31 tammikuuta 2020

LEVYT - Jimmy Nail: Crocodile Shoes

On aika paneutua brittipoppikantrituotteeseen, jonka kappalelistalla vilisee krokotiiliä, lehmipoikaa, enkeliä ja lohikäärmeitä.


Noista yhdestätoista kolme on Paddy McAloonin käsialaa. Kaverihan oli Briteissä kohtalaista menestystä 1980- ja 90-luvuilla kohdanneen, ns. parempaa poppia tehneen Prefab Sproutin perustaja ja johtaja. Joku voisi arvostaa hänen kynänjälkeään jonkinlaisena suosituksena Jimmy Nailin musiikille, jos muutoin kokisi arveluttavaksi lähteä tutustumaan kevyen draamakomedian näyttelijänä paremmin tunnettuun laulajaan.

Listasijoituksilla mitattuna Nail kyllä peittosi Prefab Sproutin. Esimerkiksi tämä Crocodile Shoes (1994) on myynyt kolminkertaista platinaa saarivaltakunnassa. Tosiasiaa en tosin pidä minkään valtakunnan suosituksena mihinkään. Olkoon siinä muistutuksena hepun kotimaassaan nauttimasta huimasta suosiosta.

Solisti itse kirjoitti numeroista kuusi kokonaan ja yhden osittain.

Sankarin oikea nimi on James Michael Aloysius Bradford, mitä en tiennyt. Hänet sarjassa Näkemiin vaan, muru! pinnalle nostaneen roolihahmon oikea nimi oli Leonard Jeffrey Osbourne. Suorapuheinen rakennusmies tuli TV:stä tutuksi lempinimellään Oz.

Murun toisella (1986), vai oliko jo ensimmäisellä tuotantokaudella Oz pyysi jätkien kapakkakeikalla päästä luikauttamaan baarissa esiintyneen bändin kanssa. Esitys vakuutti Apulaissheriffin viimeistään Suomen TV:n uusintakierroksella 90-luvulla.

Seuraava törmäyksemme sattui niin ikään YLE:n myötävaikutuksella. TV2 näytti Krokotiilikengät lähempänä vuosituhannen vaihdetta. Tällä kertaa pyörittiin viihdeteollisuuden parissa ja Nail pääroolissa esitti Jed Shepperd -nimistä tehdastyöläistä, josta kehkeytyi C&W-tähti. Käsillä oleva albumi on sarjan soundtrack ja se julkaistiin oikean ihmisen nimissä, ei roolihahmon.

Krokotiilikenkien maailma ja juoni värittävät vahvasti mielipidettäni levystä. Niin tekevät varmaan myös siviilielämän tapahtumat noihin aikoihin. Muistoja pätkähtelee mieleen CD:tä kuunnellessa.

Sivumainintana, on hauskaa miten musiikki joskus saattaa leimautua tiettyyn paikkaan, autolla ajaessani kun soitin on melkein jatkuvasti päällä. Vuosia myöhemmin jonkin tietyn biisin kuuleminen saa aivot muistuttamaan, että olin siellä ja siellä tämän soidessa.

Luulen, että Crocodile Shoes ei olisi minulle niin iso, jos ilman mainittuja viitekehyksiä siihen tutustuisin tänä päivänä. Tavallaanhan kyseessä on melko heppoista kantrin ja brittipopin yhdistelmää, jonka arvoa monen voi olla hankala nähdä, tai vähintäänkin tunnustaa näkevänsä.

Asiaa voi tarkastella suomalaisesta näkökulmasta. Kukahan meillä voisi olla paras esimerkki artistista, joka tuotannossaan on yhdistellyt amerikkalaista kantrimeininkiä kotimaansa musiikkiperinteeseen. Kysymys on tietysti retorinen.

Ainakin itselleni tulee ensimmäisenä mieleen Kari Tapio, jonka arvostus on meillä katossa varsinkin tiedätte-kyllä-minkä jälkeen. Tuotantoaan en tunne riittävästi uskaltautuakseni tekemään perskohtaisia arvioita taikka vertailuja miesten välillä.


Palatakseni aiempaan videoklippiin, Murussa Ozin toverit olivat puulla päähän lyötyjä, jotta miten noin ruma mies voi laulaa noin kauniisti. Taisi käsikirjoittaja osua (ilmeistä sanaleikkiä käyttäen) naulan kantaan.

Herran viehätyksen täytyy osaksi perustua tuohon kontrastiin. Hän vetää tarvittaessa aika korkealta kuten voi todeta esimerkiksi raidoilla Only one heart tai Love will find someone for you. Oppikirjan mukaan puhtaasti ei ehkä mennä, mutta milloinpa se olisikaan ollut laadun merkki. Ääni on sielukkuutta pullollaan, mikä harvoin on haitaksi.

Only one heart on muuten duetto Margo Buchananin kanssa. Skotlantilainen antoi Krokotiilikengissä lauluäänen roolihahmo Carmel Cantrellille, jota näytteli amerikkalainen Amy Madigan. Buchanan on kunnostautunut lähinnä taustalaulajana, eikä ihan tuntemattomien tyyppien takana. CV:stä löytyy monien muiden joukosta Tina Turner, David Knopfler, Deep Purple ja Pet Shop Boys.

Jostain syystä ei huvita tai en osaa enempää yksittäisiin kappaleisiin tarttua. Tapana on sentään ollut biisilinkki näihin turinoihin sisällyttää. Olkoon se muusta materiaalista jonkin verran poikkeava ja erottuva Don't wanna go home, joka on tainnut poimia valtameren takaiset vaikutteensa vähän eri suunnalta kuin muut. Soul-tuuli puhaltaa oikein piristävästi.

Krokotiilikengät menestyi sen verran mukavasti, että sarjaa tuotettiin toinenkin kausi parin vuoden päästä alkuperäisestä. Liekö tuo ollut omaan makuuni karvan verran kehnompi pläjäys, kun ei siitä kosolti ole muistijälkiä nuppiin jäänyt. Joka tapauksessa sen soundtrack, Crocodile Shoes II (1996) on mielestäni selvästi vaatimattomampi levytys.

Lopuksi, tehkää huviksenne kuvahaku "jimmy nail tony adams". Saatte todistuksen sille, mikä pisti silmääni jo parikolmekymmentä vuotta takaperin. Arsenalin ja Englannin maajoukkueen legendaarista topparia voisi ulkonäön perusteella luulla Jimmyn veljeksi.

Ei pidä ihmetellä miksi juuri Nail on ensimmäinen britti koko blogissa, sillä Crocodile Shoes on aivan mahtava levy!

27 tammikuuta 2020

YLEISTÄ - Etsivä osa II

Vähän aikaa sitten saitte neuvoja navigointiin Apulaissheriffin blogissa. On olemassa mikroskooppisen pieni mahdollisuus sille, ettei juttu vain entisestään sekoittanut lukijansa päätä. Jos joku tosissaan ohjeet luki, jäi ihan varmasti vielä jotain hämärän peittoon. Tyhjänpäiväistä jaarittelua oli nuo.

Ei sillä, että nytkään jaeltava tieto kellekään hyödyksi koituisi. Kunhan huvikseni yritän selkeyttää jatkuvien juttusarjojen sisältöä. Ne kun kuitenkin on nimetty päin seiniä. Puhutaan listan keulille kootuista kategorioista.


Käydään tuo epäselvä rypäs kohta kohdalta läpi. Jos tulevaisuudessa syntyy uusia tällaisia, ei sitä oikein voi kuin valitellen katsoa läpi sormien.

(..) Levyt


Unohtakaa suklaa ja filmivaneri, kategoria käsittelee tietenkin äänilevyjä. Juttuja tulee vain pitkältä ajalta tutuista, kaikkein parhaista levyistä, siis aivan mahtavista. Tämä tarkoittaa Apulaissheriffin mielestä parhaista, jolloin kovin monta muuta kiinnostunutta lukijaa ei maailmasta yleensä löydy.

(..) Uutuuslevyt


Musiikki on aiheena edelleen. "Arvioin" kotiin asti hommaamiani uusia, vasta ilmestyneitä levyjä muutaman kuuntelun perusteella. Nyt on vaarana, että mukaan pääsee kehnompiakin tapauksia, koska tarkoitus on riskillä räpeltää juttu kaikista hankinnoista. Vanhojen levyjen uudelleenjulkaisut tai muuten vain ostetut vanhat eivät kuulu kategorian piiriin. Sen verran säälin lukijoitakin.

(..) Soittolistat


Silloin tällöin väsäilen Spotifyyn soittolistan. En ymmärrä minkä takia, vaan kuulema harrastaa jotkut pujotteluakin. Soittolista ei ansaitsisi, mutta siitä huolimatta saattaa saada osakseen jutun blogissa.

(..) Välipalat


Vielä on teitä rasittamassa tämäkin aihepiiri musiikista. Mikään ei tietysti estä minua käyttämästä kategoriaa muuhunkin, mutta toistaiseksi on menty musavälipaloilla. Nämä on lyhyitä juttuja, usein listoja jos mistäkin kummasta aiheesta. En osaa selittää, klikatkaa linkkiä ja siunailkaa miten se kehtaa.

(..) Kirjat


Joka jannu tietää mikä on kirja.

(..) Höpinää


Aivopieruja. Fiktiota. Muka pakinoita tai jotain muita "kirjallisia" kyhäelmiä.

(..) Yleistä


Tämä on turhista turhin kategoria, koska se käsittelee blogia itseään. Eppu Normaali teki 1983 biisin Balladi kaiken turhuudesta. Se oli aikaansa edellä, koska tätä blogia ei tuolloin vielä ollut olemassakaan.

23 tammikuuta 2020

MUINAISTA BLUESIA #5 - Mississippi John Hurt

Rockin genre-esi-isän varhaista historiaa tarkastelevan minisarjan päättää mies, jonka tuotoksia on hankala tunnistaa bluesiksi. Näin on ainakin, kun katsoo 1940-luvulla siinneen sähköisen musiikin vinkkelistä. Mississippi John Hurt ei kait itsekään lukenut itseään blues-laulajaksi. Omiinkin korviini hän on enemmän folk kuin blues.

Viisaammat ovat kirjoittaneet hänen imeneen vaikutteita ragtimesta, jonka suhteen Apulaissheriffin asiantuntemus on olematon. Monien kollegoidensa lailla Hurtinkin taustalla luuraa myös gospelin hengellinen perinne.

Mississippi John Hurtin musiikki on kepeää, hyväntuulista ja lämmintä. Kun on nähnyt hänestä valokuvia ja kuuntelee taidokasta kitarointiaan ja pehmeä-äänistä lauluaan, syntyy väkisinkin vaikutelma miellyttävästä tyypistä. Totta vieköön, täytyihän tuon olla maailman mukavin ukkeli.

Kliseeksi muodostunutta sanontaa käyttääkseni Hurtin kerrotaan soittaneen ilokseen, vain sitä mitä piti hyvänä. Hän ei paljoa esiintynyt kapakoissa kuten aikalaisensa. Mitä pienempi paikka ja mitä vähemmän väkeä, sen parempi. Se oli passeli käytäntö hänen pienivolyymiselle soitolleen ja jopa heikoksi sanotulle äänelleen.

Tämä mies on henkilökohtainen suosikkini verrattuna sarjassa aiemmin pöyhittyihin Son HouseenBukka WhiteenMemphis Minnieen ja Charley Pattoniin. Syynä pidän hänen omaperäisyyttään ja positiivisuuttaan.


Jos monen samaa ikäluokkaa edustavan blues-äijän tai -muijan syntymäajasta onkin epätietoisuutta, voitaneen Hurtin perheen iloinen perhetapahtuma suhteellisen luotettavasti ajoittaa vuoteen 1893.

Tulkitsen näin, koska tieto on peräisin perheraamatusta, jonka sivuille harva olisi uskaltanut luikuria tuohon aikaan laskea. Tietenkään informaatioketju kyseisestä raamatusta tähän blogiin ei välttämättä ole luotettava, joten...

John-pojan ensikosketus kitaraan tapahtui alle kymmenen ikäisenä. Eräällä kitaristilla, William Carsonilla oli tapana vierailla Hurteilla ja viettää siellä öitäkin. John on myöhemmin kertonut yrittäneensä yöllä muiden nukkuessa kokeilla vieraan soittopeliä ja saada siitä irti samanlaisia ääniä kuin Carson itse. Pojan kiinnostus musiikkiin oli sen verran palava, että äiti heltyi viimein ostamaan tälle oman vehkeen, joka sai nimen Black Annie.

Nuorukaisena Hurt työskenteli maatilalla ja rautateillä. Siinä sivussa hän syventyi parantamaan instrumenttinsa hallintaa. Opiskelu oli itseohjaavaa ja tuloksena tuli kehitettyä uusi omaperäinen tekniikka, jota lukuisat ovat kuluneen sadan vuoden aikana jäljitelleet. Ensimmäisiä kertoja tyyliä kuullessaan voi helposti erehtyä luulemaan, että homma toteutetaan kahdella kitaralla. Tämä video näyttää mistä on kyse.

Välikommentti: en osaa soittaa pätkääkään, mutta on aika kiehtovaa nähdä kuinka tuollainen mainiolta kuulostava pikkailu tehdään.

Harvakseltaan tehty keikkailu alkoi jossain vaiheessa. Mississippi John Hurt säesti silloin tällöin paikallista viulistia Willie Narmouria. Tämän avulla hän sai kontaktin levy-yhtiöön ja pääsi studioon, ensin Memphisissä ja sitten pari kertaa New Yorkissa.

Tuloksena oli 13 kappaletta musiikin historiaa. Nämä on julkaistu sen seitsemän kertaa, esimerkiksi Soul Jamin koosteella Spike Driver Blues - The Complete 1928 Okeh Recordings (2016).

Mutta siihenpä se sitten jäi, toistaiseksi. Parin vuoden sisään ilmestyneet savikiekot jäivät kaupallisesti vaatimattomalle tasolle eikä levytysura saanut jatkoa. Mies jatkoi tavallista elämää, mies teki töitä ja ilmeisesti mies ei juurikaan esiintynyt - jos lainkaan. Näin kului yli kolme vuosikymmentä.

1963 Mississippi John Hurt löydettiin uudelleen. Jos juttusarjan aiemmat osat on luettuna, tämä haiskahtaa varmaan tutulta. Hurt ehti ennen vuonna 1966 sattunutta menehtymistään levyttää ja esiintyä sen verran paljon, että nimi tuli tutuksi ja häntä muistetaan arvostaen vielä tänäkin päivänä. 1928 sessioitten materiaalin vähyyden vuoksi jutun aiheena olevalle kokoelmalle tuikattiin mukaan puolen tusinaa nauhoitusta 60-luvulta.

Tarjottava näyte on luonnollisesti sitä parasta tavaraa eli vanhaa kunnon. Valintani on Candy man.

Päähenkilömme vaikuttaa saatavilla olevan dokumentoinnin perusteella olleen elämäänsä tyytyväinen, vaatimaton, hyväntuulinen, kiltti ja ties mitä kaikkea positiivista. Luonnollisena jatkeena tälle hänen lapsenlapsensa Mary Frances Hurt perusti vuonna 1999 Mississippi John Hurt -säätiön.

Isoisänsä perinnön vaalimisen lisäksi voittoa tavoittelemattoman organisaation tarkoituksena on tarjota vähävaraisissa oloissa eläville nuorille mahdollisuuksia musiikin ja koulutuksen saroilla. Uskon, että John olisi ylpeä Marystä.

"That's all I have to say about that"


Siinä kaikki mitä minulla oli mielen päällä muinaisesta bluesista. Esiteltyjen viiden artistin rinnalle olisin voinut nostaa vaikkapa Blind Willie Johnsonin, joka edusti maallisesta tyylistä sanomaltaan poikkeavaa gospel blues -suuntausta.

Juttuja varten tehdyn netin kahlailun tuloksena kiinnostusta vielä itselleni tuntemattomista, ensimmäisistä alan miehistä herättivät eniten Tampa Red, Skip James sekä Big Bill Broonzy. Näistä jälkimmäisen tuotantoa levytti albumillisen verran itse Muddy Waters vuonna 1960. Alan naisista voisi tutustua ainakin Bessie Smithiin.

20 tammikuuta 2020

YLEISTÄ - Etsivä löytää

Sanovat, että käyttöohjeita tarvitaan vain, kun käyttöliittymä on huono. Tässä ohjeita Apulaissheriffin blogissa suunnistamiseen.

Toisen yleisesti tunnetun faktan mukaan manuaaleja ei kukaan lue, olipa ongelma mikä tahansa. Eikä varmaan kannata tätäkään lukea. Nythän on tarjolla yhdentekevää luettavaa (käyttöohjeet) tarpeettomasta asiasta (tämä blogi).

Ohjeistus alkaa, voit lopettaa tähän


Neuvot eivät päde mobiiliversioon, joka on tarkoituksella riisuttu kaikesta ylimääräisestä. Käytettävyyden sijasta syy moiseen pelleilyyn on luultavammin pelkkä halu pottuilla lukijoille. Jos siis selailet blogia puhelimella, edessäsi on ilmeisesti yksinkertaisempi näkymä. Vierittele tällöin ihan alas ja napsauta "Näytä internetversio".


Viimeistään nyt tuolla oikeassa laidassa näkyy järjettömän pitkä lista linkkejä, joilla pystyt suodattamaan juttuja koko blogista kategorioittain, henkilönimillä tai muiden avainsanojen perusteella. Niin kuin ketään oikeasti kiinnostaisi tämmöiseen ajanhukkaan ryhtyä.

Ei muuta kuin klikkaat haluamaasi linkkiä ja saat näkösälle jutut, joihin valintasi täsmää.


Kategorioita eli jutun aiheita on kahta lajia. Ensin on lista jatkuvista aiheista, jotka todellakin jatkuvat maailman tappiin asti. Pahoitteluni siitä. Hullua kuin mies Huittisista, mutta näitä edeltää seuraavanlainen, mukamas jatkuvuutta kuvaava merkintä:
 (..)

Noitten alla on lista lyhemmistä, muutaman jakson mittaisista juttusarjoista, joiden ylivoimaisesti paras ominaisuus on nopea päättyminen. Ne tunnistaa merkinnästä, joka yrittää naurettavalla tavalla symboloida sarjan eri osia niin kuin paremmissakin piireissä on tapana tehdä:
 (#)

Seuraavaksi löytyy pitkähkö henkilöhakemisto, joka erottuu nimiä edeltävistä alikersantin natsoista. Tähän ei ole mitään sotilaspoliittista syytä. Idioottimaisen etumerkinnän valintaan johti pelkästään se tekosyy, että käytetyn työkalun aakkosjärjestyksessä henkilölista saatiin täten tähän väliin. Alikessun tunnukset siis ovat tämmöiset: 
 >>

Paljon alempana, henkilöitten viimein - onneksi - päästyä aakkosten loppuun on vielä joitain yksittäisiä avainsanoja. Ne lajittelevat vain blogin harvat jutut kategoriasta (..) Kirjat. Eli tuttu linja jatkuu: ei mitään tolkkua taaskaan.


Yllä kerrotuilla tavoilla pystyy jo aika hyvin hakemaan blogista mielekästä sisältöä. Nimittäin jos täältä sellaista on löytääkseen, mitä suuresti epäilen. Vakiotyökaluna blogi tarjoaa myös vapaan tekstihaun, joka on sijoitettu yläpalkkiin. Siellä se onkin niin piilossa, ettei kyllä helposti huomaa.


Vaikuttaa siltä, että tämä toimisi ainoastaan tiukkana sanahakuna. Esimerkiksi haku "ankka" löytää jutun, jossa on sana "ankka" tiukasti noin. Sama haku ei löydä juttua, jossa on sana "ankkalinna", muttei sanaa "ankka". Että siinäpä sitten haeskelette.

Väliin pieni kilpailun tynkä. Jos joku tänne asti kärsi seurassani, kommentoikoon juttua ja saa palkinnoksi kunniamaininnan.

Teoriassa on mahdollista, vaikkakin äärettömän epäuskottavaa, että olet onnistunut tavalla tai toisella kaivamaan blogista jotain lukemisen arvoista. Saatat tässä kohtaa erehtyä luulemaan, että joku muukin muka haluaisi tutustua samaan juttuun. Tällaista lottovoiton todennäköisyyteen verrattavaa tapahtumaa varten voit hakuikkunan oikealta puolelta jakaa jutun sähköpostin tai jonkun sos.med. kanavan välityksellä.


Apulaissheriffi ei vastaa juttujensa jakamisen seurauksena sivullisille aiheutetuista kärsimyksistä, mielipahasta tahi fyysisistä oireista (yskä, hikka, puistatus, pyörtyminen kautta vastaava).

16 tammikuuta 2020

MUINAISTA BLUESIA #4 - Son House

Nyt ollaan ytimessä!

Yksi parhaista slide-kitaristeista koskaan oli vuoden 1902 kieppeillä syntynyt, 1988 kuollut Son House, oikealta nimeltään Eddie James House Jr. Koska sanat eivät riitä kuvailemaan ukon tunteita pursuavaa soittoa ja laulua, pistetään tavanomaisesta poiketen videolinkki. Kantapäitä yhteen ja hattua päästä, jos sellaista käyttää: Death letter blues.

Pätkän sisältävän DVD:n mainosdokumentti kertoo, että nauhoitus on peräisin noin vuodelta 1965. Hämmentävää sinällään, koska sama versio avaa erittäin suurella (99%) varmuudella tämän jutun pohjana toimivan 2CD:n. Kansissa väitetään kyseessä olevan 40-luvun alun tuotos. Videosta voi kukanenkin arvailla onko herra neli- vai kuuskymppinen.

Teksti alkaa tutun synkkänä. Ei nyt sentään "woke up this morning", mutta ei kauas viskaa. Kertojan heila on heittänyt veivinsä.

I got a letter this morning
how do you reckon it read?
it said "hurry hurry,
the gal you love is dead"

Ei juuri tee mieli tuollaisen avauksen perään painua kysymään miten on lähtenyt päivä sujumaan. Turhan valoisissa tunnelmissa ei myöskään lopeteta.

love sometimes leaves you
feeling sad and blue

On muuten komiata tulkintaa. Slide soi niin kirkkaasti, että alan jo uskoa esityksen olevan 60-luvulta. Jos tämä pitäisi paikkansa, rapauttaisi se harmittavasti luottamusta Soul Jam Recordsin muutoin ansiokkaan oloisen toimitustyön laatuun. Voin olla pähkäilyissäni hakoteillä, jolloin virhe olisi DVD:n tuottajan.

Tarkkailun alla on Special Rider Blues - The 1930-1942 Mississippi And Wisconsin Recordings (2018).


Mielipidettäni selkäsaunan uhalla vaadittaessa voisin antaa yllä touhottamalleni vedolle kaikkien aikojen blues-biisin tittelin. Hyvää on kiekoille kasattu muutenkin. Mukana on viisi Son Housen harvoista vuoden 1930 levytyksistä, ensimmäisistä kautta aikain. Niin ikään siltä löytyy kongressin kirjaston arkistoihin päätyneet Lomax-sessiot vuosilta 1941 ja -42. Juttusarjan edellisessä osassa jappasin aiheesta Bukka Whiten tapauksessa.

Suurin osa materiaalista on sooloa tyyliin mies ja kitara. Kuitenkin Lomaxin ollessa tallentamassa Housea 1941, homma taputeltiin nelihenkisen yhtyeen kera.

Tarkempaan miehitykseen menemättä kerrottakoon toisen kitaran olleen Willie Brownin vastuulla. Ääntäänkin hän sai talteen kahdessa numerossa kuultavien puheosuuksien verran. Browninhan muistamme myös Memphis Minnien taustalta. Hauskana yksityiskohtana voi mainita pariinkin kertaan taustalla puksuttavan höyryveturin. Radan varressa siis soiteltiin.

Miltei puolet levyjen sisällöstä kuitataan nauhoitetun luultavasti TV-lähetystä varten 1940-luvun alussa. Julkaisijoilta siis puuttuu varmaa tietoa siitä mitä tuli julkaistua. Se jos mikä väistämättä laskee kokoelman arvoa etenkin nippelitietomaakareitten silmissä. Epätietoisuudelta toki olisi säästynyt, jos olisi keskittynyt vain kuuntelemaan.

Eddie James nuoremman menneisyys ennen muusikoksi alkamista sisältää kiintoisia vaiheita. Hän tuli nuorena miehenä uskoon ja toimi tovin jopa pappina. Viina vei ja kirkko jäi. Poika ei tässä suhteessa parantanut polvea; isällensä kun oli aikoinaan käynyt melko lailla samoin.

Niinkin vanhana kuin vasta 25-30-vuotiaana musiikki tuli kuvioihin ja House osti kitaran. Uskonnollisuus seurasi miestä tästä eteenkin päin. Todisteena vaikkapa tulkinta lukemattomia kertoja versioidusta gospel-standardista John The Revelator.

Jonkun härdellin yhteydessä tuli ammuttua vastapuoli kuoliaaksi, jolloin häkki heilahti. Istunnon pituudeksi määrättiin 15 vuotta ja paikaksi sama Parchman Farm, jonne Bukka White passitettiin myöhemmin. Onnekseen House sai armahduksen jo parin vuoden päästä, kun eräs tuomari tutki tapauksen uudelleen ja harkitsi teon olleen itsepuolustusta.

Tämän jälkeen tiet kävivät yhteen Charley Pattonin ja mainitun Willie Brownin kanssa. Son, Willie ja Charley kiersivät kimpassa aikansa. Pattonin kuoltua 1934, jäljelle jäänyt kaksikko jatkoi edelleen.

Sitten kävi kuten muillekin vanhan liiton nikkareille. Toisen maailmansodan paikkeilla koitti sähköisen bluesin aika. Entiset suosikit unohdettiin. Pakosta soittamisen jättänyt musikantti teki kokista lähtien muita töitä aina 60-luvulle asti, jolloin pioneerien ansaittu kunnianpalautus alkoi. Tuolloin uudelleen käynnistyneeltä levytysuralta en ole kokemuksia toistaiseksi hankkinut. Joskus varmaankin pitää.

Son Housen ovat esikuvakseen tunnustaneet ainakin sellaiset häntä suuremman huomion saaneet kitaristit kuin Robert Johnson ja Muddy Waters.

13 tammikuuta 2020

MUINAISTA BLUESIA #3 - Bukka White

Booker T. Washington White rääkäisi ensimmäiset huutonsa 1906, tai sinne päin, joka tapauksessa joskus kyseisellä vuosikymmenellä. Faktojen epävarmuuteen törmää tavan takaa, kun näin kauan sitten vaikuttaneiden muusikojen taustoja ja tekemisiä yrittää tonkia.

Tiedossa on, että toukokuussa 1930 mies kävi ensi kertaa studiossa, jossa purkitettiin 14 esitystä. Sessioiden seurauksena ilmestyi kaksi kaksipuoleista savikiekkoa nimellä Washington White.

Ensimmäinen näistä, The promise true and grand / I am in the heavenly way oli silkkaa gospelia. Taustoja veisasi Miss Minnieksi nimetty laulajatar. Kiistanalaisten tietojen mukaan hän saattoi olla Memphis Minnie, jota käsiteltiin Apulaissheriffin blues-sarjan edellisessä osassa.

Toinen levyistä oli enemmän sitä mistä äijä tultiin tuntemaan. Etusivulle laitettiin New Frisco train ja kääntöpuolelle The Panama limited. Varsinkin Panamaa kuunnellessa ymmärtää genren nimen folk blues, joksi tällaista varhaista, akustista country bluesia myöskin kutsutaan.

Jottei menisi liian yksinkertaiseksi, on vielä olemassa tuon kanssa limittyvä termi delta blues. Sehän viittaa maantieteelliseen alueeseen, Mississippi-joen suistoon eli deltaan. Jutun pääosan esittäjän uskaltaisin sijoittaa omantunnon tuskitta kumpaan lokeroon tahansa.

Ensimmäisen studiovierailun tuottamat, julkaisemattomat äänitykset ovat mitä ilmeisimmin menetetty tapaus, sillä nauhojen säilymisestä ei ole tietoa. Jonnekin katosi 10 kappaletta historiaa.

Sitten seurasi lama, joka johti muun muassa siihen, että White ei pelkällä musiikilla itseään elättänyt. Hän pelasi baseballia puoliammattilaisena ja hyppäsi narukehään tienatakseen nyrkkeilemällä.

Vuonna 1937 White joutui pyssy kädessä ampumavälikohtaukseen ja sai linnatuomion. Ennen sen kärsimistä hän käväisi Chicagossa levyttämässä biisit Shake 'em on down ja Pinebluff, Arkansas kuuluisan Lester Melrosen avittamana. Tuottaja onkin kiistaton linkki hänen ja Memphis Minnien välillä, joskin yhdistettävissä varsin suureen joukkoon muitakin artisteja. Tässä kohtaa syntyi vahingossa taiteilijanimi Bukka White, kun joku kuuli etunimen Booker väärin.

John Lomax ja hänen poikansa Alan alkoivat 1930-luvulla - jatkuen ainakin seuraavalle vuosikymmenelle - nauhoittaa amerikkalaista kansanmusiikkia eri puolilla maata. Valtavan laajuisen työn tulokset talletettiin kongressin kirjaston arkistoon.

Lusiessaan Mississippin osavaltion vankilassa Parchman Farmilla pääsi kortensa kekoon kantamaan myös Washington "Barrellhouse" White. Lomaxit vierailivat paikalla 1939. Uusi lempinimi oli siunaantunut linnareissun aikana.

Istumisen päätyttyä vapaa mies suunnisti taas ylös Chicagoon, Melrosen hoiviin. Vielä 12 raitaa saatiin aikaiseksi maaliskuussa 1940.

Kokoelma High Fever Blues - The Complete 1930-1940 Recordings (2017) kattaa kaiken tähän päivään säilyneen Bukka Whiten tuotannon kyseiseltä ajanjaksolta. Sama setti on vaihtelevalla kappalejärjestyksellä julkaistu useaan otteeseen, eri nimillä.

Tässä on sen laadun peruskauraa, että alasta vähänkään enemmän kiinnostuneitten on pakko se muodossa tai toisessa hoitaa kotiin. Tekosyitä tosiasiaa vastaan esittävälle voi päräyttää kainalopierun.


Jos hetkeksi äidyn arvostelemaan levyä, niin onhan tämä käynnissä olevan sarjan parasta materiaalia toistaiseksi. Apulaissheriffin makuun parempaakin on kuitenkin tulossa. Ainut miinus juuri tälle kokoelmalle tulee siitä, ettei herran varhaistuotanto ole sillä aikajärjestyksessä. Annettakoon tämä anteeksi.

1940-luvulla muoti muuttui, sähköinen blues alkoi nousta suosioon. Whiten vanhahtava tyyli ei enää miellyttänyt kansaa samassa määrin kuin ennen. Hän ei vissiinkään halunnut kulkea virtauksien mukana, vaan hakeutui oikeisiin töihin, tehtaalle Memphisiin.

Vasta parinkymmenen vuoden kuluttua rupesi tapahtumaan. Bob Dylan meni versioimaan Fixin' to die bluesin ensialbumilleen, mikä herätti uteliaisuuden laulun alkuperäistä esittäjää kohtaan. Kiinnostus varhaisempaan bluesiin oli muutenkin nostamassa päätään. Englantilaisten uusien bändien innostus tyylilajiin oli aivan oven takana.

Siinähän kävi niin, että Bukka White palasi remmiin. Vuodesta 1964 lähtien hän levytti jälleen, osin uutta, osin uudestaan vanhaa.

Akustisen kitaran taitajan tekniikasta voidaan vetää aasinsiltaa aiemmin esiteltyyn Charley Pattoniin. White ihaili vanhempaa alan miestä ja väitti tämän tavanneensakin. Niin tai näin, hän todistetusti omaksui soittoonsa piirteitä Pattonilta. Tällaisia olivat ainakin kaikukopan tömistely sekä show-elkeinen revittely instrumenttia pään takana rämpyttäen. Virtuoosi ei käsitykseni mukaan koskaan tarttunut sähkökitaraan vakavassa mielessä.

1973 syöpä kaatoi Bukka Whiten. Hän oli tulevan legendan, B.B.Kingin äidin serkku.

11 tammikuuta 2020

MUINAISTA BLUESIA #2 - Memphis Minnie

"Loista pukkaa", sano renki ku lapamatoa ulosti. Apulaissheriffin vanhan bluesin sarjassa sen sijaan pukkaa toista. Jaksoa.

Ensimmäisessä osassa valokeilaan pääsi Charley Patton, jonka mukana maata kiersi usein herra nimeltä Willie Brown. Hänen osakseen musiikin historiassa näyttää jääneen kakkoskitaristin paikka tähtien taustalla.

Eräs näistä on Memphis Minnie. Pattonin kanssa Brown pääsi levyllekin, viitatulla kokoelmalla neljän kappaleen verran. Sama ei toteutunut nyt esiteltävän rouvan kelkassa. Hänen tuotannostaan antaa hyvän kuvan Keep On Goin' - 1930-1953 Columbia, Okeh, Vocalion, Decca, Bluebird & Checker Sides (2015).

Koosteelle on valittu 26 siivua Minnien yli 200 levytetyn katalogista. Se sisältää siinä määrin vakuuttavaa tykitystä, että ulkopuolelle jäävään osaan kannattanee kohdistaa harkittuja täsmähankintoja. Aineisto painottuu 1930-luvulle (16 kpl).


Alkuperäiseltä nimeltään Elizabeth "Lizzie" Douglasin syntymä ajoittuu toissa vuosisadan puolelle, todennäköisesti vuoteen 1897. Seitsemän ikäisenä hän muutti perheensä mukana Mississippin Wallsiin, joka sijaitsee aivan Tennesseen osavaltion rajalla ja kuuluu käytännössä Memphisin esikaupunkialueisiin. Näihin aikoihin Lizzie alkoi näppäilemään banjoa ja sai pian kitaran lahjaksi.

Maalaiselämä ei nuorta villikkoa kiinnostanut, vaan hän alkoi karkailla Memphisiin soittaakseen kaduilla lantin toivossa. Leivillehän tuollainen ei lyönyt, joten usein piti palata maitojunalla kotiin. Ja kohta taas mentiin. Tässä vaiheessa hän esiintyi nimellä Kid Douglas.

Yhteistyö Willie Brownin kanssa alkoi 1910-luvun puolivälin paikkeilla. Ilmeisesti tämä koalitio ei kovin kauan kestänyt.

Alkuajoilta löytyy mainintoja kuulumisesta Ringling Brothers Circusiin sekä Beale Street Jug Bandiin. Ensin mainittu oli todellakin kiertävä sirkus, jonka ohjelmistossa oli myös musiikkinumeroita. Esiintymishommelien jatkoksi Minnie tienasi ekstraa prostituoituna, mikä ei aivan tavatonta tuolloin naisartistien tapauksessa ollut.

Muutenkaan neiti, sittemmin rouva ei ehkä tiukimpia seurapiirivaatimuksia kirjaimellisesti täyttänyt. Pukeutuminen ja ulkonäkö olivat kyllä mitä naisellisinta lajia, mutta käytöksessä oli jätkämäistä räväkkyyttä. Purutupakkaa emäntä jauhoi aika lailla, jopa niin että lavallakin piti olla sylkykuppi saatavilla. Toisenlaista kuppia tuli baareissa otettua eikä hän tappeluakaan vierastanut, jos siihen aihetta oli. Näin kerrotaan.

Taiteellisesti vankkurit liikahtivat toden teolla, kun Minnie 1929 löi hynttyyt yhteen Kansas Joe McCoyn kanssa. Soittotaitoisesta hepusta tuli Minnien toinen aviomies. Pari alkoi keikkailla ja pääsi heti kohta levyttämäänkin. He tekivät etelän deltan muusikoille tavalliset temput, eli siirtyivät jokivartta rapiat 800 km ylös päin Chicagoon. 30-luvun puolivälissä tuli ero.

Illinoisin osavaltion suurimmasta kaupungista kehkeytyi blues-musiikin Mekka. Vastikään keksitty sähkökitara alkoi yleistyä. Country bluesin sijaan alettiin puhua urbaanista, paikallisesti Chicago bluesista.

Samalla alkoi yhtyesoitto korvata aiemmin tyypillisemmän soolo- tai duettovetämisen. Basso ja rummut sekä etenkin Chicagossa piano ja/tai huuliharppu alkoivat olla tavallisia instrumentteja niin elävänä kuin nauhoitettunakin.

Memphis Minnie siirtyi sähköavusteisen soitannan aikaan 40-luvun alussa. Hänestä saa luetun perusteella kuvan tyypistä, joka halusi omaksua uudet tuulet etujoukoissa. Oliko kyseessä siis yhdenlainen laitefriikki? Kymmenisen vuotta ennen sähkistä Minnie oli ensimmäisiä Nationalin teräsrunkoisen käyttöön ottaneita kitaristeja.

1939 Minnie meni naimisiin kolmannen kerran ja jälleen muusikon kanssa. Little Son Joe toimi hänen partnerinaan siviilissä ja työssä kuolemaansa saakka. Musiikkia kaksikko ehti tuottaa noin 14 vuotta.

Viimeiset levytyksensä Minnie kävi tekemässä 1953. Piakkoin sen jälkeen alkoi terveys reistailla. Ensimmäinen sydänkohtaus pamahti 1957. Siitä eteen päinkin elon päiviä kertyi vielä 16 vuoden verran.

Bonnie Raitt maksoi jälkikäteen opillista velkaa Memphis Minnielle samoin kuin John Fogerty tätä ennen Charley Pattonille. Raitt kaivoi rahapussiaan, jotta Minnielle saatiin kunnon hautakivi 1996.

Kaikkinensa minulle on muodostunut kuva naisesta, joka oli yhdistelmä Elizabeth Tayloria, Justiina Puupäätä ja Erja Lyytistä.

Etunimen ohella ensimmäiseen yhdistävät useat avioliitot ja jonkinlainen epäsovinnaisuus. Puupäätä muistuttaen Minnie oli käsittääkseni hyvinkin itsenäinen ja tarvittaessa ronskikin suhteessaan vastakkaiseen sukupuoleen. Kytkös Erjaan on täysin ilmeinen eli molempia on siunattu taidolla soittaa kitaraa sanoisinko pikkasen muita paremmin.

Kuunnelkaa otoksena Hoodoo Ladyn taidoista yksi hänen suurimmistaan Me and my chaffeur blues. Tällä vuoden 1941 versiolla toista kitaraa paimentaa Little Son Joe ja mukana on myös tunnistamaton basisti. Jos kuulostaa etäisesti tutulta, olet saattanut kuulla Sonny Boy Williamson I:n Good morning, (little) school girlin, josta on tehty lukuisia tulkintoja. Sävelkulkuhan on siitä lainattu.

Lyytinen muuten versioi Elmore Jamesin teoksen Baby please set a date maanmainiosti levylleen The Sky Is Crying (2014). En tiedä tiesikö hän biisin olevan alun perin Memphis Minnien käsialaa nimellä Please set a date. Todennäköisesti James muokkasi oman biisinsä tietäen Minnien alkuperäisen. Tämä toisena esimerkkinä siitä miten musiikkia, varsinkin bluesia on aikojen saatossa tehty.

10 tammikuuta 2020

VÄLIPALAT - Peitsamo muista

Kari Peitsamon päästä on syntynyt satoja ja taas satoja biisejä. Aikamoinen joukko kertoo muista muusikoista tai bändeistä. Ainakin tuplalevyyn asti riittää pelkästään niitä, joissa tällainen joku muu löytyy kappaleen nimestä:

  • Albert Järvinen
  • Ballad of Bob Dylan
  • Balladi Jimi Hendrixistä
  • Balladi Keith Richardsista
  • Balladi Pekka Myllykoskesta
  • Beatles
  • Blind Lemon Jefferson
  • Blue Öyster Cult
  • Bring me Elvis
  • Chuck'n'Bo
  • Danny go home
  • Ei Elviskään ois saanut häntä jäämään
  • Ei kai Hectorillakaan ole helppoa
  • Ei kai Springsteenilläkään ole helppoa
  • Ei oo Rolling stonesin voittanutta
  • Ethän vertaa mua Elvikseen
  • For Eric
  • Hector on hyvä jätkä
  • How to play like ZZ Top
  • In the name of Mr. Chuck Berry
  • Jethro Tull
  • Jukka Tolonen
  • Lennon elää
  • Lennon elää osa 2
  • Metallinen Peer Günt -avaimenperä
  • Miksi Roy Orbison pukeutui mustaan
  • Peer Günt ei saa lopettaa
  • Po' Lightnin' wants to change
  • Puhe Suomen kansalle Jim Morrisonin haudalla
  • Päivä jolloin Pomo teki biisin
  • Quicksilver Messenger Service
  • Remu gave me a jacket
  • Say hello to Elvis (if you go to Memphis)
  • Song for Andy McCoy
  • Status Quo blues
  • Suomen Metallica
  • The Beatles saved my life
  • The Devil raped Jimi Hendrix around the clock
  • Tulee uusi Creedence
  • Tzöötz
  • Tänä iltana: Bo Diddley
  • Uskon Beatleksiin
  • Uskon Creedenceen
  • Varokaa miestä jonka nimi on Twist Twist

Ja kukapa koiran hännän nostaisi, ellei:

  • Ankkuli
  • Balladi Kari Peitsamosta
  • Kari muuttaa puuhun
  • Kari Peitsamon ensimmäinen protestilaulu
  • Kari vanhana
  • Karin autokoulu
  • Karin blues
  • Karin syntymä
  • Karin virallinen vaalibiisi
  • Kari-rapsodia
  • Tänä iltana Ankkuli
  • Toinen balladi Kari Peitsamosta

Kuvan taulu Paula Saari

08 tammikuuta 2020

MUINAISTA BLUESIA #1 - Charley Patton

"Hei, Charlie Patton, pistä punttiin vipinää, ja soita mulle vanha kunnon blues", tekstitti J.Karjalainen Electric Saunan viimeiselle albumille Valtatie (2004). Sen jälkeen J loi nahkansa ja siirtyi maulla säestettyyn amerikansuomalaiseen kurkkulauluun. Kimmoke omintakeiseen artikulaatioon tuli jutun päähenkilöltä, joka aikanaan innoitti myös Howlin' Wolfin samantapaiseen ulosantiin.

Lännen-Jukka (2006) piti sisällään rallin Minä, Vili ja Charlie. Minän kaverit tässä viittaavat Willie Browniin ja tietenkin Charley Pattoniin. Tämän etunimen näkee yleisimmin kirjoitetun ey-lopulla siitäkin huolimatta, että kaiffari itse käytti tiettävästi ie-päätettä.

Pidän J:ltä rehellisenä kunnianosoituksena sitä, että hän sijoitti itsensä tarinassa yli 70 vuotta aiemmin kimpassa kiertäneen parivaljakon rinnalle. Valtaosa yleisöstä tuskin tiesi mistä kana pissi.

Vaan Pattonistahan tässä piti lätistä. Hänen tallennetun tuotantonsa kokoaa kohtuu riittävästi 2CD Down The Dirt Road Blues - 1929-1934 Wisconsin And New York Recordings (2016). Jokunen kattavampikin paketti on saatavilla.


Delta bluesin yhtenä tärkeimmistä pioneereista pidetyn kitaristin säveltaide ei ollut silkkaa sitä itseään. Tämäkin kokoelma paljastaa hänen liikkuneen myös esimerkiksi hillbilly- ja gospel-maastoissa.

Instrumenttinsa käyttäjänä Patton osoitti monipuolisuutta. Perussoitannan lisäksi hän taisi sliden käytön sekä havaijilaisittain sylissä naama ylös päin että perinteiseen tapaan. Otelaudan liu'uttelu hoitui putken puuttuessa vaikka taskuveitsellä tai pullolla. Kaikukoppa oli kätevä perkussiovekotin, jota saattoi koputella normisoiton ohessa. Ylimpien kielien näppäilyyn kehittyi peukalotyyli, jonka basistit ottivat vuosikymmenien päästä käyttöön funk-piireissä.

Jos ei tuossa jo ollut tarpeeksi, mestari harjoitteli vielä keikkasuosiotaan korkeammalle siivittävää kitara-akrobatiaa. Kuka tahansa vähänkään enemmän musiikkia seuraava on takuulla nähnyt muutamankin keppisankarin vinguttavan vehjettään selän ja pään takana. Charley teki sitä jo ennen rockin keksimistä. Nykyisin moista kutsutaan erottautumiseksi.

Elämä ylipäätään sujui kuten monella muullakin blues-muusikolla kerrotaan sujuneen. Oma lukunsa on, kuinka paljon saatavilla olevaan tietoon on luottaminen. Jo syntymäajasta on teorioita noin kymmenen vuoden haarukassa, konsensuksen asettuessa haitarin tuoreempaan päähän, vuoteen 1891. Perheensä isän osuudesta pojan tekovaiheissa ei ole täyttä varmuutta.

Niin ikään rodullinen alkuperä on epäselvä. Arveluita on esitetty koskien afroamerikkalaisuutta ja meksikolaisuutta. Cherokee-intiaanivertakin saattoi miehen suonissa virrata. Jos yrittää tulkita ilmeisesti ainoata hänestä säilynyttä valokuvaa, voi päätellä ettei tämä äijä monien varhaisimpien kollegoidensa tapaan ollut täysin afrikkalaisten jälkeläisiä. Sen verran vaaleaihoiselta näyttää tuolilla puku päällä, soittopeli sylissään istuva herrasmies.

Jossain vaiheessa perheen tie vei puuvillaplantaasille, minnepä muuallekaan. Määränpäänä oli Dockery Plantation Mississippin osavaltiossa, joka on siinä mielessä legendaarinen paikka, että asujaimistoon ovat kuuluneet myös jo mainittu Howlin' Wolf sekä Robert Johnson. Melkoinen otos blues all starsia.

Kitaraopinnot veivät nuorukaista ja löivät kiinnostuksen kohteena peltotyön. Siinä siinteli pojan päässä mukavampi tulevaisuus esiintyvänä muusikkona, kuten kävi sittemmin lukuisille muille samoissa ympyröissä varttumaan joutuneille mustaihoisille.

Vaan ei valtaväestöstä poikkeavalla ihonvärillä tuon ajan syvässä etelässä liian helppoa ollut soittoniekallakaan. Charleyn osittain kiistanalaiseen historiaan kuuluu näet reippaanlaisesti poltettuja ja kurkusta alas litkittyjä nautintoaineita, ainakin yksi vankilatuomio ja joittenkin tietojen mukaan peräti kahdeksan vaimoa.

Kuolema korjasi jo vuonna 1934. Paitsi että lähdön aika kävi nuorena, Pattonilta meni ohi bluesin suosion nousukausi, jonka moni muu vanha ässä pääsi uran jo hiivuttua kokemaan. Hautapaikka löytyy Mississippin Holly Ridgestä. Muistokiven yhdelle esikuvistaan kustansi John Fogerty niinkin myöhään kuin 1990.

Pattonin musiikki voi tämän päivän koneiseen valtavirtaan tottuneelle tuntua hivenen alkukantaiselta. Kieltämättä koko tuplan 2½ tuntia kertasatsina on kova pala purtavaksi itsellenikin. Ehkä Lapissa auton ratissa menisi.

Osassa kappaleita on kaupan päälle rahinat mukana, koska lähteinä on jouduttu käyttämään mitä saatavilla on ollut, aina ikivanhoja savikiekkoja myöten. Tämä käy ilmi näytteestämmekin, joka otettiin narulle Richmondissa, Indianassa. Kesäkuun  14. päivänä 1929 syntyi muun muassa Shake it and break it.

Ja koska ympäri käydään, ei voi jättää linkkaamatta vertailun vuoksi J:n hulppeaa suomenkielisestä tulkintaa. Sellainen nikkaroitiin J.Karjalaisen ja Veli-Matti Järvenpään levylle Paratiisin Pojat (2008). "Käännöksen" nimi on - tismalleen niin kuin kaikki jo arvasivatkin - Natisuta hetekata.

07 tammikuuta 2020

MUINAISTA BLUESIA - Tulossa...

Bluesin sanotaan olevan yksi rock and rollin ja siten kaikkien rock-musiikin tyylisuuntien esi-isistä. Blues itsessään sai alkunsa Yhdysvaltain etelävaltioissa joskus 1900-luvun alussa, ellei jo edellisellä vuosisadalla. Vastuu kokonaisen musiikin lajin luomisesta lankeaa Afrikasta väkisellä tuotujen orjien jälkeläisten kontolle. Valtaosa näistä painoi edellisten sukupolvien tapaan pitkää päivää pakkotyössä.

Selvää on, että se mitä tänä päivänä yleisimmin bluesina esitetään poikkeaa rajusti alkuaikojen tyylistä. Plus että bluesiakin on niin monenlaista.

Apulaissheriffin tulevassa minisarjassa raapaistaan pintapuolisesti varhaisen bluesin historiaa vanhimmillaan vuodelta 1928. Parin viikon sisällä esiteltävät artistit ovat iso osa perustusta, josta lukemattomat lauluntekijät ja yhtyeet ovat liki sadan vuoden aikana ammentaneet. Suurin osa on tämän tehnyt tietämättään.


Vanhaa musaa julkaistaan nykyisin uudestaan ja uudestaan. Monesti takana on joku nimenomaan tällaiseen toimintaan keskittynyt pieni levy-yhtiö.

Eräs niistä on Soul Jam Records, jonka kokoelmiin tämä sarja nojautuu täysin. Firma toimii matalalla profililla ja on ehkä espanjalainen tai saksalainen. Verkkosivutkin sillä joskus oli, mutta ne katosivat jokunen vuosi sitten.

04 tammikuuta 2020

LEVYT - John Cougar Mellencamp: Scarecrow

Ensimmäinen kuuntelumuistikuva ajoittuu varusmieskeväälle -88. Joku inttikavereista luukutti tuvan mankassa sangen juurevaa Amerikan rockia, joka aidosti miellytti. Ensin en tiennyt kuka tai mikä sitä kasetilla veivasi. Kyseessä oli John Cougar Mellencampin kahdeksas LP Scarecrow (1985).

Mainitsen tässä kohtaa termin maanläheinen, niin ei tarvi siihen enää palata.


Muistan kuinka Springsteenin Born In The U.S.A. (1984) suurhitiksi noustessaan aiheutti pieniä väristyksiä, tai vähintäänkin tarpeen seurata joukkoa. Iässä, jolloin oli vielä helposti ohjailtavissa, sitä täytyi pitää kovana.

Hieman myöhemmin, aivojen alkaessa hippasen sujuvammin toimia omillaan Mellencamp nousi rinnalle ja ohi. Tosin tuolloinkin vielä mielipiteitäni musiikin saralla muovasi vankasti ulkopuolinen vaikuttaja Soundi, jonka vakiolukijaksi ryhdyin levyn ilmestymisen tienoilla. Mahdollisesti myös Rockradiolla oli sormensa pelissä. Näin jälkikäteen ajatellen esimerkiksi yhäti arvostamani Tero Liete olisi hyvinkin voinut liputtaa herran puolesta.

En tullut kahta vinyyliä enempää Mellencampilta hommanneeksi. Ja niin vain kävi, että vajaan neljänkympin huiteilla, laserkaudelle päästyäni hairahduin taas arvottamaan Brucea korkeammalle. Hetkeksi.

Tuuliviirimäisesti hoksasin 10-luvulla kääntää takkia vielä yhdesti. Nyttemmin olen puolen tusinan Springsteen-CD:n "kokoelmasta" luopunut hyllytilan nimissä, kun taas Mellencamp-valikoima on karttunut ihan mukavasti.

Miksikö noita pitää vertailla? Kaksi nyt jo vanhaa jäärää, jotka molemmat tekevät itse musansa ja joilla on asiallista sanottavaa. Suuressa kuvassa molempien tyyli on rapakon takaista perusrokkia, jota on höystetty muilla americanan suuntauksilla, ei vähiten folkilla. Viime syksynä äijät duetoivat Stingin junailemassa hyväntekeväisyyskonsertissa.

Ei vertailu tietenkään välttämätöntä olisi, mutta kaipa sitäkin on luvallista harrastaa. Silläkin riskillä, että olen Brucen tuotantoa riittämättömän laajasti tuntevana jäänyt jostain paitsi, väitän Mellencampin olleen kautta aikain monipuolisempi. Omiin korviini hänen tekemisensä on aavistuksen enemmän sykkivää ja vähemmän suoraa mättöä. Sielua olen aistivinani enemmän.


Scarecrow pitää sisällään aika tasaista materiaalia, joten napataan näyte sanoma edellä. You've got to stand for somethin' edustanee vahvasti tekijänsä ajattelua. Kertosäkeen kertomaan on helppo yhtyä, vaikken sitä ehdottomana totuuna pitäisikään.

you've got to stand
for something
or you gonna fall
for anything

Nimittäin minkä tahansa aatteen liian jyrkkä, sokeakin kannattaminen saattaa siinä sivussa voimistaa vastakkainasettelua. Toisaalta yhdyn väkevästi ajatukseen, jonka mukaan täydellinen ajattelemattomuus voi johtaa ajautumiseen mihin tahansa hihhulointiin. Samoin viimeisen säkeistön lopun allekirjoitan (kotipaikkavarauksella).

I know a lot of funny people
in a lot of funny places
but the Midwest is my home
we've got to start
respecting this world
or it's gonna turn around
and bite off your face

Taisi muuten ryökäle puraista jo.

Perusbändinä albumilla toimi lähes kymmenen vuotta vakiona säilynyt ryhmä. Rummuissa hääräsi Kenny Aronoff, bassossa Toby Myers, sekä kitaroissa Larry Crane ja Mike Wanchic.

Heistä Aronoffilla on takanaan hengästyttävän mittava ansioluettelo studiomuusikkona. Hän on paukutellut kannuja sellaisten tyyppien kanssa kuin John Fogerty, Bob Dylan, Willie Nelson, Rod Stewart, Belinda Carlisle, Mick Jagger, B.B.King jne. jne.

Monista vierailijoista ansaitsee tulla nostetuksi esiin Ry Cooder, joka soittaa slide-kitaraa raidalla The kind of fella I am. Tuon kutsuminen raidaksi ontuu pahasti, koska kappaletta ei nimenomaan vinyyliversiolle laitettu ollenkaan.

Jollain tapaa levyn henkeen kuuluvasti sillä on mukana rahiseva Grandma's theme. Akustisella ja niukasti myös huuliharpulla säestetyn, junamatkustajista kertovan tuokiokuvauksen lauloi Laura Mellencamp. Johnin mummo!


Scarecrow on siitä harvinainen tapaus, että päin naamaa paiskautuvan teemallisuuden vuoksi tekee mieli lukea sen sanoituksia ilman kuuntelua. Aihepiiri pyörii Amerikan muuttumisessa (eikä parempaan), sukupolvien vaihtumisessa ja tietynlaisen, hiipuvan elämäntavan kunnioittamisessa. Sydäntä riipaiseva Rain on the scarecrow ja pikkukaupunkilaisuutta ylistämättä mutta ylpeänä kuvaava Small town loistavat teksteinä.

Lopun reipas bilebiisi R.O.C.K. in the U.S.A. keventää tunnelmaa sopivasti. Singleksikin päätynyt jenkkimallin rillumarei oli siinä hilkulla jäädä kokonaan levyltä ulos. Viime metreillä se kuitenkin mukaan valittiin.

Jo vain tästäkin saa sanoa, että Scarecrow on aivan mahtava levy!