Tuleeko usein konsertissa käytyä olo, että saisipa tuon saman kokea uudestaan? Ei minullekaan. Ne on semmoisia kertarysäyksiä. Hyviä tai vähemmän.
Kuuntelin tämänkertaisen liven kerran ja olin, että huhhuh! Välillä olin kyllä myös, jotta hohhoijakkaaa. CD:n pyörähdeltyä loppuun jäi päälimmäiseksi tunteeksi tuo huhhuh, ehkä jopa Huh Huh. Kyseessä siis viime vuoden puolella julkaistu Jimi Hendrix Experiencen Los Angeles Forum - April 26, 1969 (2022).
Muutaman päivän päästä kuuntelin sen uudestaan, tunnelmaan uppoutumisen sijaan hiukan tarkemmin tutkaillen.
Eikös isot show't aloiteta siten, että esiintyjät saapuvat tai kuljetetaan estradille (mielellään yleisöltä salaa) ja sitten rävähtää kerralla käyntiin? Ensimmäiseksi joku tuttu ja turvallinen numero, ehkä hitti.
Hendrix oli tuolloin jo iso nimi. Kaikki kolme Experience-LP:tä kaupoissa ja paikalla olevat tiesivät jytkybiisit. Keikka alkaa kuitenkin toisin. Esittelijä esittelee yhtyeen, tullaan lavalle, vähän järjestellään ja järjestäydytään. Tähti juttelee porukalle ja kokaistaan vehkeitä. Kaksi ja puoli minuuttia mittarissa eikä mitään ole tapahtunut.
Tähti kertoo millä aletaan ja sitten aletaan. Avaus ei tule omasta tuotannosta, vaan on varttitunnin mittainen, kahden ruotsalaisen (!) jampan kirjoittama instrumentaali Tax free, jonka trio paukuttelee väliin selvästi jamitellen. Rumpusoolokin kuullaan. Perään melkein minuutti kitaran virittelyä ja puhetta.
Noin toimiva omaa kovan itseluottamuksen tai täydellisen piittaamattomuuden alan säännöistä. Kenties molempia. Ja se on hienoa.
Kansivihkonen kertoo eräästä Lontoon konsertista, joka järjestettiin aika pian yhtyeen esikoisalbumin tultua Briteissä ulos. Siinä tapauksessa avausvetona toimi Beatlesin Sgt. Pepper's lonely hearts club band, jonka sisältävä LP oli ilmestynyt kolme päivää aiemmin. Sekin oli hienoa.
LA Timesin pitkäaikaisen ex-toimittajan, Randy Lewisin ansiokas essee kannessa kertoo myös siitä miten maailma makasi, oli muuttunut ja muuttumassa 60-luvun lopulla: Amerikan yhteiskunnallinen ja poliittinen ilmapiiri, levyteollisuuden murros sinkuista älppäreihin, muutokset äänentoistotekniikassa, radiotoiminnassa sekä musiikkitapahtumien järjestämisessä. Hyvin informatiivista tekstiä.
Ilta jatkuu tutumman materiaalin parissa. Suuria kappaleita. Star bangled banner kuukausia ennen Woodstockia. Minulle aavistuksen etäiseksi jääneeltä kakkoslevyltäkin mielestäni paras raita Spanish castle magic.
Loppua kohti edettäessä yleisö alkaa käyttäytyä levottomasti. Äänikuvan ulkopuolella poliisivoimat osallistuvat tapahtumiin. Virrat uhataan katkaista. Jimi tyynnyttelee jengiä, Redding heittää sekaan omiaan. Mellakan ainekset ovat ilmassa, mutta se vältetään.
Viimeisenä bändi vyöryttää klassikon Voodoo child (slight return), joka kestää melkein 20 minuuttia. Sen sisään kolmikko upottaa taas coverin. Kesken Mitchellin keikan toisen rumpusoolon Hendrix alkaa iskeä Creamin Sunshine of your loven riffiä. Muuan minuutti vietetään kollegoiden bravuuria paahtaen, kunnes palataan vielä hetkeksi omaan ennen poistumista.
Loppuiko homma uhkaavan tilanteen vuoksi kesken? En tiedä. Kestoa tuli kuitenkin toista tuntia, joten ehkä sen piti mennä noin.
Mahtava kiekko, jonka parhautta on se, että se dokumentoi yhden, kokonaisen keikan alusta loppuun. Se on hienoa.
Henkilökohtaisella musiikin kokemustasolla fiilinki vaihtelee ässämeiningistä ja ällistyksestä pätkiin, jolloin on kahden vaiheilla. Väliin tuntuu, että kaikki eivät kulje samaa rataa. Toisinaan on olo kuin mopo olisi siinä ja siinä karkaamassa käsistä. Vaan sekin on hienoa.
Tämä on dokumentti rock-konsertista kaikessa komeudessaan ja rujoudessaan. Solisti hehkuu. Mieleen hiipii välillä ajatus, että kohtuupätevän oloinen kaveri on tämä kitaristi. Rumpalista tykkään myös kovin.
Dokumentti oli tarkoitus julkaista jo silloin mutta nyt meni vähän aikaa. Yksittäisiä biisejä on pitkin matkaa heitelty erinäisille bokseille ja antologioille. Onneksi tämä saatiin viimein ulos tässä muodossa.
Näytteeni Henkka esittelee (edellisen raidan lopussa) viittauksella Memphis souliin ja mainitsemalla ihmisten yleensä tuntevan vain Motownin version tyylilajista. Kuulun niihin, joille Memphisin ja ylipäätään etelän soul toimii paremmin. Tässä Red house.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Jimi Hendrix Experience: Are You Experienced
- UUTUUSLEVYT - Wigwam: Live At Provinssirock 1991
- UUTUUSLEVYT - Neil Young + The Promise Of The Real: Noise & Flowers
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti