31 heinäkuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Janne Kaunisto: Eilistä Vain

Nyt kolmekymppinen Janne Kaunisto ryhtyi pelimannin hommiin jo keskiteini-iässään. Tie on kulkenut rock and rollista ja rockabillystä countryyn. Alkuaikoina Kaunisto soitti mm. Johnny Cashin ja Elviksen materiaalia.

Jo 2010 hän perusti bändin, jolle alkoi kirjoittaa englanniksi. Sinkkua pukkasi pian ja muuan vuosi myöhemmin ilmestyi Johnny B.D. & The Gasoline Guysin albumi On The Rails (2014). Se pitää sisällään varsin hyvää countryä hienoisilla rockabilly-vivahteilla. Jo tuolloin mukana oli Tuomas Metsberg kitarassa ja tämän sisko Saara taustalaulajana.

Yhtyeen toinen pitkä Trio (2019) on ykköstä lujemmin billyyn ja rock and rolliin nojallaan ja sen vuoksi vielä enemmän Apulaissheriffin makuun kuin debyytti. Itse asiassa se on suorastaan erinomainen. Merkille voi panna, ettei rumpuja käytetä lainkaan.

Se menneisyydestä. Nyt Kaunisto julkaisee omissa nimissään levyn Eilistä Vain (2021).


Kieli on siis vaihtunut ensimmäiseen kotimaiseen. Lisäksi tällä kertaa mennään täysin lainabiiseillä. Kaunisto on suomentanut Waylon Jenningsin, Willie Nelsonin ja kumppanien alkuperäisiä. Cashiakin mahtuu kyytiin I got stripesin verran nimellä Nyt on raitaa.

Taustalla häärää Tuomas Metsberg & His Strangers, jossa vaikuttavat Tuomaan (kitara, taustalaulu) lisäksi Saara Metsberg (basso, piano, taustalaulu), Sami Laakso (rummut) ja edellisen sukupolven syvää rintaääntä edustava Olli Haavisto (pedal steel, dobro).

Vierailijoitakin piisaa. Marko Haavisto, Emilia Sisco ja räppäri Notkea Rotta (oho!) hoitavat osuutensa kappaleella Mut blaadatkaa kun tyhjää potkaisen. Originaali Roll me up and smoke me when I die on Nelsonin Heroes-albumilta (2012) ja sillä harjoittavat Willien kanssa kimppalaulua Kris Kristofferson, Jamey Johnson sekä Snoop Dogg (nyt ymmärrän).

Levyn sointi on tyystin toisenlainen kuin Triolla. En tiedä onko se vain suomen kieli, joka on tuovinaan kokonaisuuteen hyppysellisen iskelmällistä vaikutelmaa. Moinen, ehkä vain omassa päässäni kehittelemäni ripaus ei haittaa enkä usko sen häiritsevän iskelmämusiikkiin karsaamminkaan suhtautuvaa kuulijaa.

Itse asiassa I-tyylin jälki on tuntunut sitä vähemmän mitä useammin olen kiekkoa pyörittänyt. Sanotaan, että se oli ensituntuma ja ilmeisen väärä sellainen. Kyllä Eilistä Vain on kantria. Ei sillä, että I:ssäkään mitään vikaa olisi.

Suosikikseni kohoaa Pullot tyhjät, pääni täys. Se on riuskemmaksi sovitettu versio Jeff Danielsin huomattavasti surumielisemmästä kappaleesta You're still on my mind vuodelta -59.

Otsikkotasolla kiehtovimmaksi arvottuu Poreilevaan tuoppiin tuijotan, joka silkalla nimellään kertoo jotain Kauniston sanoittajan kyvyistä. Ilmassa väreilee lupaus jatkumolle Raittisen, Myllykosken, Saarelan, Ahon, Gustafssonin ja Konosen jälkeen.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


29 heinäkuuta 2021

LEVYT - Sam Cooke: Night Beat


Musiikkiteollisuus ei Sam Cooken eläessä (1931-64) ollut mitenkään LP-painotteista. Tämä soulin ja sitä läheltä liippaavien tyylilajien suurmies oli kuitenkin niitä, jotka kulkivat asian suhteen vastavirtaan. Selvää enemmistöä hänen singlekappaleistaan ei julkaistu albumeilla, pois lukien kokoelmat.

Herran tuotannosta voi bongata muutamia teematöitä. Löytyy mm. Billie Holiday -kunnianosoitus Tribute To The Lady (1959) ja kaiken maailman paikkoja teksteissään käsittelevä Cooke's Tour (1960). Myös Twistin' The Night Away (1962) ratsasti ainakin ulkoisesti tuon ajan muotitanssin nimellä.

Night Beat (1963) on paitsi ehkäpä miehen paras, myös löyhästi teemallinen kokonaisuus.

Nimittäin, eräs Cooken uran kirkkaimmista jalokivistä, hänen itsensä kirjoittama Bring it on home to me on sävellykseltään melkoisesti velkaa pianisti Charles Brownin laululle I want to go home. Tätä velkaa Sam maksoi takaisin Night Beatillä, jolle hän valitsi viisi Brownin 1940- ja -50-luvuilla levyttämää kappaletta.

Niistä Trouble blues sopii erinomaisesti esimerkiksi luonnehtimaan levyn ilmapiiriä. Se on alkuperäistä hitaammin soitettua, sofistikoitunutta tunnelmointia. Kutsuisin tyyliä yökerho- tai iltapuku-bluesiksi.

Se on viihdettä, joka on kotonaan vanhan ajan amerikkalaisella "paremman" väen klubilla, jossa hyvin toimeen tulevat asiakkaat illastavat hillitysti orkesterin luodessa matalavolyymistä taustaa ruokailulle. Myöhemmin, kun lautaset on viety pois, ponnahtaa tähti lavalle ja ilahduttaa yleisöä pilkkuun saakka. Savukkeet käryävät pitkien imukkeiden päässä ja silloin tällöin poksahtaa jossain auki samppanjapullo. Jokaisella miehellä on kaulassaan solmio tai rusetti.

Sovituksellinen erikoisuus, ja kuinka hienosti toimiva sellainen on pianon ja urkujen käyttö yhtä aikaa. Urkujakkaralla istuu vasta 16-vuotias Billy Preston, jolle kertyi sittemmin varsin mittava määrä soolojulkaisuja sekä läjäpäin vierailuja muitten nauhoituksissa, ei vähiten Rolling Stonesin leivissä.


Aivan kaikkeen ei yllä esittämäni päde. Onneksi se on vain yleistävä ja aavistuksen provosoiva kuvaus. Ikivanha negrospirituaali Nobody knows the trouble I've seen ja varta vasten Cookelle kirjoitettu Lost and lookin' ovat hyvinkin gospel-henkisiä. Kaksikkoa on vaikeampi kuvitella yökerhoympäristöön.

Niitä seuraavan Mean old worldin mestari oli purkittanut jo kerran, viisi vuotta aiemmin gospel-ryhmä Soul Stirrersissä laulaessaan. Vuoden -63 versio upeine koskettimineen vedetään verkkaisemmin ja enemmän tunteella. 

Please don't drive me away on ensimmäinen numero, jolla tempoa ei pidetä aivan hitaimmissa lukemissa; laiskanrentoa rhythm and bluesia, jossa piano (Ray Johnson) on isossa roolissa.

Seuraava tällainen on vitkaan svengaava näkemys Howlin' Wolfin klassikosta Little red roosterKolmas osa tyylikkäiden R&B-sovitusten sarjassa on Samin vanhasta spirituaalista muokkaama You gotta move. Ja jälleen, molemmat kosketinsoittajat saavat repullisen kunniaa biisien maittavuuden kohentamisesta.

Kiekon päättävä Shake rattle and roll on tietenkin se tuttu, moneen kertaan versioitu ralli. Tällä kertaa kuullaan jump bluesina hötkyvä näkemys aiheesta.

Ennen tehtiin nopeasti ja liikaa miettimättä. Night Beatin sessiot ottivat kolme päivää helmikuussa -63. Toisen ja kolmannen välissä oli yksi vapaata. Missä määrin oli tehty valmistelevaa työtä, en osaa sanoa. Kapellimestari ja kitaristi René Hall on kuitenkin todennut Cookella olleen pilkun tarkka ja vahva näkemys kaikesta mitä nauhalle otettiin.

Lopuksi täytyy mainita se mikä minulle tekee tämän vokalistin musiikista paljon parempaa kuin se muutoin olisi. Onhan hänellä aikamoinen ääni. Harvan miehen laulusta tulee käytettyä adjektiivia kaunis. Samuel Cook ansaitsee määreen nikottelematta.


Erilaisilla musiikin muodoilla on tapana passata erilaisiin tilanteisiin tai mielialoihin. Silloin, kun hakee rosoista räimettä, sykkivää groovea, virtuoottista instrumenttien hallintaa tai ylivertaista lyriikkaa, ei ehkä kannata pistää tätä soimaan. Tälle on oma aikansa eikä se ole joka päivä.

Näihin kuviin, näihin tunnelmiin, Night Beat on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


27 heinäkuuta 2021

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #5 - Popeda: Live At The BBC

Apulaissheriffin kiertue maailman studioilla jatkuu samassa pitäjässä kuin viime jaksossa. Silloin oli aiheena Tasavallan Presidentin levynteko Sohossa. Ollaan yhä Lontoossa, jossa siirryttiin BBC:n studioille. Kesällä 2021 ne sijaitsevat Googlen kartan mukaan vajaa 10 kilometriä länteen edellisestä osoitteestamme.

Tamperelaisella Radio 957:llä vaikuttanut ja kyseisestä paikallisradiosta kirjankin yhdessä Ari Ranniston kanssa kirjoittanut Ismo Nykänen työskenteli 90-luvun puolivälissä BBC:llä. Siellä hän ideoi suomalaisten yhtyeiden unplugged-sarjan. TV- ja radioyhtiö oli aikojen saatossa lähettänyt pilvin pimein legendaarisiakin liveohjelmia, joita on julkaistu kiitettävästi äänitteinä.

Nykänen oli yhteydessä Poko Recordsiin. Eput kieltäytyivät, samoin J.Karjalainen, mutta Popedan kohdalla tärppäsi. Pumppu pistäytyi miljoonakaupungissa ja tärskäytti kuuden tunnin sessioissa narulle sen verran tauhkaa, että saatiin kasaan Live At The BBC (1995).


Vesa Kontiaisen Poko-historiikin perusteella työn tuloksesta saa vähemmän mairittelevan kuvan. Kirjailija itse sanoo meiningin olleen pääasiassa "perin munatonta touhua". Hän viittaa myös huonoon aikalaiskritiikkiin.

Sama lähde toteaa, että Pate Mustajärven (laulu) mielestä homma olisi saanut jäädä tekemättä. Costello Hautamäki (kitara, huuliharppu, säkkipilli, thai-pilli, laulu) luonnehtii aikaansaannosta turhaksi, Jukkis Järvinen (sähköurut, flyygeli) aivan hirveäksi.

Väärässä olivat mielestäni kaikki.

Alkuperäisestä Popedasta ei tuolloin ollut jäljellä Patea enempää. Costellon komennus alkoi vuonna 1982 ja jatkuu edelleen. Nykyinen basisti Jyrki Melartin astui remmiin jo 1981, mutta pestissä on katkos 90-luvun alussa, jolloin hänet korvasi Markku Petander.

Nyt bassoa soittaa kuitenkin Sami Ruusukallio Eppu Normaalista. Petanderin työkalut ovat kitara, mandoliini, suica, sitar, cavaquinho, saksofoni, pandeiro, haitari, nokkahuilu, berimbau, e-bow, saha ja goafoni. Soitinarsenaali kertoo jotain siitä mistä on kyse.

Rumpalina toimii Kari Holm, joka istahti pallille 1983 veljensä Kain seuraajana ja jatkoi vuosituhannen vaihteen hujakoille.

Palaan Petanderin rooliin. Kuusi tuntia ja tuollainen määrä vehkeitä. Oi kun oiva lähestyminen albumin tekoon. Ei puristanut nuttura. Ongin tietoa niistä hänen käyttämistään instrumenteista, joita en ennestään tuntenut. Erinäisiä puhaltimia ja kielisoittimia. Goafonin luonne ei paljastunut. Ehkä se on vitsi?

Mistä pakitan asianomaisten ja ulkopuolisten arvioihin. Ei tämä minusta ole aivan hirveä, turha tai munatonta touhua, saati sitten sellainen, joka olisi saanut jäädä tekemättä. Eikös tässä ole aimo annos rock and rollia? Tarviiko aina tehdä loppuun saakka harkittua, sileäksi hinkattua, normaalia? Useammin kai sillä keinoin saa aikaan munatonta menoa.

Ei Live At The BBC toisaalta aivan klassikonkaan statusta ansaitse. Onpahan rempseästi roiskaistu kokonaisuus, joka todennäköisesti nousisi yli puolen välin, mikäli alkaisin pistää Popedan levyjä järjestykseen. Sitä en tee, varsinkaan kun tämän jälkeisestä tuotannosta kotona on vain Voitto (2011).

Myös kappalevalinnoista paistaa vasurilla tekeminen, mitä siis pidän hyvänä. Punaista ja makeaa on mukana, mutta kesän pituudesta ja kuumuudesta ei paasata. Ei mennä suksilla Alabamaan, ei lauleta kersantti Karoliinasta tai komisario Pepponesta. Ei edes kysellä tahtooko joku mut tosiaan.

Pari sinkun B-puoltakin läpäisi seulan. Beboppahoppin vuodelta -80 oli jo ensi kertaa ilmestyessään mainiosti kieli poskessa tempaistu rockabilly-parodia. BBC-versio on suorastaan hulvaton. Patella kuulostaisi olevan jo ihan mukavasti rokkiöljyä koneessa.

Levy ei ole live termin siinä merkityksessä, että olisi esiinnytty yleisön edessä. Live se on siinä mielessä, jotta koko porukka hoiteli osuutensa samanaikaisesti.


Nyt sanoisin, että Lontoo on nähty. On aika vaihtaa maata ja suunnata nokka kohti manner-Eurooppaa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



25 heinäkuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Johnny Spence & Doctor's Order: Crude And Rude

Doctor's Order. Riemukkaan, raa'an rock and rollin lipunkantaja Suomessa ajalla, jolloin kantajaa totisesti tarvittiin.

Perustettu 1998. Lakkautettu 2016.

Teppo Nättilä alusta loppuun bassossa ja yleensä laulussa.

Arto Hämäläinen miltei alusta ja takuulla loppuun asti kitarassa. Jari Elsilä aivan ensimetreillä kitarassa ja laulussa.

Kimmo Oikarinen rummuissa suunnilleen 2008 alkaen. Häntä ennen Harry Tuominen vuoden 2003 tienoilta tuohon saakka. Häntä ennen Timppa Väätäinen.

Kuusi studiolevyä omalla sakilla. Kolme Pirates-basistivokalisti Johnny Spencen kanssa. Yksi LP-mittaa lyhempi Pirates-kitaristi Mick Greenin kera. Ensimmäiset kolme kiekkoa vuosilta 2000, -02 ja -04 kiven alla. Löytyispä.

Neljä livejulkaisua. Ei löydy.

Muutama sekalainen äänite, joilla tohtorit mukana. Näiden joukossa äärettömän kiinnostava, eri solisteja bändin edessä esittelevä Nahkoineen Ja Karvoineen - Kari Peitsamo -laulukilpailun Satoa (2012). LÖYTYISPÄ!

Kuluneen noin 12 kuukauden aikana ilmestynyt viiden levyn putki arkeologisten kaivausten löydöksiä. Enimmiltä osiltaan keikkatallenteita. Pienimmillään 50, suurimmillaan 100+20 kappaleen painoksia. Loppuunmyytyjä lukuunottamatta viimeisintä, jota vielä jokunen kappale kaupan.

Se viimeinen on Johnny Spence keulilla tehty Crude And Rude (2021). Se on viimeinen Doctor's Order -levy siihen asti, kun se ei sitä enää ole. Tai sitten aina.


Komea kansi.

Kokoonpanossa Teppo, Arto ja Kimmo. Ja Johnny.

Kaksi ennen julkaisematonta studioäänitystä. No more doggin' (2014), ilmeisesti Kickstart Your Mojo -lätyn ylijäämiä. My babe (2011), arvatakseni vaihtoehtoinen otto Hot And Rockin' -sessioista; biisihän on silläkin albumilla. Timanttista vääntöä molemmat.

Yhdeksän rypistystä jäähyväiskonsertista ravintola Juttutuvalla, Helsingissä (2016). Mahtava meininki meneillään, kuten Youtubeen tuupattu video todistaa. Äänen laatu alle keskinkertainen, mikä ei ole, eikä mitenkään voisikaan olla vaikuttamatta kuuntelunautintoon CD-formaatissa. Hyväksyttävissä, ellei muuta Spencen kanssa veivattua ollut vaihtoehtona, sentään viimeinen keikka.

Kolme vetoa napattu talteen ravintola Swengissä, Järvenpäässä (2009). Jo vain toimii kuin 80-luvun Lada 30 asteen pakkasella. Ei samaa teknistä ongelmaa kuin Juttutupa-osiossa. Julmetun kovaa.

Vaihtelevan tasoinen kokonaisuus.

Apulaissheriffi jää seuraamaan, josko arkistokirstujen kansia vielä raotetaan ja sitä, saadaanko joistain nyt jo julkaistuista vielä lisäpainoksia. Omaan hyllyyn onnistuin haalimaan 3/5. Ensimmäisen paitsi jäämisen syynä tietämättömyys, toisen laiskuus.

Olkoon 3/5 myös arvosana Crude And Rudelle. Plussan kanssa.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


22 heinäkuuta 2021

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #4 - Tasavallan Presidentti: Milky Way Moses

Onnistunut Atlantin ylitys takana. Puuduttava lento Chicagosta Heathrow'hun laskeutui hetki sitten. Eikä siinä kaikki, vaan ilmaan noustiin jo Memphisissä. Pohjoisen tuulinen kaupunki tuntui sopivimmalta välilaskupaikalta, koska minisarjan edellisessä osassa tutustuttiin Erja Lyytisen bluesiin.

Kentältä päästään jollain ilveellä Lontoon ytimeen Sohoon. Siellä määränpäänä on De Lane Lea -studio, jonka edellisiin asiakkaisiin (vanhoissa osoitteissa) kuuluivat lukuisien muiden ohella Jimi Hendrix Experience, The Rolling Stones, The Animals sekä The Beatles.

Suomalaista soittajakuntaa studioilla pyöri syksyllä 1973. Tuolloin äänitettiin Tasavallan Presidentin LP Milky Way Moses (1974).


Viisihenkiseksi vuonna 1969 syntynyt yhtye levytti ensimmäisen, itsensä mukaan otsikoidun pitkäsoiton samana vuonna. Jäsenistö koostui 80-prosenttisesti hajonneitten Blues Sectionin ja Helpin muusikoista. Vain puhaltaja Juhani Aaltonen ei tullut kummastakaan.

Vuoden -71 niin ikään bändin mukaan nimetylle levylle Aaltonen vaihtui Pekka Pöyryyn. Tämän aiempi osoite oli Kirkan taustoja soittanut The Islanders.

Seuraavan miehistön muokkauksen seurauksena sai mennä Blues Sectionin perimää kantanut vokalisti Frank Robson. Tilalle otettiin Eero Raittinen, jonka säestäjänä Help oli aikoinaan toiminut. Tällä ryhmällä syntyi Lambertland (1972).

Toinen bluessectionisti, basisti Måns Groundstroem erosi ennen joulua ja hänet korvasi Heikki "Häkä" Virtanen, entisiä Help-ukkoja hänkin. Kun 1973 koitti, oli Tasavallan Presidentti siis melkein sama kuin lopun ajan Help.

Pressa oli keikkaillut melko paljon ulkomailla ja tehnyt siinä ohessa pari kiertuetta Britteinsaarilla. Kakkos- ja osin kolmosälppäri oli työstetty Ruotsissa. Tätä taustaa vasten ei ollut jättiyllätys, että neljättä mentiin tekemään Lontooseen. Pyrky kansainvälisille markkinoille oli kova, kun progressiivinen rock liihotteli aallon harjalla vuosikymmenen alkupuoliskolla. Etenkin Briteissä.

Tutkaillaanpa tätä Tasavallan Presidentin ensimmäisen aikakauden viimeistä hengentuotetta säveltäjälähtöisesti.

Pöyryn How to start a dayn kohdalla odottaa koko ajan, koska päivä lähtisi kunnolla käyntiin. Ei vaan meinaa millään lähteä, vaikka Häkä kuinka pumppaa siihen henkeä. Kymmenen minuutin kohdalla pannaan Doorsiksi ja ollaan lähellä, mutta lopulta taitaa aamukahveet jäädä keittämättä. Pysytään tiukasti sängyn pohjalla. Jos tuollaista vaikutelmaa tavoiteltiin, onnistuttiin hienosti.

Saman tekijän Piece of mind on myös vaivihkaista, vähäeleistä musiikkia. Liekö näin tarkoitettu, mutta allekirjoittanut aistii siinä hienoisia Wigwam-värinöitä. Basso pitää tätäkin pystyssä. Loppupeleissä molemmat Pöyryn sävellykset jäävät Apulaissheriffille hiukan etäisiksi.

Kaikkien nimiin laitettu Jelly sen sijaan toimii. Jazz rock, jota jazz dominoi iskee mainiosti, rytmisektio loistaa erityisesti. Vesa Aaltosen kapulointi ei ole rock-maailmasta. Hän kuulostaa nimenomaan jazz-rumpalilta. Koko orkesterin virtuositeetti pääsee oikeuksiinsa. En tiedä onko Eerolla tässä roolia vai ei.

Tolosen kynästä lähtöisin olevat kaksi teosta ovat minulle Milky Way Moseksen parasta antia. Confusing the issue lienee pakan "normaalein" rytistys seilaten silti kaukana tuonkin ajan normipopista. Pidän tässä varsinkin Raittisen laulusuorituksesta ja Pöyryn fonisoolosta. Häkäbasso ilahduttaa taas.

Milky way Moses alkaa maukkaasti Tolosen wah wahin myötä (korjatkoon asiantuntijat tarpeen vaatiessa efektitulkintani). Nimiraita on parasta mitä levy tarjoaa. Aaltosen ja Virtasen svengaava komppaus saa paikoitellen jalan nytkymään. Tekijän nerokas kitarasoolo pursuaa huumoria ja juttelee jotain ilmeisen huvittavaa saksofonin kanssa. Biisi on kolmen ja puolen tähden kokonaisuuden viisitähtinen huipentuma. Parasta progea.

Eero Koivistoisen teoksesta englanninnettu Caught in the air sen sijaan esittelee progen eri puolia sakeasta häröstä tylsän kautta mukavaan ja hetkittäin, ajasta 6:54 lähtien loistavaan.

Sanoitukset ovat Jim Pembroken käsialaa.

Kun tätä nyt tuli kuunneltua lyhyen ajan sisään enemmän kuin reilusti, havaitsin kyseessä olevan mitä suurimmassa määrin Heikki Virtasen basismin näytöstä. Miehen soitosta saa nauttia myös Tolosen alkupään sooloilla.



Yllä oleva sarjakuva löytyy CD:n sisäkannesta ja luulen sitä käytetyn markkinointitarkoituksessa.

Ja sitten. Koska edellinen siirtymä oli niin pitkä ja aikaa vievä, pysyttäydytään toisen jutun verran samoissa maisemissa. Napataan kuuluisa Lontoon taksi ja mennään.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



16 heinäkuuta 2021

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #3 - Erja Lyytinen: Dreamland Blues

J.Karjalaisen yhtyeen 30 vuotta sitten käyttämältä studiolta Texasista lähdettiin sompailemaan. Suunnattiin pohjoisen kautta pikku hiljaa suoraan itään. Ajeltiin halki Louisianan, rajan yli Mississippiin. Käännyttiin taas pohjoiseen, päädyttiin lopulta piskuiseen Oxfordiin, musiikkimekka Memphisin eteläpuolelle.

Se oli yli 1000 kilometrin huikonen, mutta kannatti. Ollaan unelmien maassa noin blues-artistin vinkkelistä katsottuna. Fat Possum Records on täältä. Eräs yhtiön merkittävimmistä kiinnityksistä oli Junior Kimbrough (1930-1998). Buddy Guy levytti täällä albumin Sweet Tea (2001) samannimisellä studiolla.

Erja Lyytinen kävi Oxfordissa elokuussa 2006. Paikka oli Electric Catfish Studio ja mukana Davide Floreno sekä nippu paikallisia. Näitten joukossa yhtä vaille kaikilla raidoilla rumpali Kinney ja neljällä basisti David Kimbrough, Juniorin poikia.

Konkreettisena tuloksena reissusta jäi käteen hieno Dreamland Blues (2006).


Lyytinen ei suinkaan ollut ensimmäistä kertaa Yhdysvalloissa näillä töin. Vuotta aiemmin hän pakersi siellä Aynsley Listerin ja Ian Parkerin kanssa levyn Pilgrimage (2006). Parker oli nytkin remmissä kirjoittaen biisejä yksin ja yhdessä, tuottaen ja laulaen taustoja. Hän osallistui myös lopullisen tuotteen miksaukseen myöhemmin Saksassa.

Syksyn 2005 käynnistä säilyi Dreamland Bluesille nimikappaleen verran rakennusainetta. Se äänitettiin Delta Blues -museon kotikylällä Clarksdalessa (noin 14000 asukasta). Loput yksitoista ovat -06 Oxfordin satoa.

Päävastuun lauluntekopuuhista kantoi Lyytinen. Puolet sisällöstä on merkattu vain hänen nimiinsä. Floreno ja - kuten todettua - Parker avustivat.

Elmore Jamesin It hurts me too mahtui mukaan coverina ja saa erittäin mukiinmenevän käsittelyn. Erjan slide vinkuu mitä muikeimmin. Hän palasi aiheeseen vuosia myöhemmin julkaistessaan täysimittaisen Elmore-tribuutin The Sky Is Crying (2014). Floreno saa soolon verran tilaa etualalla.

Good lovin' man kierrättää niin ikään Elmore Jamesia. Omatekoinen biisi on saanut enemmän kuin vähän vaikutteita Dust My Broomista. Ei sittenkään niin paljon kuin se vastaavasti Robert Johnsonin I believe I'll dust my broomista aikanaan. Ihailtavan perinnetietoista meininkiä.

Ja sitähän se on koko paketti.

Hyvin käy Albert Kingin soundin mieleen tuovasti ränttäävä Why a woman plays the blues. Hyvin käy juurevan unelias Nasty weather. Hyvin käyvät soulia tihkuva I need love (to get over you) ja popahtava Mississippi callin'. Kaikki käy.

Yllättävin veto ainakin Apulaissheriffin mielestä on vietävän hyväntuulinen Best for you. Sen luokittelen country rockiksi. Taiteilija taipuu moneen, mikä on koko ura huomioidenkin kovin tyypillistä hänelle. Ei ole leidi jäänyt kovin pitkiksi ajoiksi kerrallaan tuleen makaamaan.

Loppua kohti tempo tippuu. Numero 10 Join everyone viihdyttää laulettuna balladina ja 11 Voyager's rest soi vielä hitaampana, lyhkäisenä sooloinstrumentaalina. Bonukseksi merkattu Lady vedetään duettona varsin sielukasäänisen Kinney Kimbroughin kanssa.

Dreamland Blues kuuluu valitettavasti niihin muutamiin Lyytisen tuotoksiin, joita ei ole suoratoistopalveluihin lykätty. Sain sentään kaivettua yhden virallisen oloisen tallenteen YouTubesta. Skinny girl on sähisevän reipas instrumentaali, jolla slide saa kyytiä.

Kannen ja CD:n kuvituksen perusteella mississippiläiset maisemat sorateineen ja peltoineen ovat suomalaisin silmin katsoen  kovin tutun oloisia. Hmmm. Taisivat kuitenkin kuvata kotipuolessa.


Nyt on Amerikka nähty mitä tähän minisarjaan tulee. Ajellaan vielä Tennesseen puolelle Memphisiin, kun se tuossa lähellä on ja sieltä varmaan päästään lentämään vähin vaihdoin kohti Eurooppaa.

Ennen kentälle menoa voidaan pikaisesti vilkaista Sunin studiot. Siellä on käynyt ainakin Honey B & T-Bones 2010-luvulla ottamassa muutaman kappaleen nauhalle. Jätetään se väliin, kun kyse ei ollut kokonaisesta pitkästä. Lupaan palata yhtyeeseen, kunhan pääsemme vanhalle mantereelle.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



13 heinäkuuta 2021

UUTUUSLEVYT - Tuomari Nurmio: Maailman Onnellisin Kansa

Kesällä 2019 Nurmio ilmoitti, että biisit on kirjoitettu ja uusia ei tule. Harmittavaa, mutta hyväksyttävää. Olihan noita jokunen, eivätkä ne mihinkään katoaisi.

Suomen maa ei täyttynyt yllättyneistä kohahduksista, kun alle kahden vuoden kuluttua paljastui, että päätös ei pidä. Lauluntekijän lippalakin takaisin päähänsä sovittanut mestari tuuppasi tarjolle alkukesästä pelkästään uusista kappaleista koostuvan pitkäsoiton Maailman Onnellisin Kansa (2021).

Se on monessakin mielessä aikamoinen paketti. Kansikin ensituntumalta korni kuin mikä.

Nimikappale ilmestyi etukäteen singlenä. Alkuun suorastaan hölmöltä vaikuttanut teksti palautti mieleen Eppujen vm. -88 ryyppäysrallin Baarikärpänen. Ajattelin tässä olevan samaa kuin siinä. Pöljä sanoitus, joka uppoaa kansaan kuin häkä ja jää elämään klassikoksi. Itse en tykännyt.

Se oli parisen kuukautta sitten. Nyt tykkään. Maailman onnellisin kansa - ja tämä pätee koko levyyn - on niitä, joitten kohdalla vanha sanonta sipulin kuorimisesta käy sataprosenttisesti toteen. Tarkennan. Sipulia ei tarvi kuoria, se kuoriutuu itsekseen, kun kiekkoa pyörittelee muutaman kerran ja antaa itsensä tottua Maailman Onnellisimpaan Kansaan.

Alkuun hieman kavahdin, kun porukkaa mainitaan teksteissä provosoivastikin nimillä (Meistä kauneimmat ja Nakukuvakohu). Se sipuli, se sipuli.

Albumilla on aineksia kuin maailmassa kieliä ja kansoja Baabelin tornin rakentamisen jälkeen. Mistä pätkähtikin päähän (lue: hain netistä), että tuo torni rakennettiin Raamatun mukaan vedenpaisumuksen jälkeen. Elokuvankin keinoin kerrotun tarinan mukaan ihmisistä katastrofin yli selvisi vain Nooa perheineen rakennettuaan arkin, jossa kykeni elämään yli kostean kauden.

Ruotsalainen runoilija ja säveltäjä Carl Michael Bellman, Nurmion kollega yli 200 vuoden takaa on minulle tuttu (lue: löysin tiedon netistä äsken) lastenlaulusta Ukko Nooa. Maailman Onnellisimman Kansan aloittaa keskiaikaisesta cembalosäestyksestä virtaa saava Bellman.

Alkuperäinen Gubben Noak ruotsiksi on muuten puoliksi juomalaulu. Levyllä selkein sellainen on Tapsalle kalja! Siinä päähenkilöllä tosin on jo puupalttoo yllään.

Erilaisia päihdytteitä on erilaisissa rooleissa muutamalla muullakin raidalla. Ykköskuuntelulla nasevimmin iski tähän(kin) teemaan sopiva rokkiräppi Rock 'n' roll ei delaa koskaan, joka imitoi Andy McCoyta ja AC/DC:tä ja muistuttaa epäsuorasti Run-DMC:n Aerosmith-versioinnista.

Jälkisäädös on sen verran harvemmin käytetty sanoituspalikka, että Taiteellinen testamentti tulee väistämättä rinnastetuksi Irwin Goodmanin Laulajan testamenttiin ja Veikko Lavin samannimiseen. Jätän vertailut tekemättä todeten vain, että hengenheimolaisuus Handen ja kummankin edesmenneen välillä on olemassa.

Kirjavasta materiaalista linkin takaa nautiskeltavaksi valitsen rujon, räpätyn ja omintakeisen numeron Kyllä mä maailmalle velkani maksan.

Soittajista ja taustalaulajista iskevät itselleni tutuimpina niminä silmään Tohtori Hillilä, Maria Hänninen ja Miikka Paatelainen. Sekä jälleen kerran Pekka Gröhn, jonka luulin olevan ensi kertaa Tuomaria kyydissä, vaan johan tuo oli 90-luvulla.


Monia, eksoottisiakin mössöjä, puuroja ja vellejä sisältävä Maailman Onnellisin Kansa saattaa alkusäikähdyksen vuoksi karkottaa kuluttajan teollisen, valmiiksi pakatun ja mauttoman mikroeineksen pariin. Opastan kuitenkin kärsivällisyyteen sen kanssa. Se saattaa palkita.

Vain Kesäkumi 21 on sitä luokkaa mauton, että sen olisi voinut tipauttaa pois.

Jää nähtäväksi mihin tämä tulee omalla arvoasteikollani ajan kanssa asettumaan. Nyt sanon, että vallan mielenkiintoista ja taatusti ajatuksia herättävää.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


12 heinäkuuta 2021

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #2 - J.Karjalainen Yhtyeineen: Päiväkirja

Ollaan kiertelemässä maailmankolkkia, joissa suomalaiset artistit ovat käyneet tallentamassa musiikkiaan. Kolmen tunnin lentokoneessa kärvistelyn aikana liikahdettiin Kaliforniasta Texasiin. Aiemmin pisteessä A, Los Angelesissa paneuduttiin Melrosen levyyn Rock My World. Nyt pisteessä B, Austinissa tutustumiskohteena on ensimmäinen LP myöhemmin massiiviseen suosioon nousseelta ryhmältä J.Karjalainen Yhtyeineen.

Texasin pääkaupungissa kukoisti 1960- ja -70-luvuilla blues. Muun muassa Vaughanin veljekset Jimmie ja Stevie operoivat sieltä käsin uriensa alkuvaiheissa. En tiedä painoiko tämä nauhoituspaikan valinnassa.

Tajuttoman tiukka Mustat Lasit oli saavuttanut tiensä pään 80-luvun lopuksi. Sen perään J.Karjalainen väsäili täysin eri konseptilla pirteän soolon Keltaisessa Talossa (1990), josta kirjoitin reilu vuosi takaperin.

Sitten syntyi kokoonpano Yhtyeineen. Joitain vuosia J:n kanssa viihtynyt Mikko Lankinen jatkoi kitarassa, vielä kauemmin mukana ollut Janne Haavisto rummuissa. Pekka Gröhn tuli uutena bassoon ja koskettimiin, vaikutettuaan sitä ennen ja ymmärtääkseni hetkisen myös yhtä aikaa Kauko Röyhkän riveissä.

Konkreettinen idea työmatkasta Amerikkaan tuli Haavistolta. Sitä ehdotettiin Poko Recordsin suuntaan. Epe Helenius antoi siunauksensa ja niin mentiin.

Omakotitalon olohuoneeseen rakennetussa Wooden Fish -studiossa taltioitiin Pohjolan sydäntalven aikaan Suomi-americanan tukevimpien virstanpylväitten joukkoon lukemani Päiväkirja (1991).


Aavistuksen heppoiset puitteet eivät tahtia hidastaneet, kun miljöö oli muutoin inspiroiva. Karjalaisen todistuksen mukaan tunnelmaa nosti ihan vaan se, että oltiin hommissa Amerikassa. Lukemattomien esikuvien syntysijoilla.

Lopputulosta paikkailtiin kotikonnuilla lauluosuuksien verran. Ne J purkitti keltaisessa talossaan. Apulaissheriffi hyväksyy tämän eikä fakta aiheuta hylkäystoimenpiteitä. Kyseessä on sentään paras tässä minisarjassa esiteltävä teos, ellen sitten lähipäivinä hoksaa jotain parempaa sarjaan sopivaa, mikä vielä nyt lymyää muistin syövereissä.

Päiväkirja on rock and rollia. Puhtaimmillaan sitä edustavat liukkaasti rullaava Menomonot, tyylipuhtaan kitarasoolon sisältävä Asko häs, tummanpuhuvan hilpeä Tissi-Dee sekä Hellahuone. Viimeisin noista on surfahtava versio Elviksen bravuurista Stuck on you.

Rock and roll -tiskiltä löytyy myös Makee yö, joka flirttailee tekstissään 70-luvun purkan ja glamin kanssa.

Sweet, Slade ja Nazaretti
meillä oli vanukasta koko kasetti
taivasta päin meidät lennättää
purkkaa ja jytää

Vahvemmaksi vakuudeksi annostellaan väliin hieman Peppermint twistin kitarariffiä ja myöhemmin lisää sanallisia muistumia noista makeista ajoista.

vaatteet on mun aatteet
ne on verkkareita
ja niiden taskusta löytyy
merkkareita

Niitä sai 10 pennillä kappale silloin, kun itse olin siinä iässä. Merirosvorahoja.

Vaan ei Päiväkirjakaan suoraan rokkaa koko 14 numeronsa voimin. Karjalaiseen syvästi vaikuttaneen J.J. Calen hillitty charmi kuuluu albumin nimikappaleessa ja varsinkin kaikin puolin rikasta soittoa tarjoilevalla raidalla Luuranko rämisee. Erik Hokkanen liki psykedelisine viuluineen vierailee jälkimmäisellä.

Violetti puku ja Bowien hitistä Let's Dance napatusta sanaparista "serious moonlight" nimensä saanut Vakava kuu kelluvat bluesin pintavesissä. Pohjia myöten siellä sukeltaa mainio Iso musta koira, jolla J näyttää kuinka asiallisesti voi huuliharpun panna soimaan. 

Höyhen ilmassa on niin tutunkuuloista J-sekoitusta, että sen voisi helposti kuvitella loppuajan Mustien Lasien esittämäksi. Tai vaikka aivan 2010-luvun kamaksi.

Loput kolme biisiä voi huoletta pistää balladilaariin. Maestrolle oli kyllä 10 vuodessa kertynyt riittävästi näyttöjä sen(kin) osaston suvereenista hallinnasta. Sittenkin, Ne ja nää putsaa pöydän ollen ehkä kaikkein hienoin hidas laulu mitä Karjalainen on koko 40-vuotisella taipaleellaan kirjoittanut. Tämän muuten yhdessä Gröhnin kera.

Täytyy sanoa, että jos toimi maiseman vaihdos Melrosen kohdalla, sen se teki myös tässä tapauksessa. Jälki on timanttia. Kyllin tiukka aikataulu varmaan esti ylenmääräisen hieronnan ja näin itsessään hyvät biisiaihiot jalostuivat sopivan vaan ei liian hiotuiksi. Ripaus rosoa jäi elävöittämään kokonaisuutta.

Sitä minä tässä aloin miettimään, kuinka alan tyypit Teksasissa suhtautuivat, kun kaukaisesta pohjoismaasta tupsahti näin juurevaa ja ammattinsa osaavaa soittajistoa. Arvelisin paikallisiakin studiolla pyörineen ihmettelemässä, vaikka tekniikka tulikin hanskattua suomalaisvoimin.

Kirjataan vielä pöytäkirjaan, että slide hoitui Janne Haaviston toimesta ja mennään autovuokraamoon. Matkan seuraava etappi näet taittuu maanteitse.

Minä kirjoitan nyt tähän loppuun, että Päiväkirja on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



09 heinäkuuta 2021

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA #1 - Melrose: Rock My World

Kotimaisten artistien studiomaailmankiertue starttaa äärimmäisestä lännestä. Voi tietysti olla, että joku on käynyt vaikkapa Havaijilla levyttämässä, mutta siitä minulla ei ole vihiä. Aloitetaan siis retki enkelten kaupungista.

90-luvun alussa Melrose kuivahti basisti Repan heitettyä hanskat tiskiin. Tokela ja rumpali Jami jatkoivat tovin nimellä The Liberators, jonka täydensivät kvartetiksi kitaristi Lyle Närvänen (mm. Leningrad Cowboys) ja basisti Jari Paulamäki (ex-Narttu). Vuonna 1991 Roger Nieminen korvasi Paulamäen ja Närvänenkin läksi. Melrose oli taas hengissä ja trio.

Yhden sinkkujulkaisun jälkeen Atte Blom kysyi, josko hepuilla olisi haluja lähteä Los Angelesiin albumia sorvaamaan. Biisejä ei juuri ollut valmiina, mutta sitä ei tunnustettu ja laukut pakattiin.

Kalifornian eittämättä hiukan Helsingistä poikkeavassa ilmapiirissä syntyi yhtyeen kolmen parhaan joukkoon laskemani pitkäsoitto Rock My World (1993).


Sitä kuunnellessa ei voi välttyä aistimasta sanoisinko peräti poikkeuksellista rentoutta. Millä kaikella lie ollut osuutta asiaan, mutta pahuksen irtonaista on meininki kauttaaltaan. Asia käy selväksi heti lätyn avaus- ja nimiraidalla, josta tuli myös singlen A-puoli.

Tässä tapauksessa irtautuminen arkikuvioista toi lopputulokseen selkeästi lisäarvoa. Äänityspaikkana toimi Wier Brothers Studio Pohjois-Hollywoodissa. Jussi Tegelman hoiti tekniikkaa ja tuotti yhdessä bändin kanssa.

Rane Raitsikka (mm. Smack) majoitti ja innoitti orkesteria sekä toimi paikallisoppaana ilmeisesti monessakin mielessä. Kansissa kiitellään erityisesti jääkiekkotietämyksestä, mikä vihjaa siihen, että mats(e)issakin tuli ehkä käytyä. Samaan viittaa myös svengaava rokkeri Goalkeeper pelikatkoilta tuttuine urkuineen ynnä muine lätkä-äänineen.

Materiaalin ennakkopuute ei menoa hyydyttänyt. Musiikkia kirjoitettiin nauhoitusten ohessa. Yhdeksästä kappaleesta seitsemän on omia, siis Tokelan käsialaa säv ja san osalta, sov Melrose.

Hulppea ralli Human rights for snakes tulee yllättävästä osoitteesta. Ismo Alanko oli kirjoittanut sen Peer Güntille, mikä sinällään on jo erikoista. Kouvolan jytäpumppu ei halunnut biisiä hyödyntää. Näinpä se päätyi lopulta Rock My Worldille. Viulussa Sanna Salmenkallio.

Ainut cover on hyvällä maulla valittu ja toteutettu Robert Gordonin menopala Too fast to live. Tokelan kitara iskee kipinää. Tällä, kuten parilla muullakin raidalla laulavat taustoja siskokset (valistunut arvaus, joka pitkävedossa saisi kertoimen 1.01) Pamela ja Paula Mattioli.

Kolmantena naispuolisena vokalistina äänimaisemaa komistaa Kim Nail. Tämä vetää dialogia Tokelan kanssa pitkältä jamittelulta haiskahtavalla musiikillisella helmellä Soundcheckpointcharlie. Siinäpä mietittävää yhdysyhdyssanahemmoille. Seppo Kantonen soittaa koskettimet.

Vielä kun mainitaan Raitsikan kitarointi sinkun B-puoleksi napatulla Whateverillä, on vierailijakaarti yhtä vaille taputeltu. Se yksi on, ei enempää eikä vähempää kuin trumpetisti Antero Priha (Mustat Lasit ja monet muut). Hän piipahtaa raukean instrumentaaliballadin Up at Erroll's introssa.

Tokelan mukaan pelimanneilla oli tapana sessioitten jälkeen mennä tiettyyn paikkaan ylös kukkuloille rentoutumaan. Paikkaan, josta on hieno näköala kaupungin yli ja jossa Errol Flynnin kerrotaan pitäneen juhlia aikoinaan. Up at Errol's pyrkii maalaamaan kuvaa tuosta paikasta. Kitaramelodia muistuttaa etäisesti Hurriganesin Just for youta.


No niin. Reissu käynnistyi mitä mainioimmalla tavalla. Suomalaisen roots rockin kovimpiin lukeutuva ryhmä täräytti narulle kovimpiin kuuluvan kiekkonsa vierailla mailla, kaukana Amerikan toisella laidalla. Seuraavaksi otetaan taksi kentälle, josta suunnataan maan sisäisellä lennolla kohti aamuaurinkoa matkakohteeseen numero kaksi.

Sitä odotellessa paketoin jutun tavanomaiseksi käyneen aamenen kera: Rock My World on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:



08 heinäkuuta 2021

MERTA EDEMPÄNÄ STUDIOSSA - Tulossa...

1970-luvulla Love Recordsin isoimmat nimet kävivät vuorollaan levyn teossa Ruotsissa. Marcus Musicin studioista Tukholmassa muodostui lovelaisten nauhoitusreissujen vakiokohde. Siellä purkittivat suomalaisen rock-historian merkkipaaluja mm. Hurriganes, Juice, Wigwam, Jukka Tolonen ja Pekka Pohjola.

Nyt on tarkoitus hieman pöyhäistä muita härmäläisten ulkomailla nauhoittamia äänitteitä. Rajataan siis pelikentäksi koko maailma poislukien länsinaapurimme. Jätetään myös livelevyt pois tarkastelusta.


Apulaissheriffin hyllystä kyllä löytyy riittävästi materiaalia tarpeeseen. Alustava reittikarttakin on jo laadittuna takataskussa.

Kysyn silti vielä vinkkejä albumeista, jotka täyttävät yllä kuvatut ehdot. Olen nimittäin aivan varma, etten yksinkertaisesti muista tai tiedä kaikkia sarjaan sopivia, muuten itselleni tuttuja tapauksia. Saa kommentoida ja ehdottaa. Kaikki otetaan huomioon ja toive saattaa hyvällä tuurilla jopa toteutua. Yksi vaatimus sille on, että satun omistamaan levyn.

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:


02 heinäkuuta 2021

LEVYT - Jethro Tull: Stand Up

"We haven't had this spirit here since nineteen sixty nine", sanoo Kapteeni Hotel Californiassa. Tuota, kuten koko laulua on yritetty tulkita monella tavalla. En tiedä ovatko Kotkat paljastaneet sen merkitystä tai onko asiasta olemassa yleinen konsensus. Siksi heitän omani.

Mitäpä, jos rivi viittaakin Jethro Tullin albumiin Stand Up (1969)?


Luulin löytäneeni jotain ennen kuulumatonta, kun ties kuinka monetta kertaa levyä pyörittäessäni ajatus karkasi Hotel Californiaan We used to known kitarasoolon soidessa. Se hohkaa selvästi samaa henkeä kuin Eaglesin jymyhitti.

Lyhyen verkkohakusession jälkeen saatoin todeta olleeni vain hidas ja hölmö huomaamaan ilmiselvää asiaa. Samankaltaisuus ilmenee sointutasolla, muuallakin kuin Martin Barren upeiden soolojen aikana. Päätullimies Ian Anderson ei vaikuta kantavan kaunaa siitä, että hänen sävellystään on ehkä käytetty toisaalla rahan tahkoamiseen. Allekirjoittaneen papereissa We used to know pysyy esityksistä komeampana, ehkä sen toisen kuluneisuuden vuoksi.

Ajassa vastakkaiseen suuntaan aatokset vie Andersonin herkän huilun ja Glenn Cornickin basson voimin käynnistyvä Bourée. Versio Johann Sebastian Bachin 1700-luvun alussa säveltämästä teoksesta kulkee alkuun asiaankuuluvasti barokkivireisenä.

Kappaleen 1900-lukuistaminen tapahtuu viimeistään minuutin väliaikatolpalla. Kohta sen jälkeen meininki on mitä hersyvintä folkin ja jazzin liittoa. Rumpali Clive Bunkerin ilotulitus biisin ollessa nopeimmillaan on nautittavuudeltaan korkeaa luokkaa.

Bourée edustaa minulle progea parhaimmillaan. Samaa voi sanoa seuraavasta, niin ikään folkahtavasta numerosta Back to the family, jonka loppukiihdytyksessä Bunker loistaa toiseen tapaan. Itse asiassa koko porukka loistaa ja Andersonin kyvyt sovittaa taidolla tulevat todistetuksi.

"Edistyksellisen" rockin lippua liehuttavat reippaammin vielä ainakin Nothing is easy ja For a thousand mothers.

Fat man rytkyy vallan riemastuttavana folk-kilkutteluna. Jeffrey goes to Leicester Square mieltyy päässäni myös folk rockiksi.

Hitaammat Look into the sun ja Reasons for waiting täyttävät balladinnälkäisten toiveet. Jälkimmäinen sisältää suorastaan häkellyttävän kaunista huilismia - Andersonin ohella Barre puhaltaa -  ja loppuvaiheessa sen rinnalla uljaita jousia. Laulumelodia polveilee suloisena.


Sitä voi kukin halutessaan pohtia kuinka progessiivinen Stand Up ylipäätään on. Siinä mielessä melko lailla, että monenlaista normiräntästä poikkeavaa on mukana kyllin. Joihinkin Jethro Tullin 70-luvun tuotoksiin verrattuna LP on kuitenkin hyvin maanläheinen.

Kymmenisen kuukautta aiemmin ilmestynyt esikoinen This Was (1968) oli ollut lähinnä blues rockia. Barre tuli bändiin, kun pomo Anderson halusi viedä Tullin musiikkia uusille urille, mistä taas alkuperäinen kitaristi Mick Abrahams ei niin kovin paljon perustanut.

Apulaissheriffille kakkoskiekko seisoo loistavana rajapyykkinä blues- ja progeyhtyeen välimaastossa. Vanhasta muistuttaa hieno avausraita A new day yesterday, jonka voisi helposti kuvitella Creamin veistelemäksi.

Kokonaisena pitkäsoittona Jethro Tullin toinen ei ole valovuosien päässä Led Zeppelinin kolmosesta. Ei välille toki yhtäläisyysmerkkiä voi piirtää, mutta jonkun likimain-symbolin mielestäni kyllä. Tull muuten lämmitteli Zeppeliniä tämän Amerikan kiertueella loppuvuodesta -69.

Tajusin Stand Upin arvon vasta pitkän ajan päästä sen hankkimisesta. Tarvittiin yhtyeen tuotannon (70-luvun lopuille asti) läpikäyminen työn ohessa, parin viikon aikana. Vasta siinä erottuivat entuudestaan kohtalaisesti tuntemani ja alitajunnan työstämänä muhineet jyvät kunnolla akanoista. Tämä on perin normaalia nykyään, kun hyllyssä on liikaakin mistä valita. Toista oli ennen, jolloin yksittäiset levyt saivat moninkertaisesti enemmän soittoaikaa. Ne oppi tuntemaan ihan eri lailla kuin näinä päivinä.


Istuallaankin kirjoitettuna Stand Up on aivan mahtava levy!

-----

Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa: