Radioäänitykset kuuluvat, tai oikeammin kuuluivat joskus muinoin nuorison harrastuksiin. Tunnustan, että minulla oli radioäänityskausi vielä vuosina 1990-93. Lopetin tuon nuorisoharrastuksen siis vasta kaksvitosena. Innoittajana vanhan huvini pariin ajautumiselle taisi toimia vastikään perustettu Radiomafia.
Ensimmäinen Play+Rec-painallukseni uhriksi tuolloin joutunut musiikkiteos oli jumalaisen kauniista Stop-hitistään tunnetun Sam Brownin The way I love you. Se oli upeaäänisen laulajan toisen albumin April Moon (1990) CD-bonuksia. Valtavan hieno esitys sielukasta bluesia tai sinertävää soulia.
Vähänpä oli minulla vielä tuolloin hajua originaalista.
Tiesin toki Aretha Franklinin, jonka jäljille minut oli epäilemättä monen muun tavoin opastanut The Blues Brothers. Jälkiviisaasti arvioiden elokuvan suurimpia ansioita olikin nuoren musiikin ystävän johdattaminen vanhemman mustan musan lähteille. Kyllä se vaan niin on, että ilman tuota filmiä kiinnostukseni bluesiin ja souliin ei olisi virinnyt niin aikaisin. Se olisi varmasti tapahtunut, mutta myöhemmin.
Kyllä alkuperäinen I never loved a man (the way I love you) on timanttia siinä missä Sam Browninkin näkemys. Erilainen, mutta timanttia. En väitä sen olevan olennaisesti korkeampilaatuinen, sillä tässä tapauksessa coverikin on kova.
Yksi soulin kuningattareksi nimetyistä ja eittämättä suurin näistä oli ennen jutun aihetta ennättänyt levyttää yhdeksän studioalbumia Columbia Recordsille. Uusi Atlantic-sopimus tulisi poikimaan kaikkiaan 15 sellaista ja ainakin kolme liveä.
Arethan Atlantic-aikaa aina noin vuosiin 1972-73 asti pidetään yleisesti hänen kultakautenaan. Täysin en halua tuota mielipidettä jyrätä, koska näkemykseni pohjautuu vain kolmen columbialaisen ja kahdeksan atlanttisen CD:n valikoimaan (sekä muutamiin myöhempien aikojen levytyksiin) plus noitten ulkopuolelta satunnaisiin suoratoistokuunteluihin. Korostan silti hyviä kakkuja tulleen jo Columbian leivissä.
Miten vaan, niin I Never Loved A Man The Way I Love You oli ensimmäinen siirron jälkeinen pitkäsoitto ja osui nappiin. Se on sisällytetty monille 100 sitä tai 1000 tätä -listoille. Niistä en perusta lainkaan, mutta nappaan sen nyt Apulaissheriffin aivan mahtavien kaartiin.
11 raidasta Franklinillä on näppinsä pelissä neljän kirjoittamisessa. Nostettakoon niistä näytille Dr. Feelgood (love is a serious business). Pistämättömän äänensä lisäksi kuningatar näppäilee taiten pianoa, tunkematta kuitenkaan sovitusta liian täyteen nuotteja soittimestaan. Spooner Oldham täydentää kosketinosaston uruin.
Taustayhtyeen rungon kiekolla muodostaa Muscle Shoals Rhythm Section, joka piti kotipesäänsä Alabaman FAME-studioilla. Roger Hawkins rummuissa, Tommy Cogbill bassossa, Chips Moman ja Jimmy Johnson kitaroissa sekä Spooner koskettimissa luovat vankan pohjan tähdelle loistaa.
Mukana on iso liuta muitakin muusikoita, pääasiassa puhaltajia, joita en ala tässä luettelemaan. Soittajatiedot vaikkapa Wikipediassa ovat valitettavan ylimalkaiset ja puutteelliset. Omistamani Rhino Recordsin CD-painos mallia -95 paljastaa koko porukan biisin tarkkuudella.
Franklinin perheen musikaalisuudesta kertoo se, että sisaret Carolyn ja Emma vetävät taustakuoroa Cissy Houstonin kanssa.
Kuten niin tavallista 60-luvun soulissa, on tälläkin nimekkään esiintyjän LP:llä nippu toisten nimekkäiden esiintyjien sävellyksiä. Drown in my own tears ilmestyi 50-luvulla ensin Lula Reedin, sittemmin Ray Charlesin toimesta. Laulun kautta aikain levyttäneiden lista on komeaa katseltavaa: Stevie Wonder, Etta James, Johnny Winter, Janis Joplin jne. jne.
Sam Cookelta kelpuutettiin mukaan kaksikin numeroa. Sekä Good times että A change is gonna come saavat Arethalta kelpo käsittelyt. Siitä voidaan olla monta mieltä, mikä järki oli tehdä aikalaisten hittejä uudelleen omiin nimiin. Se nyt vaan oli tapana silloin.
Ja sitten, noin toimiessa käy joskus niin, että uustulkinnasta tuleekin jättimäinen verrattuna alkuperäiseen. Otis Redding julkaisi Respect -singlen vuonna 1965, vaan kuinka moni tämän edes tietää nykyään?
Franklinin tyystin toisenlainen versio nousi Amerikan sinkkuykköseksi niin Billboardin R&B- kuin pop-listallakin. Tänä päivänä se on tunnettu ja tunnustettu lähes joka torpassa. Siitä tuli naisasialiikkeen tunnus jo 70-luvulla ja nyt sen suuntaan melkein kumarretaan. Ja kappas vaan, se oli vielä osana klassikkofilmin puolivillaista jatko-osaa Blues Brothers 2000.
Respectillä kuningattaren voi leikillisesti sanoa pyyhkineen pöytää kuninkaalla. Niin paljon vaikuttavampi on Arethan tulkinta. Kun tiedetään, ettei kunkkukaan aivan eilisen teeren poikia soulin saralla ollut, niin kunkuttaren version voi sitä mahdollisesti vielä kuulematonkin uskoa "melko" hyväksi.
Nauhoituksiin liittyy sellainen erikoisuus, että alkujaan Muscle Shoalsilla alkaneet sessiot piti muutaman vetaisun jälkeen keskeyttää tappelun takia. Manageri ja aviomies Ted Whiten ja trumpetisti Ken Laxtonin välille kehittyi pian nokkapokkaa, jonka seurauksena hommalle pantiin stoppi.
Tuossa vaiheessa oli narulla vasta nimikappale sekä pääosiltaan sen singlejulkaisun B-puolelle läimitty Do right woman, do right man, erinomainen veto muuten. Laukut pakattiin ja työtä jatkettiin parin viikon tauon jälkeen New Yorkissa. Onneksi jatkettiin.
Ellei olisi jatkettu, en voisi tähän kirjoittaa, että I Never Loved A Man The Way I Love You on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
