KIRJAT - Jari Tervo: LOIRI.

Loiri eli ja teki kaikenlaista, elää yhä ja tekee vähemmän. Tervo kirjoitti Loirin tähänastisesta elämästä kirjan. Media arvosteli kirjaa, Tervoa ja Loiria. Yleisö kommentoi mediaa, kirjaa, Tervoa ja Loiria.

Apulaissheriffi pöyhäisi vähän joka sarkaa.

Loiri

Vesa-Matti Loirin (Helsinki, 1945) tekemisiin mahtuu monenlaista. Omien lasien läpi katsottuna tärkeimpänä pidän hänen aikaansaannoksiaan musiikin parissa. Reilun kolmenkymmenen pitkäsoiton joukosta löytyy laulelmaa, iskelmää, poppia, huumorimusaa, taidemusaa, joululauluja, progea ja mitä lie.

Katsomieni elokuvien näyttelijätöistä minuun osuu parhaiten muutamat tällä vuosituhannella tehdyt roolit ja Pojat-Jake. Turhapuroja Loiri piti hengissä käytännössä yksin, ilman häntä snorkkeli olisi hörpännyt pahemman kerran.

TV-viihteen osalta en koskaan oppinut jaksamaan 1980-luvun sarjojen spedetystä, eli rasittavaa tapaa alleviivata vitsit moneen kertaan ja venyttää sketsit tuhottoman pitkiksi. Muutama mellevä hahmo sieltä sentään jäi, Kusela etunenässä.

Teatteri ei ole lajini, urheilu joskus oli. Loiri on hämmästyttänyt taiteilijuuden vastapainona urheilullisuudellaan. Miettikääpä tyyppiä, joka Jussi-, Telvis-, Venla-, Emma- ja ties minkä palkintojen lisäksi on voittanut yhteensä neljä suomenmestaruutta vesipallossa ja käsipallossa.

Tervo

Runoja lukuun ottamatta, olen kai kahlannut läpi kaiken Tervolta julkaistun Pohjan hovista Aameneen ja kaikesta tuosta tyylivaihteluineen pitänyt kovasti. Ilman muuta oli tapaus, kun yhdeltä viime vuosikymmenten ja miksei kautta aikain kyvykkäimistä kirjoittajista julkaistiin elämäkertateos LOIRI. (Otava, 2019).

Tämmöiset tulee yleensä aloitettua lopun liitteistä. Päähenkilön moninaiset kulttuurituotannot ja tunnustukset listataan pitkästi, mutta kumma kyllä urheilusaavutuksia ei. Henkilöhakemisto sivuviittauksineen olisi helpottanut laiskimpia "lukijoita" mehevöittämään ulostulojaan somessa.

Kirjaa varten tehdyn taustatyön määrästä saa vihiä 12-sivuisesta lähdeluettelosta. Työ vaikuttaa olleen paitsi runsaslähteistä myös perusteellista. Olen ymmärtänyt saman päteneen Tervon fiktiotuotannossakin. Tämä lienee totta ainakin historiallissa romaaneissa Myyrä, Ohrana, Troikka ja Matriarkka sekä noin kymmenen vuotta takaperin sillloista nykyisyyttä kuvanneessa Laylassa.

Tervo on kirjoittanut monitaiturin - tai Multilahjan, kuten Ville Virtanen tämän omassa kirjassaan naamioi - tarinan alkaen syntymästä, päättyen kuviteltuun kuolemaan. Itse tulkitsin kyllä viimeisen kappaleen kuvauksena väsyneen taiteilijan normipäivästä vuonna 2019. Eiköhän siihen ole tahallaan tuollainen lopun kuvauksen sävy luotu; saa kukin muodostaa mieleisensä käsityksen.

Omaa käsitystään kohteesta pääseekin myllyttämään tai vahvistamaan kirjan kohdalla ylipäätään. Harvalta tähän tiiliskiveen tosissaan tarttuvalta puuttuu mielipide Vesa-Matti Loirista. Tervo esittää asiat puolueettomasti, ilmeisen rehellisesti, häpeilemättä ja mahdollisesti osin tarkoitushakuisesti kaikkia kohteen elämänaloja valottaen. Tämä on lopulta oikean tuntuinen ratkaisu.

Erinomaisesti tehtyjen muusikkoelämäkertojen (esim. Antti Heikkisen Juicesta tai Lamppu Laamasen Davesta) laadukkuus on mielestäni aina syntynyt koko uran aikajärjestyksessä ja huolella läpikäyvästä esitystavasta. LOIRI.:ssa tämä ei toteudu kattavasti millään alalla. Ja hyvä niin. Joka ikisen levyn, elokuvan, teatterityön ym. käsittelyyn ei olisi 700 sivua ollut sinne päinkään tarpeeksi.

Jostain syystä ajattelen, että tässä tapauksessa on ollut perusteltua ottaa höysteeksi mukaan tavallista hieman enemmän ulkourallisia asioita. Näin tulee siemaisseeksi infoa myös siitä miten sankari on välillä temmi, välillä nyrkki ojossa tullut vaikuttaneeksi ympäristöönsä toisinaan positiivisesti, toisinaan ei.

Jokaiselle liiasta muun kuin pellon kyntämisestä valittavalle joutuu toteamaan, ettei sitä osastoa oikeasti liikaa ole. Kertomisen tyyli vaan sattuu olemaan tervomaisen peittelemätöntä, mikä helposti saa kukat hatussa väräjämään.

Yksi mielenkiintoisimpia teoksen esille nostamia aihepiirejä on Loirin mukana aina kulkenut henkisyys ja viehtymys mystiikkaan, itämaiseen filosofiaan ja karman lakiin. Hän pitää jälleensyntymistä normaalina ja on kertomansa mukaan käynyt jo nuorena läpi rajakokemuksen. Bodhisattvan lupauksen hän antoi vuosien harkinnan jälkeen.

Media

Ylen toimittaja Miia Gustafsson kirjoitti LOIRI.:sta ansiokkaan objektiivisen arvion sekä rinnalle aavistuksen provosoivasti omakohtaisen mielipiteensä. Jälkimmäisen väite "Joka ikinen naisseikkailu ja pano on kerrottu ja kirjoitettu" on luultavasti tahallisesti ampiaispesää sohiva, koska se ei tietenkään ole totta.

Ylessä pysyäksemme Tuomas Karemo otsikoi asiallisen analyysinsä klikkijournalistien tapaan. Seurannut yleisön vuodatus ja yleinen kohina aiheen ympärillä saivat hänet vielä julkaisemaan fiktiivisen kuvauksen elämäkerran uusintayrityksestä.

Höpömpien medioitten näkemyksiin puutun vain miettimällä itkeäkö vai nauraa, kun joku Apu liitti juttuunsa listan kirjassa esitellyistä naissuhteista.

Yleisö

No hohhoijakkaa.

Esimerkiksi, palataanpa vielä yllä linkitettyyn Karemon analyysiin ja etenkin sen kirvoittamaan kommenttiryöppyyn. On se kyllä jännää kuinka osa porukkaa näkee tarpeelliseksi viskellä mielipiteitään korvat savuten, vaikkeivät ole vaivautuneet edes itse analyysiä kokonaan lukemaan. Kirjasta nyt puhumattakaan.

Toisaalta siellä on mukana poikkeuksellisen asiallistakin keskustelua, varsinkin nimimerkki joukokämäräisen ja toimittajan välillä. Hyvää kommentointia löytyy luonnollisesti muualtakin, jonkin verran.

Karemo antoi fiktiossaan roiskaisijoille aika mojovasti takaisin. Epäilen vaan monen kohderyhmään kuuluneen missanneen sen, kun vastaus oli piilotettu sarkasmin tai ironian alle ja lukuaikaakin jutulle oli arvioitu peräti 3 minuuttia.

Lukijan mielipide

Hyvä.

VÄLIPALAT - Kadonneet Karjalaiset Ja Mustat Lasit

Omistinpa taannoin J.Karjalaisen Ja Mustien Lasien Doriksen (1985) C-kasettina: 12 kappaletta ja J:n diggailu sai alkunsa. Rutkasti tuon jälkeen hommasin saman CD:nä: vain 10 kappaletta.

Ritari jätkä puuttui, Doris-sinkun persuuksiinkin tällätty Lallin kumautus puuttui ja puuttuvat kaikilta muilta painoksilta paitsi juuri kuvan POKS60:ltä. Jälkimmäinen on sittemmin sisällytetty lukuisille juomalaulukokoelmille ja siten laserformaatissa saatavana.



Jo ennen Dorista muistelen äänittäneeni radiosta muusikkotarinan Jussi olet hyvä, joka oli singlen B-puoli, etusivullaan Riley. Kummastakin löytyy liveveto Tunnussävelellä (1983) kaikissa formaateissa. Studioversioita ei ole CD-soittimella kuunneltavaksi.

Hiukan pengottuani opin lisäksi, että Tatsum Tisalin (1983) Tiellä taas -biisistä on olemassa liveversio Mikä mahtaa olla in -singlellä sekä Varaani-kasetilla (1986). Sattumalta esitys on nauhoitettu Mikkelissä, missä "syvällä rämeikön keskustassa" soitti sikarilaatikkokitaraansa myös laulun hyvä Jussi.

Kokoelmalla-EP:llä Poko Klassikot (1987) näyttäisi vielä olevan alkuperäistä pitempi Sekaisin.

Suorastaan legendaarisuutta huokuu single SEKin lipputanko kääntöpuolellaan SEKin lippulaulu. SEK on mainostoimisto, jossa Karjalainen joskus teki päivätyötä musiikkihommeleiden rinnalla. Ehkäpä tämä pikkulevy oli toimiston mainos tai muuten vaan huvikseen tekaistu kunnianosoitus.

J.Karjalaiselta tulee takuulla ennemmin tai myöhemmin ulos CD-boksi. Sinne täytyy Apulaissheriffin mielestä laittaa mukaan kaikki nämä Mustien Lasien kanssa tehdyt harvinaisuudet:

• SEKin lipputanko / SEKin lippulaulu (1982)
• Riley / Jussi olet hyvä (1983, studio)
• Ritari jätkä (1985)
• Lallin kumautus (1985)
• Tiellä taas (1985, live)
• Sekaisin (1987, remix)

Vinkiksi kiinnostuneille, että noin puolet noista on kuunneltavissa Youtubessa.

LEVYT - Kari Peitsamon Skootteri: Groovers' Paradise

Millainen on täydellinen rock-levy? No Kari Peitsamohan teki sellaisen 29 vuotta sitten. Kokoonpanona jyräsi Skootteri muodossa Paavo Salo (rummut), Paavo Haapio (basso), hän itse (kitara, laulu, säv/san/sov) ja tuo lajissaan vaikeasti ylitettävä teos oli Groovers' Paradise (1990).

Täytyy hiukkasen tarkentaa alun kannanottoa, kun se särähtää omaankin korvaan jokseenkin äärimmäisenä väittämänä. Tuolla perusteellahan Peitsamon olisi kannattanut piilottaa plektra pöytälaatikkoon jo ajat sitten ja siirtyä muihin hommiin.

Groovers' Paradise on yksiselitteisen suoraa mättöä Status Quon tapaan. Täydelliseksi miellän albumin tällä rytinäboogien ja ränttätänttärokkenrollin kapealla saralla.

Rytmiryhmä Paavo & Paavo hakkaa ja pumputtaa suoraviivaisesti ilman ylimääräistä revittelyä. Tehtävänanto on selkeä: valaa vankka perustus, jonka päälle pääjehu rakentaa osuutensa. Se taas on valikoima tuttuja (esim. Pieni likainen poika) ja vähemmän tuttuja kitarariffejä, muutama räväkkä soolo sekä luonteenomaisen peitsamolaiset sanoitukset.

Aloitusvedon Let's boogie teksti kliseisine kertosäkeineen kertoo tärkeimmät siitä mitä seuraavat 37 minuuttia musiikillisesti tulevat tarjoamaan.

tuntuu kummaa kutinaa

selittää ei voi

tyydytystä en mä saa

jollei boogie soi

let's boogie

let's boogie

boogie all night long

Jos reseptin simppeliys on tätä tasoa, miten herra nähköön voi saada aikaan mitään isommin kiinnostavaa? Apulaissheriffin mankelissa aiemmin käynyt Rautahepo sisälsi sentään pari vuosikymmentä myöhemmin huomattavasti enemmän vaihtelua.

Ensinnäkin ja tietenkin, asiathan voi aina tehdä hyvin tai huonosti. Tässä tapauksessa on tehty hyvinkin hyvin, mikä nostaa levyn jo sinällään vaativalla Skootteriasteikolla aivan korkeimmalle huipulle.

Niin ikään tekniikan käyttö on onnistunutta, tuotantoa ja miksausta myöten. Soundit on niin sanotusti kuosissaan, mitä ei voi sanoa reilua vuotta aiemmin ilmestyneestä LP:stä Rankat Ankat.

Periaatteessa aivan samanhenkisestä tuotoksesta saatiin silloin studiossa kovin tuhnuinen ja siten tympeähkö kuunneltava. Groovers' Paradisen äänimaailma on kuulasta ja soittimet tasapainoisesti erottelevaa, Karin kitarasoundi kutkuttavan säröistä.

Toisekseen, ne mainitut sanoitukset. Niillä erotutaan muista. Verrattuna omalaatuisen artistin soolomateriaaliin, ei liikuta yhtä absurdeissa maisemissa. Skootterilyriikoissa toistuu monesti tietynlainen naiivi rokkiromantiikka, onneksi useimmiten valtavirrasta poikkeavasti esitettynä. Vai mitäpä arvelette vaikka seuraavista kappaleen Elämäni tarina riveistä?

on turha kieltää etten nauti

kun teille laulaa saan

Ivalosta Helsinkiin ja takaisin

uudestaan ja uudestaan

menköön Renny Harlin Hollywoodiin

mä lähden Alibiin soittamaan

Lisää samaa osastoa à la Takaisin Ivaloon, joka on ainut löytämäni "virallisesti" YouTubessa julkistettu otos levyltä.

jee jee jee jee, tässä me tulemme

kuin Beatles Ivalon lentokentälle

ja vastassa meitä on Soikhiapää

hän Ladalla keikalle kiidättää

jee jee jee jee, tässä me tulemme

Totuus Presleyn jannun väitetyn siniverisyyden tarkemmasta laadusta paljastuu nopeatempoisimpiin kuuluvalla rypistyksellä Ethän vertaa mua Elvikseen. Jokainen Suosikkia kersana lukenut tietää Jyrki Hämäläisen olleen etunenässä istuttamassa meihin yleisemmin vallalla olevaa näkökulmaa.

ethän vertaa mua Elvikseen

se turhaa on

vaan ehkä silti laulaa saan

ethän vertaa mua Elvikseen

tiedän

yksi viihteen kuningas on vaan

Kolmanneksi, tekemisestä paistaa läpi innostunut spontaanius ja turhan nipotuksen täydellinen puuttuminen. Muutamassakin biisissä kuuluu selvästi miten porukka jossain vaiheessa kadottaa hetkiseksi rytmin.

Moisia pikkuseikkojahan ei luonnollisesti lähdetty uusilla otoilla paikkaamaan. Peitsamo on kaikessa tuotannossaan jääräpäisesti suosinut tämäntyylistä lähestymistapaa, ja hyvä niin. Kertahan riittää.

Ja vielä neljänneksi, lauletussa musiikissa ratkaisee aina vokalistin ääni. Peitsamolla se ei lukeudu alan karheimpiin (Bon Scott), ei löydy muhkeaa baritonia (Billy Gibbons), eikä repivää hard rock -kiljuntaa (Axl Rose). Mutta löytyy tunnistettava, väliin hauras ja ennen kaikkea totinen ulosanti.

Totinen tässä ei tarkoita vakavaa tai tosikkomaista, vaan positiivisessa mielessä tosissaan ottavaa. Se ei ole leikkiä tuommoinen rokin paahtaminen. Toisaalta onhan se sitäkin. Itse asiassa eihän se muuta olekaan. Pitää siis ilmeisesti esittää asia vakavan kuuloisesti, ettei tulisi otetuksi liian vakavasti?

Laulukielenä oli pelkästään suomi. Pari ameriikaksi nimettyä poikkeusta on instrumentaaliralleja.

Hankin muuten tämän merkkiteoksen vinyylinä jo viime vuosituhannella (ja päivitin CD:ksi myöhemmin). Alusta tähän päivään olin erheellisesti lukenut otsikon paratiisin olevan Groover's ja vasta nyt hokasin sen olevan Groovers'. Eli ei ainoastaan yhden vaan kaikkien kruuvaajien onnelasta on puhe.

Siitä nauttimaan pääsy vaan on tänään varsin haas... työlästä. Tätä herkkua ei Spotify tarjoa, enkä jaksa uskoa sitä löytyvän muistakaan suoratoistopalveluista. Käytetyn älppärin omistajuus näyttäisi tätä nykyä vaativan noin viiden kympin sijoituksen.

On erikoinen tapaus siinä mielessä, etten keksi siitä mitään moitittavaa.

Ylläkuvatun todistusaineiston nojalla julistan tuomiona (ilman valitusoikeutta), että Groovers' Paradise on aivan mahtava levy!

SOITTOLISTAT - Juicen the paras biisi

Väitin Pyromaani palaa rikospaikalle -jutussa pystyväni nimeämään Juice Leskisen kaikkien aikojen parhaaksi helposti kymmenenkin kappaletta. Sen verta tuo jäi askarruttamaan, että piti yrittää nousta seisomaan sanojensa taakse. Kymmenen oli paha valita, joten tuplasin. Muutamaa huonomuistisuudesta juontuvaa varmistussoittonäytettä lukuunottamatta lista kasautui levyjen sisältöjä pläräämällä.

Taivahan tosi on, ettei tällaisessa tehtävässä voi sivuuttaa itsestäänselvyyksiä kuten Kaksoiselämää, Viidestoista yö, Syksyn sävel tai Juankoski, here I come. Paitsi että voi ja melkein sanoisin, että täytyykin.

Juicen the paras biisi -soittolista on kuultavissa Spotify-tunnuksilla.

LEVYT - Juice Leskinen Grand Slam: Pyromaani Palaa Rikospaikalle

Voi väittää, että Juice Leskisen uralta on mahdotonta nimetä the kaikista paras esitys. Ei se toden perään niin hankalaa ole. Pystyisin näet vaivatta nostamaan parhaaksi monta, ainakin kymmenisen kappaletta. Yksi niistä on Musta aurinko nousee.

Leskinen on runoilija. Mustan auringon lyriikka sitoutuu jälkeen päin lukien julkaisuajankohtaansa. Tämä pätee vaikka tekijä on tunnustanut kirjoittaneensa tekstiä yhdeksän vuotta.

Joka tapauksessa vuonna 1985 Reagan pullisteli Amerikassa ja Neuvostoliitossa myllersi, kun puoluejohtajia kuoli solkenaan ja liukuhihnalta repäistiin aina uusi tilalle. Kylmä sota asevarusteluineen oli kiihkeässä vaiheessa ja Suomessa muhi vähintäänkin pinnan alla atomisodan pelko. Uhkaavaan ilmapiiriin runoilija Leskinen kaivoi lääkkeeksi toisen ihmisen läheisyyden.

alla veristen vaatteiden

loiset tappaa loisiaan

ole minulle ihminen

kun toiset tappaa toisiaan

Leskinen on sanoittaja. Hänellä oli tahto ja taito yhdistää sanat säveleen istuvasti. Tuotannosta saa etsiä esimerkkejä, joissa riimitys ei tavuineen ja painotuksineen istuisi laulumelodiaan. Tämä mielessä tulee väkisin vertailtua häntä Junnu Vainioon, joka tässä suhteessa oli jopa tarkempi, suorastaan pedanttisuuteen asti. Maailman pienimpänä yllätyksenä pidän sitä, että kautta aikain ensimmäinen Juha Vainio -palkinto jaettiin Juice Leskiselle.

Leskinen on säveltäjä. Pelkillä nerokkailla teksteillä ei vielä pitkälle pötkitä, jos janoaa suurempaa suosiota. Juice kykeni laatimaan yksinkertaisia ja samalla hienoja sävellyksiä. Koittakaapa kuunnella päässänne Mustasta aurinkosta pari pykälää verkkaisempaan tahtiin toteutettu unplugged-versio, jossa on mukana vain ääni ja pari akustista kitaraa.

Leskinen on piällikkö. Mestari, joka ei tunnista puutteitaan ja uskalla luottaa itseään taitavampiin, ei ole tittelin väärti. Grand Slamissa Juicella oli sovittajana Anssi Tikanmäki, lähtöjään haapajärvisiä. Tämä oli Pyromaania ajatellen korvaamaton osa palapeliä.

Mustassa auringossa lähtökohtana kuulostaa olleen erittäin vahvasti rockilla kuorrutettu tuon ajan suomalainen euroviisuhumppa. Minulle ei teetä vähääkään ongelmaa kuvitella tätä uljasta hymniä esitettävän vuonna 1985 Göteborgin loppukilpailussa, Ossi Runteen puikottaessa orkesteria. Vesa Sytelän rumputyöskentely, Tikanmäen urut ja säästeliäästi mukaan ympätyt kuorot alleviivaavat eurotunnelmaa.

Puntti Valtosen voimallinen, täydellisyyttä hipova kitarasoolo on ilmeisen harkiten sävelletty. Soolo tosiaan on Valtosen heiniä, toisin kuin vaikkapa Wikipedia väittää. Tieto tuli itseltään Tikanmäeltä, jolla oli tapana merkkailla tällaisia asioita muistiin studiosessioitten aikana. Luotan lähteeseen kuin Volkkarin tunkkiin.

Leskinen on myös laulaja. Sen kummemmin selittelemättä.

Pyromaani Palaa Rikospaikalle (1985) oli Juice Leskinen Grand Slamin kolmas studio-LP. Alkuperäinen kokoonpano oli remmissä edelleen: Sytelä (rummut, laulu), Antti Tammilehto (basso, laulu), Ila Loueranta (kitara, laulu), Valtonen (kitara, laulu), Tikanmäki (koskettimet, haitari, laulu) sekä Leskinen (laulu, kitara).

Näistä Valtonen oli päässyt teatterikouluun ja jättämässä bändiä. Tuleva näyttelijä sai harjoitustyön omaisesti mojovan roolin, kun hänet pantiin kanteen patsastelemaan. Sakari Kuosmanen oli jo keikoilla paikannut Puntin kokoista aukkoa ja soitti täten neljäntenä kitaristina levyn muutamilla raidoilla.

Ja lauloi, kuinkas muuten. Moni sekoo muotiin pohjaa erittäin perinnetietoiseen, Tammilehdon basson tukevoittamaan kitarariffiin. Saku kumajaa ja ähkii väkevästi Apulaissheriffinkin mielipiteiden mukaista viestiä. Pilkkakirves sivaltelee massan perässä sinkoilevia kanssaeläjiä.

Merkillepantavaa on, että melodiaan sopiva "sekoaa" muuttuu otsikossa muotoon "sekoo". Panee miettimään, ettei tuo Juicen tapauksessa mahda olla sattumaa. Mutta miksi näin olisi tehty?

moni sekoaa muotiin

ja kaikki samaan muottiin valetaan

kun syöminen on muotia

me syöpötellään kunnes haletaan

Albumilta löytyy toinenkin teos, jossa Leskinen jakoi ykkösvokalistin vastuuta muille. Mimosan hipiä on Louerannan raastavasti tulkitsema lohdutonta mielialaa maalaava veto, mutta komea sellainen. Tyypillisen juicemainen hitaahko veisuu taitaa tutkiskella maestron itsekin potemaa maanisdepressiivisyyttä, eikä tosiaankaan siellä maanisessa laidassa. Skitsofreniaviittauskin on nähtävissä. Aiheesta suoremmin puhui reilusti taudin mukaan nimetty biisi seitsemän vuotta aiemmin ilmestyneellä Tauko I:llä.

sattuu, poissa tolaltaan

on tyyppi jota morkkis painaa

sattuu, minut olaltaan

hän heitti, olen puolivalmis vainaa

Läpi levyn kulkee erillinen pyromaanijuoni (PPR), jolla tilkitään kappaleitten välejä. Tarinan varjolla ääneen pääsee myös Rällämin ulkojäsen ja röpöttelykaveri Matti Pellonpää. Muina vierailijoina hääräsivät Vesa Hyrskykari ja Nalle Lehtonen puhaltimissa, Toni Lähteenmäki, Timo "Nuuska" Ulkunniemi sekä Mika Sundqvist.

Vinyylin A-puolen sinetöi otsa lattiaan saakka Tapio Rautavaaralle kumartava Isoisän hinttipussi. Hulvaton, toisaalta tunteikas ralli riemastuttaa umpiheteron kynällä raapustetulla erilaisen nuoren kuvauksella.

Mahdollisesta savolaisesta kieroudesta saa vihiä, kun B-puolen keulilla rokkaa Jenkka uskon puhdistamisesta (twist), joka siis ei ole jenkkaa nähnytkään, vaan on siis kait twistiä, kun taas hinttipussi ON jenkkaa, ainakin Apulaissheriffin rytmitajulla tulkittuna, hidastempoista tosin, mutta jenkkaa siis.

Pyromaanista tekee mestariteoksen viimeistään sen loppuun ankkuroidut kolme öljytankkerin painoista järkälettä.

Turvallisuus & yhteistyö saa Tikanmäeltä massiivisen sinfonisen käsittelyn. Sanat ironisoivat samana vuonna pidettyjä ETYKin kymppivuotiskekkereitä. Pyhä toimitus on tolkuttoman kaunis hartailu, joka hiukankaan sopivassa mielentilassa nautittuna tahtoo pakostakin herauttaa tippaa kulmaan. Ja kuten jo selkisi, Musta aurinko nousee nyt vaan on klassikko.

Ennen Grand Slamin ensimmäistä telakoitumista samalla nimellä julkaistiin vielä seuraavana vuonna tupla Yölento. Siinä vaiheessa Leskisen terveys ei antanut enää myöten keikkailla ja levyntekokin hiipui tällä orkesterilla viideksi vuodeksi. Omana näkemyksenä voi melko varauksetta esittää, että Grand Slamin loppuaikoina Juice oli taiteelliselta kantilta elämänsä parhaassa porukassa.

Jep jep, Pyromaani Palaa Rikospaikalle on aivan mahtava levy!

UUTUUSLEVYT - Dave Lindholm Esittää: Kynä & Kumppanit Live

Daven tuorein Kynä & Kumppanit Live (2019) näyttäisi olevan hänen ja orkesteriensa 50. kokonaisuudessaan ja 5. live-CD Apulaissheriffin hallussa. Tokihan se piti hommata, vaikken etukäteen tiennyt tasakymppien paukkuvan. Miksi ihmeessä? Lainaan soveltaen Rajatapauksia-blogia, joka kuvaa levynkeräilyä hykerryttävän itseironisesti anonyymien addiktien keskustelutilaisuuksissa:

Se on Dave Lindholm!

Kokoonpano Kynä & Kumppanit kasattiin lyhytaikaiseksi keikkabändiksi, joka pyöräytti viime vuonna studiokiekonkin. Tätä kirjoitettaessa yhtyettä ei ymmärtääkseni enää ole olemassa.

Jäsenten väliltä paljastuu pengottaessa kohtuullinen määrä menneisyyden yhteyksiä. Tämä on hyvinkin normaalia suomalaisessa musiikkikentässä. Raakasti karrikoiden kaikki ovat soittaneet kaikkien kanssa jossain vaiheessa.

Rumpaliksi valikoitui ennestään tuttu musiikin monitoimimies Kuja Salmi, joka on kapuloinut Daven taustalla satunnaisesti 20 viime vuoden aikana. Mies vetää Kujalandia-studiota Lahdessa ja on siinä samalla tullut tuottaneeksi ja nauhoittaneeksi monenlaista. Rumpujen lisäksi repertuaarista löytyy muitakin instrumentteja. Salmen soitto- ja taustalauluosuuksia voi kuulla useilta äänitteiltä aina Jope Ruonansuuta myöten.

Kolmekymmentä vuotta takaperin Kuja soitti tovin Badding Rockersissa, jossa uraansa aloitteli Marko Haavisto. Tunnetummaksi tämä Daven Kumppaniksi päätynyt laulava basisti tuli sittemmin Poutahaukkojen nokkamiehenä.

Samaisten haukkojen kitaristina vingutteli vuosina 2005-2009 Pekka "Devil" Virtanen. Hänen ansioluettelonsa on täynnä lengendaarisia nimiä, muutamia mainitakseni Sleepy Sleepers, Pelle Miljoona, Irwin sekä - tietenkin - Dave jo kauan sitten. Ja nyt taas.

Porukan nuorimmasta, kosketinsoittaja Viljami Viippolasta on hankalampi kaivaa esiin yhteyksiä muihin. Enkä siinä onnistunutkaan. Mies näyttäisi vaikuttavan opetushommissa Lahdessa, joka tietysti kaupunkina yhdistää ainakin Salmeen.

Entäs tämä live sitten?

Se on mukava levy. Oikein mukava. Autoilumusaa, semmost rokkii. Ei liian diippii shittii, mutta jotain sellasta on täs: C.Andy hoitaa kulman okei?

Keikkoja taltioitiin syys- ja marraskuussa 2018 Helsingissä, Turussa, Tampereella ja luonnollisesti Lahdessa. Biisit on studioversioina julkaistu vuosina 1972-2016 pääpainon ollessa vuosituhannen vaihteen kahta puolen. Peräti kolme kappaletta on peräisin albumilta Valkoinen & (1999), joka tehtiin miehityksellä Lindholm-Virtanen-Salmi.

Dave-hyllyssäni muuten on vielä pitkälti toistakymmentä puutetta. Etsittävää löytyy ja toive siitä, että vielä CD:nä julkaisemattomat saisi joku päivä käsiinsä siinä formaatissa. Vinyylivirta (enää pieni puro) on jo pitkään kulkenut minulta pois päin.

WANHA SUOMI-PROGE # 5 - Kalevala: People No Names

Jaahas, mikäs se siellä pohjalla vielä lilluu ellei sokeri. Nimittäin alkuaikojen perusrokin veivaamisen, Remu Aaltosen erottamisen ja Albert Järvisen lähdön jälkeen Kalevalan debyytti People No Names (1972) on pesunkestävää progea. Näin ollen se sopii sarjamme finaaliksi kuin ränni räystäskouruun.

Myöhemmillä albumeillaan yhtye palasi musiikillisesti yksinkertaisemmille linjoille, mikä on lievä sääli. Sen verran pätevää oli soitanta heidän tapauksessaan. Toisaalta, eipä pysynyt tuon aikuisen peruskvartetin kokoonpanokaan samana kovin pitkään.

Nimikappale käynnistyy lempeällä kitaralla, johon basso pian yhtyy. Kuin puskista korviin paiskautuu Harri Saksalan mouruava laulusoundi. Tunnelmat vaihtelevat nousten huippuun vajaan kuuden minuutin paikkeilla starttaavalla Matti Kurkisen ja Lido Salosen kitara-/bassoduetolla. Siltä tuo tosiaan kuulostaa enemmän kuin kitarasoololta.

Kalevala oli Lidon bändi ja sen huomaa tällä levyllä hyvin pintaan miksattuna nelikielisenä. Kiva, että basistin soitto kuuluu kunnolla. Jatkossa Salonen siirtyi kitaraan ja basson häneltä peri Ari Vaahtera.

Where I'm from alkaa myös seesteisin sävyin, mistä huolehtii ilmeisesti melko lailla täysin vierailijakaarti: Olli Ahvenlahti pianolla, Ile Kallio akustisella ja Raimo Wallen huilulla. Sama ilmapiiri toistuu lopussa. Noiden väliin jäävässä osassa - siis väliosassako - mätetään hetki koko orkesterin voimin.

Waves on tahtilajiltaan kolmella jaollinen instrumentaali, jossa Lido toistaa lähes koko matkaltaan samaa hypnoottista kuviota. Ahvenlahti saa isoa roolia koskettimineen. Vinyylin A-puoli päättyy tähän, itsenäisenä CD:nä albumia ei tietääkseni ole koskaan julkaistukaan. Sen sijaan Warnerin 2 Alkuperäistä -sarjasta löytyy laserkiekko, jossa on mukana Kalevalan kakkos-LP Boogie Jungle (1975).

Matka jatkuu ripeätahtisella jytänumerolla In the net. Noin ylipäätään en tunnustaudu huuliharpun ystäväksi kuin ehkä jonkun J. Geils Bandin kohdalla. Tässä Saksala kuitenkin onnistuu käyttämään puhallinta erittäinkin siedettävästi.

Lyhyt, alle kolmeminuuttinen My friend saattaa taas ilmoille Ahvenlahden pianoa. Sävellyksessä aistii etäisesti joitain Pekka Pohjolan töitä mieleen tuovaa henkeä. Sanoja ei tarvittu tälläkään kertaa. Lady with the veil on tunnelmaltaan jännittävä, erikoinen ja yllätyksiä sisältävä, voisi sanoa, että monimutkainenkin.

Escape from the storm -viisun viipyilevä intro on hieman aikaa kuin Jimi Hendrixiä. Kun kaikki sylinterit on viimein saatu käyntiin, rupeavat Markku Luukkasen rummut basson kera kuljettamaan lumoavaa rytmiä. En pääse täyteen varmuuteen onko kompin tilulilulilu-pikkailu kielistä vai koskettimista. Loppua kohti mentäessä Kurkinen kepittää sooloaan taiten. Ellen tietäisi, olisin helposti voinut kuvitella biisin olevan peräisin Jukka Tolosen kynästä ja kitarasta. Miltei kuin seinään loppuvan sanattoman mestariteoksen korotan korkeimmalle pallille koko levyltä.

Tamed indians ei meiningin perusteella vaikuta kesytetyiltä inkkareilta, pikemminkin villiltä sadetanssilta polkan(ko?) tahtiin. Saksala revittelee nyt haitarilla lauluosuuksien jälleen puuttuessa.

Tämän klassikkolevyn sävellykset menivät kokonaan Matti Kurkisen piikkiin. Kalevalan lisäksi hän ennätti soittaa ainakin Pekka Pohjolan ja Eero Koivistoisen kanssa, kunnes kellot soivat ihan liian aikaisin. Kurkinen jäi ainoastaan 23 vuoden iässä kuorma-auton yliajamaksi ja menehtyi vammoihinsa.

Laulaja Harri Saksala tekstitti suomeksi sinne, minne tekstiä kaivattiin eli puolet biiseistä. Syystä tai toisesta päädyttiin lopulliseksi esityskieleksi vaihtamaan englanti. Ulkomaat taisivat siintää mielessä, ja tekihän Kalevala toki keikkaa Suomen ulkopuolellakin. Sanoitusten käännöstyö annettiin samoja hommia muillekin tehneen Mats Huldénin vastuulle.

Ei siitä mihinkään pääse, People No Names on aivan mahtava levy!

Wanha Suomi-proge oli siinä

Puoleen kuukauteen tehokuunneltiin siis viisi kotimaista "edistyksellisen" rockin teosta genren kaikkein tunnetuimpien ja ilmeisimpien edustajien takaa. Juuri nyt tuntuu sille, että nämä osaisi normaalista poiketen jopa laittaa paremmuusjärjestykseen, paitsi ykkösen osalta. Alla Apulaissheriffin subjektiivinen rankkaus, joka pätee tällä hetkellä, muttei välttämättä myöhemmin kysyttäessä:

1) Kalevala: People No Names / Kaamos: Deeds And Talks

3) Scapa Flow: Uuteen Aikaan

4) Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus

5) Hamlet: Linnanherra

Käsittelyttä sarjassa jäivät ainakin Fantasia, Haikara ja Moonlight, jotka eivät automaattisesti olisi listalla sijoille 6-8 asettuneet. Esimerkiksi Pietarsaarelaisen Fantasian ainut pitkäsoitto ansaitsisi tässä sakissa kiistatta jonkin värisen mitalin.

VÄLIPALAT - Tuottaja Pantse Syrjä

Äänilevyillä ruukkaa olla nimetty (taiteellinen) tuottaja, joka "istuu studiossa tiskin takana jalat konsolilla ja naukkailee konjakkia". Tuohonkin tapaan ko. tittelillä kansiin merkityn toimijan tehtäväkenttää valotetaan muusikoiden.netin forumilla.

Pantse Syrjä tunnetaan yhtyeensä toisena kitaristina ja pääasiallisena säveltäjänä sekä kauan sitten satunnaisesti vielä sanoittajana, jopa laulajana. Lisäksi hän on tuottanut Eppuja Maximum Jee&Jeestä tähän päivään. Selvää pässinlihaa. Mutta onko se, että menneisyydestä löytyy tuotantokeikkoja myös muille. Esimerkkejä näistä:

• Kollaa Kestää: Kollaa Kostaa (EP, 1978)
• Sensuuri: Hulinaa (1979)
• Popeda: Raswaa Koneeseen (1980)
• Hassisen Kone: Täältä Tullaan Venäjä (1980)
• Popeda: Hullut Koirat (1981)
• Hassisen Kone: Rumat Sävelet (1981)
• Hassisen Kone: Harsoinen Teräs (1982)
• Juice Leskinen Grand Slam: Sivilisaatio (1982)
• Juice Leskinen Grand Slam: Boogieteorian Alkeet Peruskoulun Ala-astetta Varten, Lyhyt Oppimäärä (1983)
• The Run Runs: The Original The Official The Run Runs (1984)

Listan viimeisin levy on Dave Lindholmin lyhytikäisen bändin ainut LP. Projekti ei ollut kitkaton, vaikka miehet kavereita olivatkin. Syrjän pilkkua viilaava tyyli johti täysin vastakkaista ajatusmaailmaa levyn teossa edustavan Lindholmin mielestä liian hitaaseen ja tarkkaan toimintaan. Siitähän syntyi kuitenkin oikein letkeää jälkeä, mistä todisteena All your soul.

WANHA SUOMI-PROGE #4 - Vesku Loiri & Rag Paananen: Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus

Leino, Merikanto, Jean Pierre Kusela, Varpunen jouluaamuna ja huilu. Semmoisia tullee ensimmäisinä mieleen Vesa-Matti Loirin lavea-alaisesta panoksesta musiikin saralla. Monenlaista siis löytyy miehen diskografiasta. Siellä kummittelee myös ainakin yksi käynnissä olevaan sarjaamme istuva tuotos, joka näin valikoitui neljännen jakson aiheeksi. Loirin ja Matti "Rag" Paanasen nimissä julkaistiin ensin mainitun Turun kaupunginteatterin pestin aikaan hulppeasti nimetty Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus (1974).

Tähän mennessä on käyty läpi Kaamoksen pop-, Scapa Flown folk- ja Hamletin heavy-vaikutteista progea. Nyt on vuorossa jazzilla höystettyjä progressiivisia lastenlauluja. Aivan salonkikelpoisimmassa päässä lastenmusiikki-genreä ei kuljeta.

Albumin läpi kantava teema Ynjevi-pojan karkaamisesta kotoaan ei aivan vertaudu H.C.Andersenin klassikoihin. Yhtä kaikki, satuna sitä on pidettävä. Poikanen ramppaa Odysseuksen tavoin läpi harharetkensä, kohdaten muitten koettelemusten joukossa sinappikäärmeitä ja jättiläishyttysen. Loppu näyttäytyy onnellisena ja jotain opitaan, kuten tapana on.

Vaikea sanoa paljonko tarinaan on leivottu parodiaa, joksi teos olisi yksinkertaisinta luokitella. Aikuisesta näkökulmasta huumoria tuntuu mukaan sirotellun, lapsen mielipidettä Apulaissheriffi ei osaa kertoa kuultuaan levyn ensimmäistä kertaa reilusti yli nelikymppisenä. Itse asiassa jää epäselväksi mikä ajatellun kohdeyleisön ikähaarukka aikoinaan mahtoi olla.

Tekstitystyylistä kertonee ote aivan sadun alusta, laulusta Kotoa lähtö. Siinä loppusoinnuilla leikittely saa tarkkaavaisemmankin kuulijan ymmärtämään muuta kuin mitä tosiasiassa on nauhalle lausuttu.

Ynjevi reppunsa pakkasi

ja karkasi yöhön mustaan

torpan nurkalla kakkasi

ja lirutteli usvaan

Nokkelaa riimittelyä on viljelty enemmänkin. Suklaamanner-kappaleessa, siis melko aikaisessa vaiheessa tarinan sankarin pakomatkaa, on jo havaittavissa koti-ikävän ensimmäisiä aaltoja.

Ynjevi suklaata airolla löi

oi kun perunan sais

olis makkarailta

ja äiti plättyjä paistais

Musiikillisesti aineisto on kunnianhimoista ja vaativaa. Nyt ollaan paikoitellen varsin syvällä häröosastolla. Koko projekti oli jazz-taustaisen Paanasen ideoima, säveltämä ja sanoittama. Loiri suostui solistiksi tämän pyynnöstä. Myöhemmistä Ragin saavutuksista voi esimerkeiksi nostaa "tavanomaisempien" sävellystöiden rinnalle useita sinfonioita sekä suuren joukon runo- ja aforismiteoksia. Taidemaalarinakin hän on kunnostautunut.

Musiikkinäytteeksi napataan Jättiläishyttynen, joka starttaa vetävästi marssirummuin ja torvin epävireisen surinan säestämänä. Meininki muuttuu kulkevaksi jazz/funk-laulannaksi. Kuullaan eri instrumenteilla vedettyjä sooloja, tyylilajien rajoja venytellään ja lopuksi hyttynen röhkii, vainajat ähkii.

Kyllähän Ynjevi mainio levy on, kunhan siihen pääsee sisälle. Siinä mielessä se täyttää paremmin proge- kuin lastenlaulukokoelman tunnusmerkistön. Orkesterissa mukana:

• Matti "Rag" Paananen, piano + hammond
• Seppo "Paroni" Paakkunainen, huilu + saksofonit + klarinetti
• Ilpo "Ilja" Saastamoinen, sähkökitara
• Antti Kujanpää, basso
• Upi Sorvali, rummut
• Vesa-Matti Loiri, laulu

Lisäksi mukana oli suuri joukko kaiken maailman vimpaimia kolmella ensin listatulla pelimannilla. Erikseen kansipaperi kertoo Paronin, Ragin sekä Pekka Sirenin huolehtineen elektronimusiikkiosuuksista. Vesku taiteili kannet.