisesti piano tukee musiikkia.

Sen sijaan minua hieman häiritsee huuliharpun hallitseva rooli äänimaisemassa. Tuolloinhan kaikki ymmärtääkseni otettiin sisään kerralla, eikä instrumenttien suhteisiin pystytty miksaten vaikuttamaan. Ei mitään pois James Cottonilta, mutta Apulaissheriffin korvissa hänen osuutensa laskee kokonaisuuden tason huipulta jonnekin keskinkertaisen ja hyvän välimaastoon.

Siis ei huono.

Tajusin tätä eestaas sahatessani, että taannoinen huuliharppukammoni johtui luultavasti muutamista tähän tapaan tehdyistä nauhoituksista. En lähde soitinta kokonaan kiroamaan, koska sillä on saatu myös hyvää aikaan, ihan Suomessakin. Kuten tavallista, meikäläisen mielipide on vain meikäläisen mielipide.

Levy on tyyliltään aika tyypillistä Chicago bluesia, kuten jo tuli alustettua. Watersin laulu on tunnistettavaa ja - niin kuin useimmiten - vahvaa.

Muutoin mestarin LP-tuotannon alkupäälle oli ominaista musiikillinen teemallisuus. Tähän häntä rohkaistiin, jopa painostettiin levy-yhtiön toimesta. Chess hakemalla haki keinoja saada myyntilukuja ylemmäs.

Debyytin teemana oli vain kunnianosoitus samoista ympyröistä tulleelle muusikolle, jonka avustuksella oli osansa, kun kolmekymppinen etelän mies asettui pohjoisen kaupunkiin 40-luvun puolivälissä. Big Bill Broonzy kuoli elokuussa 1958, noin vuosi ennen tribuutin nauhoituksia. Muddy oli kantamassa arkkua.

Jatkossa julkaistiin mm. akustista, torvilla maustettua ja psykedeelistä rockin sekaista bluesia. BGO:n 2in1-CD:n jakava erinomainen Folk Singer (1964) ansaitsee oman juttunsa, mutta ei mennä siihen nyt.


Ulkomaitten osuus minisarjassa saa jäädä tähän ja viime jaksossa puituihin Pate Mustajärven Cash-tulkintoihin. Onhan noita yhden asian covereita maailmalla tehty, mutta ne eivät juurikaan ole löytäneet tietään hyllyyni.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


10 joulukuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #6 - Pate Mustajärvi: Musta

Popedan Pate vetämässä Johnny Cashia tuntuisi oudolta, soolo-Pate samoissa puuhissa ei lainkaan. Mustajärvi on alusta asti pitänyt nämä roolit erillään toisistaan.

Soolona hän on vuodesta 1984 lähtien levyttänyt mm. Juice Leskinen & Coitus Intin, Kinksin, Rolling Stonesin, Eaglesin, Elton Johnin, Dr. Feelgoodin, Doorsin, Beatlesin, Bruce Springsteenin, Van Morrisonin, Sladen, Bob Dylanin, Hassisen Koneen ynnä muitten kappaleita. Täydellinen lista olisi tuhottoman pitkä.

90-luvun puolivälin jälkeen tyyli muuttui. Albumit alkoivat pääosin koostua varta vasten Patelle tehdyistä biiseistä. Ollaan Ihmisiksi (2009) on kahta Ari Kankaanpään sävellystä vaille pelkkää Juicea.

Heti kohta sen perään ilmestyi Musta (2010), jolla Mustajärvi vetää sitä Cashia.


Minisarjassa on tähän mennessä käsitelty vain kotimaisia tuotantoja, joilla sekä versioijat että versioitavat ovat Suomesta. Peitsamo Wigwamin parissa on tietty sikäli rajatapaus, että sillä käytetty kieli on enimmäkseen englanti ja Pembroke oli britti.

Nyt astutaan toisella jalalla ulkomaille, kun Suomi-poika tulkitsee amerikkalaista legendaa. Mari Rantasilan Hector-levyn yhteydessä mainitsin vaikeuksista, joita voi syntyä naisen esittäessä miehen itselleen sanoittamia lauluja. Mustajärven tapauksessa en usko ongelmaa olleen, vaikka kahden maan kulttuurit kovasti toisistaan poikkeavatkin.

Mahdollisia hankaluuksia on pystytty taklaamaan käännösprosessin aikana. Esimerkiksi jenkkiläisestä junasta kertonut Orange Blossom Special muuttui suomentamis- ja suomettamismyllyssä muotoon Ukko-Pekka.

Käännöksiä tehtailivat lähinnä Bea Vala (6) ja Risto Klemola (5). Ensin mainitusta ei löydy sitten niin mitään tietoa verkosta, mikä saa minut epäilemään jonkun tunnetun sanasepon ehkä piiloutuneen salanimen taakse. Olisi minulla arvauskin, vaan en kerro.

Tekstit per henkilö löytyy Tapio Rautavaaralta, Jukka Virtaselta, Esa Hämäläiseltä ja A. Tervasmäeltä. On merkillepantavaa, ettei kaikkien tuntema Yölinjalla tullut valituksi Tapsalta. Cashin I walk the line on kyllä mukana, mutta Bea Valan uusin sanoin nimellä Kaita tie.

Sen sijaan Rautavaaran sanat komistavat Rauli Somerjoenkin aikoinaan esittämää kappaletta Kun ei niin ei (The ways of woman in love). Baddingin versio on niin ikään olemassa rallista Yksi vain ei tuu (I still miss someone).

Mainittakoon vielä se yksi raita, josta tiedän muitakin kotimaisia yrityksiä. Jukka Virtanen käänsi aikoinaan Boy named Suen muotoon Balladi pojasta nimeltä Vee ja luikautti sen singlelle vuonna 1971. (Poika) Ville Virtasen näkemys samasta ilmestyi 2008 ja on minulle tutumpi.

Alkuperäisistä voi todeta kaikkien viidentoista tulleen tallennetuksi vinyylille Johnny Cashin tulkintoina 1950- tai 60-luvulla. Yhdessätoista tapauksessa Man in Black oli biisin ensilevyttäjä, seitsemän hän kirjoitti itse.

Musta asettuu sellaisten teosten joukkoon, jotka kokonaisuutena jättävät säväyttämättä isosti, mutta jaksavat toimia omalla tavallaan riittävän hyvinä. Valtaosa sovituksista on iskelmältä kalskahtavaa kantria, kantriskelmää. 15 sellaista olisi minulle ehkä liian raskas savotta. Onneksi sinne tänne ripoteltiin osin hyvinkin mielenkiintoisia sivujuonteita.

Iso joki (Big river) on kummallinen melurokki, joka numerolla kuusi katkaisee alun perusmeiningin. Ukko-Pekka viuluineen on seiskana piristävästi suorastaan vinhaa kantria.

Apulaissheriffin makuun paremmin käyvän rockabillyn suuntaan kallistuvat selvimmin Lilja (Delia's gone) ja vinkeästi vino Rakkauden juna (Train of love). Näitä olisin jaksanut kuunnella muutaman enemmänkin.

Mustan sovitukset menevät Klemolan ja studiotekniikan hoitaneen Jani Viitasen kontolle. Soittajistossa havaitaan enemmän ja vähemmän tuttuja tyyppejä.


Yksinäisyys syö (I'm so lonesome I could cry) saa kunnian tulla nimetyksi nipun varsinaiseksi outolinnuksi. Tajunnanvirtani tuotti sille määritelmän industrial alternative spaghetti western ballad. Sielun Veljet käy vahvasti mielessä. Dave Lindholm laulaa Paten kaverina. Huima tunnelma ja siitä papukaijamerkki.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


07 joulukuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Brian Setzer: Gotta Have The Rumble

Ennen tätä en ollut haalinut Setzereitä käsiini julkaisulämpimänä. Olisi myös väärin paukutella henkseleitä täysin kattavan kokoelman merkeissä. Syksyllä hallussani oli neljä CD:llistä Stray Catsia, kahdeksan Brian Setzer Orchestraa ja herran sooloiksi luokiteltavia vain kolme.

Ei uusinkaan enää sormia polttanut, kun sen ohimennen, muun mukavan siivellä tilasin. Sen ilmestyessä taisi Suomessa olla vielä kohtalaiset uintikelit, mutta minulle se saapui vasta ensilumen ja -liukkaitten jälkeen.

Tuosta on nyt kulunut koko lailla kuunkierron päivät. Pyöräytin silloin lätkän tuoreeltaan pariin otteeseen ja täytyy sanoa, että ohhoh.

Ohhoh!

Harvoin, äärimmäisen harvoin iskee mikään musiikki ensimmäisellä kerralla kuin halolla otsaan. Jotta meni sitten seitsemättä kymmentään aloitteleva ukko tekemään näin virkeää ja energistä rock & rollia, ja osoittaa aina vaan kuuluvansa kitaristien eliittiin. Hän muuten on viikon nuorempi kuin Aku Syrjä ja kuukauden vanhempi Marttia.

Tulin jättäneeksi levyn lepäämään, alkuun tarkoituksetta. Sitten pidin sitä aikansa siinä tilassa ihan tarkoituksella. Nyt aion taas tuikata sen pöydälle melko tiukkaan jämähtäneen sylikoneen pesään sädehoitoon ja tunnustella onko vaikutus yhä yhtä järeä. Hyvät ihmiset, Gotta Have The Rumble (2021).


Makeat on kannet. Ihanan kliseistä kuvastoa niin pahvikuorissa kuin auki taiteltavan infoläpyskän kääntöpuolellakin. Muusikolla mustaa nahkaa päällä ja poseeraukset vintage-vempeleitten kera.

37 minuutin sessiossa en kokenut ensivaikutelman kaltaista hätkähtämistä, eivätkä sukat pyörineet jalassa yhtä vinhaan kuin silloin. Ei tullut enää pölkyllä päähän. Kyseessä on vain erinomaisen loistokas albumi. Huikea ja mieletön eivät sanavalikoimaani kuulu, joten en käytä niitä.

Gotta Have The Rumble on paras tietämistäni 2021 julkaistuista.

Muuta tämän vuoden satoa näyttäisin hankkineeni suurin piirtein 20 levyä. Huomaan nyt tämän olevan sellaisista vasta toinen ulkomainen, kun jätän kokoelmat ja muinaisia konserttitaltiointeja sisältävät pois laskuista. Toinen tuli Billy F Gibbonsilta.

Robert Gordonin Rockabilly For Life (2020) on luonteva vertailukohta. Rokkarit nousivat pinnalle samoihin aikoihin 70- ja 80-lukujen taitteen 50's revivalin myötä. Brian on kestänyt ajan kulumista korvinkuullen paremmin. Ei sillä, että olisin pitänyt 12 vuotta iäkkäämmänkään sepän viimeisintä taosta heikkona, minkä voitte todeta blogista hakeutumalla siitä kertovan jutun pariin tuolta alempaa.

Setzerin uutuudelta löytyy kiitettävän perinnetietoista billyn läiskettä, mutta se on vain osatotuus. Paikoin äänimaailmaa on rikastutettu hyvinkin modernein, kenties jonkun mielestä väärin keinoin. Tyylikirjoon mahtuu myös suorempaa rokkia, bluegrassia, jopa lattaria.

One bad habit viimeistä edellisenä on uskomattoman hieno osoitus vanhan ja uuden yhdistämisestä niin kuin se pitää tehdä.

On se helppoa, kun sen osaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


06 joulukuuta 2021

YKSI TOISTA VERSIOIMASSA #5 - Kari Peitsamon Skootteri: Plays Wigwam

Eikö kuulosta hullulta ajatukselta laittaa junttabuugitrio työstämään kokonaista älppäriä jonkin progeorkesterin materiaalista? Idea oli niin hullu, että Kari Peitsamo Skoottereineen toteutti sen.

Apulaissheriffi kannattaa hulluja ideoita musiikin saralla. Niistä voi syntyä joko unohtumatonta taidetta tai sitten täyttä soopaa. Onneksi tällä kertaa saatiin kokonaisuutena jotain keskinkertaista parempaa, paikoitellen melko vaatimatonta, mutta parhaimmillaan aika mahtavaa.


Pureudutaan albumiin Plays Wigwam (1991), tuolloin 6-vuotiaan Skootterin jo yhdeksänteen.


Ihan varauksetonta innostusta ei nopealiikkeisen bändipomon päähänpisto muilta saanut. Levy kuitenkin nauhoitettiin, eikä siinä todennäköisesti kovin kauan nokka tuhissut. Tämän nokkamiehen tyyli kun on aina ollut tehdä asialliset hommat ripeästi ja jättää hiomiset tykkänään tekemättä.

Takakansi lupaa itsevarmasti tai -ironisesti:

A SPLENDID TIME IS GUARANTEED FOR ALL

En tiedä kuinka kuluttajasuojalain pykäliä voisi soveltaa tässä tapauksessa. Olen aika varma, etteivät kaikki kuulijat pitäneet lopputulosta splendid-luokkaan laskettavana. Wigwam oli sentään Wigwam. Osa vakavamielisimmistä progetyypeistä piti takuulla hanketta, jos ei ihan rienaamisena, niin vähintäänkin lievänä pyhäinhäväistyksenä.

Olen antanut itseni ymmärtää biisivalintojen olleen sikäli selkeitä, että mukaan otettiin suurin piirtein kaikki mitä osattiin soittaa. Listaa tarkemmin perkaamalla onkin yllättävää havaita eniten numeroita napatun Wigujen ehkä toiseksi vaikeimmalta LP:ltä Fairyport (1971). Being (1974) sentään jätettiin ymmärrettävästi rauhaan.

Vetämällä yhteen tekijätietoja huomataan, että 8 raitaa 11:stä on Jim Pembroken sävellyksiä. Tämä ei hämmästytä tippaakaan. Syksyllä autuaammille lähteneen laulaja-muusikko-lauluntekijän teokset olivat kuitenkin popeinta Wigwamia.

Yhtä ainutta kokoelmalohkaisua enempää en suoratoistoista löytänyt albumin sisältöä. Rockin´ ol' Galway taipui helposti Skootterin näköiseksi. Kari tempaisee lyhyesti myös huuliharpulla.

Muista Fairyportilta poimituista Lost without a trace kuulostaa riisuttuna sellaiselta miltä voisin kuvitella sen Neil Younginkin versioimana kuulostavan. Every fold sen sijaan on siinä rajoilla onnistuuko lainkaan ja How to make it big in hospital uhkaa mennä huumorin puolelle. Onneksi hyvän sellaisen.

Tombstone Valentinen (1970) nimikappale svengaa hienosti kuten myös Jukka Gustavsonin In gratitude. Samaisen huippulätyn suosikkeihini lukeutuva, Pekka Pohjolan Frederik & Bill (sanat Pembroken) on koko paketin komeinta antia.

Peitsamo yltyy hulppeaan sooloon, jonka aikana Paavo Haapio bassottaa varsin eläväisesti. Groovea jo alussa ylläpitänyt Paavo Salon virvelin napakka takapotku tuplaa tahtinsa soolon lopussa. Projektin olemassaolo sai oikeutuksensa pelkästään tämän reilun minuutin pätkän myötä. Ei ole virheetöntä eikä kai niin puhdastakaan, mutta näin on hyvä. Arvostan.

Lisäpisteitä biisin nimen ensimmäisen nimen muuttamisesta Frederickistä Frederikiksi. Luulen tuon olleen tarkoituksellinen ja mahdollisesti vitsi.

Tulkintojen kohteen ensilevyltä Hard N' Horny (1969) valituista Henry's highway code sujuu skootteroituna ongelmitta. Henry's geographical & astronomical mistakes taas on sellaista tunnelmointia, joka kauniisti sanottuna aavistuksen tökkii.

Luulosairas ilmestyi aikoinaan vain singlenä ja sittemmin monilla Wigwam-kokoelmilla. Tätä pidän toisena KPS-versioiden kohokohtana. Jukan teksti ei ole täysin Karia, mutta ei liian kaukanakaan. Se passaa Peitsamon suuhun kuin tennarit jalkaan.

Kakkosaallon Wiguilta kelpuutettiin mukaan vain Nuclear nightclub. Siitä voisi todeta, että tulin ostaneeksi sen jostain divarista sinkkuna ennen kuin sain käsiini koko LP:n, ja sittemmin CD:n. Kaikessa yksinkertaisuudessaan: toimii.

Plays Wigwamia on verkosta turha hakea ja on käytettyjen markkinoillakin tarjolla nykyisin vain suht' suolaiseen hintaan. Suosittelen silti.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: