Ei uutta auringon alla. Alan menettää uskoni siihen, että näitten herrojen jäljiltä syntyisi maailmaan mitään erinomaista heikompaa. Niin ei tietenkään ole tarvetta uskoakaan.
Ilkka Helanderin, Esa Kuloniemen ja Leevi Leppäsen pajalta pompsahti ensin mainitun johdolla kolmas albumimittainen työnäyte. Shining Pearls (2023) ilmestyi tammikuun lopulla. Se on äärimmäisen vankka yksittäinen todiste siitä, että orgaaninen, perinteisiin luottavaisesti tukeutuva musiikki voi hyvin tämän ajan Suomessa.
Don't wanna wake up from my dream iski ensi yrittämällä päin naamaa jyräävänä boogie-rockina. Olo tuntui hetken yllättyneeltä, samaan aikaan uteliaalta ja pelokkaalta. Ollaanko irtaannuttu totutusta? Mihin päin ja haittaako se?
Nyt, kun alkukohteliaisuudet levyn kanssa on vaihdettu ja se alkaa olla tutumpi, voi huojentuneena todeta olleensa turhaan huolissaan. Bändin linja on suhteellisen vakaasti sitä mitä ennenkin. Avauskappaleen muka kokemani erilaisuus tuntuu ihan kotoisalta. Ehkä sen paikka pakan päällimmäisenä on jopa eduksi.
Bluesia ja blues rockiahan tämäkin sisältää. Turvautumatta tarkistuskuunteluihin olen aistivinani hienoista siirtymää rokahtavampaan suuntaan, mutta se voi olla harhaluulo.
Toisaalta suosikikseni tässä vaiheessa noussut Bridge to freedom puoltaa vahvasti havaintoani. Groovaava veto voisi olla Jimi Hendrixin loppuaikojen sessioista. Kitarasoolojen aikana ajatukseni karkaavat puoliksi Texasiin ja Billy Gibbonsiin.
Erityisen ilahduttavaksi hiukan psykedeelisen numeron tekee se, että sillä rumpali Leevi Leppänen saa näyttää osaamistaan ohi ja yli perustekemisen. Progepiireissäkin 80-luvulla takonut Leppänen hoitelee toki nuo perukset järkähtämättä ja taiten, antaen kielisoittajien loistaa. Yhden kappaleen ajan hän kuitenkin pääsee paukuttelemaan sielunsa kyllyydestä. Sellaisen vaikutelman saan.
Yhtyeen yleissoundi kuulostaisi hivenen rotevoituneen sitten edellisen albumin. Jätän tämänkin tuntuman vanhempia soittamalla varmistamatta. Tulkoon sekin osoitetuksi oikeaksi tai vääräksi joskus tulevaisuudessa, kun uutuuden häikäisy on kokonaan pois.
Kitaroista puhuen, basisti Kuloniemi saa tällä kertaa näpsiä kuutta kieltä jokaisessa biisissä. Aiemmin osuudet olivat 5/10 ja 8/10. Ratkaisu on onnistunut.
Serko Nieminen huuliharputtaa You don't carella. Sillä ja Cemetary wallilla soivat saksofonit pistää Panu Syrjänen. Tsekatkaapa muuten kuinka tyylikkäästi fonit on sovitettu. Harkitun niukat puhallukset tuovat molemmissa tapauksissa rutkan lisäarvon, uskoakseni paljon suuremman kuin vuolaampi töräyttely olisi tuonut.
Kaiken päällä kuuluu järkähtämättömänä ja turvallistakin turvallisempana Dr. Helander itse. Solistina sekä ykköskitaristina ja -lauluntekijänä hän kantanee päävastuun rumban pyörittämisestä. Hyvin se pyörii. Oikein hyvin.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti