KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #3 - Ismo Haavisto: Mean Blue Train

Törmäsin Ismo Haavistoon lokakuussa, kun syksyisen illan kähmässä varta vasten etsin kiinnostavia uudempia tuttavuuksia bluesin saralta. Osuman sain levykaupan katalogia genren perusteella selaillessani. Muutaman striimatun pikakuuntelun perusteella olin myyty.

Minulta jäi epähuomiossa tämä puoli tarinaa minisarjan edellisessä osassa kertomatta. Sanottakoon nyt, etten tarkasti edes muista miten ja milloin Erja Lyytisen tuotanto alkoi herättää mielenkiintoa. Melko varmasti se tapahtui jälkeen vuoden 2010. Ensimmäisen jakson Creek Road Eleven on yhtä tuore löydös kuin nyt suurennuslasin alle päätynyt veijari.

Kirjaimellisesti ottaen päähenkilömme ei täytä 2000-luvun kotimaisille asettamaani kriteeriä "ensilevytyksen vuosiluku alkaa kakkosella". Ismon ja Pekka Haukijärven duo Bottlenecks julkaisi CD:n Boogie Baby jo 1998. Muusikon ura oli alkanut paljon sitäkin aiemmin. Joudun ihan pikkuisen katsomaan faktaa sormien läpi, jotta saisin riittävän moniosaisen sarjan kasaan.

Kuluvalla vuosituhannella äänitteitä on Bottlenecksin ohella ilmestynyt kokoonpanoilla Honky Tonk Men ja Ismo Haavisto Band. Velipojan kanssa Ismolla oli lyhyt projekti Marko Haavisto & The Hanks. Hän on vieraillut myös Marko Haavisto & Poutahaukkojen levyillä, kuten lukemattomien muidenkin, aina niinkin yllättävää artistia myöten kuin Laura Voutilainen.

Nyt keskitymme lähimenneisyyteen. Haavisto keikkailee sekä itsekseen että triona basisti Ville Vallilan ja rumpali-perkussionisti-pyykkilautailija Mikko Järvisen tukemana. Osaavalle ja tekevälle pelimannille tuntuu lisäksi olevan tarjolla monenlaista kertaluonteisempaa hommaa muissa yhtyeissä.

Koronataukoa tietysti pukkaa juuri näinä päivinä, joten eiköhän käydä jutun aiheena olevan albumin kimppuun. Mean Blue Train (2014) on kaupoissa Ismo Haaviston nimellä, mutta mukana ovat myös yllä kerrotun trion muut jäsenet.

Joukon jatkoksi Teuvo Lampinen puhaltelee raidalle Get outta' here! muhkean tuubakompin; yksinkertaisen, mutta maukasta erilaisuutta tarjoavan. En rasita lukijoita horjuvilla tyylilajiarvauksillani. Jotenkin vaan tuuba lennättää ajatukset New Orleansin suuntaan.

Toisena esimerkkinä peruslinjasta hitusen poikkeavasta meiningistä erottautuu Ismon soolona, pelkän banjon säestyksellä herkullisesti vetämä Daddy's girl. Sangen näppärästi käypi sekin.

Heti sen perään on sijoitettu simppeli balladi It's forbidden to love you, jolla Haavisto väläyttää vielä huuliharpistinkin taitoja. Hän tekee sen lyhyen soolon muodossa, jolloin onnistumisen mahdollisuudet meikäläisen korvissa ja päässä ovat lähtökohtaisesti paremmat kuin jatkuvalla komppauksella. Toimii.

Kaikkiaan Mean Blue Train on monipuolinen, silti hyvin läjässä pysyvä nippu esityksiä. Jo käsiteltyä musiikillista rikkautta täydentää tietenkin päätyylilaji blues, jota on ympätty mukaan monin eri tavoin paketoituna.

Olisi helppoa rakentaa blues-levy, joka yksitotisuudellaan alkaa puolivälissä puuduttaa niin, että kuulija joutuu jatkamaan hampaat irvessä finaaliin päästäkseen. Tämä ei kyseiseen perisyntiin kaadu. Kymmenen kertaa albumille varioituna Cabin feverin tapainen rynkytys voisi olla kauhukuva moisesta. Nyt se istuu kokonaisuuteen vallan mainiosti.

Teksteissä liikuskellaan osittain alan kliseisissä kuvioissa. Vai mitäpä sanotte kappalenimistä Voodoo queen, Mean blue train tai I'm drinkin' whiskey (do not disturb). Keskimmäisen loppuun on toteutettu "asemalle tuleva juna"-efekti, jollaisen muistan äkkipäätä ainakin J.Karjalaisen 80-luvulta. Omaperäisin aihe on tällätty Phone sex bluesiin.

Linkkasin ylle tsekattavaksi viskiviisun, joka on suosikkini kaikkiaan kolmestatoista. Se pompahtelee eteen päin vääjäämättä ja sulavasti kuin saalistava kissapeto. Basson ja rumpujen yhteistyö svengaa veikeästi. Maestron kepitys päällekkäin nauhoitettujen rytmikitaran ja sliden voimin kertoo instrumentin olevan tukevasti näpeissä. Sanoituksen huumori saa myhäilemään leveästi.

Tajuan tätä kirjoittaessani vanhojen höyryveturien jollain tapaa vetoavan minuun. Rautahevosta sauhutessani en vielä tajunnut.

Levyssä on potentiaalia niin roimasti, että Apulaissheriffin antama aivan mahtavan titteli on erittäin lähellä. Periaatteesta kiinni pitäen jätän sen toistaiseksi myöntämättä, koska tunnustuksen saaminen edellyttää pitempää tuttavuutta, jolloin myös ajankestävyys tulee testattua.

Sitten kun voimassa olevat kokoontumisrajoitukset päättyvät, olisin enemmän kuin vähän kiinnostunut näkemään herran livenä. Joko yksin tai bändin kanssa, aivan sama. Haavisto tekee musiikkia, joka huutaa tulla esitetyksi maksimissaan keskikokoisen kuppilan lavalla.

Jos matka Ouluun käy ja paikalla olen, lupaan olla vaatimatta "do not disturb", vaikka olisi minkälainen whiskey hyppysissä.

KIRJAT - Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I

Juhuu! Taas kirja Juicesta.

En viitsi laittaa kuvaa etukannesta, kun se löytyy joka paikasta, missä tätä on käsitelty. En myöskään jaksa kirjoittaa mikä tämän kirjan idea on, kun se näkyy tuosta takakannesta.

Haiskahtanee siltä, että olisin hienokseltaan väsynyt silloin tällöin julkaistaviin Leskis-kirjoihin. En lainkaan. Omassa hyllyssä niitä oli jo ennestään viisi ja sittenkin kiikutin iloisna miesnä kotiin tämän viimeisimmän, Kaj Lipposen toimittaman Juice puhuu - Kootut muistelmat Vol.I (Into, 2020).

Mukavaahan se on sanataiturin puhetta lukea sellaisenaan. Osan siinä toki menettää verrattuna saman tekstin kuuntelemiseen. Saati, jos vielä näkisi ilmeet ja eleet. Esimerkkinä sanan hallinnasta:

Mä kerroin Kaarinalle, et mä teen anagrammeja. Se sano: "Saaks Kaarina Suoniosta mitään?" Mä sanoin: "Naikaa, nuoriso! Okei, mä korjaan: soikaa nuorina!"

Leskisestä sai aikanaan kuvan, että hänellä oli mielipide asiaan kuin asiaan. Ja sitä jaksettiin kysellä. Minulle on jälkikäteen ollut selviävinään, että kantaa ei välttämättä aina ollut. Terävästi leikkaavan lantun, kerkeän kielen ja - pahoittelen stereotypiaa - savolaisuuden ansiosta hän taisi usein huvikseen jallittaa haastattelijaa. Niin monet kerrat vastaus mihin hyvänsä johdattelevaan kysymykseen oli kielto, jonka päätarkoitus näytti olevan kumota se mitä toinen hänestä ajatteli.

Henkilökohtaista tulkintaani jatkaen, taiteilija näin kenties halusi suojella itseään. Ehkä hän tahtoi pitää todelliset mielipiteensä piilossa. Tässä tapauksessa tutut juttukumppanit Waldemar Wallenius ja Harri Tuominen ilmeisesti saivat suojauksen laskemaan. Veikkaisin tämän teoksen sisältävän rehellisintä Juicea mitä kuunaan on nauhalle tai sivuille tallennettu.

Niin tai näin, Leskinen oli ymmärtääkseni erittäin omapäinen. Kuuluminen oikeastaan yhtään mihinkään oli pois laskuista.

Ihmisen perusluonne on semmoinen, että se aina hakeutuu jonnekin. Mä en ymmärrä siis semmoista, että ihminen saa voimansa siitä, että on yks monista. Mun mielestä ihmisen voima on siinä, että se on yks.

Tällä asenteella voi ajautua ikään kuin roolinsa vangiksi ja alkaa olla eri mieltä silloinkin, kun on tosiasiassa samalla kannalla. Kun ei missään tapauksessa voi olla yleisen mielipiteen takana.

Yleinen mielipide on jotain nii kerta kaikkiaan hirveetä. Se perustuu kuitenkin aina valheelle ja väärinkäsitykselle. Siis yleinen mielipidehän on semmonen, että kukaan ei oo sitä mieltä. Kaikki on vähän sinne päin.

Ettei menisi liian yksinkertaiseksi, välittyy ristiriitaisen hahmon eri kommenteista toisinaan jonkinasteista vastakohtaisuutta. Vai riitelevätkö seuraava ja edellinen sitaatti sittenkään keskenään?

Toivottavasti ainakaan yksilöllisyydestä ei tuu joukkoliikettä. Se nyt olis maailmanloppu.

Voi olla parempi, etten yritä liikaa tulkita eri yhteyksissä puhuttua. Rohkenen kuitenkin noista parista esimerkistä äkkinäisesti arvella Leskisen sallineen yksilöllisyyden hyvettä vain sille osalle porukkaa, joka kykenee olemaan yksilöllinen oikealla tavalla?

Omalta osaltani muistelmien ykkösosa täydentää mielessäni olevaa kuvaa Leskisestä, ollen vain yksi palikka monien joukossa. Ei ole tärkeää, mikä mielikuvani on, enkä varmaan edes osaisi sitä ymmärrettävästi esittää. Merkityksellisintä muusikon tapauksessa on sittenkin musiikki. Muu on ekstraa sen päälle.

Jos Juicen ulkomusiikillisesta annista pitäisi yksi ajatus valita, voisi se monen muun ohella olla tämä kritiikki, johon on helppo yhtyä:

Aina pitää antaa asioille nimi, että ne tajuttais. Mikä taas johtaa siihen, että niitä ei tajuta, vaan ne opetellaan ulkoa.

Pieni jurputuksen aihe on haastattelumateriaalin jakaminen kahtia. Sivujahan ei ollut kahta ja puoltasataa. Kyllä olisi mennyt toinenkin mokoma samaan syssyyn. Röyhkän muistelmien kohdalla päädyttiin myös tähän ratkaisuun.

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #2 - Erja Lyytinen & Dave's Special: Attention!

Kun mietitään tämän vuosituhannen suomalaista musiikkia, ei voi - ainakaan minä en voi - millään tekosyyllä ohittaa Erja Lyytistä. Toistaiseksi häneltä on tietääkseni julkaistu 14 täyspitkää, kun huomioidaan live- ja studiokiekot plus lasketaan mukaan myös muitten kanssa tehdyt yhteislevytykset.

Lyytistä on aina markkinoitu blues-artistina, viimeistään viimesyksyisen kirjan jäljiltä jopa alan kuningattarena. Totta onkin, että hänen tuotantonsa on enimmäkseen sinisävyistä.

Esimerkiksi (tämän hetken) makuuni hänen kaksi parasta albumiaan edustavat juuri sitä, paitsi nimeltään niin paljolti sisällöltäänkin. Nämä ovat saksalaisen Ruf Recordsin kautta ulos tulleet loistavat Dreamland Blues (2006) ja Grip Of The Blues (2008). Suoratoistoista näitä ei valitettavasti löydy, eikä kovin helposti enää fyysisinäkään äänitteinä.

Silti on turhan yksioikoista puhua tästä muusikosta vain yhden termin alla. Pääotsikon piirissä olen tunnistavinani hänen levyillään alalajeja koko bluesin historian ajalta. On perinteisen delta bluesin kaikuja, modernimpaa sähköistä bluesia, jump bluesia, soul bluesia ja blues rockia.

Viimeisin aikaansaannos Another World (2019) seilaa jo perin kaukana 1930-luvun Mississippin meiningistä. Aloin ajatella sitä termillä AOBR ja melkeinpä keksin aivan uuden genren. Google näet antaa alle 10 osumaa haulle "adult oriented blues rock".

Erjan toinen Wildflower (2003) kuulostaa korviini suurelta osin kapakkajazzilta. Koska en riittävän hyvin osaa selittää mitä tarkoitan, kannattaa kuunnella se läpi. Forbidden Fruit (2013) sisältää paljon sielukasta materiaalia. Muutaman biisin kohdalla tohtisin sanoa, että liikutaan peräti nykymallin R&B:n parissa tai ainakin hyvin lähellä.

Kaikenlaista. Ja kaiken kukkuraksi aivan ensimmäisen levyn ensimmäinen kappale on silkkaa lattaria! Otetaan tarkempaan syyniin tämä nimellä Erja Lyytinen & Dave's Special ilmestynyt Attention! (2002).

Todellakin, avausnumero I will have my tomorrows on latinalaisamerikkalaisin rytmein eteen päin soljuvaa kevyttä kenttämusiikkia. Se on samalla vakuuttava näyte Lyytisen laulutaidoista.

Hänen aistikas äänensä on aina soveltunut parhaiten tismalleen tämän tapaiseen uneliaahkoon vokalisointiin. Silloin kun sen päälle ruvetaan liikaa niin sanotusti tulkitsemaan, mennään mielestäni pientareelle. Vain hieman pitemmällä alkaisivat horsmat pölistä ja lupiinit laota. Tietääkseni metsään asti ei toistaiseksi ole menty, mutta tämän voi ottaa varovaisena varoituksena.

Backyard blues johtaa etukäteen harhaan, koska se otsikostaan huolimatta viihdyttää kuulijaa kantrina taikka jonkin sortin hill- tai rockabillynä. Erja vetää tällä kertaa akustisella. Ykkösraidalla hänen kontolleen ilmoitetaan 12-kielinen ja toiseksi viimeisellä You talk dirtyllä erityisen maukkaasti liu'uteltu slide guitar. Mikä se liekään suomeksi.

Monipuolista kielisoitinten hallintaa siis oli havaittavissa jo debyytin aikoihin. Tänä päivänä Lyytinen nauttii kitaristina varsin korkeaa arvostusta, jolle on olemassa kiistattomat perusteet.

Soittopuuhien aloittamisesta on vierähtänyt kohta 30 vuotta. Siinä ajassa kyllä oppii, kun omaa lahjoja, kuuntelee vaikutteita imien ja ennen kaikkea tekee. Koen lisäksi, ettei osaaminen tässä tapauksessa ole pelkkää teknistä taitoa, vaan mukana on aimo annos huolella sisäistettyä näkemystä.

Laitanpa ehdolle viekoittelevan tunnelmapalan Don't you feel my leg. Blu Lu Parkerin 30-lukulainen sävellys käy esimerkistä ylempänä lanseeraamastani kapakkajazz-tyylistä. En mahda mitään, että tämän kohdalla tulee joka kerta mieleen tietty kohtaus elokuvasta Hots Shots: tummatukkainen Ramada laulamassa The man I lovea hämyisessä baarissa.

Pääosin Attention! on kulkevaa, nopsaa ja nautittavaa bluesia. Jos täytyy joku verrokki iskeä pöytään, päätyisin luultavasti alkuaikojen Fabulous Thunderbirdsiin, joskin ilman huuliharppua. Little Charlie & The Night Cats putkahtaa myös ajatuksiin.

Dave's Special koostui seuraavista musikanteista:

• Davide Floreno, kitara + lap steel + dobro
• Jouni Kaartinen, basso + myös läskisellainen
• Kimmo Oikarinen, rummut + perkussiot
• Toni Kortepohja, koskettimet

Tykkään etenkin Kortepohjan urkusoundista instrumentaalissa Jone's boogie. Samoin Florenon dobrottelu yhdessä Lyytisen osuuden kera iskee vahvasti päätösbiisissä Twenty-one.

Kiitoslistalta voi lukea pitkän listan nimiä, tutuimpina alan huippumiehet Esa Kuloniemi, Pepe Ahlqvist ja Olli Haavisto. Heidän osuudestaan itse levyn tekoon ei tarkempaa paljasteta. Hupaisena yksityiskohtana silmiin ottaa nauhoituspaikka Hillitön Tunneli.

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #1 - Creek Road Eleven: The Long Harvest

Se oli marraskuuta -19, kun seurailemani Retrokkiblog julkaisi kirjoituksen jonkin ihme Creek Road Elevenin esikoisalbumista, joka oli ilmestynyt yli kaksi vuotta aiemmin.

Tavallisesti itselleni outojen tapausten kohdalla vilkaisen otsikon ja kuvat sekä pikaisesti silmäilen juttua. Siihen se sitten usein jääkin. Tässä tapauksessa CD:n puoleensavetävän erilainen kansikuva ja blogistin tägäys "southern rock" saivat lukemaan huolellisemmin.

Kun ei kiinnostus lukemalla kaikonnut, oli seuraava askel kuunnella pitkäsoitto verkosta. Sen jälkeen kihelmöikin jo siinä määrin, että tuli asiaa levykauppiaalle. Tähän tapaan varsin nopealla aikataululla hyllyyn päätynyt The Long Harvest (2017) taitaa olla omakustanne. Oli tahi ei, taiten tuotettu pläjäys se on sekä musiikillisesti että kansiltaan.

Debyytiksi soitanta kuulosti korviini heti ensi kierroksella epäilyttävän valmiilta. Ajattelin, että kaverit eivät taidakaan olla mitään bändipuuhia aloittelevia, parikymppisiä julleja. Valokuvat orkesterista puolsivat vastaansanomattomasti tätä arviota.

Creek Road Eleven on perustettu jo 2013. Kitaristi-laulaja ja pääasiallinen biisinikkari Toni Ruuska oli tätä ennen vaikuttanut useissa kokoonpanoissa.

Sama pätee muihin ryhmän jäseniin, joita Ruuska harkiten kasasi kokoon, kirjoittamansa uuden materiaalin taakse. Toiseen kepakkoon tarttui stilikkaakin käyttävä Jyrki Levä ja bassoon Pete Christiansson. Rumpujakkaralle istahti Jani Miinala ja kvartetti oli koossa. Pari vuotta myöhemmin saatiin vielä valitun genren kannalta oleellinen, etten sanoisi pakollinen vahvistus, kun pianisti-urkuri Petri Frestadius liittyi orkesteriin.

Levynteko oli lopulta aikava prosessi, kun kalenteria katsoo. Nauhoituksia suoritettiin reilusti yli vuoden aikana silloin tällöin, milloin ehdittiin. Kymmenestä kappaleesta seitsemän on Ruuskan käsialaa, loput Levältä (yhden sanoituksen kreditit jaettuna Jari Monosen kanssa).

Entäs varsinainen asia? Creek Road Elevenillä on kypsä ja tyylitajuinen ote hommaan. Myös laulupuoli toimii oivasti. Ainakaan meikäläisen kielipää ei mene solmuun tankeroinnin takia. Kaiken kaikkiaan meininki on ehtaa sitä itseään, eteläisittäin maustettua kantrirokkia kuten he itse sen määrittelevät.

Minusta kiekko tuntui alkuun kovinkin southern rockilta, ehkä mainion avauksen, Long straight highwayn johdattelemana. Vetävine riffeineen ja ylipäätään komiasti soivine kitaroineen sen vaikutteet tuntuvat tulevan vahvasti Floridasta, josta iso osa alan huippuja 70-luvulla ponnisti esille. On tanakkaa perusjytää kerrassaan.

Selkeimmin samasta osoitteesta kumpuavat hyvin hytkyttävä Bad monday, lopussa iloisen freebirdiäänisesti ranttaliksi pistettävä Homesick blues sekä hännille sijoitettu Don't call back. Piano kilkkaa ilahduttavasti kahdessa ensin mainitussa. Muutamat yksittäiset lyhyet, sinne tänne sijoitellut melodianpätkät ja kitaran iskut tuovat etäisesti mieleen Lynyrd Skynyrdin. En lähde arvailemaan onko tällaisia viittauksia heitelty soppaan tarkoituksella vai ovatko ne siellä tekijöiden tarkoittamatta.

Sinking ship perustuu yksinkertaisuudessaan makeaan riffiin ja ryttyyttää rennosti. Veto on toimivaa ränttätänttää, johon on istutettu kantrisävyjä ja jonka kruunaa Frestadiuksen urkutyöskentely. Tämä voisi olla koko paketin helmi. Suosittelen vahvasti kuuntelemaan loppuun asti, jolloin ei menetä Blues Newsissäkin kuulema kehuttua kitarasooloa.

Under the full moon on hauska tapaus. Pari ensimmäistä sekuntia tuo ovelasti mieleen Michael Jacksonin Billie Jeanin, mikä vaikutelma onneksi (?) katoaa pian. Basso ja rummut vievät tätä letkeästi. Kuusikieliset ovat pienemmässä roolissa, ikään kuin värittämässä kokonaisuutta. Reseptiin ei tarvita höysteeksi kuin pari torven töräystä ja tunnelma kääntyy soulahtavaksi.

Vierailevat puhaltajat ovat Luukas Methuen trumpetissa ja Sami Leponiemi saksofonissa. Lisäksi Abdissa Assefa kävi congaamassa ja tamburoimassa.

Toinen vierastyövoimasta hyötyvä kappale on rempseänä kantrina kulkeva Faded photos, jossa Tauri Oksala tiluttelee muikeasti banjolla. Pitihän tällaiselle levylle tuo periamerikkalainen instrumentti saada mukaan.

Loput kolme numeroa sijoittaisin kantrirokkilokeroon, johon en ole liiaksi jotain Neil Youngia enempää perehtynyt. Ilmeisesti olisi syytä.

Apulaissheriffistä on aavistuksen ikävää, ettei tällainen musiikki saa kovin suurta jalansijaa Suomessa. Creek Road Eleven on yhden levyn perusteella erinomainen lisä kotimaiseen juurimusiikin tarjontaan. Itse asiassa täksi vuodeksi suunnitellulta toiselta pitkältä on myös erittäin maittavia näytteitä jo tarjolla mm. Spotifyssä. Odotan kieli pitkällä tulevaa.

KOTIMAISTA 2000-LUVULTA - Tulossa...

Menneelle vuosituhannelle musiikillisesti ankkuroitunut Apulaissheriffi ei ole jaksanut oikeastaan pariinkymmeneen vuoteen hirveästi alan uusia tuulia seurailla. Soundin kestotilaus loppui jossain Y2K:n kieppeillä. Radio-ohjelmia ei ole muutamia poikkeuksia lukuunottamatta pystynyt kuuntelemaan herran aikoihin. Surullista?



Ei toki, ihan hyvinhän tuota on levyissä pysynyt moisellakin asenteella. Monet vanhat parrat ja mekot ovat edelleen kuvioissa ja jatkavat uuden musiikin tuottamista. Plus että itselle kokematonta vanhaa löytyy tutuilta ja tuntemattomilta tekijöiltä jatkuvasti.

Vaan onpa noita poikkeuksiakin. Nyt liikkeelle laukaistavassa juttusarjassa käydään läpi joitain tuoreempia löytöjä. Tuoreus tarkoittaa tässä yhteydessä suurin piirtein sitä, että ensilevytyksen vuosiluku alkaa kakkosella. Lisärajauksena pysytään Suomessa. Tyyli on vapaa.

Vastikään julkaisemani soittolista sisälsi jonkin verran tavaraa, joka täyttää yllä kuvatut speksit. Niinpä minisarjan aiheet liittynevät varsin pitkälti siihen. Ehkä.

LEVYT - Rauli Badding Somerjoki: Ikkunaprinsessa

Se on kuulkaa sillä tavalla, että kukaan muu ei ole yhtä suvereenisti hallinnut sekä kotimaisen tanssimusiikin että vanhan kunnon rock and rollin veivaamista kuin Rauli. Molemmilla sektoreilla on toiminut yhtä päteviä tyyppejä ja ylikin, mutta kahden suunnan kokonaispisteissä Badding on ilman kahta sanaa ykkönen.

Aivan uran alkutaipaleella tuli kokeiltua mm. epäsovinnaista underground-hörhöilyä M.A. Nummisen ynnä muitten kera sekä vieläkin rohkeampia pornoralleja. 1970-luku kului yksinkertaistaen ensin pääasiassa rokaten, kunnes vuosikymmenen loppua kohti tultaessa genrekompassin neula kääntyi selvemmin iskelmäosastoon päin.

Täysosuma napsahti kohdalle, kun Baddingin ja Esa Pulliaisen polut yhtyivät. Parin singlen perään Somerjoki teki Agentsien säestämänä loisteliaan albumin Ikkunaprinsessa (1982).

Valitan kansikuvan rakeisuutta. Syy selviää tuonnempana.

Nimikappale oli toinen LP:tä edeltäneistä sinkuista. Kuulin sen tuoreeltaan. Tuolloin elettiin pikkupitäjän varhaisnuorison keskuudessa vielä punkin ja rockabillyn naurettavan vastakkainasettelun jälkimainingeissa.

Niissä olosuhteissa Ikkunaprinsessaan suhtautuminen taisi olla enempi huvittunutta. Ihailusta ei varmasti ollut tietoakaan, ainakaan sitä ei ollut syytä tunnustaa. Humppaveikon leimahan siitä olisi otsaan lävähtänyt.

Tuolloin haikeaääninen pitkätukka veti kertosäkeessä "ooppen dooraa, kuinka sua palvonkaan". Poikasakin mielestä noin. Saatoin ihmetellä miksi pieni pätkä tuli ulos englanniksi ja miksi ovi (door) piti lausua a-lopuin. Ajan saatossa tuokin on päässäni korjaantunut sellaiseksi kuin se todellisuudessa on.

oo Glendora

oo Glendora

oo Glendora, kuinka sua palvonkaan

Kyseessä oli 50-lukulainen jenkkihitti, joka sai ensiesityksensä Perry Comon käsittelyssä. Maassamme sen olivat menneisyydessä levyttäneet ainakin Olavi Virta ja Brita Koivunen. Kolme suomalaista versiota poikkeaa hiukan toisistaan sanoitusten osalta.

Kaikkiaan Ikkunaprinsessan 12 kappaleesta puolet on käännöksiä. Saanhan viimeisen tanssin oli nähnyt päivänvalon Baddingin tulkitsemana jo kertaalleen aiemmin. Alkuperäinen Save the last dance for me oli vuoden 1960 satoa. Siitä sai USA:ssa listaykkösen lauluyhtye The Drifters, solistinaan Ben E.King.

Ei-originaaleista nostan esiin vielä yhden, edellisen lailla Somerjoen suomentaman vanhan rhythm & blues -numeron. Arthur Alexanderin kirjoittama You better move on muuntui Raulin tekstimyllyssä muotoon Paras haihtua vaan. Versio seisoo vähintään tasaveroisena niin Alexanderin oman kuin Rolling Stonesinkin näkemyksen rinnalla.

Agentsilla kyllä pelitti ja on pelittänyt myöhemminkin ylläkerrotunlaisten käännösbiisien soittaminen. Tuomari Nurmion taustabändinä toimineen Köyhien Ystävien jälkeen Hans Etholén oli siirtynyt kakkoskitaraan ja Kai Pulliainen ottanut tämän jäljiltä hoitaakseen basson. Jo tutun Juha Takasen kanssa rumpuhommat jakoi minulle tuntemattomalla tavalla Petri Rantala.

Nurmion kanssa Esa Pulliainen ja kumppanit olivat todistaneet monipuolisuuttaan lähinnä amerikkalaisen rytmimusiikin eri lajien taitajana. Somerjoen taustalla skaala ehkä hiukan kaventui. Ainakin tekeminen tuntui suuntautuvan enemmän kotiperäisiin tyylilajeihin.

Sitä en pidä missään suhteessa heikennyksenä. Minulle Ikkunaprinsessan antoisimmat hetket koetaan Suomi-iskelmän eri muotojen parissa.

Muista hyviä aikoja kulkee irtonaisena ja popahtavana. A-luokan sävellyksen ja Raulin puhtaan laulun taustalla, rinnalla ja päällä soljuu Esan ilmiömäinen rautalankanäppäily. Tästä hänet tunnetaan ja tässä hän on - uskallanko väittää - maailman paras. Ehkäpä uskallan omalla kokemuspohjallani, joka ei tosin rautalankamusiikin osalta kovin laaja ole.

Pianointrolla käynnistyvä Omista minut jatkaa liki täydellisten sävelmien sarjaa. Voi toki olla, että Baddingin ääni tekee sävellyksestä paremman kuin se onkaan. Hänen suurimpia meriittejään oli mielestäni ilmeisen synnynnäinen kyky esittää kukin biisi juuri siten kuin se tuleekin esittää. Käsittääkseni tällainen taito osoittaa tietynlaista herkkyyttä nähdä kunkin teoksen sisään, tuntea se. Vaikea selittää mitä haen.

Mahdollisesti tuon ominaisuuden kaupanpäällisinä tuli taipumus masennukseen ja muut elämää hankaloittavat luonteenpiirteet. Baddingin lääke vaikeuksiin oli liiankin perinteiseen tapaan viina.

Huippuraitoja seuraa solkenaan. Mä haluan sun ja Ensimmäisenä iltana ovat millä tahansa mittarilla mitattuna 5/5. Jogi Ollilan haitari ja Kalle Jämsenin mandoliini tuovat romanttisen kaihoisia sävyjä jälkimmäiseen, Esa Kotilaisen urut ensin mainittuun. Samaa tasoa edustaa aika perusteltujen plagiaattiepäilyjen kohteeksi joutunut Kuihtuu kesäinen maa.

Ja sitten on muikea Kukkolaulu, joka poljennoltaan on luullakseni twistiä ja taitaa olla myös jenkan tahtiin hypittävissä. Alun kitarointi voisi olla lainattu Matchboxin Rockabilly rebelistä. Hitaassa soolo-osassa Pulliainen pääsee jälleen kerran näyttämään virheetöntä tyylitajuaan.

Tässäpä retostelen taas levystä, jota en sellaisenaan edes omista, kuten en yhtään päähenkilömme pitkäsoittoa.

Siinä vaiheessa, kun herran tuotanto alkoi enemmälti kiinnostelemaan, julkaistiin sopivasti kattava boksi hänen aikaansaannoksiaan. Sellaiselta soitettuna eivät LP-kokonaisuudet niin helpolla jää mieleen. Reilusti jälkikäteen niitten sisältöä vihkosesta tutkittuani on Ikkunaprinsessa osoittautunut parhaaksi.

Kokemuksesta voin sanoa, että Kaikki Laulut (1997) on oiva paketti tutustua Rauli Badding Somerjokeen. Sen jälkeenpä ei sitten muuta tarvitakaan, ellei halua liikkuvaa kuvaa täydentämään nautintoa.

Ei voi tätäkään tekeleeksi moittia, koska Ikkunaprinsessa on aivan mahtava levy!

SOITTOLISTAT - Kotimaista juurevaa

Koronavirusepidemia vaikuttaa monen muun asian ohessa myös siten, että konserttisalit, klubit ja muut elävän musiikin paikat sulkevat oviaan. Käytännössä kaikki livekeikat perutaan. Yleisö jää ilman yhdenlaisia nautintoja.

No onpa pikku juttu.

Niin onkin yleisön kannalta, mutta esittävät artistit ja yhtyeet kärsivät tilanteesta. Monelta katoaa pääasiallisin tulolähde joksikin aikaa kokonaan.

Apulaissheriffi ajatteli kantaa kevyen korren kekoon asian hyväksi. Kokosin soittolistan kotimaisin voimin tehtyjä ja esitettyjä, alalla yhä toimivien tekijöitten biisejä (Jytäjemmareista en ole varma). Osalla listalla kuultavista oli juuri kiertue menossa tai alkamassa. Ei ole enää.

Tosiasia on, että soittolistaa pitäisi kuunnella älyttömän paljon, jotta siitä koituisi merkittävää hyötyä kellekään. En tunne Spotifyn tilitysprosessia, jotta osaisin myöskään kertoa missä aikataulussa raha tekijöille siirtyy. Hyötyä tai ei, kasassa on mielestäni mahdottoman mainio paketti amerikkalaiseen juurimeininkiin perustuvaa Suomimusaa. Kannattaa jo sen vuoksi kuunnella älyttömän paljon.

Tarvitset Spotify-tunnukset ja kyvyn klikata tämän rivin lopun linkkiä voidaksesi nauttia Kotimaista juurevaa -soittolistasta.

LEVYT - April Wine: The Nature Of The Beast

Kyllä on välillä virkistävää palata häpeilemättömän, rehellisen hard rockin pariin. 

Tarkoitan musiikkia, joka on tehty vain ja ainoastaan hauskanpitoa varten, ellei huomioida tekijöittensä mahdollisia taloudellisia intressejä. Tarkoitan musiikkia, jossa ei ole syvällistä sanomaa. Tarkoitan musiikkia, jossa kitarariffit soivat raa'an karheina ja soolot tilutellaan kirkkain soundein. Tarkoitan musiikkia, jota ei ole pilattu liiallisella studiotyöllä. Se on musiikkia, joka periytyy muutaman polven yli hypäten suoraan Chuck Berrystä.

Kaikkea tätä oli kanadalainen April Wine neljäkymmentä vuotta sitten. Vuosien 1971 ja 2006 välillä bändi on ehättänyt panna purkkiin 16 studiokiekkoa ja keikkailee edelleen. Perehtymiseni rajoittuu kolmeen 80-luvun alun LP:hen sekä yhteen EP:hen, joka sisältää materiaalia 70-luvun lopun kahdelta viimeiseltä pitkältä.

Tuon lyhyen periodin aikana oli nähtävissä tyypillinen kuvio alalla. Orkesterin musiikki hiipui kovan luokan laadukkaasta hard rockista vähitellen kevyempään suuntaan, kohti niin kutsuttua aikuisrokkia.

Tekemäni pistokokeet vanhempaan tuotantoon viittaavat jo paljon monipuolisempaan ilmaisuun. Sen aikaisten julkaisujen saatavuus vaan on heikolla tolalla. Ulkomailta käytettynä kyllä löytyisi, mutten ole vielä lähtenyt sille linjalle.

Ilmeisen lyhyen perusrytinäkauden April Winea edustaa Apulaissheriffin hyvien levyjen kavalkadissa The Nature Of The Beast (1981). Täysin sattumalta albumin kansikuva on huomattavan samanhenkinen sarjan edellisessä osassa käsitellyn L'amourhan kanssa.

Ajallisesti mittavan taipaleen tallannut yhtye on luonnollisesti käynyt läpi monet henkilövaihdokset. Lyhyt- ja pitkäaikaisempia jäseniä on April Winessa vaikuttanut parikymmentä.

Yksi on ollut mukana koko ajan: päävokalisti ja kitaristi Myles Goodwyn, joka syntymävuotensa perusteella kävi koulunsa kolme luokkaa alempana kuin Neil Young. Vuodesta 1977 alkaen toisen (tai kolmannen) kitaran varressa on häärännyt Brian Greenway. Muita The Nature Of The Beastin tehneitä pelimanneja ei enää kokoonpanossa ole.

Tarkemmin kiekon sisältöä perkatessa havaitaan, että puheet täysimittaisesta suorasta rypistyksestä ovat aavistuksen liioiteltuja. Itse asiassa se ei ole huono juttu ollenkaan. Olisin silti itse ripotellut päälinjasta poikkeavat sävelmät vähän tasaisemmin kuin numeroille 1, 3 ja 4.

Ensimmäinen kappale All over town kulkee jonkin verran yleisilmettä kevyemmissä merkeissä. Kolmonen Sign of the gypsy queen hidastuksineen kuulostaa tämän päivän korvin hellyttävästi teiniromanttiselta, ei sentään ihan Scorpionsilta. Sitä seuraava Just between you and me on puhdasoppinen heviballadi, joka jo hyvinkin istuisi mainitun sakemannipumpun repertuaariin.

Muilta osin mennäänkin sitten suurin vaihde päällä. Sävyeroja biisien välillä on riittävästi pitämään mielenkiintoa yllä loppuun saakka. Etenkin otsikot Wanna rock, Big city girls, Crash and burn sekä Bad boys vahvistavat todeksi alussa alleviivaamaani vakavamman sanoman poissaoloa.

Reippaita ovat pojat, eikös juu, kuten Crash and burnin säkeistössä asia ilmaistaan.

the paper's gonna say we're crazy

no matter what they say, ya

you know i'm gonna rock all night

gonna rock all night and day

Välillä ollaan vielä edellistäkin reippaampia à la Wanna rock.

all I wanna do is rock'n roll

all I wanna do is rock

and rock some more

wanna rock

wanna rock

wanna rock

wanna rock

wanna rock

Kyllä tuollaisesta "lyriikasta" jo voi kohtuullisella varmuudella pöljempikin päätellä, ettei musiikki kovin vaikeatajuista progea mahda olla. Alustavan analyysini mukaan ei riitä, että rokkaa ja rollaa, vaan pitää vielä rokata. Ja rokata vähän lisääkin. Ja sitä rataa.

Vinyyliversiolla April Winen kappalepolitiikka saa Apulaissheriffiltäkin enemmän ymmärtämystä. B-puoli näet on pakattu täyteen sitä itseään, riffipohjaista rokettia, joka mielellään livenä soitetaan jalat tukevassa haara-asennossa. B1 eli CD:n seiskaveto, tähän teidän kuunneltavaksenne tuotu Future Tense kertoo mitä on odotettavissa tulevan 17-minuuttisen kuluessa.

Noihin aikoihin April Wine temmelsi kolmen kiraristin taktiikalla. Sooloista otti eniten vastuuta Goodwyn. Hänen ja Greenwayn lisäksi kepittäjänä toimi Gary Moffet. Bassoa soitti Steve Lang ja rumpuja Jerry Mercer, molemmat tehden työnsä vakaasti ja itseään esille tuomatta. Tämä viisikko levytti yhdessä puolet kaikista bändin studioalbumeista.

Mielenkiintoista triviatietoa on se, että The Nature Of The Beast on omistettu John Bonhamille ja Johnny Weissmullerille. Edellisvuonna edesmenneen Zeppelin-rumpalin sisällyttäminen omistukseen ei yllätä. Sen sijaan 12-kertaisen Tarzan-elokuvien pääosan näyttelijän, viisinkertaisen uinnin olympiavoittajan nimen näkeminen tässä yhteydessä on vähintäänkin häkellyttävää. En tiedä mistä kunnianosoitus juontaa juurensa.

Sen verran sain selvitettyä, että vuonna 1982 on julkaistu LP Earth News Radio. Se sisältää muun ohessa Myles Goodwynin haastattelupätkiä, joissa hän selittää Weissmuller-jutun taustoja.

On siis oletettavaa, että Tarzankin mielestä The Nature Of The Beast on aivan mahtava levy!

LEVYT - Sielun Veljet: L'amourha

Kun on järvet täynnä timantteja ja sinipunainen on maa, kulkee maan halki etelästä pohjoiseen tiskirätti, ylpeä sellainen. Hän kanootin kapean vesille laittaa, koska hänet on luotu kulkemaan eikä hän jäänyt lastenhuoneen komeroon. Hän ei vanno mitään, ei valehtele rakkautta, sillä rakkaus raatelee. Hänellä on niin mieletön ikävä, ettei edes nukkua jaksa, vaikka tai koska on satujen julma taikayö.

L'amourha (1985) on suomalaisen musiikin merkkiteos, joka nojaa ainakin vaihtoehtorokkiin, punkkiin, funkkiin, minkä lie alkuperäiskansojen perkussiopohjaiseen rytkytykseen ja ties mihin muuhun.

Tyylien sekoituksena Sielun Veljet synnytti jotain sellaista, mihin ei ollut pystynyt kukaan aiemmin eikä kyllä myöhemminkään. Veljien edeltävät tuotokset perustuivat toki samankaltaiseen reseptiin, ollen vielä raaempia.

Albumin teho ei ole ajan myötä osoittanut laantumisen merkkejä.

L'amourha osui Poko Recordsin täysosumavuoteen. Vuoteen 2013 mennessä sitä oli hankittu rapiat 43000 yksikköä. Tämä oli vain hieman vähemmän kuin J.Karjalaisen Ja Mustien Lasien Doriksella ja selvästi enemmän kuin mihin ylsi Popedan Pohjantähden Alla. Eppujen Kahdeksas Ihme on edelleen omassa luokassaan levy-yhtiön -85 vuosikerrassa yli kolminkertaisella myynnillä Siekkareihin nähden. Toisaalta Yön sen vuotinen jää kauas kauas taakse.

Löin kaupallista tietoa tiskiin sen vuoksi, että on likipitäen käsittämätöntä kuinka tuon tyylinen musiikki meni kansaan niin lujasti kuin meni. Miksi niin kävi?

Tietenkin yksi merkittävä tekijä on Ismo Alanko. Vaikka Sielun Veljet olikin hänen taipaleellaan kauimpana puhtaasti johtajavetoisesta ryhmästä, ei kuulijakunta välttämättä asiaa tuolloin nähnyt.

Hassisen Kone oli ollut jättimenestys. Sen hajottua alkuaikojen Veljet oli liian tyly paketti valtavirralle. Kaikessa tinkimättömyydessään L'amourha oli sittenkin jonkinmoinen lievennys ja askel - joskin lyhyt sellainen - kohti yleisempää siedettävyyttä.

1980-luvulla ei voinut vähätellä singleksi valittujen kappaleitten merkitystä albumin menekkiä ajatellen. Raskaahko, mutta seesteinen tulkinta Juha Vainion aikoinaan suomentamasta laulusta Toiset on luotuja kulkemaan tasoitti tietä. Kääntöpuolen versio Kanoottilaulusta edusti myös helpommin omaksuttavaa linjaa. Kumpaakaan ei tosin vinyylille otettu mukaan, mutta C-kasetilta ne löytyvät, samoin sittemmin CD:ltä.

Ensimmäinen ja ainut varsinainen sinkku LP:ltä oli Peltirumpu. Ja sekös olikin mainio veto, suoranaista hittiainesta. Alf Forsmanin täydellinen rumpukomppi avaa pelin ja kiskaisee parin tahdin jälkeen mukaan Jukka Orman ja Alangon kitarat. Pääriffi jäi varmasti monelle korvamadoksi muutamalla kuuntelulla, ehkä jo kerralla. Jouko Hohko bassollaan tyytyy simppelisti nitomaan osaset yhteen.

Sanoitus komeroon jätetystä lelusta tai lapsesta oli niin ikään hittiteksti. Minä mukaan lukien monikaan ei todennäköisesti edes yrittänyt ymmärtää mistä oli kyse. Laulun pointtina on uskoakseni useimmille olla instrumentti muiden joukossa. Tällöin viestillä ei ole niin suurta väliä. Itsekin alan hyvin harvoin miettimään tekstiä tarkemmin kuin mitä pinnalta irtoaa. Peltirumpuun liittyy myös Günter Grassin vuonna 1959 julkaistu romaani, joka vissiin pitäisi joskus lukea.

Hiukan kieli poskessa, kenties totuuden jyvästä sisältäen heitän mutusteltavaksi vielä yhden mahdollisen myynninedistäjän. Nimittäin kyllähän suuri yleisö on aina ollut altis kaikelle hömpälle ja ulkomusiikilliselle. Bändi kehitti muistaakseni vähän levyn julkaisemisen jälkeen omintakeisen tukkalaitteiston, jota nestori Forsman ei muiden tavoin ottanut käyttöön.



On mulla unelma sisältää sen verraan rankkaa paasausta Suomen lipusta ja leijonasta, että se herätti laajalti paheksuntaa joissain piireissä. Apulaissheriffi ei allekirjoita sanomaa täysin, joskin ajatus olla vannomatta mitään on suht' hyvä(ksyttävä).

Huolimatta erimielisyydestäni jaksan innostua biisistä. Toisin kuin esimerkiksi en jaksa katsoa väkivalta- tai nykyisin juurikaan edes toimintaelokuvia. Ne toki kelpaavat monille, jotka eivät sisältöä sinällään kannattaisikaan tosielämässä.

Parhainta antia itselleni edustaa levyllä Tiskirätti. Rumpukomppi uhkaa tönkköydessään olla junnaava. Sopivasti ajoitetut paussit kesken suoran runttauksen pelastavat paljon. Koko kitaraosasto maustaa taustaa jopa svengaavasti ja se tekee tästä huipun. Etenkin Hohkon vahvasti funkkaava bassottelu ansaitsee erikoismaininnan. Ja jos lyriikkaa haluaa kuunnella, on siinä asiaa yllin kyllin.

Toinen kohokohta on heti perään pärähtävä Ikävä, jonka säkeistöjen hypnoottinen rytmi vie mukanaan. Kanoottilaulun intiaaniteema saa Ikävällä jatkoa Amerikan alkuasukkaisiin ajatukset vievänä ulinana. Tunnustan, että näkemys voi olla viihdeteollisuuden luoma harha. 2½ minuutin paikkeille sovitettu lyhyt kitarakaaos katkaisee tunnelman hetkeksi ja tekee sen onnistuneesti.

Kainosti alkava Talvi muuttuu kunnolla liikkeelle päästyään suorastaan heavyksi. Satujen julma taikayö funkahtaa. Laulu on pelkkien congarumpujen - tai vastaavien - säestyksellä toteutettu kaunis laulu. Monenlaista on.

Vielä pitää kehua Josef Josef. Lajityyppinsä kulta-aikoina tätä käännösiskelmää esittivät mm. Laila Kinnunen siskonsa Ritvan kanssa sekä Harmony Sisters. Siekkariversio kulkee kuin juna ja toimii kuin sen kuuluisa vessa. Orma kutoo jännästi erityisen nautittavaa kitaramattoa liikkeeseen pakottavan, sykkivän rumpu- ja bassotaustan ylle. Ismon laulusoundi on sinetti kaiken muun päälle.

Kolmea lainaa lukuunottamatta Alanko rakensi L'amourhan biisit. Orma osallistui sävellystyöhön numeroilla 2, 3 ja 4. Sovitukset on merkitty koko orkesterin nimiin. 80-luvulla maineeseen näissä hommissa noussut, kitaristinakin toiminut T.T.Oksala tuotti.

Päätän raporttini tuttuihin sanoihin: L'amourha on aivan mahtava levy!