30 maaliskuuta 2022

BIISIT - Kolmas Nainen: Iloisen merimiehen laulu

Olen jo kahteen otteeseen listaillut blogiin Pauli Hanhiniemen lähinnä kaikenkarvaisille kokoelmille sivuprojekteina laulamia yksittäisiä biisejä. Se niistä, sillä tällä kertaa nostan pöydälle erään, useimmille luultavasti tuntemattoman Kolmas Nainen -rallatuksen.

Kyseessä on sinkulla Onpa kadulla mittaa! (1993) päivänvalon nähnyt rempseä valssi, joka kuulohavaintojeni perusteella toteutettiin kavennetulla kokoonpanolla ja sähköittä. Laulu sisältyy bonuksena albumin Onnen Oikotiellä (1994) vuoden 2000 CD-painokselle.

Se sai allekirjoittaneen hyvälle tuulelle heti ensi kertaa sen kuullessani. Se saa edelleen hyvälle tuulelle joka kerta soidessaan.

Musiikkiesitys ei voi olla paskimmasta päästä, jos sanoissa mainitaan Olympia-juusto (lausutaan Olumppiajuusto). Se ei voi olla äärikehno, jos käytetään sanaparia "lujasti ruumassa" kuvaamaan jonkin suurta määrää laivan kannen alla ja luonnehditaan keskimääräistä rankempaa krapulaa ilmaisulla "karsea kanuuna".

Totta kai noilla vähillä, sanallisilla eväillä voisi vielä epäonnistuakin. Vaan kun soitanta hoituu ilmeisesti vain haitarin ja kitaran voimin niinkin hilpeästi, kun Hanhiniemi vetää solistina, ja kun hän kaiken päälle tärskäyttää loppuun kepeän rairairai-säkeistön, niin kyllä onnistui.

Tämänkaltaisia irtiottoja tavallisesta tervehdin aina ilolla, etenkin isoilta nimiltä.


Hyvä lukija. Iloisen merimiehen laulu ansaitsee tulla soitetuksi sinunkin laitteillasi juuri nyt.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



24 maaliskuuta 2022

LEVYT - Juha Vainio: Albatrossi Ja Sorsa

Sanoittaja.

Kyllä. Mitä suurimmassa määrin, mutta mutta...


Juha Vainion siihenastisen uran pituus huomioiden hämmästyttävästi vasta viides varsinainen LP Albatrossi Ja Sorsa (1981) kasattiin 12 raidasta, joilla päähenkilön panos näkyy seuraavasti:

  • 12 kertaa laulu
  • 12 kertaa sävellys
  • 10½ kertaa sanoitus

No niin, tämähän on oikeastaan melko yllättävä jakauma. Osan siitä mitä siihen liittyen seuraavassa kerron, tulin hieman toisin sanoin kertoneeksi Juice Leskisestä, kun lokakuussa 2019 höyrysin Grand Slamin Pyromaanista.

Apulaissheriffin maailmassa, jossa - kuten on tullut ennenkin todettua - ei äänen puhtaus saati tekniset ansiot paljoa merkitse, on Vainio tulkitsijana kovaa tasoa. Tietynlaiseen musiikkiin sopii tietynlainen tulkinta. Aika usein Junnu mielestäni teki homman kuten se hänen musiikissaan piti tehdä.

Korjaan saman tien lausuntoani. En näet usko, että hän olisi kovin isosti tekemällä tehnyt. Kunhan lauloi laulut omalla, tunnistettavalla tyylillään. Luojalta saamaansa ääntä käyttäen, sellaisena kuin sen sai.

Albatrossi Ja Sorsa poikkeaa siinä mielessä täysin Vainion laajasta aiemmasta tuotannosta, että hän tosiaankin sävelsi kaiken levylle tallennetun. Liki kaksi vuosikymmentä hän oli tottunut esittämään muitten sävelmiä. Toki omiaankin, mutta suhteellisen vähäisessä määrin.

Kiekon tusinaa kappaletta kuunnellessa on hyvin helppo myöntää miehellä olleen kosolti melodian tajua. Apteekin ovikelloa pidän tästä parhaana esimerkkinä. Nyökkään biisin kohdalla myös merkitsevästi jo pureskellun lauluosaston suuntaan. Vielä sitäkin pontevammin kumarran lyriikalle. Kyseessä on eräs Junnun liikuttavimmista teksteistä. Että osasi reilu nelikymppinen äijä pukea hienoon asuun mielen ongelmien kanssa kamppailevan tuskan.

miksi kirkko on kiinni yöllä
ja on apteekki auki vaan
eikö papitkin vuorotyöllä
voisi hoidella hommiaan

Noista riveistä on myös aistittavissa pienoista kritiikkiä institutionalisoitunutta kirkkoa kohtaan.

Sanoittaja siis ei sanoittanut albumia kokonaan. Siitä on jo aikaa syntyi yhdessä Veikko Lavin kanssa. Jaska ja Eetu ja Eikka taas on täysin Raul Reimanin kynästä. Jälkimmäisen tiedon oppiessani olin melkein kuin halolla päähän lyöty. Tarina esiintyvistä muusikoista kävisi sataprosenttisesti Kotkan pojan työstä, niin tarinana kuin toteutukseltaankin.

Vainion omista loistavista teksteistä nostan toisena kertosäkeen rallista Kun mä rupesin ryyppäämään. Se nimittäin kuulosti kauan sitten heti kertarykäisyllä oikein oivallusten oivallukselta.

kun mä rupesin ryyppäämään
niin lestissä luki että alko
minä lopetin tykkänään
kun pullossa luki että lakkaa

Biisi on turhankin herkästi tuomittavissa huumorilauluksi, mitä se muun ohessa toki onkin. Sanoman omakohtaisuus on käsinkosketeltavaa. Piikki, joskin varsin hyväntahtoinen sellainen, singahtaa tällä kertaa terveydenhuollon suuntaan. Eivät juuri juopolle vuosia lupailleet, vaan silti niitä kertyi.


Materiaalista puolet oli julkaistu singleinä jo ennen pitkäsoittoa, vuodesta -79 alkaen. Vielä viisi numeroa päätyi pikkumustille ison ilmestyttyä. Viimeinen lättähattu ei.

Sovittaja-kapellimestarina toimi pääasiassa Jaakko Salo. Vain sinkulla Vain sorsa lentää pohjoiseen / Panaman konsuli (1980) nämä tärkeät roolit veti Markku Johansson.

Sovitusten moni-ilmeisyys tulee mainiosti kirjattua, kun lainaan Pekka Nissilää muutaman luonnehdinnan verran. 10 CD:n boksin Legendan Laulut (2008) kirjassa häneltä irtoaa mm. seuraavat kuvaukset: "kevyesti jazz-vaikutteinen hitaahko foxtrot" (A1), "hyvin svengaava beat-humppa" (A5) sekä "lennokas samba-toteutus" (A6).

Toisena näytteenä toimikoon joukon varmaan vähiten tunnettu Perunalaulu. Siinä Nissilä lohkoo olevan oudohko reggae-tunnelma säkeistössä ja nopeaa jazzia kertosäkeessä. Hyvää musaa.

Muuten, tuo boksi on ainut nimike Junnulta, mikä hyllytilaani kuluttaa. Ja sehän riittää, koska siinä on kaikki.


Soittajia ja taustalaulajia albumilla vilisee kuin Vilkkilässä kissoja. Mainitsen vain toisaalla blogissa jo esiintulleina kuorolaiset Maaritin ja Irina Milanin sekä Häkä Virtasen (basso), Heikki Laurilan (kitara), Nappi Ikosen (rummut) ja Juhani Aallon (pasuuna). Kukaan ei paina joka raidalla.

Voi että, kun Albatrossi Ja Sorsa on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



14 maaliskuuta 2022

UUTUUSLEVYT - John Mellencamp: Strictly A One-Eyed Jack

En voi välttyä tuntemasta mielihyvää aina, kun joku vanhan hyvän ajan vanha hyvä muusikko tupsauttaa uutta hyvää kuunneltavaksemme. Viime vuonna tempun tekivät ainakin Neil Young ja etenkin Brian Setzer.

Tammikuussa ilmestyi iältään noiden kahden väliin asettuvan John Mellencampin Strictly A One-Eyed Jack (2022).


Miehen bändiura alkoi puoli vuosisataa takaperin, ensilevytykset tulivat ulos 46 vuotta sitten. Tämän päivän korvilla luokittelen hänen aivan ensimmäiset saavutuksensa hölmöhköiksi, glamin ja muitten sen ajan suuntauksien parissa operoineiksi nuoruuslevyiksi. John Cougar (1979) on varhaisin LP, joka maistuu tänäkin päivänä.

Kasarin alkuun napsahti pari vähemmän mielenkiintoista ajan hengen mukaista - taas - Amerikan rokkialbumia. Ensimmäinen taiteellinen huippukausi (mielipide) osui jaksolle 1983-91, joukossa mm. ylimaallisen loistava Scarecrow (1985).

90-luvun puolivälin pitkäsoittojen merkillepantavimpia ominaisuuksia on flirttailu R&B:n kanssa. Jälleen mentiin virtausten mukaan. Kahdesti se toimi, paikoin mainiostikin, mutta yltyi lopulta liialliseksi. Mr. Happy Go Lucky (1996) vyörähti yli laidan.

Onneksi sen seuraaja John Mellencamp (1998) palautti tason kattoon olemalla oiva näyttö kokeneen lauluntekijän kyvyistä. Vuosituhannen loppuun raapaistiin Mercury-sopimuksen pykäläntäyttäjäksi mukiinmenevä kooste vanhojen rallien akustisia versioita.

Sen jälkeen Mellencamp on julkaissut harvakseltaan, onnistuen paria notkahdusta (2001 ja -08) vaille pysymään sataprosenttisen subjektiivisella hyvä/huono-akselilla hyvän puolella. Mukavinta on ollut havaita artistin jättäneen iän myötä ajan tuulien haistelun vähemmälle.

Mistä pääsenkin viimein itse aiheen kimppuun. Strictly A One-Eyed Jack on sanalla sanoen hieno. Se koostuu tusinasta ajattomasta, elämää nähneen kirjoittajan laulusta. Sävelet ovat oikeassa järjestyksessä ja sanat puhuttelevat, kun niitä vaivautuu tutkailemaan.

Olen tutkaillut vain vähän, mutta seison kirjoittamani takana. Kertosäe kappaleessa Chasing rainbows riittää yksin osoittamaan väitteeni oikeansuuntaiseksi

at the end of the rainbow
turns out it's not somewhere
look around, it's everywhere
for anyone who cares

Kohta 30 vuotta Johnin kelkassa viihtynyt Andy York on tehnyt erinomaisen työn musiikillisen johtajan nimikkeellä. Sovitukset soivat monipuolisesti, enimmäkseen rauhaa hohkaen, muutamaan otteeseen hillitysti revitellen. Mellencampille tyypillisesti instrumentaatiosta löytyy viulua ja haitaria ynnä muuta perussettiä värikkäämpää.

Kollega Springsteen vierailee kolmella biisillä. Esimerkiksi tarjoilen päätösraidan A life full of rain, jolla Pomo antaa vain kitaransa puhua.

Kansikuvan taiteili Johnin poika Speck.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



10 maaliskuuta 2022

LEVYT - Aretha Franklin: I Never Loved A Man The Way I Love You

Radioäänitykset kuuluvat, tai oikeammin kuuluivat joskus muinoin nuorison harrastuksiin. Tunnustan, että minulla oli radioäänityskausi vielä vuosina 1990-93. Lopetin tuon nuorisoharrastuksen siis vasta kaksvitosena. Innoittajana vanhan huvini pariin ajautumiselle taisi toimia vastikään perustettu Radiomafia.

Ensimmäinen Play+Rec-painallukseni uhriksi tuolloin joutunut musiikkiteos oli jumalaisen kauniista Stop-hitistään tunnetun Sam Brownin The way I love you. Se oli upeaäänisen laulajan toisen albumin April Moon (1990) CD-bonuksia. Valtavan hieno esitys sielukasta bluesia tai sinertävää soulia.

Vähänpä oli minulla vielä tuolloin hajua originaalista.

Tiesin toki Aretha Franklinin, jonka jäljille minut oli epäilemättä monen muun tavoin opastanut The Blues Brothers. Jälkiviisaasti arvioiden elokuvan suurimpia ansioita olikin nuoren musiikin ystävän johdattaminen vanhemman mustan musan lähteille. Kyllä se vaan niin on, että ilman tuota filmiä kiinnostukseni bluesiin ja souliin ei olisi virinnyt niin aikaisin. Se olisi varmasti tapahtunut, mutta myöhemmin.

Palataksemme mainittuun lauluun, se on LP:n I Never Loved The Man The Way I Love You (1967) nimikappale.


Kyllä alkuperäinen I never loved a man (the way I love you) on timanttia siinä missä Sam Browninkin näkemys. Erilainen, mutta timanttia. En väitä sen olevan olennaisesti korkeampilaatuinen, sillä tässä tapauksessa coverikin on kova.

Yksi soulin kuningattareksi nimetyistä ja eittämättä suurin näistä oli ennen jutun aihetta ennättänyt levyttää yhdeksän studioalbumia Columbia Recordsille. Uusi Atlantic-sopimus tulisi poikimaan kaikkiaan 15 sellaista ja ainakin kolme liveä.

Arethan Atlantic-aikaa aina noin vuosiin 1972-73 asti pidetään yleisesti hänen kultakautenaan. Täysin en halua tuota mielipidettä jyrätä, koska näkemykseni pohjautuu vain kolmen columbialaisen ja kahdeksan atlanttisen CD:n valikoimaan (sekä muutamiin myöhempien aikojen levytyksiin) plus noitten ulkopuolelta satunnaisiin suoratoistokuunteluihin. Korostan silti hyviä kakkuja tulleen jo Columbian leivissä.

Miten vaan, niin I Never Loved A Man The Way I Love You oli ensimmäinen siirron jälkeinen pitkäsoitto ja osui nappiin. Se on sisällytetty monille 100 sitä tai 1000 tätä -listoille. Niistä en perusta lainkaan, mutta nappaan sen nyt Apulaissheriffin aivan mahtavien kaartiin.

11 raidasta Franklinillä on näppinsä pelissä neljän kirjoittamisessa. Nostettakoon niistä näytille Dr. Feelgood (love is a serious business). Pistämättömän äänensä lisäksi kuningatar näppäilee taiten pianoa, tunkematta kuitenkaan sovitusta liian täyteen nuotteja soittimestaan. Spooner Oldham täydentää kosketinosaston uruin.

Taustayhtyeen rungon kiekolla muodostaa Muscle Shoals Rhythm Section, joka piti kotipesäänsä Alabaman FAME-studioilla. Roger Hawkins rummuissa, Tommy Cogbill bassossa, Chips Moman ja Jimmy Johnson kitaroissa sekä Spooner koskettimissa luovat vankan pohjan tähdelle loistaa.

Mukana on iso liuta muitakin muusikoita, pääasiassa puhaltajia, joita en ala tässä luettelemaan. Soittajatiedot vaikkapa Wikipediassa ovat valitettavan ylimalkaiset ja puutteelliset. Omistamani Rhino Recordsin CD-painos mallia -95 paljastaa koko porukan biisin tarkkuudella.

Franklinin perheen musikaalisuudesta kertoo se, että sisaret Carolyn ja Emma vetävät taustakuoroa Cissy Houstonin kanssa.

Kuten niin tavallista 60-luvun soulissa, on tälläkin nimekkään esiintyjän LP:llä nippu toisten nimekkäiden esiintyjien sävellyksiä. Drown in my own tears ilmestyi 50-luvulla ensin Lula Reedin, sittemmin Ray Charlesin toimesta. Laulun kautta aikain levyttäneiden lista on komeaa katseltavaa: Stevie Wonder, Etta James, Johnny Winter, Janis Joplin jne. jne.

Sam Cookelta kelpuutettiin mukaan kaksikin numeroa. Sekä Good times että A change is gonna come saavat Arethalta kelpo käsittelyt. Siitä voidaan olla monta mieltä, mikä järki oli tehdä aikalaisten hittejä uudelleen omiin nimiin. Se nyt vaan oli tapana silloin.

Ja sitten, noin toimiessa käy joskus niin, että uustulkinnasta tuleekin jättimäinen verrattuna alkuperäiseen. Otis Redding julkaisi Respect -singlen vuonna 1965, vaan kuinka moni tämän edes tietää nykyään?

Franklinin tyystin toisenlainen versio nousi Amerikan sinkkuykköseksi niin Billboardin R&B- kuin pop-listallakin. Tänä päivänä se on tunnettu ja tunnustettu lähes joka torpassa. Siitä tuli naisasialiikkeen tunnus jo 70-luvulla ja nyt sen suuntaan melkein kumarretaan. Ja kappas vaan, se oli vielä osana klassikkofilmin puolivillaista jatko-osaa Blues Brothers 2000.

Respectillä kuningattaren voi leikillisesti sanoa pyyhkineen pöytää kuninkaalla. Niin paljon vaikuttavampi on Arethan tulkinta. Kun tiedetään, ettei kunkkukaan aivan eilisen teeren poikia soulin saralla ollut, niin kunkuttaren version voi sitä mahdollisesti vielä kuulematonkin uskoa "melko" hyväksi.


Nauhoituksiin liittyy sellainen erikoisuus, että alkujaan Muscle Shoalsilla alkaneet sessiot piti muutaman vetaisun jälkeen keskeyttää tappelun takia. Manageri ja aviomies Ted Whiten ja trumpetisti Ken Laxtonin välille kehittyi pian nokkapokkaa, jonka seurauksena hommalle pantiin stoppi.

Tuossa vaiheessa oli narulla vasta nimikappale sekä pääosiltaan sen singlejulkaisun B-puolelle läimitty Do right woman, do right man, erinomainen veto muuten. Laukut pakattiin ja työtä jatkettiin parin viikon tauon jälkeen New Yorkissa. Onneksi jatkettiin.

Ellei olisi jatkettu, en voisi tähän kirjoittaa, että I Never Loved A Man The Way I Love You on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



05 maaliskuuta 2022

UUTUUSLEVYT - Hurriganes: Rockin' Live 1982

Rock And Roll All Night Long (1973). Puolet Hurriganesin ensi-LP:stä nauhoitettiin livenä Klaukkalassa ja Kotkassa kesäkuussa -73. Narulle tarttui erinomaista yhteissoittoa. Äänitys on onnistunut, meininki innostunut. Kitarassa loistaa Albert Järvinen. Vanhalla kouluasteikolla (4-10) annan levyn liveosuuden arvosanaksi juuri tänään 9.

Live At Metropol (1988). Cafe Metropol, Helsinki, kesä -88. Tunnustetusti studiossa paikkailtu comeback-ajan keikkadokumentti. Kalpea haamu entisestä, ei toimi. Janne Louhivuori. 6.

Live In Stockholm 1977 (1996). Jarlateatern, Tukholma, 24.2.1977. Bändi uransa huipulla. Tyrät rytkyy, aivan mahtavaa. Ile Kallio. 9½.

Live In Hamina 1973 (2011). Haminan Työväentalo, 21.3.1973. Ylistetty ja juhlittu albumi, jonka kanssa tunnen olevani melkein Keisarin uusien vaatteiden poika. En ole koskaan löytänyt tämän hienoutta. Albert. 7+.

Yllämainittujen lisäksi on julkaistu pari myöhempien aikojen Ganesin livekiekkoa (vuosina 2019 ja -21), jotka eivät ole Apulaissheriffiä yllyttäneet ostoksille. Kaupan hyllylle jäi myös jo loppuunmyyty, viimevuotinen laajennettu Hamina-live.

Erittäin valitettavasti saman kohtalon koki minulta täysin ohi mennyt Live At Tavastia 1974 (2021). Sen osalta jään odottamaan - luultavasti turhaan - uusintapainosta.

Onneksi sentään toinen mielenkiintoisista aihepiiriin sopivista koronavuoden tapauksista jäi haaviin. Rockin' Live 1982 (2021) pääsi jopa hiukan yllättämään hyvyydellään.


Loppuvuodesta -82 taltioidun konsertin esiintymispaikka ei ole tiedossani. Paketin puuhamiehenä häärineen, tuolloin Ganes-kepittäjänä toimineen Louhivuoren mukaan yhtyeellä oli tapana ottaa keikat kaseteille, joita sitten kuunneltiin tuoreeltaan paluumatkoilla kotipesään.

En tiedä mitä taikatemppuja hän on tälle tehnyt, kun on saanut soundit noin jämäköiksi. Puhtaasti teknisellä tasolla arvioiden, jälki on mielestäni mitä mainiointa. Soittokin kulkee koko poppoolta joitain pikkuongelmia vaille vallan vetreästi.

Sisältö on miltei puoliksi kahden edellisen, jannellisen studiolätyn antia. 4 biisiä tulee Fortissimolta (1981) ja yhtä monta levyltä Rockin' (1982). Live hakkaa mielestäni molemmat mennen tullen. Voi olla, että Hurriganes ei enää tuossa vaiheessa ollut kovimmillaan, mutta tältä tallenteelta huokuu voimakas energia.

Toisin kuin nuo muutamat muut viimevuotiset, Rockin' Live 1982 on vielä hankittavissa ilman käytettyjen markkinoille sukeltamista. Suosittelen sen tekemään. Kun tuli numeroita muutenkin heiteltyä, niin tälle kanssa. 8½.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: