Ensimmäisenä julkivuotenaan ryminällä kansan tietoisuuteen ja korkeisiin myyntilukuihin kaasutelleilla Maustetytöillä on kliseen mukaan ollut kova paikka toisen levynsä kanssa. Ehkä, ehkä ei. Jätän tähän ja siirryn henkilökohtaisuuksiin.
Ensimmäisellä albumillaan ryminällä Apulaissheriffin tietoisuuteen ja viime vuoden parhaitten julkaisujen joukossa piikkipaikalle kaasutelleilla Maustetytöillä on ollut kova paikka vakuuttaa minut myös toisella levyllään. Tai sitten ei.
Kaikki Tiet Vievät Peltolaan (2019) iski kertalaakista kuin olisi pesäpallomailalla mojautettu otsaan. Se veti saman tien jalat alta ja on yhä kova. Seuraaja ei ole yhtä kova, mutta hyvä kuitenkin. Hyväksyntääni se luikerteli vasta muutaman kuuntelun voimin.
Tulee mieleen muutama skenaario siitä miten asiat olisivat voineet mennä.
1) Jos ykkönen olisikin aikanaan jäänyt tyystin huomaamatta, en todennäköisesti olisi kakkosesta ennakkonäytteiden perusteella juurikaan innostunut. Tyylilajin kanssa liikutaan kuitenkin oman musiikkimakuni rajoilla.
2) Jos olisin ykkösen toteutuneen tyrmäävyyden jälkeen odottanut kakkosen noukkivan kuunkin taivaalta, olisin saattanut pettyä. 10-vuotiaalta Taliskerilta on turha odottaa sykähdyttäviä elämyksiä 30-vuotiaan perään maisteltuna.
3) Jos olisin ykkösen tajunnan räjäytyksen jatkoksi lähtenyt kuuntelemaan kakkosta realistisen kriittisesti, mutta avoimin silmin, olisin varmaankin voinut ottaa sen vastaan omana itsenään. Väistämättä vähän vertaillen, luonnollisesti.
Vaihtoehdoista viimeisen mukaan mentiin. Eivät Enkelitkään Ilman Siipiä Lennä (2020) saisi tässä vaiheessa minulta 4/5. Tämän kerroin, jottei kukaan erehtyisi tulkitsemaan jutun sävyä moittivaksi.
Joel Slotten näyttävän maalauksen ansiosta teoksen julkisivu erottuu komeasti massasta. Että jos ei tällä kertaa vuoden levyä, niin ehkä kansi kuitenkin.
En malttanut olla sijoittamatta ylle kolmea jossittelua, koska niitä on sisällysluettelossakin kolme. Nimittäin upea Jos jäisin Onnibussin alle, lähes vuosi sitten singlenä ulos pukattu Jos mulla ei ois sua, mulla ei ois mitään sekä Jos vain pääsisin pääsi sisälle.
Viime mainitun otsikko on yksi osoitus Karjalaisten sanoituskynän terävyyden säilymisestä. Esikoisen tapaan oivaltavia viittauksia vanhoihin tuttuihin riimeihin paljastuu taas sieltä täältä.
Tekstit ovat edelleen ajatuksia herättävän tuskaisia. Positiivisuus ei niissä loista läsnäolollaan. Mielenterveysasiat vaikuttavat nytkin olevan tapetilla. Mukaan on uutena ujutettu runsaasti kuolemaan ja peräti itsemurhaan liittyvää sanailua. Tee se itse on poikkeuksellisen rankka kielikuva vakavasta aiheesta.
Ne tulivat isäni maalle käsittelee luonnonsuojelua ollen metsän puolella.
ne tulivat mun isäni maalle
ja veivät lapsuuteni rekoissa
sellutehtaalle
...
näkivät vain rahaa
Noinkin, mutta eivät ne tule kenenkään maalle ilman maanomistajan tahtoa. Kuka ties kritiikin kohde onkin niitten lisäksi myös isä?
Musiikillisesti olen huomaavinani hienovaraista lipumista enemmän discomaiseen ilmaisuun. Kerran pari pitkin matkaa saan mielikuvan köyhän naisen Pet Shop Boysista, mikä toimii sinällään ongelmitta.
Viitaten ensimmäiseen jossitteluvaihtoehtooni, onneksi löysin Maustetyttöjen debyytin viime talvena. Sen vanavedessä ei tämä hieno äänite päässyt jäämään huomiotta. Minkä vuoksi sitten Anna ja Kaisa Karjalaisen muodostaman duon ensimmäinen pitkäsoitto osui täällä maaliinsa selvästi toista paremmin? Kertokoon joku, jos luulee tietävänsä.
Minulla ei ole aavistustakaan.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- KOTIMAISTA 2000-LUVULTA #4 - Maustetytöt: Kaikki Tiet Vievät Peltolaan
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti