30 tammikuuta 2022

LEVYT - John Lee Hooker: It Serve You Right To Suffer

Monien uusintapainosten tapaan vuoden 1999 CD-versiossa otsikon verbi on präntätty kieliopillisesti virheettömästi Serves. Alun perin se oli kuitenkin It Serve You Right To Suffer (1966). Se on oikein.


John Lee Hooker kuuluu eittämättä bluesin historian korkea-arvoisimpiin aatelisiin. Eniten arvostusta hän kerännee alkupään tuotannollaan. Puhutaan 1940-luvun lopusta ja 50-luvusta.

Muusikon ura oli käynnistynyt jo paljon aiemmin. Ennen toista maailmansotaa nuori John soitti Memphisin klubeilla, Tennesseessä. Sodan aikana hän teki oikeita töitä siellä sun täällä päätyen lopulta Detroitiin. Olin kirjoittamassa, että Chicagon naapuriin, vaan onneksi tarkistin kaupunkien välimatkan ensin.

Ensimmäinen single julkaistiin vasta 1948. Boogie chillen on klassikko, jos mikä. Sinkuilla mentiin vuosikymmenen ajan, kunnes 50-luvun lopun häämöttäessä alkoi kauppoihin ilmestyä myös John Lee Hooker -LP:itä. Herran diskografia ei totisesti ole niitä helpoimpia selvitettäviä. Varsin merkittävä osa pitkäsoitoista on kokoelmia, jotka kattavat hänen uraansa aina debyytistä lähtien.

Apulaissheriffin hyllytilaa mestarin levyt eivät ole vielä liikaa vallanneet. Tilaa on, ja tilausta. Mainitunlaisia kokoelmia omistan kolme ja varsinaisia studiokiekkoja tasan yhden. Laatutaso on kaikilla niin jäätävää, että olisi varmasti syytä harkita pientä ryhtiliikettä asian suhteen.

It Serve You Right To Suffer on tuo ainut omistamani normiälppäri. Se koostuu kansilehdykän mukaan seitsemästä omasta ja yhdestä coverista.


Tunnustettu lainaraita on vanha kunnon Money. Ensimmäisenä sen purkitti Barrett Strong vuonna 1959. Myöhempiä näkemyksiä löytyy pilvin pimein. Poimin nälkävuottakin pitemmältä listalta esimerkeiksi Jerry Lee Lewisin, Buddy Guyn ja Link Wrayn.

John Lee ja bändi vetäisee tuon tuttuakin tutumman, ellei jo peräti käytössä kuluneen perinnerallin mukavatempoisena rhythm and bluesina. Poljennoltaan se poikkeaa aika lailla paremmin tunnetuista Money-versioista.

Todellisuudessa muukaan materiaali ei kaikilta osiltaan ole miehen omaa, vaikka loput biisit on omiin nimiin otettukin. Muutaman numeron takana seisoo oikeasti kuuluisa ja tuottelias säveltäjänero Trad.

Koko albumi on melkoista rytmin juhlaa. Äärettömiin monimutkaisuuksiin ei sorruta missään vaiheessa. Meno on kauttaaltaan simppeliä, jopa hypnoottista. Yksinkertaisuudesta huolimatta tai - ja nyt tämä sanonta pätee paremmin kuin ehkä koskaan - juuri siksi musiikki on liikkumalihaksia inspiroivaa.

Ei näitten tahdissa tee mieli riehua, eikä kai edes tanssia, jos sellaiseen harrastukseen muutoin vetoa tuntisikin. Sopivimmalta liikuntamuodolta tuntuu jalan hillitty tömistely lattiaan. Jos oikein innostuu, voi ruveta naputtelemaan yhden tai enimmillään kahden sormin voimin pöydän pintaa. Todellinen hurjailija saattaa vielä nyökytellä niskaansa soiton tahtiin.

John Lee Hookeria voinee ylipäätäänkin pitää nimenomaan rytmimusiikin mestarina. Hänen bluesinsa pohjautuu alan tunnetuimmista nimistä ehkä kaikkein eniten afrikkalaiseen perintöön. Kolmen soinnun rockia voi tämän kitaristin näkökulmasta katsoen pitää miltei progena.

It Serve You Right To Suffer ei missään tapauksessa ole tylsä paketti, vaikka joku voisi syyttää sitä monotonisuudesta. Erilaisista rytmeistä ja temmoista saa hyvän kuvan surffailemalla kiekon läpi soittaen joka kappaleen alkua 10-20 sekuntia. On vaihtelua.

Viittasin ylempänä miehen saaman arvostuksen kulminoituvan todennäköisesti uran varhaisvaiheeseen. Käytännössä se tarkoittaa sovitusmielessä yhdistelmää lauluääni, sähkökitara ja jalan poljenta lattiaan. Käsillä oleva levy nauhoitettiin yhtyeen kera.

Tarvittiin yksi päivä studiossa New York Cityssä. 23.11.1965. Johnin taustalla soittaa nippu jazz-muusikoita: toisessa kitarassa Joseph Barry Galbraith, bassossa Milt Hinton ja rummuissa David "Panama" Francis. Money saa lisäväriä paikalle pistäytyvän William Wellsin pasuunasta.

Solisti johtaa sessioita. Lattialla makaa vanerilevy voimistamassa jalan nappasua. Suu nappasee sen verran, että käden ulottuvilla on viskikannu, josta vokalisti saa kurkkuunsa liukastetta. Hämärä pukee huonetta. Syntyy hyvää jälkeä.

You're wrong edustaa kerkeämpitempoista osastoa. Maestron vahvat vokaalit etualalla, Panaman koreilematon kapulointi takana ja kielisoittimet siinä välissä tuottavat miljoona kertaa vaikuttavampaa taidetta kuin lukemattomat, miljoona kertaa tuotetummat tämän päivän yritelmät. Kitarasoolokin kuullaan.

Vastaavasti Country boy etenee viiden ja puolen minuutin päässä siintävää loppuaan kohti huomattavasti verkkaisemman tahdin viemänä. Minimalismissaan tämäkin on mitä hienoin teos. Hoksasin juuri, etten ole tainnut koskaan kuunnella laulun ilmeisen puhuttelevia sanoja. Musiikki tahtoo joka kerta viedä mennessään ja häivyttää tarinan nuottien alle.


Tuosta kuvittelemastani Chicagon ja Detroitin naapuruudesta vielä. Ajomatka niiden välillä on suurin piirtein sama kuin Oulusta Mikkeliin. Tai Helsingistä Halsualle. Isoa maata kun kartalta katsoo, voivat mittasuhteet helposti vääristyä.

Autoista puheenollen, muistan kuunnelleeni tätä Hailuotoon menevällä lautalla, joskaan asialla ei ole mitään tekemistä sen kanssa, että It Serve You Right To Suffer on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



22 tammikuuta 2022

LEVYT - Juliet Jonesin Sydän: Jupiter

Huonoa musiikkia avaa pelkästään hienoa musiikkia sisältävän LP:n Jupiter (1990).


Muistelen komeakantista, miltei prässäämön lämmintä vinskiä kämpillä kuunnellessani hiljaisesti myhäilleeni ja nyökytelleeni bluesahtavan jynkän perusajatukselle.

sama se on rakastit minua tai et
sinä huonoa musiikkia kuuntelet
sullon tylsiä kavereita
huonot jutut
eikä stereoita ollenkaan

Tänä päivänä myhäilen yhä, joskaan en ole enää yhtä kiihkeästi samaa mieltä tekstittäjä Sami Pirkolan kanssa. Niin no, tietenkään hän ei välttämättä ollut itsekään samaa mieltä kirjoittamansa tekstin kanssa. Saattoivathan sanat vain ulkopuolisesti ja/tai ironisesti kuvata kaltaisteni musiikkihörhöjen harhaluuloa, jonka mukaan musamaku muka kertoisi ihmisestä jotain olennaista.

Eero Hyypän panoksen Jupiterilla haluan nostaa erityisesti esille. Hän nikkaroi yksin levyn kappaleista 11 ja sai vielä yhteen (Tiedän!) sanoitusapuja entiseltä Jones-basistilta, Pentti Ilolalta. Tuon päälle voi ansioksi laskea tunnistettavat vokaalit niillä biiseillä, joilla hän laulumikrofoniin ääntää.

Eikä siinä vielä kaikki. Tajusin ehkä vasta tuoreessa tehopyörityksessä, että albumi suorastaan pursuaa Eeron tajuisaa kosketinsoittoa. Sormeilipa hän pianoa, Hammond-urkua tai Rolandin syntikkaa, on jälki pääsääntöisesti erittäin pätevää. Jupiteria voisikin luonnehtia koskettimien maukkaasti sävyttämäksi kitararokiksi.

Esimerkkinä suosittelen kokeilemaan Hyypän laulamaa hidastelua Menossa alas. Puolen välin simppeli ufosoolo on varsin värisyttävää kuultavaa.

Huolimatta edellisestä orkesteri ei tyytynyt omavaraiseen mustien ja valkoisten soittoon. Suomalaisen kasarirokin de facto urkuri-hanuristi Safka Pekkonen vierailee yhdellä raidalla (Tiedän!).

Muutoin Juliet Jonesin Sydämen kokoonpanona toimi se pitkäikäisin, joka työsti albumit Jäniksestä (1988) Haihin (1996). CD:n kansipaperin sisäaukeaman kuvassa poseeraa nuoria miehiä uransa huipulla.


Uran huippu ei tietenkään ole yksiselitteisesti määriteltävä juttu. Olen itsekäs ja ajattelen sen osuneen vuosikymmenten saumaan, koska minusta bändi julkaisi parhaat pitkänsä tuolloin. Jo Jänis oli erinomainen, mutta tämä sen seuraaja vielä kovempi. Meikäläisen korvissa orkesterin musiikillinen lakipiste osuu sekä soitannollisesti että varsinkin biiseiltään vuoteen -90.

On totta, että Jupiter on edeltäjiinsä verrattuna vähemmän kulmikas ja rujo. Valtavirtaisempi lähestyminen ei tässä tapauksessa kuitenkaan laimentanut ilmaisua, päin vastoin. Mielipide.

Loistavin näyte keskitietä hivottelevasta popista on kaikin puolin täydellistä lähentelevä Marjukka. Täysin kohdillaan ovat niin sävel, sanat kuin toteutuskin. Ei kai tuota tuon paremmin olisi voinut tehdä.

Laulun tarina itsessään on osoitus siitä miten taitava kynäilijä voi rakentaa kutakuinkin maailman tylsimmistä palikoista mitä hyväntuulisimman ja samaan aikaan liikuttavan ilmapiirin.

ruokatunnilla
kipaisee ostoksilla
ja töiden loputtua
säntää lapset noutamaan
sitten kotiin laittamaan
ruokaa ja tiskaamaan
kunnes lapset
onkin aika nukuttaa

On lähellä, että kehun tuota nerokkaaksi. Eero Hyyppä.

Sami Pirkolan kontolla on tällä kertaa kolmen kappaleen verran krediittejä. Nämä ovat Huonoa musiikkia, sympaattinen Cowboy, - jonka kohdalla on vääryys, ellei kukaan koskaan ole käyttänyt sitä unilauluna lapselleen - sekä rosoisehkoksi autotallikantriksi nimittämäni instrumentaali Zenstycke.

Kiekolta ei löydy heikkouksia. Muutama keskitieltä pientareen suuntaan ohjattu numero ansaitsee vielä erityismaininnat.

LP:n kääntöpuolen aloittaa "normaalisti" käynnistyvä balladi Kaikki on niin helppoo. Pitemmälle ehtiessään se lipuu toisaalta Intiaa hönkiväksi psykedeliaksi, toisaalta yllättävänkin röyhkäiseksi tulkinnaksi. Lopussa palataan ruotuun.

Aune starttaa niin ikään hillitysti. Eteen päin mentäessä tunnelma muuttuu pikku hiljaa jännän latautuneeksi. Räväkkä kertosäe purkaa latauksen. Jussi Parkkosen vaihtelevainen rummutus elävöittää pitkin matkaa. Tarina päättyy novellimaiseen loppukäänteeseen, mikä ei ollut Eerolle epätyypillistä.

Kohokohdista puhuttaessa en voi jättää paitsioon jo pariin otteeseen mainitsemaani, mainiosti jamakalaisittain nykivää pelastusarmeijasähköurkurallia Tiedän! Sillä Kari Heiskarin basso pulputtaa muhevana ja yläkieliltä (?) näppäilty kutkuttava reggae-kitara (Kari Hyvärinen vai Pirkola?) muistuttaa Wailersista.

En mene takuuseen soitinnoksen ymmärryksestä. Kai tuossa voi periaatteessa olla kaksikin bassoraitaa päällekkäin. Jos joku näissä vähemmän uuno tietää asian oikean laidan, voi hän mielessään todeta:

tiedän
mutten kerro
mitäpä se kannattaa

Mitäpä se hyvejää, muotoilisi kainuulainen saman.


Jutun lopuksi väitän, jotta tiedän (tiedän!), että kertoo se musamaku ihmisestä jotain, vaikkei välttämättä niin olennaista.

Mitäköhän mahtaa Apulaissheriffin musiikkimausta kertoa se, että mielestäni Jupiter on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



15 tammikuuta 2022

LEVYT - Led Zeppelin: Houses Of The Holy

Erittäin suuresti arvostamani, viime marraskuussa edesmennyt Waldemar Wallenius nuiji nyt ruodittavan levyn maan rakoon Musa-lehden numerossa 4/1973. Olin tuolloin alle viisivuotias enkä ymmärrettävistä syistä ollut tästä tietoinen saati kiinnostunut.

Luin arvostelun 45 vuotta myöhemmin Tommi Liimatan toimittamasta opuksesta Waldemar Wallenius - Musaa ja Soundia (Like, 2018). Tiedossani oli toki ollut kriitikkojen isolta osin karsastava suhtautuminen superyhtyeen viidenteen albumiin. Se kun on melko lailla toista maata kuin neljä edeltäjäänsä.

Pääaiheena on Led Zeppelinin ensimmäinen nimellä siunattu LP Houses Of The Holy (1973).


Olkoon kunnianosoitukseni eräälle suurimmista suomalaisista musiikkitoimittajista jutun sivujuonteena. Lainaukset hänen tekstistään nappasin yllä mainitusta kirjasta.

... tässä levyssä ei ole päätä eikä häntää. Tuntuu siltä, että vuoden pohtimisen jälkeen on punainen lanka päässyt pahasti hukkumaan ja homma hävinnyt taivaan tuuliin.

Yleisarvion alusta olen WW:n kanssa jokseenkin samaa mieltä, sen sijaan siitä, mitä se tarkoittaa en.

Minulle pään ja hännän puutos ei ole automaattisesti heikkous. Kokonaisuutta kasassa pitävä punainen lanka voi kyllä puuttua, mutta homma on silti apulaissheriffiläisittäin kuunneltuna oikein mainiosti hanskassa ja hanskat muualla kuin taivaan tuulissa.

Kokonaisuutta voisi kuvata myös kehumalla materiaalin monipuolisuutta: progehtavaa tunnelmointia, hillittyä folkia, hevijytää, reggaeta, psykedelian hitusia, vinoa funkia.

... ei ole tarpeeksi yritetty pohtia sitä miltä tämä hirvittävän pohdinnan tulos kuullostaa ulkopuolisesta.

Tuo on ehkä koko arvion vaikeiten sulatettava pätkä.

Uskoisin kirjoittajan olleen jossain vaiheessa taivaltaan kanssani samaa mieltä siitä, että taidetta ei pääsääntöisesti pidä tehdä siitä nauttivien "kuluttajien" mieliksi. Kenties sanat voi pistää toimittajan tuolloin nuorehkon iän (24v) tai albumin edellisiin verrattuna tuottaman pettymyksen piikkiin. On myös mahdollista, että hän heitti tarkoituksellista provokaatiota lukijoitten suuntaan.

Oli miten oli, meitä ulkopuolisia kuuntelijoita on moneksi. Tuskin olen ainut ihminen maailmassa, joka pitää tai on pitänyt Houses Of The Holya loistavana teoksena.

Veikkaisin, että hyvin harva pystyy tästä levystä osoittamaan ne kohdat, joissa Zeppelin olisi tehnyt jotain todella käänteentekevää ja mullistavaa, ...

Näin se varmaankin on.

Vaan mitä sitten? Työtään tekevä kriitikko - olkoonkin sitten äärettömän intohimoinen alan harrastaja - ja keskiverto kuulija katsonevat tällaisia asioita täysin eri suunnista. Ainakaan minua eivät taiteen mullistavuus ja käänteentekevyys kovin valtavasti hetkauta. Musiikin nauttiminen on pääosin tunnepohjaista reagointia, jota en osaa sen tarkemmin selittää.

En kiistä, etteivätkö musiikin vaikutussuhteet johonkin vuosia myöhemmin tehtyyn minuakin kiinnostaisi, mutta se ei ole pääasia. Ja sitten voi miettiä, josko Houses Of The Holy onkin pitkässä juoksussa ollut rohkaisemassa siihen, että tiettyyn tyyliin lukittautuneet yhtyeet tai artistit ovat uskaltautuneet uusille urille?

Yksityiskohtien osalta tyydyn kommentoimaan vain yhtä WW:n mielipidettä:

Ja James Brown -pilailuksi tarkoitettu "The Crunge" on suoranaista typeryyttä.

Erittäin rankka lausunto.

Minulle The crunge on kiekon kovimpia repäisyjä, olkoonkin parodia. Jollain tapaa oudolla rytmiikalla varustettu funk rock menee kroppaan kuin levottomat jalat. Lisäksi se on hauska kuin mikä.

Olen yleensä nihkeä kokemaan pelkässä musiikissa huumoria. Laulun sanoin sitä tietysti on helppokin välittää, mikä toteutuu tämänkin kappaleen kohdalla Mr. Brownin kustannuksella leikkivien välihuutojen kohdalla. Syystä tai toisesta biisi myhäilyttää myös soitetuilta osiltaan. Samalla se on oiva osoitus noiden kolmen muusikon uskomattomista taidoista.

Jimmy Pagen kitaravelhouden näytteeksi käy erinomaisesti levyn avaava The song remains the same. Vähintään yhtä hienosti tai jopa paremmin tarkoitukseen sopii maukkaan kaksijakoinen Over the hills and far away. Alun seesteinen folk vaihtuu ennen puoliväliä paketin jytyisimmäksi rynkytykseksi.

John Paul Jones saa basson lisäksi paljon tilaa erilaisten kosketinsoittimien kera. Etenkin pitkä ja rauhaisa No quarter toimii näyteikkunana hänen kyvyilleen sillä osastolla. The rain songilla Jonesin Mellotron-syntikalla rakennettu äänimaailma luo tuntua isommastakin orkesterista.

John Bonhamia ylistin pari vuotta takaperin Led Zeppelin II:sta kertovan jutun yhteydessä. Siihen en keksi nyt lisättävää. Tykkään, vaikka WW moitti tyyliä Houses Of The Holylla jäykäksi.

Robert Plantin laulu kantaa minne tahansa siitä huolimatta, että ääntä ei maltettu olla tekniikan keinoin muokkaamatta tuotantoprosessin aikana. Hän on ja pysyy yhtenä rock-historian upeimmista vokalisteista.

Viime vuosituhannelta peräisin olevan CD-painokseni vihreä ja punainen virittävät nostalgista tunnelmaa Atlantic-vinyyleille ominaisena väriyhdistelmänä. Seuraavan albuminsa Physical Graffiti (1975) Led Zeppelin julkaisi omalla merkillään.


Olen pahoillani, jos kunnianosoitukseni ei vaikuttanut kunnianosoitukselta. Tulin tahallani alleviivanneeksi WW:n ja omien näkökantojeni vastakkaisuutta. Fiksu lukija kuitenkin ymmärtää, ettei mielipide-ero ole syy olettaa minun tarkoittaneen mitään negatiivista.

Päinvastoin. Lepää rauhassa, Waldemar.

Waikka Wiisaammat ovat joskus olleet eri mieltä, väitän että Houses Of The Holy on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



05 tammikuuta 2022

KIRJAT - Marko Aho, Antero Gustafsson, Kalle Vanhapelto: Jaetut retket, kerrotut tarinat

Sanotaan, että se kannattaa aina. Niin nytkin, kun kaiken muun sivussa sain korjauksen pariinkin asiaan, joissa olin ollut hakoteillä.

Pahempana mokanani pidän sitä, että olin mennyt Wikipedian vipuun ja uskonut Kalle Vanhapellon olevan Jytäjemmarien rumpali. Olin kyllä kummastellut miksi lähes kaikkien levyjen kansiin on nimetty joku vieraileva kapuloitsija. Silti olin sokeasti luottanut tuohon nykyajan raamattuun.

Totuus kävi ilmi Jemmarien (Marko Aho, Antero Gustafsson & Vanhapelto) kirjasta Jaetut retket, kerrotut tarinat - Pekka Myllykoski ja Jytäjemmarit muistinvaraisesti todisteiden valossa (Maaseutumusiikki, 2021). Sen mukaan Kallen rummutusta kuullaan koko laajahkossa Jemmarituotannossa vain yhdellä kappaleella.


Teos on varsin kattava historiikki Myllykosken ja The Beat Farmersin innoittamana nimetyn joukkion yhteisestä taipaleesta. Siitä löytyy lisäksi sekä esihistoriaa ajalta ennen että myöhempiä tapahtumia jälkeen jemmariuden.

Jokainen studiotyö käydään läpi samalla perinpohjaisella hartaudella. Kaikkien levyjen kaikki kappaleet käsitellään sanoineen (paitsi muutamat käännöstekstit) ja yksityiskohtaisine tekijä- ja soittajatietoineen. Tiedossa olleita levyarvosteluita referoidaan.

Pääpiirteittäin vakiona pysynyt nauhoitusprosessi tulee lukijalle hyvin tutuksi. Nämä jannut eivät rakentaneet levyjään perinteisellä tyylillä, jossa ensin taotaan komppipohjat, sitten tempaistaan laulut ja lopuksi koristellaan lopputulos lisäämällä käytössä oleville raidoille kaikenlaista sälää. Ei myöskään tehty vielä perinteisemmällä tavalla, eli kaikki kerralla purkkiin.

Ken tarkempaa tietoa janoaa, hankkiutukoon kirjan pariin, jos vielä onnistuu. Sen verran paljastan, että ylen tärkeä vaihe levyjen synnyttämisessä oli mökkireissu, joka kului syöden, juoden, saunoen, pelaten, juoden, syöden, visaillen, saunoen sekä Pekan lauluosuuksia äänitellen. Kunkin leirin mökkipäiväkirja on sellaisenaan luettavissa.

Valitsin näytteeksi "rumpalin" vähäisistä merkinnöistä pätkän, joka kertoo päiväkirjan vapaamuotoisuudesta ja tekee samalla tiettäväksi yhden hänen vastuualueistaan noilla nauhoitusretkillä.

Kalakeiton tulee olla lempeä ja kirkaslieminen. Pöytämausteilla (pippurit, suola ja sitruuna) jokainen voi itse viilata maun mieltymyksiensä mukaan. Sitä paitsi tuoreena lisätyt mausteet toimivat huomattavasti paremmin kuin tuntikausia keitetyt.

Totta, mutta riippuu jonkin verran mausteesta.

Teksti on pääosin Gustafssonin ja etenkin toimittajana toimineen Ahon käsialaa. Aho myös vastasi kokonaisuudesta kansineen, taittoineen ynnä muine säätöineen.

Tunnustaudun musiikkikirjallisuudessa tällaisen perusteellisen, aikajärjestyksessä pysyvän lähestymistavan ystäväksi. Kun tyylikin on luettavuudeltaan kunnossa, jäi urakasta hyvä maku suuhun.

Täytyy vielä erikseen mainita, että ainoasta suuremmalle yleisölle tutusta päähenkilöstä, Pekka Myllykoskesta on mukana lukuisia melleviä anekdootteja. Taannoisen dokumenttielokuvan luoma perin yksiulotteinen kuva hänestä saa tämänkin lukukokemuksen pohjalta monipuolisempia sävyjä.

Opus työstettiin nykyajan mahdollistaman joukkorahoituksen turvin. Tuotteen etukäteen maksamalla kuka hyvänsä pääsi auttamaan projektia. Palkinnoksi tästä mesenaateille koitui varman saannin ohella hieman halvempi hinta ja omistuskirjoitus.


Olen muuten alussa tunnustamani erheen jo blogiin korjannut.

Toinen, mielestäni vähemmän raskauttava liittyy Freukkareihin. Bändin nimi näet kirjoitetaan ilman pilkkuja Freudin, Marxin ja Engelsin välissä. Syytän ihmisaivoja, jotka herkästi tulkitsevat aistimansa asian toisin kuin aistimet sen aivoille välittävät. Väärintulkinta on kulkenut mukanani noin 35 vuotta. Korjataan.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: