UUTUUSLEVYT: Rolling Rust: Mind Your Head

Vajaa neljä vuotta sitten olin tehdä virheen, kun CD-hyllyn tilanraivuutalkoot meinasivat kohdistua väärin. Tuolloin eräs lähtöpassien saajaksi kaavailtu tapaus oli Katriina Honkasen Valo Lentää (2001). Olin ostanut sen viitisentoista vuotta aiemmin ilman, että olisin siitä missään vaiheessa suuremmin innostunut.

Loppukesästä liikuin Saariselän maisemissa ajellen Kaunispään huipulle kyseinen lähtijäkandidaatti auton soittimessa. Siinä miljöössä silloin se tuntui niin maan perusteellisen hienolta. Valo Lentää sai jäädä ja pikku hiljaa hankin solistin kaikki albumit haltuuni. Se tarkoittaa yhdeksää kiekollista suomenkielistä musiikkia.

Jossain vaiheessa viime vuotta silmiini sattui tieto mielenkiintoisesta uudesta yhtyeestä. Rolling Rustissa Honkanen laulaisi englanniksi rinnallaan puoliso Ilkka Tenhunen ja Janne Louhivuori.

Oliko viime vai tämän vuoden puolella, kun he päästivät suoratoistopalvelujen kautta maailmalle singlen. Kuulosti lupaavalta.

Maaliskuussa ilmestyi albumi Mind Your Head (2021). Ostohousut oli jalassa, vaan en käynyt hötkyilemään.

Taisi olla vapun tienoilla, kun viimein tutustuin levyyn YouTuben välityksellä. Ei oikein lähtenyt. Sinkkubiisi toimi parhaiten ja sen lisäksi oli ehkä pari muuta mukavaa. Kokaisin toistamiseen ja kappas vaan, viisarit alkoivat värähdellä.

Nyt minulla on CD, joka tuntui pariin otteeseen pyöriteltynä jo vallan mainiolta. Jos mietin heikkouksia, en keksi kuin pituuden. Mittaa on alle kolme varttia, mutta tämän tyyliselle tavaralle on kohdallani siinä rajoilla, kantaako tenho niin kauan. Riippuu mielentilasta.

Jaa minkä tyylistä sitten? En varmaan osaa kuvailla kovin hyvin.

Honkanen on tullut tutuksi popahtavan ja folkahtavan, tekstejä painottavan laulelman tekijänä. Satunnaisesti on kuultu valsseja ja irkkumeininkiä. Niin kehnosti lopputulosta kuvaava kuin onkin, käytän termiä laulaja-lauluntekijämusiikki.

Tämä nainen on mitä selkeimmin laulaja-lauluntekijä. Vanhemmasta tuotannosta löysin vain harvoja kappaleita, joissa on joku muu säveltäjä. Sanoitukset ovat olleet täysin hänen käsialaansa.

Nyt on siis kieli muuttunut. Sovituksissa ja soitannassa vaistoaa amerikkalaisen perinteen vaikutusta enemmän kuin koskaan. New Orleansin kaikuja, folk ja (hill country) blues, jälleen myös brittein saarten kansanmusiikki. Ei tätä pidä sijoittaa siiloihin, tämä pitää ottaa haltuun omin korvin.

Huomaan kirjoittavani vain yhden artistin aikaansaannoksesta ja kuitenkin meillä on tässä yhtye. No toisaalta, sävellyksistä ainoastaan neljä on merkattu Louhivuoren nimiin, muuten on tekijänä kaikissa Katriina H. Mainitun, vuoden 2001 albumin Muistot kääntyi Ian Gurneyn hyppysissä muotoon Memories.

Lähes kaikki runsain mitoin, mutta näkemyksellä käytetyt instrumentit ovat trion toimesta soitetut. Torvet hoituvat vierailijoiden voimin ja Vilho Louhivuori (en ala summassa arvuuttelemaan sukulaisuuksia) rummuttaa pariin otteeseen.

Tenhunen on ollut mukana Honkasen levytysuran alusta saakka. Tuotantoa, miksausta, valokuvausta, sovituksia, kitaroita, mandoliinia. Monenlaista. Tulee pinnistelemättä mieleen Hurmerinta & Hurmerinta sekä Puurtinen & Kuloniemi. Pariskunta on ollut aviossa yli 40 vuotta.

Näytettä haluavat ohjaan folkahtavan makupalan kimppuun. Pretty face edustaa vain itseään. Ei Mind Your Headistä pystykään yhden raidan avulla muodostamaan käsitystä. Siihen pitää käyttää hieman aikaa ja samalla voi selvittää hivuttautuuko se vähitellen kuulijan suosioon kuten se Apulaissheriffille teki.

LEVYT - Ramones: Rocket To Russia

Ramonesin toiselle LP:lle Leave Home (1977) lipsahti lapsus, kun yksi raidoista, Carbona not glue piti sisällään potentiaalisen tavaramerkkirikkomuksen. Asia huomattiin sen verran myöhään, että albumin ensipainos ehti markkinoille se mukanaan tammikuussa.

Otettiin uusia painoksia, joilla mahdollinen oikeusjutun peruste korvattiin toisilla kappaleilla. Bändin kotimaassa vaihdokiksi päätyi Ramonesin tunnetuimpien rallien joukkoon noussut Sheena is a punk rocker.

En tiedä koska Sheenallinen Leave Home ensi kertaa ilmestyi. Joka tapauksessa ennen sen seuraajaa, jolle biisi myös pantiin uudelleen miksattuna. Seuraaja tuli ulos marraskuussa ja on tietenkin loistelias Rocket To Russia (1977).

Sheena is a punk rockerin voisi ajatella punkkarityttötrilogian päätösosaksi, kun tuollaisia kolmen satseja nykyään niin mielellään nähdään kaikkialla, sielläkin missä niitä ei edes ole. Ramonesin ykkösellä kerrotaan, että Judy is a punk ja kakkosella todetaan, jotta Suzie is a headbanger.

Enpä tosiaan kuvittele jätkien mitään trilogiaa ajatelleen. Kyse oli luultavammin vain heidän sanoitustyylistään.

Alkuaikojen teksteissä oli muitakin toistuvia ilmaisutapoja. Ykkösellä todistetaan haluista ja haluttomuuksista seuraavaa: I wanna be your boyfriend, Now I wanna sniff some glue, I don't wanna go down to the basement sekä vielä I don't wanna walk around with you. Kakkosella tuumataan pelkästään, että Now I wanna be a good boy.

Rocket To Russialla myönteistä näkökulmaa jatketaan otsikolla I wanna be well, kun taas kielteisellä päädytään lopullisen kuuloiseen julkilausumaan I don't care. Jälkimmäinen esittelee yhtyeestä uuden puolen ollessaan määriteltävissä miltei hard rockiksi, totuttujen punk pop -rallien ja satunnaisten, muita aavistuksen hidastempoisempien laulujen joukossa.

Muidenkin mieltymyksille annetaan Rocketilla arvoa. Bobby Freemanin vuoden -58 hitti Do you wanna dance? pääsi pirteän versioinnin kohteeksi.

Lätyn toisen coverin alkuperäisesittäjä oli The Trashmen, jonka niin ikään Jenkeissä hyvin menestynyt Surfin' bird vuosimallia -63 saa New Yorkin rokkareilta yhtä nasevan käsittelyn. Loppuminuutin papatus (a-mow-mow pa-pa, mow-ma-mow pa-pa) inspiroi uskoakseni Eppu Normaalia näiden sovittaessa pari vuotta myöhemmin Lainelautaileva lehmänmaha rock'n'rollia (muu-muu pa-pa, muu-muu pa-pa).

Kyllähän Eput ovat Ramoille velkaa paljon enemmänkin kuin tuon, minusta todennäköisen vaikutteen oton. Samaa voi sanoa lähestulkoon kaikista 70-luvun lopun suomalaisista punk-yhtyeistä.

Edelleen, Ramonesin vaikutus - tunnustettu, salassa tiedostettu tai tiedostamaton - on valtavaa luokkaa kaikkeen tuon ajan jälkeiseen vähänkään suoraviivaisempaan rock-musiikkiin, ulottuen ainakin edellisen vuosituhannen lopulle. Näin otaksun.

Mikä lie bändi ensimmäisenä keksi ottaa samat taiteilijasukunimet jäsenilleen ja nimetä ryhmän sen mukaan? Ramones kuitenkin taisi olla se, joka teki tavan tunnetuksi. Suomalaisista tulee ensiksi mieleen tietenkin Ne Luumäet, joka kunnioitti esikuvaansa monella muullakin lailla.

Luumäkiä voitaneen jopa pitää Ramones-tribuuttina. Tällaisia on maailmalla perustettu useita. Ja tribuuttilevyjä on julkaistu.

Niinpä. Neljä nahkatakkista, farkkuhousuista ja tennarijalkaista jantteria tekee suoraa, rivakkaa särökitarapoppia, sitä aletaan kutsua punk rockiksi ja he jäävät historiaan. Ei ollut tuotesuunnittelua laajalti mukana. Ei lähdetty juipeista tekemään muuta kuin mitä olivat. Ei stailattu.

Yksi oli bassoa soittava narkkari, toinen lukuisista fyysisistä ja psyykkisistä ongelmista kärsivä, ilman pienintäkään moitetta sanottuna erikoisen näköinen, hontelo vokalisti. Nämä kaksi, Dee Dee ja Joey kirjoittivat valtaosan Ramojen levytetystä materiaalista.

Yksi oli kivenkova, tunteettoman oloiseksi kuvattu jurottaja, joka jopa nappasi Joeyn tyttöystävän omakseen ja sittemmin vaimokseen ja rappasi kitaraa niin, että roiskui. Johnny. Haara-asento ja yksinomaan ylhäältä alaspäin lyödyt kielet, ei juuri sooloja.

Ja sitten oli kirjoitetun perusteella muita "järkevämpi" rumpali, joka Rocketin jälkeen jätti hommat, kun ei enää jaksanut kiertää keikkapaikkoja "hullujen" kanssa, mutta joka toimi muutaman LP:n tuottajana eroamisensa jälkeenkin. Tommy. J.Karjalainen teki tästä laulun 2010-luvulla.

Jutun albumilla on 14 raitaa ja kokonaispituutta reilut 32 minuuttia. Biisin mitan keskiarvoksi saadaan suurin piirtein 2:20. Tässä tarjolle vielä alle kahden minuutin jäävä avausnumero Cretin hop, jonka lasken orkesterin parhaimpiin saavutuksiin kautta aikain.

one - two - three - four

cretins wanna hop some more

four - five - six - seven

all good cretins go to heaven

Ne - ko - ka - y, Rocket To Russia on aivan mahtava levy!

LEVYT - Absoluuttinen Nollapiste: Suljettu

Absojen kakkonen, aiemmin pureksimani loistava Muovi Antaa Periksi (1995) oli monipuolinen ja monimutkainenkin tilkkutäkki. Sitä seuranneella Simpukka-amppelilla (1998) yhtye oikoi mutkia tai kypsyi, tuloksena heidän mittapuullaan (muttei yleisellä) varsin suoraviivaista rokkia ja poppia.

Neljännestä levystä Suljettu (1999) kehkeytyi Nollapisteen toistaiseksi komein. Hiljaiseloa julkaisurintamalla on tätä kirjoittaessani kestänyt seitsemisen vuotta, mutta ei nuolaista vielä. Vielä sieltä saattaa jotain tulla.

Suljettu on kiistatta progea. Sen päättävä Suvannossa ylpeä ilme I-V on kaikessa vaikuttavuudessaan harvinaisuus aikansa Suomen musiikillisessa ilmapiirissä.

Olkoonkin sinfoninen, viidestä erillisestä osasta koostuva järkäle, sisältää yksin se enemmän vaihtelua kuin valtavirta-albumit keskimäärin tuohon aikaan, tästä päivästä puhumattakaan. Sovituksellista monimuotoisuutta siitä voi vain hieman paneutumalla kaivaa esiin reilummin kuin usean orkesterin koko tuotannosta. Silti se on vaivattoman kuuloisesti toteutettu, vailla vähäisintäkään teennäisyyden pilkettä. On harkitun oloisesti rakennettu kokonaisuus.

Niin on myös koko kiekko.

Absoluuttisen Nollapisteen tavanomaista sisältörikkaammilta kotisivuilta löytyy kaiken muun ohessa tämänkin levyn syntyyn liittyviä, liimattaiseen tapaan kirjattuja merkintöjä. Tämän jutun lainaukset napsin työpäiväkirjasta, joka kattaa ajan viisi kuukautta ennen studiota. Vinkkaan käymään sivuilla, joilla on viljalti muutakin.

26.8.1998 oli havaittavissa luomiseen liittyvää kipuilua.

Valittelin Tomille etten enää osaa säveltää. Tomi neuvoi: tee yksinkertaisia svengaavia juttuja, älä matemaattisia moniosaisia. Illalla teinkin upean "kartanoromanttisen" palan [= "Sukututkimus lannistaa"].

Sukututkimus lannistaa on Suljetun yleisilmettä ripeämpää ja kepeämpää rumpu- ja bassovetoista musiikkia. Tomi Krutsinin ja Aake Otsalan rytmiset kyvyt tulevat näytetyiksi toteen. Aki Lääkkölä pistää väliin funk-kitaraa. Kumpuileva sävellys on osoitus Tommi Liimatan melodian tajusta. Ilmava toteutus svengaa, totta vieköön.

15.9. säveltäjä-sanoittaja oli päässyt vauhtiin.

...

Sain "Esinekeräilyn hitauden" vartissa valmiiksi, säkeistökuvion kymmenessä sekunnissa. Lopulta kirkastuu, kun on 2-3 vuoden tekstimassaa pyöritellyt koneessa kuukauden.

...

Esinekeräilyn hitaus on siis todiste Liimatan jo nuorella iällä omaksumasta tavasta kirjata ylös asioita, lauseita, kenties jopa pelkkiä sanoja ja kasailla niistä ajan kanssa mm. laulutekstejä. Biisi on napakoiden soundien ja sopusuhtaisen miksauksen ilmentymä. Lääkkölän alkuriffi kertoo näkemyksestä.

Aina ei oltu samaa mieltä kaikesta... (21.10.)

Aake tuli kuumeessa treeneihin. "Tungoksen" treenaaminen ei onnistunut. Sävellys on mielestäni oivaa progeilua kaiken poppiksen jälkeen. Vain Tomi on samaa mieltä.

...mikä ei tietenkään ole paha asia (22.10.).

"Tungos" saatiin menemään läpi. A:t nimittivät biisiä taantumaksi, huonoksi. Katsotaan!

...

Tungos on lavaste tarjoilee meille muun muassa Lääkkölän murakkaa hard rock -kitaraa ja nostalgisen 70-lukuisia koskettimia, Liimatan nokkahuilua sekä Otsalan bassoa à la Black Sabbath. Kahden minuutin kahta puolen kumarretaan syvään Wigwamin suuntaan urkujen muodossa.

Portaat ja Joutomaa erottuvat muista raidoista ja tuovat entisestään lisää vaihtelua. Nämä kaksi sävelsi ja sanoitti Otsala, joka myös laulaa ne ja tuuttaa ensin mainitun sekaan huuliharpullakin. Jälki tosiaan on erilaista kuin Liimatan töissä. Joutomaalla on paikoin eppunormaalimaista kuljettamista. Hienoja.

Viimeinen yksittäisnumero Kiilakivi poikkeaa myös muista, ollen lähes kokonaan mies ja kitara -tyyppinen trubaduurilaulu. Siihen Liimatta kirjoitti erään laajan tekstituotantonsa suosikkiajatuksista Apulaissheriffin mielessä:

luontoa romantisoi

siitä vieraantunut

Tämähän saattaa olla peräti totta.

Vielä sananen Suljetun lopetuseepoksesta. Suvannossa ylpeä ilme kertoo tarinan, jota ei kuitenkaan spedetetä yksiselitteiseksi. Kuulijalle sallitaan vapaus tulkita sitä mielensä mukaan. Itse en ole isommin edes yrittänyt, mutta tiedän joittenkin haluavan pureutua teksteihin syvemmälle.

Soitannollinen upeus yksinkin riittää minulle. Siltä kantilta katsottuna homma ajetaan sanojen ehdyttyä alas jyhkeällä kitara- ja rumpuilotulituksella ja päätetään lopullisesti surumielisin uruin.

Suosittelen muuten kahlaamaan Suljetun läpi tarkkaillen mitä Krutsin puuhaa rumpupallillaan. Kova jätkä palikoitten kanssa.

Absoluuttinen Nollapiste oli vuonna 1997 kasvanut viisimiehiseksi. Teemu Eskelinen lauloi taustoja ja hoisi perkussioita. Hänen varsinainen jäsenyytensä tuli kestämään nelisen vuotta, minkä jälkeenkin mies osallistui muutamiin levytyksiin.

Kun Suljetun paletti alkoi olla kasassa, pystyi Liimattakin antamaan itselleen ja porukalle tunnustusta, vaikkei nuottiakaan vielä ollut narulla (13.11.).

...

"Suljettu" on 90-luvun suurin levy, mutta tämä kertoo enemmän 90-luvusta kuin levystä. Voiko nauttia voitosta, joka ei johdu omasta hyvyydestä vaan muiden paskuudesta?

En tunnista oma-arviossa pisaraakaan ylimielisyyttä, sillä Suljettu on aivan mahtava levy!

SOITTOLISTAT - El Sauna Yhtyeineen & Black Glasses: J.Blues

Karjalaisen J on tunnettu - onko? - siitä, että hänen musiikkiinsa on muodostunut amerikkalaisen rytmimusiikin eri lajien sekoituksesta, johon on ripoteltu kotimaisia ja joskus myös slaavilaisia, jopa afrikkalaisia elementtejä. Ainesten keskinäinen suhde on vaihdellut. Uran aikana on tapahtunut selviä siirtymiä.

Sen perusteella mitä olen miehen sanomisia seurannut, väittäisin bluesin olleen se tärkein raaka-aine hänen luomistyössään. 80-luvun alkupuoliskon levyillä tämä kuului selvemmin kuin vuosikymmenen lopulla, saati sitten myöhemmin.

Tuolla asenteella tulin penkoneeksi J:n tuotannon aina vuoteen 2002 asti, kattaen siis kokoonpanot Mustat Lasit, Yhtyeineen ja Electric Sauna. Nappasin omasta mielestäni teemaan osuvimmat raidat kronologisesti etenevään soittolistaan.

Ja voi veljet, että syntyikin mahtava tusinan biisin kokoelma.

Niin mahtava tuli, että laitan sen jakoon.

El Sauna Yhtyeineen & Black Glasses: J.Blues on kuunneltavissa Spotify-tunnuksilla.

UUTUUSLEVYT - Ismo Haavisto, Andres Roots & Matias Partanen: Tribute To Elmore

Kuvitellaanpa vallitsevien, esittäviä taiteilijoita sorsivien rajoitusten löysentämisen jälkeen skenaario, jossa Ismo Haavisto tulisi kaupunkiin soittamaan. Voisi tulla oman trionsa kanssa tai yksin. Tai vaikka kitaristi Andres Rootsin ja rumpali Matias Partasen kanssa. Ihan sama.

Ohjelmisto voisi koostua tuoreista omista kappaleista. Tai vanhemmista. Tai vanhoista blues-standardeista. Tai olla jokin, millainen tahansa yhdistelmä edellisistä. Olkoon vaikka ilta täynnä Elmore Jamesin tunnetuksi tekemiä, osin miltei puhki kuluneita ralleja. Ihan sama.

Lähtisin takuulla katsomaan, kunhan ensin saisin sisäisen tekosyygeneraattorini hiljennettyä.

Tällä hetkellä Haaviston ensi kesän keikkakalenterissa näyttäisi pohjoisin varaus olevan Mikkeliin. Toivoa sopii, että joku taho vielä pestaisi miehen Ouluun. Totta kai tärkeintä olisi, että edes tuo kalenteri ylipäätään toteutuu

Aloin tutustua Haaviston levytyksiin vasta alle kaksi vuotta sitten. Nyt, melko kattavasti niitä kuunnelleena lasken nikottelematta hänet kovimpiin nimiin nykyisessä kotimaisessa musiikkikentässä. Toinen toistaan hienompia pitkäsoittoja on äijä tehnyt, kuten jo blogissa hehkutetut viimekeväinen soolo sekä seitsemän vuoden takainen bändilevy.

Vastikään tuli ulos EP-mittainen, pienen painoksen CD Tribute To Elmore (2021). Se sisältää viiden numeron verran mainittujen herrojen, siis Partasen ja virolaisen Rootsin kanssa livenä nauhoitettuja Elmore Jamesin klassikoita.

Äänityslaitteisto oli paikalla 4.8.2018 Viron Haapsalussa, jossa järjestettiin 25. Augustibluus-festivaali. Soittajilla kuulostaisi olleen hauskaa ja meno päällä, festariyleisöllä sitäkin enemmän. Kyllä olisi kelvannut olla paikalla ja kohtalaisella varmuudella olisi hauskaa ollut Apulaissheriffilläkin.

Nythän on niin, että kotona tai autossa kuunneltuna tuo hauskuus ei niin millään meinaa irrota täytenä. Tribuuttihan on aivan kelpo tapaus, selkeästi enemmän hyvään kuin huonoon kallellaan. Jostain syystä minulla vain on aina ollut korkea kynnys osata täysin nauttia livemusiikista muualla kuin samassa tilassa esiintyjien kanssa.

Tuo johtunee siitä, että tietää jäävänsä isosta osasta paitsi. Suuntaa antava todiste arvaukselle löytyy verkosta.

EP:n äänittäjä Heino Maripuu näet myös kuvasi konserttia, minkä seurauksena otteita keikalta pistettiin levy-yhtiö Roots Artin toimesta YouTubeen katseltavaksi jo elokuussa -18. Kummasti siinä napsahtaa kuvan kanssa plakkariin neljäs arvostelutähti kolmen tähden ääneen verrattuna. Kokeilkaa ensin silmät kiinni ja sitten auki: Hawaiian boogie.

Jos eläytymiskykynne antaa myöten, yrittäkää seuraavaksi sijoittaa itsenne elokuiseen Haapsaluun, yleisön joukkoon. Minä en osaa.

Sattumoisin laskeskelin jokunen viikko sitten hyllystäni löytyviä Dust my broom -versioita ja pääsin kuuteen, kun hyväksyn samalta esittäjältä vain yhden. Tämän myötä määrä nousi seitsemään.

LEVYT - Neil Young: Harvest

Jos olisi tosi vakavasti otettava musiikin harrastaja ja diggari (ei toki fani, sehän olisi aivan liikaa), katsoisi muutaman asteen kieroon arvostamiensa taiteilijoiden suosituimpia tuotantoja.

Jos huvikseen näpyttelisi jutuntapaisia ATK-verkkoon, sanotaan nyt vaikka omasta mielestään parhaista äänitteistä, eniten ostavaa yleisöä liikkeelle saaneet tapaukset jäisivät valintakahinoissa automaattisesti rannalle ruikuttamaan.

Jos sittenkin joku kaunis päivä sattuisi kaksi edellistä sääntöä menemään längistä ja ajautuisi massan vietäväksi, ei ainakaan missään nimessä liittäisi räpeltämänsä suosikkilevyjutun kappalenäytteeksi artistin kaikkein tunnetuinta ikivihreää.

Tästä on lähdettävä. Juntturoidaan vastaan.

Heart of gold on aivan mahtava biisi. Se on ainut USAn listaykköseksi asti päätynyt single Neil Youngilta. Se on mukana hänen kaikkien aikojen myydyimmällä LP:llään Harvest (1972), joka on ainut USAn listaykköseksi päätynyt albumi häneltä. Se oli vieläpä ilmestymisvuotensa myydyin albumi maassa.

Heart of goldilla Youngia säestävä orkesteri The Stray Gators koostuu seuraavista soittajista:

• Kenny Buttrey, rummut
• Tim Drummond, basso
• Ben Keith, steel-kitara
• Jack Nitzsche, piano + slide-kitara

Tosiasiassa tuo oli nippu studiomuusikoita, jotka Young palkkasi taustalleen ja nimesi ryhmän kuten nimesi. Harvestin kattauksesta 7/10 on pääosin ylle listatun porukan heiniä.

Vuoden 1973 kiertue aloitettiin samalla miehistöllä, mutta kesken sen vaihtui rumpali. Livetallenteella Time Fades Away (1973) kannuja takoo Johnny Barbata. Paljon myöhemmin julkaistiin turneen alkupään keikalla nauhoitettu Tuscaloosa (2019), jolla kapulavastuu on vielä Buttreyllä.

Jälkeen päin Gatorsit kasattiin vielä Harvest Moonille (1992), mutta silloin Spooner Oldham korvasi Nitzschen.

Kultaisella sydämellä Neilin laulua tukee tämän päivän silmin katsottuna varsin nimekäs kaksikko. James Taylor oli jo tuolloin iso nimi ja on julkaissut valtavasti myyneitä albumeita viitisenkymmentä vuotta, viimeksi 2020. Linda Ronstadtin suurin menestys oli tuloillaan muuan vuosi Harvestin jälkeen, kun häneltä ilmestyi 70-luvun lopulla ja 80-luvulla useita Top10-levyjä.

Taylorin ja Ronstadtin äänet sulostuttavat myös toista sinkkulohkaisua Old man, ensin mainitun näppäilessä myös banjoa. Tekstin innoittajana toimi Youngin Broken Arrow -tilan tilanhoitaja, vanha mies, johon runoilija itseään vertasi.

old man look at my life

I'm a lot like you were

old man look at my life

24 and there's so much more

live alone in a paradise

that makes me think of two

CSNY-kollegat päästettiin Harvestilla ääneen pareittain. Roolitukset menevät näin: David Crosby & Graham Nash - vetreä Are you ready for the country, C & Stephen Stills - komea Alabama sekä S & N - jykevä Words (between the lines of age). Jännää, ettei kaikkia kolmea kuulla kertaakaan samalla raidalla.

Tajuan nyt, että nuo kolme ovat kokonaisuuden eniten rokkaavaa antia. Country rockin maastossahan Harvest pääosin tarpoo, mutta on itse asiassa aika monisävyinen paketti balladeineen sun muineen.

Osoituksena siitä miten talo rakennettiin erilaisista elementeistä, The needle and the damage done on mukana solistin akustisena soololivenä. Toiseen ääripäähän perusbändimeiningistä vievät Lontoon sinfoniaorkesterin kanssa Englannissa taltioidut There's a world ja A man needs a maid.

Jälkimmäinen toimii kuin 10 litran muoviämpäri mustikka-apajilla. Se alkaa kauniisti miehen ja pianon voimin. Kun orkesteri hyppää mukaan minuutin paikkeilla, muuttuu tunnelma dramaattiseksi ja elokuvamaiseksi. Kaikki eivät moisesta tykkää, mutta Apulaissheriffiin osuu. Hallittua orkestrointia Nitzschen toimesta.

Eräällä kaverilla oli muinoin asunnossaan kaiuttimet asennettuna kuuntelua varten saunaan. Kyllä vain sopisi tällainen musamenu hienosti löylyttelyn oheen.

Mietitäänpä vielä tuokio ykköshittien ilmeistä kuluneisuusvaaraa.

Heinäkuun kolmantena 2016 istuimme Hartwall Arenan pitkän sivun katsomossa, noin kello kymmenen suuntaan lavan keskustasta. Illan toisena numerona vanha mies veti yksin akustisen kitaran kanssa Heart of goldin.

Voin tunnustaa, että koin tilanteen siinä määrin epätodellisen tuntuisena, että piti vähän nieleskellä. Muistelen miettineeni, ettei esitys nyt ihan huippuluokkaa ole, johtuen ehkä paikan kalseudesta soolomateriaalia ajatellen. Kuitenkin kaikki mitä sisältyi 44 vuotta aiemmin vinyylille prässättyyn lauluun ja se, että olin paikalla todistamassa sen esittämistä suomalaiselle yleisölle liikutti.

Pitkän rupeaman aikana ämyreistä kajahti peräti viisi kappaletta Harvestilta. Jos alkuun hiukan tökki, kohosi kokonaisarvosana tasolle kiitettävä plus, kun maestro ja The Promise Of The Real latasivat jäähallin täyteen erinomaisuutta.

Harvest muuten oli ensimmäinen Youngin CD hyllyssäni 1990-luvun jälkipuoliskolla. Vinyylikaudellani en ollut vielä tuotantoonsa herännyt. Entuudestaan olin tutustunut MTV:ltä näkemääni ja videokasetille nauhoittamaani Unplugged-konserttiin. Vähäsen petyin, kun sen parasta antia ollut Harvest moon ei CD:lle sisältynytkään. Kesti oppia, että eri levyjä ovat.

Vaikkei kuuta tarjoakaan, on Harvest on aivan mahtava levy!

LEVYT - Wilson Pickett: The Wicked Pickett

Soulin suuruuksia listattaessa on muutamia nimiä, joita ei yksinkertaisesti voi jättää pois, olipa pelissä kuinka paljon henkilökohtaisia mieltymyksiä tahansa. Yksi pakkovalinnoista on Wilson Pickett (1941-2006).

Kun ei huomioida kokoelmia ja konserttitaltioita, on häneltä julkaistu noin kaksikymmentä albumia vuosina 1963-99. Kirkkaimmin Pickettin tähti loisti hänen kuuluessaan Atlanticin talliin välillä 1965-71. Näin kerrotaan. Itselläni ei ole kokemusta kuin tuolta ajalta. Omistan vain alkupään Atlantic-älppärit paketoivan Rhino Recordsin 5CD:n.

Noille viidelle on tallennettu aikamoinen määrä klassikoita. On hänen itsensä ja muitten kirjoittamia alkuperäisesityksiä ja on versioita muitten alun perin levyttämistä kappaleista.

Keskimmäinen eli The Wicked Pickett (1966) oli Wilsonin kaikkiaan neljäs LP. Ilmestymisajasta liikkuu kahdenlaista tietoa. Julkaisu tapahtui joko joulukuussa -66 tai heti seuraavan vuoden alussa. Uskon enemmän ensimmäiseen tietoon.

Wickedille ei äänitetty yhtäkään herran omaa sävellystä. Originaalejakaan ei ole kuin neljä: Dan Pennin ja Spooner Oldhamin She ain't gonna do right ja Up tight good woman, Don Cowayn ja Ronnie Millerin Three time loser sekä Bobby Womackin Nothing you can do. Huomataan, että osa ajan soul-artisteista kirjoitti materiaalia myös toisille solisteille. Se oli melko tyypillistä.

Ylle näytteeksi linkattu esitys edustaa keskimääräistä hidastempoisempaa Pickettiä, mutta aivan nojailumusiikkia se ei ole. Clarence Carter versioi saman vuonna 1968.

Covereita 60-luvun soul-lätyiltä tosiaan löytyy. Kun ei aina haluttu, ehditty tai inspiroiduttu säveltämään uutta, oli helppo silpaista nauhalle näkemys jonkun toisen jo yleisölle tutuksi tekemästä biisistä. Se vasta olikin tyypillistä.

Wickediltä voi bongata kahdeksan raidan verran tällaisia. Kaikki olivat nähneet päivänvalon aiemmin 60-luvulla, joten kovin pölyisiä arkistoja ei pöyhitty. Lainoista tunnetuin on eittämättä Eddie Floydin iso hitti Knock on wood. Sen alkuperäisjulkaisusta ei ollut kulunut vielä montakaan kuukautta.

Raukean kaunis Sunny on niin ikään varsin usein kuultu laulu. Vaan enpäs tiennyt ennen tätä päivää, että ensimmäiseksi sen purkitti japanilainen poppari Mieko Hirota. Eiköhän useimmat ole siihenkin tutustuneet jonkin muun version välityksellä. Niitä on nimittäin satoja.

Klassikkoihin voi lukea vielä ainakin Sir Mack Ricen Mustang Sallyn ja Solomon Burken Everybody needs somebody to loven. Molemmissa tapauksissa Pickettin levytys oli suurin piirtein neljäs. Jälkimmäisestä on olemassa Rolling Stonesin tulkinta, mikä pätee myös kappaleeseen Time is on my side.

Myöhempien aikojen musiikin harrastajia - tai ehkä paremminkin satunnaisia kuuntelijoita - on totutettu tämänkin albumin materiaaliin kiitettävästi elokuvien voimin. Everybody needs somebody to love (The Blues Brothers, 1980) ja Mustang Sally (The Commitments, 1991) soivat muitten esittäminä filmeissä.

Samoin tekee yksi Wickedin riuskimmista ralleista New Orleans (Blues Brothers 2000, 1998). Se on oiva esimerkki Wilson Pickettin raaemmasta laulutyylistä. Kyllä miehellä muuntautumiskykyä oli.

Se on myös oiva esimerkki, jos vielä mietitään jo puitua versiointikysymystä. Se oli alun perin Gary U.S. Bondsin singlen A-puoli syyskuussa 1960. Muita levytyksiä oli hieman yli kuudessa vuodessa kertynyt noin 20 ennen Pickettin coveria. Ken janoaa päästä näitä tarkemmin penkomaan, voi käydä vaikkapa mainiolla SecondHandSongs-sivustolla.

Kivahan noita on selvitellä, mutta ymmärrän hyvin, jos asioiden tuo laita ei suurinta osaa kiinnosta pätkääkään. Heidänkin kannattaa kaivaa tämä levy käsiinsä ja kuunnella, ellei se ole ennalta tuttu.

Kuten todettua, Wilson oli yksi soulin jättiläisiä. Monen muun tavoin hän aloitti nuorena kirkkokuorossa, vaikutti jonkin aikaa gospel-yhtyeessä (The Violinaires) ja siirtyi sitten rhythm & bluesin ja soulin pariin (The Falcons). Sooloura kutsui ennen 60-luvun puoliväliä. Loppu on historiaa ja tämä on tärkeä luku sitä.

Olkoon suomennos ilkeä tai häijy, siisti tai makee, niin joka tapauksessa The Wicked Pickett on aivan mahtava levy!

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Lights: Dave Lindholm Lights

Helmikuussa 1971 Love Records julkaisi nimellä Ferris Wheel perustetun, nimensä pelkäksi Ferrisiksi muuttaneen yhtyeen ainoan LP:n Ferris. Kvartetissa yhden hengen kitaraosastoa miehitti muuan 18-vuotias Dave Lindholm, jolla oli isoin rooli biisejä kirjoitettaessa.

Reilut 50 vuotta myöhemmin Emsalö Music pistää ulos uudehkon, nelihenkisen orkesterin nimeltä Dave Lindholm Lights levyn Dave Lindholm Lights (2021). Kitarassa ja laulussa on jo vuosikymmeniä sitten kaikkien musiikin harrastajien tuntemaksi tullut Dave Lindholm. Hän on säveltänyt ja sanoittanut kaiken kiekolle tallennetun musiikin.

Matkan varrella mies on kasannut ja purkanut lukuisia kokoonpanoja, jotka ovat levyttäneet maksimissaan kolme pitkäsoittoa. Poikkeuksen teki Bluesounds 70- ja 80-lukujen vaihteessa viidellä, joista tosin yksi oli sinkkukokoelma ja toinen live.

Välillä on ollut mukava jättää vetovastuu ja heittäytyä rivijäseneksi soittelemaan ja pitelemään hauskaa kaverien kanssa. Näin on tullut heiluttua Mato Valtosen ja Sakke Järvenpään komennossa Sleepy Sleepersissä ja Leningrad Cowboysissa. Samoin Pelle Miljoonan kanssa. Samoin Andy McCoyn kanssa. Ja yhtä aikaa Andyn ja Pellen kanssa. Ja Juicen ja Remun kanssa. Ja.

Tällä kertaa on kyseessä Lindholmin luotsaama yhtye, joka kuulostaa yhtenäiseltä ryhmältä, jolta yhteispeli sujuu. Rummuista vastaa Juppo Paavola, bassosta Mikko Löytty ja kitaroista (ml. pedal steel ja slide) Tommi Laine.

Kaikki kolme ovat kokeneita, mittavat ansioluettelot eri yhteyksistä kasvattaneita tekijöitä. Poimin niistä itselleni läheisimmän, Pauli Hanhiniemen Perunateatterin, jossa porukan nuorimmat Paavola ja Laine vaikuttivat hetken samanaikaisesti.

Englanninkielinen, blues-pohjainen bändimusiikki on aina ollut Daven töistä lähimpänä Apulaissheriffin sydäntä. Ensimmäinen hankkimani vinyyli häneltä oli sen lajin edustaja, The Run Runsin ainokainen The Original The Official The Run Runs (1984).

Tällä albumilla on hieman samaa henkeä. Rentoa, konstailematonta soitantaa löytyy taas. Ihan yhtä ränttätänttää ei mennä kuin 37 vuotta sitten. Homman niminä ovat kuitenkin blues, rhythm and blues ja blues rock. Eikä hirvittävän kaukana lymyä myöskään soul.

Koko poppoolle nimetyt sovitukset jaksavat pitää liekkiä yllä. Esimerkkejä mainitsematta tämä ei ole toteutunut likikään kaikkien herran bändilevyjen kohdalla.

Merkille pantavana voi pitää sitä, että blogin alle kaksivuotisen historian aikana kirjoitan jo kolmatta juttua Daven uutuuslevystä. Nykyään ihan jokainen seitsemättäkymmentä ikävuottaan lähestyvä muusikko ei samaan julkaisutahtiin kykene. Joukko kutistuu vallan pieneksi, kun lasketaan mukaan vain yhtä lujaa laatutasoa vuodesta toiseen pitävät tyypit.

Näitä valoja nääs jaksaa kuunnella. Tyyliä huokuu kansikuvakin.

Letkeä meininki tuppaa meikäläisen tapauksessa monesti jättämään sanat varjoonsa. Niin nytkin. Biisiseposta itsestään tai jostain kuvitteellisesta henkilöstä kertova Am I missing something? sentään herätti seuraamaan tekstiäkin.

Jäikö jotain huomaamatta?

LEVYT - Honey B & The T-Bones: Terrifying Stories From T-Bone Town

Aija Puurtisen ja Esa Kuloniemen pitkäikäisen yhtyeen kymmenes pitkäsoitto Terrifying Stories From T-Bone Town (2005) oli ensimmäinen heiltä heti kohta ilmestymisensä jälkeen hankkimani levy. Hyllyn ensimmäinen se ei ollut. Bändi oli jollain tapaa tullut tutuksi jo 1980-luvulla.

Minulla on hämärä muistikuva, että pikaiseen hankintaan olisi ollut innoittamassa positiivinen, mahdollisesti viiden tähden arvio jossain alan lehdessä. Kun en pöljyyttäni ole noita säilyttänyt, ajauduin verkkotutkailemaan, minkä perusteella päädyin melko varmalla pohjalla arvelemaan kyseisen aviisin olleen Rytmi. Oli mikä oli, sitä ostelin irtonumeroina noihin aikoihin. Ellen peräti tilannut.

Miksihän nekin on pitänyt syytää paperinkeräyslaatikoihin? Niin mukava olisi nyt niitä selailla siinä missä muitakin kotiin asti hommattuja musiikkilehtiä. Myönnettäköön, että aika paljon tilaa ne veisivät, vaan silti.

T-luukaupungin karmeisiin tarinoihin ihastuin melko nopeasti. Henkilökohtaisesti olin valmis myöntämään sille 5/5 tähteä vuosikymmenellä, jolloin ei aivan järisyttäviä määriä mielestäni hyvää uutta julkaistu.

Kitarat soivat läpi CD:n komeasti. Näiltä osin albumilla liikutaan korkeimmalla huipputasolla. Soundi on väliin rehevä ja rouhea, toisinaan heleä, joskus raukean ujeltava. Tuntuu kuin Kuloniemi olisi osannut pistää joka paikkaan juuri sitä mitä paikka vaatii.

Luulenpa laitehifisteillä riittävän yllin kyllin juttua efekteistä ja muista teknisistä yksityiskohdista. Sen verran monipuolisesti soitettua ja tuotettua tavaraa Kuloniemen vehkeistä, käsistä ja mikä tärkeintä, sielusta tai sydämestä nauhalle tarttui. Kerta kaikkiaan parhaita kitaralevyjä mitä tiedän maassamme tehdyn.

Osansa tuollaiseksi arvioimani lopputuloksen aikaansaamisessa on tietenkin tuottajalla, äänittäjällä ja miksaajalla. Kaksi jälkimmäistä tehtävää menee kannen mukaan Janne Haaviston piikkiin.

Tuottajaa ei nimetä, mutta paikalla oli Papa Farang, joka Discogs-sivuston mukaan hoiteli homman. Se, että Haavisto kipparoi tuolloin yhtyettä nimeltä The Farangs on riittävä syy uskoa hänen olevan Papa. Lisäksi hänen vastuullaan oli ollut myös kahden edellisen T-Bones-pitkän tuotannot.

Hieno soundimaailma ei toki koske pelkästään kitaroita, vaan koko palettia. Jos taputteli Esa oman tonttinsa taiten, voi samaa sanoa myös Aijan laulusta. Tyylitajuinen mukautuminen kulloiseenkin esitykseen huokuu hänenkin suorituksestaan. Päällekkäisäänityksiä on mukana hyvällä maulla. Esa antaa taustatukea siellä täällä ja vetää ykkösvokalistin osan raidalla Wolf is back.

T-Bonesin rumpujakkaraa miehitti välillä 2003-2007 Juha Litmanen, joka lienee joillekin tuttu duosta Nieminen & Litmanen. Jazz-taustainen, svengaava kapuloitsija sopii levyn ääni- ja rytmiympäristöön kuin nakutettu, ollen itse luonnollisesti luomassa rytmikuvaa.

Aijan basso saa tässä kombinaatiossa tyytyä sivurooliin, mikä luo vivahteikkaaseen kokonaisuuteen tiettyä jämäkkyyttä. Tämä ei ole väheksyvä lausunto.

Tyyliltään Terrifying Stories From T-Bone Town oli orkesterilta paluu takaisin juurevampaan meininkiin muutamien toisenlaisten kokeilujen jälkeen. Bluesiin, joka ei tässä tapauksessa ole sitä perinteistä, johon jotkut kuulijat ehkä haluavat lujastikin ankkuroitua. Tämä on 2000-luvun hengessä tehtyä ja on nähdäkseni imenyt vaikutteita garage rockista, funkista ja surf-musasta. Sekoitus kuulostaa, kuten jo on selväksi tullut, erityisen makoisalta.

Big D. never sleeps on malliesimerkki kaikesta yllä kertomastani. Erityishuomiota kannattaa kiinnittää Niemisen rumpuihin. Pikanttina yksityiskohtana komppiin on sämplätty Aijan (?) yskäisyä. 6/5 pistettä.

Kappalevalikoima on kahta poikkeusta lukuunottamatta omatekoista. Puurtinen pisti miestään enemmän paukkuja sävellyksiin. Sanoituksiin hän ei tällä kertaa osallistunut ollenkaan. Ne ovat kolmea tekstiä vaille Kuloniemeä.

Ex-Hearthill, tuohon aikaan Soul Tattoon solisti Jussi Sydänmäki kirjoitti kahdet lyriikat. Hän saa kiitosta myös albumin nimen ideoijana.

Yksi sanoitus on Ilkka "Dr." Helanderin käsialaa. En vuonna 2005 tiennyt hänestä yhtikäs mitään, vaikka mies oli julkaissut musiikkia jo edellisellä vuosituhannella. Nyttemmin hän on tullut tutuksi Dr.Helander & Third Wardin myötä. Siinähän Esa soittaa bassoa.

Lainat tulevat Bo Diddleyltä (Bo's bounce) ja Hop Wilsonilta (Chicken stuff), eli 60-luvun instrumentaaleja kierrätetään.

Terrifying Stories From T-Bone Town on aivan mahtava levy!