KIRJAT - M.A. Numminen: Kaukana väijyy ystäviä - Muistelmat I

Ei muuten tule M.A. Nummisesta ensimmäisenä blues mieleen. Tarvittiin kirja muistuttamaan minulle, että sitäkin on tullut tehtyä. Teoksen alkupuolella nousee esille kaksi tuttua 60-luvun esitystä, jotka edustavat tuota Apulaissheriffille niin läheistä tyylisuuntaa.

Bluesin ohimenon syynä ovat varmaan olleet paljon keskimääräistä mojovammat tekstit. Sekä Nuoren aviomiehen on syytä muistaa että Baddingin tulkitsema Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä ovat niiltä osin siinä määrin poikkeavia, että musiikillinen puoli on jäänyt kuunteluissa suotta paitsioon.

Toinen löyhä viittaus sinisäveliin saadaan 70-luvun puolivälistä. Tuolloin M.A. tutustui yhdessä Pedro Hietasen kanssa ruotsalaiseen, bluesiakin musisoineeseen Peps Perssoniin, johon olen perehtynyt pintapuolisesti Hietasen projektien myötä. Pedro's Heavy Gentlemenin Reggae-levystä kirjoitin taannoin.

Kirjan sivuilta opin, että persoonallisäänisen laulajan äänen persoonallisuuden eräänä syynä oli vahva skoonen murteen käyttö. Valitettavasti mennyt aikamuoto on paikallaan. Persson poistui keskuudestamme kuluvan kuun aikana.

Kyseessä on kiintoisa Kaukana väijyy ystäviä - Muistelmat I (Docendo, 2020).

Käytin tarkoituksella jutun alussa reilusti tilaa yhden Nummisen tuotannon marginaalisen pienen osa-alueen puntarointiin. Tahallisella kapeakatseisuudellani yritin kukaties alleviivata miehen elämäntyön laajuutta ja kirjavuutta?

Paljon oli tiedossa entuudestaan, mutta kyllä muistelmat myös valottivat itselleni uusia puolia Mauri Anterosta. Näin, vaikka ensimmäinen osa kattaa vain ajan vuoteen 1989 saakka.

Lastenmusiikkia, avant gardea, rockia, teknoa, jazzia, erinäisiä suomalaisen ja ulkomaisen tanssimusiikin muotoja, kirjoja, televisio- ja radio-ohjelmia, elokuvia, poliittisluonteista toimintaa, esitelmätilaisuuksia, runoutta, filosofiaa...

Vaan on jäänyt jotain tekemättäkin. Yhdessä vaiheessa Numminen kaavaili kirjoittavansa sotakirjan, toisella kertaa rock-kirjan yhdessä Esa Saarisen kanssa. Molemmat jäivät ajatuksen ja tutkimustyön asteelle. Mitenkähän mahtaa käydä taiteilijoille myönnettävien apurahojen silloin, kun tuettavaa työtä ei koskaan synny?

Muistelmat on viisaasti (lue: minua miellyttävästi) jaettu kappaleisiin vuosilukujen perusteella. Lyhyet, mukavasti uppoutumista rytmittävät alikappaleet on toki nimetty asioiden mukaan. Ajallinen painotus on turhankin vankasti 60-luvulla. Kaikkiaan noin 200 sivua noin 480:stä koskee vuosia 1965-69.

Numminen kirjoittaa hyvin yksityiskohtaisesti, ollaan siinä ja siinä mennäänkö peräti pikkutarkkuuden puolelle. Kirjoitustyyli on lennokkuutta karttavan asiallinen, mitä voi tai ei voi pitää pienenä yllätyksenä. Lisäväri ei olisi ollut pahitteeksi.

Yllä mainitut seikat korostavat tietokirjamaisuutta kepeän viihteellisyyden kustannuksella. Sitä on erittäin hankala pitää heikkoutena, vaikka luettavuus ehkä sen vuoksi aavistuksen kärsiikin.

Kirjoittaja on sen verran merkittävää ja kiinnostavaa kulttuurin eri saroilla aikaan saanut hahmo, että tällainen itse laadittu muistelmateos tuli tarpeeseen. Jatkoa seuraa tulevana syksynä. Jos kohta en aivan volttia heittänyt ykkösosan suhteen, tulen mitä suurimmalla todennäköisyydellä senkin jossain vaiheessa lukemaan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Pedro's Heavy Gentlemen: Reggae

LEVYT - Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan

Juhannuksen nysäjutun tarkoituksena on suorittaa "ylennys". Ansaitsemansa tunnustuksen saa Maustetytöt ja Kaikki Tiet Vievät Peltolaan (2019).

Vuolaammin sanankääntein tätä tuli pyöriteltyä jo lähemmäs 15 kuukautta sitten osana 2000-luvun kotimaisia käsitellyttä minisarjaa. Levy oli tuolloin itselleni niin tuore tuttavuus, etten tohtinut sitä nostaa aivan mahtavien joukkoon.

Nyt se on oudon viehätyksensä todistanut ja jaksaa yhä vaan ravistella. Yhtenä toimivuuden takeena toiminee hienoin sanakääntein esitetty vastapaino nykyajan toisinaan imelyyteen saakka viedylle valepositiivisuudelle.

Ei myönteisyydessä sinällään mitään pahaa ole, mutta liika on liikaa. Jostain kumman syystä Anna ja Kaisa Karjalaisen parin vuoden takaiset yltiöpessimistisiä näkymiä maalaavat laulut eivät astu rajan yli vastakkaiselta puolelta. Niukat ja pirteästi amatöörimäiset instrumentaatiot korostavat vaikutelmaa.

Kappaleeseen Talvi Talvikin kanssa liittyy hupaisa väärinkuulema.

se oli yksi talvi Talvikin kanssa

me heitettiin vain sikaa tuvalla

Mietin alkuun, ettei vaalalaisoululaisessa artikuloinnissa voi lyhentää sanaa "tikkaa" noin puolitoista koota sisältäväksi. Tekstiä lukiessani hoksasin, että tikan sijaan heitettiinkin sikaa, jolloin koon pidennys on mitä luontevinta.

Talvikista muuten voi bongata lisää viittauksia vanhoihin tekijöihin (joitain niistä listasin siihen edelliseen juttuun), tällä kohtaa Hector ja Dave.

lumienkelin lailla

olit hauras olento

vaan ei tuopista ollut

ottees pieni ja hento

Onkohan albumin sanoituksista vielä tehty minkään tason tutkielmaa, gradua tai vastaavaa ajatuksella hakea noita osumia muihin alan miehiin ja naisiin?

Täten siis ylennän: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #4 - Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan
• UUTUUSLEVYT - Maustetytöt: Eivät Enkelitkään Ilman Siipiä Lennä

UUTUUSLEVYT - Billy F Gibbons: Hardware

71-vuotias boogie-veteraani terhentyi jälleen soolojulkaisemaan. Koska ikä täyttyi vasta joulukuussa, voi aika riskittä otaksua nauhoitusten ainakin osittain tapahtuneen jo seitsemänkymppisenä. Tai mistä minä tiedän kuinka pitkään tätä on taikinoitu.

Odotukseni Billy F Gibbonsin uutukaisen suhteen vaihtelivat toiveikkaan ja lievästi pelokkaan välillä. Joka tapauksessa ilmassa väreili kiinnostuneisuus, kuinkas muuten.

ZZ Top nikkaroi 70-luvulla lähes pelkästään ja myöhemminkin harvakseltaan huipputavaraa. Gibbonsin ykkönen Perfectamundo (2015) rakentui kutkuttavasti peruskaurasta ja karibialaisista aineksista, mutta kuorrutettiin makuuni liian muoviseksi syntikoineen ja autotunetuksineen. Aivan mahtavien kastiin arvottamani kakkonen The Big Bad Blues (2018) oli miltei vapaa epäilyttävyyksistä.

Kun 50-vuotisen tuotannon taso on vanhoina kouluarvosanoina vaihdellut täydestä kympistä viispuoloseen, ei tosiaankaan voinut etukäteen arvata mitä tällä kertaa saataisiin.

Keväinen ennakkomaistiainen West coast junkie oli huojentavaa kuultavaa. Oltiin selkeästi lähempänä vuoden -18 kuin -15 henkeä. Jospa sieltä tulisi ihan kelpoa keitosta.

Hardware (2021) ilmestyi kesäkuun neljäntenä. 

Sen pelkistetty ulkoasu viehättää isosti. Pidän myös siitä, ettei kansiin ole tupattu pitkiä kiitoslitanioita ynnä muuta harrastajalle vähemmän merkittävää nippeliä, jotka CD-aikana turhan usein tarjoillaan liian pienellä printillä epäonnistuneessa värimaailmassa.

Mutta. Olisi toki ollut kiva tietää ketä siellä Billyn kanssa soittaa. Aihetodisteiden perusteella voi päätellä Matt Sorumin (mm. Guns N' Roses, The Cult) rumpaloivan ja Mike Fiorentinon (?) bassottelevan. Pahvissa herroja kreditoidaan vain biisien kirjoituksesta ja tuotannosta. Perustrion lisäksi mukana on muutakin sälää.

Musiikki asemoituu edeltäjiensä välimaastoon. Runttaava blues rock hallitsee. Toisinaan mennään hard rockin puolelle. Tekisi mieleni väittää, että paikka paikoin kuulostaa aavistuksen alternative rockilta. Hidasteluja löytyy pari.

Vaikka kiekolla on jokunen mielestäni hyvinkin köykäinen numero (etenkin Spanish fly), voi kaiken kaikkiaan huokaista helpotuksesta. Ei Hardwarea tarvi hyllyn uumeniin haudata. Kokonaisuus pysyy hyvän puolella, seiskan ja kasin nurkilla.

Muikeimmasta päästä lätkää on nimellään itsestään olennaisen kertova Shuffle, step & slide. Sehän on suorastaan loistavaa rytkettä ja liu'utusta

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - ZZ Top: Eliminator

LEVYT - Muddy Waters: Live (At Mister Kelly's)

Pähkäilin jossain vaiheessa tempaisevani lyhyen minisarjan livelevyistä. Idea paljastui pian huonoksi. Niitä kun on hyllyssä niin paljon (tällä hetkellä noin 160), että tuollainen kevyt pintaraapaisu olisi jättänyt liian monia hienoja tallenteita käsittelypaitsioon.

Päätin siis kohdella niitä tasa-arvoisesti studioalbumeiden kanssa jatkuvassa LEVYT-sarjassa. Yhdestä Blues Brothersin älppäristä jo jotain jupostinkin keväällä.

Muddy Watersilta omistan näköjään 5 elävän yleisön edessä esitettyä nauhoitetta. Tarkkaan ottaen 4 ja puoli, koska Fathers And Sons (1969) oli tupla, jonka toinen pyörylä purkitettiin studiossa ja toinen lavalla, isolla areenalla.

Muddy Waters At Newport 1960 (1960) ja Muddy "Mississippi" Waters Live (1979) dokumentoivat ymmärtääkseni myös isoilla areenoilla pidettyjä konsertteja. Jälkimmäisen aikoihin Johnny Winter avusti Watersin uutta tulemista. Samalta ajalta on Watersin, Winterin ja James Cottonin nimissä julkaistu, 1977 taltioitu Breakin' It Up, Breakin' It Down (2007). Isoilla areenoilla, oletan.

Ei noista mistään isosti moitittavaa pysty kaivamaan. Sittenkin, itseäni eniten miellyttää intiimimpää tunnelmaa henkivä Live (At Mister Kelly's) (1971).

Kuten etukannen kuvasta näkyy, LP:n virallinen nimi on pelkkä "Live". Kuitenkin sitä puhutellaan yleisesti pitemmällä, rikospaikan ilmaisevalla otsakkeella. Hyvä niin. On noita Live-livejä maailmassa ihan riittävästi muutenkin.

Mister Kelly's oli yökerho Chicagossa 1953-75. Sen tarkkaa kapasiteettia en tiedä, mutta vuoden 1966 tulipalon jälkeen uudelleen rakennetussa klubissa kerrotaan olleen 180 tuolia. Voin kuvitella, että vähänkään suuremman tähden esiintyessä sisään on otettu "hieman" enemmän sakkia.

Joka tapauksessa pikku putka tuon tason kaverille.

Paikassa nauhoitettuja levyjä on ilmestynyt 50-luvulta lähtien. Muddyn ohella Ella Fitzgerald ja Sarah Vaughan lienevät näillä tuumin musiikin saralla operoineista artisteista tunnetuimmat. Stand up -komiikkaa sisältäviä äänitteitä (!) ovat siellä tallentaneet mm. Woody Allen ja Bill Cosby.

Tuon ajan USAssa, jopa pohjoisessakin kuppilat olivat joko valkoisten tai mustien asiakkaiden pääosin suosimia. Mister Kelly's oli valkoisten paikka, jollaisia Muddy oli enimmäkseen jo muutaman vuoden ajan kiertänyt. Häneltä oli 60-luvun lopulla tullut pari perinteisestä bluesista poikkeavaa albumia, joilla oli haettu crossover-menestystä valkoisen, nuoren yleisön parissa.

Yllä kerrottu saattoi vaikuttaa myös kappalevalintoihin. Toki lauteilla on saatettu vetää vanhoja Muddy Waters -standardeja laajemmaltikin, mutta LP:lle niitä ei juurikaan otettu.

Parin vuosikymmenen takaiset Country boy ja Blow wind blow ovat mukana, vaan eipä muita. Tämä ei jätä vaikuttamatta siihen, että At Mister Kelly's maistuu hyvältä. Ei se ole niin, että livelle pitää aina ottaa ne tutuimmat, usein puhki kalutut biisit.

Alkuperäisversion valintojen kohdistamisesta vähemmän soitettuihin todistaa se, että joittenkin 90-luvun painosten bonuksina kuullaan kaksi numeroa lisää vanhaa.

Toisaalta, onhan tällä vastapainoksi muutama toisten tunnetuksi tekemä jättihitti. Parin muun ohella muddysoinnin saavat osakseen T-Bone Walkerin Stormy monday blues ja John Lee Hookerin Boom, boom. Unohtumattomia tulkintoja ei noista valitettavasti syntynyt.

Pääjehun lisäksi lavalla hääräsivät seuraavat muusikot:

• Willie "Big Eyes" Smith, rummut
• Calvin Jones, basso
• James "Pee Wee" Madison, kitara
• Samuel Lawhorn, kitara
• Joe "Pinetop" Perkins, piano
  
• Paul Oscher, huuliharppu
• James Cotton salanimellä Joe "Denim", huuliharppu

Näistä Cottonilla oli varhaisinta kokemusta Watersin bändissä. Hän oli soittanut maestron kanssa jo 50-luvun puolivälissä. Sopimusteknillisistä syistä häntä ei voitu listata kansiin oikealla nimellään.

Jaa että näyte. Valitaan sellaiseksi Strange woman, joka oli ilmeisesti aivan uusi, mahdollisesti nimenomaan liveä silmällä pitäen kirjoitettu hitaahko blues.

BGO Records on ansiokkaasti saattanut markkinoille runsaasti Muddy Watersin tuotantoa 2in1-muodossa. Siis kaksi alkuperäistä LP:tä yhdellä CD:llä. Tämän kanssa laserkiekkoa jakaa samana vuonna ilmestynyt kokoelma aiemmin julkaisematonta.

Helppoahan se olisi leimata peruskauraksi, mutta minun mielestäni Live (At Mister Kelly's) on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Blues Brothers: Briefcase Full Of Blues

LEVYT - Kauko Röyhkä: Sinä Olet Tähti

Ari Vaahterasta (1953-2003) tehtiin Kalevalan basisti, kun porukan nokkamies Lido Salonen siirtyi kitaran varteen. Tulokkaan soittamista matalista saadaan nauttia orkesterin toisella LP:llä Boogie Jungle (1975) ja kolmosella Abraham's Blue Refrain (1977).

Kalevala hajosi 1978, jonka jälkeen kaveri jatkoi laulaja Zape Leppäsen kanssa nelihenkisessä Limousinessa. Sen jäljiltä on olemassa pari singleä.

Niistä toinen ilmestyi samaan aikaan, kun kaksikko jo vaikutti Dave Lindholmin kanssa Bluesoundsissa. Tuo Daven ehkä kuuluisin bändi pysyi hengissä reilut kolme vuotta ja ehti julkaista yhtä monta studio-LP:tä, yhden liven ja täysimittaisen kokoelman verran sinkkuja.

Seuraavat kymmenen vuotta kuluivat erinäisiä alan hommia tehden. Vaahtera tuotti ja äänitti muita (esim. 22 Pistepirkko, Shadowplay, Kumikameli) sekä levytti omalla nimellään. Tämä vaihe on Apulaissheriffin kokemuksissa jäänyt pimentoon.

Tuntemani musiikin piiriin monitaitoinen heppu palasi vuonna 1991 hypättyään Kauko Röyhkän kelkkaan korvatakseen Pekka Gröhnin, joka puolestaan loikkasi J.Karjalaisen yhtyeeseen Yhtyeineen. Kauko veti ja lauloi, Timo Vikkula kitaroi ja soitti koskettimia. Myös Vaahteran osalle tuli koitumaan joitain syntikka- ja kosketinjuttuja.

Vuonna 1992 astui remmiin rumpali Tero Kling, joka täydensi Röyhkän parhaimpiin arvostamani kokoonpanon. Tässä miehityksessä edettiin vuoteen 1998, jolloin bassotaituri lähti ja paikkaamaan tuli vanha kunnon Mats Huldén.

Huippukvartetilla tehtiin viisi albumia, joitten keskimääräinen taso kohoaa varsin korkealle. Niistä toiseksi viimeinen on Sinä Olet Tähti (1997).

Tietääkseni siitä on olemassa ainoastaan yksi CD-muotoinen painos, joka tuskin oli koolla pilattu. En myöskään ole nähnyt tukuttain sitä kehuvia arvioita. Ylipäätään Röyhkän 90-luku ja etenkään sen loppu ei ole saanut ansaitsemaansa huomiota. Vuosikymmenen alkupuolella hän sentään pääsi otsikoihin ulkomusiikillisten juttujen vuoksi. Tahtoen tai tahtomattaan.

Sinä Olet Tähti on suomalaisen rockin suurnimen rokeimpia töitä, kenties se rokein. Toki siltä löytyy kakemaisesti taiteellisempiakin numeroita. Cindy Crawford on sellainen. Mutta tätä hitaammin vedettyä tunnelmointiakin ryydittää paikoin kohtalaisen raskaana mouruava kitara.

Rock huokuu nimenomaan soundipolitiikasta.

Esimerkiksi Herra aurinko keulilla tarjoaa Vikkulan römäkkää kepitystä, mukavan pintaan miksattua bassoa ja Klingin viiltävää takapotkua. Heti perään Tuon sulle Alfredo Garcian pään jatkaa samaa rataa. Elokuvaa huonosti tuntevana opin vasta hiljattain sen otsikon viittaavan Sam Peckinpahin toimintafilmiin.

Taiteilija Välimaan tekstikynä tuntui noihin aikoihin olleen terävä kuin viulun kieli. Kuten tavallista, kuulija ei pääse helpolla, jos yrittää niin sanotusti tulkita. Otetaan vaikka Yllätys, yllätys. Kertosäe sisältää niin erikoisen vertauksen, ettei mitään rajaa sekä kiekolla toistuvaan tähtiteemaan liittyvän oivaltavan huomion.

yllätys yllätys

sä tupsahdit kuin ruuvipenkki

rappukäytävään mun luo

ja nyt kun

sust' on tullut suuri tähti

et tuhlaa ees puhelinkolikkoo

Muunneltuna laulun sä tupsahtaa laulun mun luo kuin korkkiruuvi kevättaivaalta!

Entuudestaan hiukan Narttua tunteneena aloin innostua Röyhkästä enemmän sen jälkeen, kun olin hankkinut 2CD:n Räyhähenki Muistelee (2000) tuoreeltaan. Kokoelma kattaa hänen siihenastisen uransa kokonaisuudessaan. Sinä Olet Tähti on kokoelmalla edustettuna peräti neljän esityksen voimin. Muilta pitkäsoitoilta on mukana maksimissaan kaksi.

Vaikea sanoa mitä valintojen epäsuhta tahtoi viestiä. Mahdollisesti tarkoitus oli nostaa yksittäistä helmeä yleisön tietoisuuteen. Niin tai näin, levy oli tuosta syystä kärkipäässä, kun aloin herran tuotantoa haalimaan hyllyyni.

Toiseksi kuunneltavaksi Apulaissheriffi ehdottaa kappaletta, joka olisi vaivatonta kuvitella loppuajan Nartun tekemäksi. Elefanttimies on keskitempoisen kepeästi eteen päin soljuvaa pop rockia.

Palataan siihen mistä alettiin. Kaukon Facebookin mukaan pari tyyppiä pieksi Ari Vaahteran pahanpäiväisesti oululaisessa hotellihuoneessa 1997. Sen koommin tämä ei keikoille lähtenyt, osallistui toki vielä seuraavan levyn nauhoituksiin. Hänen myöhemmistä töistään en tiedä. Kuolema korjasi sairastelun päätteeksi himpun vajaa viisikymppisenä.

Ilman epäröintiä voin vakuuttaa, että Sinä Olet Tähti on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll-Klisee
• KIMPPALEVYJÄ #1 - Kauko Röyhkä Ja Severi Pyysalo & Maarit: Turmion Suurherttua

LEVYT - Pelle Miljoona Oy: Moottoritie On Kuuma

Jokainen 60-luvulla syntynyt tietää vähintään nimikappaleen.

Jokainen 60-luvulla syntynyt osaa sen kertosäkeen ulkoa.

sisko, tahtoisin jäädä

mutta moottoritie on kuuma

kaupunkien valot mulle huutaa

tahtoisin selittää

mutta laiva odottaa

sä olet mulle unelmaa

mutta maailma on totta

Mutta mutta mutta. Poikasena en aivan täysin ymmärtänyt mitä valtakunnan ykköspunkkarina pidetty käheä-ääninen vokalisti yritti selittää.

Ensinnäkin kuulin väärin, että sisko on se, joka tahtoisi jäädä. Tämä ei vielä ihmeemmin ihmetyttänyt, joskin saatoin pohtia miksi ne kaupunkien valot sitten mulle huutaa. Merkillistä.

Enemmän kummastutti yhteys jäämisen ja moottoritien kuumuuden kanssa. Muistan kuinka omituiselta ajatukselta tuntui se, ettei voisi jäädä, jos kerta moottoritie on kuuma. 12-vuotiaan päässä se kuumuus nimenomaan estäisi tielle lähtemisen ja silloinhan juuri joutuisi jäämään. Outoa.

Merkittävin pieleen mennyt tulkinta liittyi kuitenkin laivaan. Mihin hemmettiin siinä muka olisi kiire, kun laivakin ystävällisesti odottaa. Kai sitä kerkiäisi selitellä ummet ja lammet, jos varustamoyhtiön palvelu olisi tuota luokkaa. Pöllöä.

Jälkikäteen nuo kohdat ovat seljenneet ja viesti ehkä tullut ymmärretyksi. En myöskään kauheasti äimistele, etten kuusluokkalaisena - joiksi silloinen opettajamme meitä kutosia kutsui - tajunnut runoilijan sanomaa sinne päinkään. Laululyriikoiden seurantani oli tuolloin vielä vähäisempää kuin tänä päivänä ja syvällisimmät niistä olivat luokkaa "my Bonnie lies over the ocean".

Kuten todettua, Moottoritie on kuuma on vuosikymmeniä seilannut Pelle Miljoona Oy:n klassikkolevyn lippulaivana. Enemmistöltä on jäänyt huomaamatta albumin kokonaisvaltainen kovatasoisuus. Kun sen CD-muodossa 10-20 vuotta sitten hankin, tajusin jo tuntevani sisällöstä 8/13. Aika paljon, kun kokoelmissani ei entuudestaan ollut ollut kuin yksittäisiä radioäänityksiä.

Itselleni tuntemattomia olivat numerot 3, 5, 10, 11 ja 12.

Listan punkeinta antia on yhä edelleen pienehköjä väristyksiä aikaansaava, kaahausvauhtiin tykitetty Olen kaunis. Sen kohdalla voisi vilkaista taakse päin LP:lle Pelle Miljoona & N.U.S. (1977), jolta löytyy sellaisia pessimistisiä ajankuvia kuin Olen työtön ja Olen ulkona. Voidaan puhua lievästä asennemuutoksesta.

Ylipäätään teksteissä ei juurikaan kritisoida yhteiskuntaa ja ympäröivän todellisuuden ongelmia kuten Pellen aiemmassa tuotannossa. Sanoituksista neljä tuli Ari Taskiselta ja yksi Tumppi Varoselta. Akselilla Petri Tiili ja muut pidettiin siis kutakuinkin sama suhde kuin 1980-yhtyeen tapauksessa.

Oletteko panneet merkille miten tuon ajan suomalaiset punkin ja uuden aallon tekijät viljelivät musiikissaan jamaikalaisia rytmejä? Äkiten tulevat mieleen Hassisen Kone (Levottomat jalat) ja Ratsia (Rudi's reggae).

Oy:n Meille kävi näin keinuu leppoisasti reggaen tahtiin kun taas Tänä yönä vien sut pois panee skaksi. Pellehän on moneen otteeseen todistanut lämpimästä reggae-suhteestaan. Bob Marleyn hän tunnustaa erääksi suurimmista inspiraation lähteistään.

Tajuan muuten nyt yhden syyn miksi Moottoritie On Kuuma (1980) nousee Apulaissheriffin maailmassa yli Pelle Miljoona & 1980:n kahden pitkäsoiton. Koskettimet!

1980:n basisti Taskinen siirtyi Oy:ssä mustien ja valkoisten paineltavien ääreen (ja kitaraan). Soveliaasti käytetyt kosketinsoittimet nostavat tehoa esimerkiksi Tumpin laulamassa rallissa Älä äiti itke. Se minulla oli melko varmasti kasetilla perätysten jonkun Crazy Cavanin humpan kanssa.

Taskisen uuden roolin takia tarvittiin basson varteen tuoretta voimaa. 16-vuotias Sami Takamäki (sittemmin Sam Yaffa) sai pestin. Kitaraan otettiin vuotta vanhempi Andy McCoy. Nämä kaksi nostivat kytkintä heti nauhoitusten jälkeen ja tekivät lisää historiaa toisaalla. 

Ylipäätään studiotyö tehtiin kesällä -80 varsin nuorella porukalla. Teinien rinnalla Pelle oli nestorina vasta 25, Tumppi 23 ja Taskinen täytti heinäkuussa 21.

Sivuhuomautuksena tulkoon pöytäkirjaan merkityksi, että vuoden 1980 aikana julkaistiin Suomessa poikkeuksellisen paljon loistavia rock-levyjä.

Koviten kesäkuussa 2021 jytisee ikivihreä Juokse villi lapsi. Etenkin McCoy tekee selvää jälkeä. Tekstissä on raivoa ja se paiskotaan päin naamaa niin, että maskille on käyttöä.

kadut ovat täynnä pikkuporvareita

pikkutakeissaan käveleviä porsaita

pikkusieluisia pelkureita

ja pikkuvanhoja kakaroita

Jos saisin tehtäväkseni laatia kaksipuoleisen kokoelmasinglen The Best Of Miljoona, tuo olisi mukana. Tunnustan tässä yhteydessä pöllöseurantani ulottuvan vain vuoteen 1982 saakka. Pitäisi tieten jo alkaa pöyhiä herra Tiilin myöhempiäkin tekemisiä.

Enempää en tahtoisi selittää, mutta Moottoritie On Kuuma on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:

• LEVYT - Juice Leskinen Slam: XV Yö (Tauko III)
• LEVYT - Popeda: Raswaa Koneeseen!
• KIRJAT - Miettinen: Suomipunk 1977-1981