Pikkutyttö (äänestä päätellen tyttö, kenties Ullaserkku) pyytää soittamaan nauhan, ehkäpä juuri sen mikä vastikään äänitettiin. "No ei tietenkään, menkääpä helevettiin siitä", vastaa Tommi, 17v.
Noin päättyy levyn ensimmäinen biisi Ei tarvitse leikkiä. Kyseessä on Tea Tales - Vuokatin Hevostalliäänitykset 1993 (2023) ja vastuussa Tommi Liimatta Organisation. Apulaissheriffin uutuuslevyissä on siis jälleen tarjolla hiljattain uutuutena ilmestynyt, muinaista tavaraa sisältävä lätty.
Ilmeisesti nyt ulos tullut CD on ainut fyysisenä painoksena isompaan jakeluun asti päätynyt nauhoite. Asialla on pääosin vanhojen uusintajulkaisuihin toistaiseksi keskittynyt Lipposen Levy Ja Kasetti.
Nämä kai pitäisi ohittaa olkaa kohauttaen, samalla ohimennen todeten, että mukavaa kertakäyttökamaa, joka pitää sisällään merkittävän näytteen sittemmin julkiseen tietouteen nousseen tekijänsä varhaisvaiheesta. Hellyttävää poikasten leikkiä jne.
Vaan kun tämä on vähän enemmän. Ainakin omakohtaisesti tässä on jotain, jonka vuoksi kiekko pyörii nyt jo kolmatta kertaa alle kahden kuukauden aikana.
Heinäkuu 93, jolloin Tommi ja Jussiserkku tämän tunteroisen kasetille ottivat on yllättävän lähellä Absoluuttisen Nollapisteen ensialbumia. Neulainen Jerkunen (1994) tuli kauppoihin vain 15 kuukautta myöhemmin. Välissä ennätti ilmestyä EP Ei Ilmestynyt (1994), kahdeksan kuukautta kesälomaäänitysten jälkeen.
Kuulen Liimatan kitaroinnissa pyrkimyksen välttää kaikkein yleisimpiä sävelkulkuja. Jos soinnuista oikeasti ymmärtäisin, voisin luultavasti kirjoittaa hänen mielellään hakeneen jo tuolloin hieman erikoisempia sointuja ja sointukulkuja. Kun en ymmärrä, tyydyn näin ounastelemaan.
Vastapainoksi hyvinkin tutunomaiselta sävellykseltä kuulostava Valkeat kissat ovat vaaraksi riimittelee mm. seuraavaa:
hän on valkea kauttaaltaan
hän on valkea kissa
hän on opetellut rakastamaan
tämä on jossain Juicen laulussa
Myöhemmin samassa biisissä:
monestiko Johnny Winter
katkasi kitaran kielen
kysyn vaan kuinka monta kertaa
...
kuinka monesti
tämä kuvio on käytetty
Yllä nähtävistä tekstiotteista voi päätellä osan sanoituksista syntyneen purkkiin panemisen hetkellä. En tosin tohdi arvata kuinka suuri osa kaikesta on tulosta improvisoinnista. Joka tapauksessa levylle on jätetty spontaaneja välipuheitakin. Samoin kuullaan jätkien kiherrystä ja naureskelua. Kiroilultakaan ei vältytä.
Pikkukaloilla on charmantti ote elämään on lisätodiste monien samanlaisten jonoon siitä, että Liimatta on vakavammassa tuotannossaan kierrättänyt poikasideoitaan. Viiden sanan pätkä toistui ennen vuosituhannen loppua laulussa Kiilakivi (Suljettu (1999)).
Ikäänkuin kehityksen osoituksena CD:n päättää bonus vuodelta 1988. Pikku Elviksen seikkailut viemäriputkistossa tulee viisi vuotta aiemmin toteutuneista samanlaisista sessioista, mukana myös Jariserkku.
Loppukaneettina sanottakoon Tea Talesin toimivan kaikesta sälästään huolimatta sittenkin milteipä enemmän albumina kuin historiallisena kuriositeettina.
Älkää minua syyttäkö, kun päädytte päinvastaiseen mielipiteeseen.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti