Kuten ennenkin todettua, yhdistyy moni musiikki mielessäni paikkaan, tapahtumaan tai henkilöön. Elokuun alun viikonloppuun laskeuduttaessa sain itseäni niskasta kiinni kirjoittaakseni vihdoinkin eräästä levystä, johon liittyy poikkeuksellisesti peräti kaksi selvää muistikuvaa.
Tarkoittaako tämä sitä, että kyseessä olisi minulle tavallista merkittävämpi kokoelma lauluja? Tuskin. Eiköhän tuo ole lopulta silkkaa sattumaa, että CD on ollut tälläytyneenä soittimeen parikin kertaa muistoja aiheuttaen. Jotta näin kävisi, on levyn kai kuitenkin oltava hyvä.
The Rainmakersin Skin (1996) on helposti Apulaissheriffin hehkutusjutun arvoinen.
Ensimmäinen mieleenpainuma ajoittuu aikaan hieman jälkeen albumin julkaisun. Jenkkibändin viides studiolevy ilmestyi ensin Skandinaviassa ja Kanadassa, mikäli Discogsin kertomaan on uskominen. US-julkaisu tapahtui vasta vuonna 1997.
Olin ostanut CD:n tuoreeltaan todennäköisesti joko Musiikki-Kullakselta tai Anttilasta. Pieni varaus sille, että se löytyi jostain muusta oululaisesta alan liikkeestä tai tavaratalosta. Tuohon aikaan musiikkia sai hankittua paikallisestikin melko useasta osoitteesta.
Se oli varmaan ihan ensimmäisiä kuuntelukertoja, kun luukutin kiekkoa töissä desktop-tietsikan CD-ROM-aseman kautta kuulokkeisiin. Silloinen pomoni, tai ehkä paremminkin projektiesimieheni pääsi hipsimään huomaamatta taakseni ja kouraisi kiinnostuneena kannen hyppysiinsä. Ihmetteli vaan, että mikäs se tämmönen Rainmakers on, koskaan kuullukkaan.
Tuo kuvaa hyvin ryhmän tunnettuutta 90-luvun puolivälin Suomessa. Sillä oli ollut varsin innokas, joskin suhteellisen pienilukuinen seuraajakuntansa kasarilla. Itsekin olin hypännyt kyytiin jo silloin. Tornado (1987) oli toinen kahdesta ensimmäisestä vinyyliplatastani, jotka tilasin keväällä -88.
Bändi piti taukoa ysärin alun ja palasi kuvioihin 1994. Yleisön into ei Suomessa kasvanut samoihin sfääreihin kuin aiemmin. Skin oli uuden tulemisen toinen täyspitkä ulostulo.
Toinen selkeä muistoni tulee tien päältä ja on huomattavasti tuoreempi. Silti en ole varma elettiinkö kesää 2023 vai -24, kun ajelin kohti kotia eräältä Lapin reissulta. Olin jossain Tervolan ja Keminmaan välillä, Kemijoen länsipuolen vanhalla tiellä, kun Skin soi ja sai pysähtymään levikkeelle.
Tuli puolipakottava tarve jakaa Twitteriin kuinka hienolta se tuntui juuri tuona päivänä, tuossa tilanteessa ja tuossa paikassa. Siinä hetkessä päätin levyn ansaitsevan aivan mahtavan tittelin ja sitä kautta jutun blogissa.
Eipä mennyt toillaan viittäkään vuotta, kun tarrasin itseäni niskasta...
Eräs syy miksi tämä lätty saa aikaan niin hyviä tunnelmia on sen soundimaailma. Tärkeä pointti meikäläisen musaharrastuksessa. Olen miettinyt sen mahdollisesti olevan minulle tärkeämpi kuin pääosalle muista ihmisistä.
Liki poikkeuksetta paremmin maistuu kirkas kuin tumma. Soittimet erotteleva kuin puuroksi tuotettu. Kitarat saavat soida raakoina, mutta ei yleensä mielellään hälyisesti (mitä se tarkoittaakaan). Erityisen helppo minut on karkoittaa kauas kuulijakunnasta tuottamalla tavara epäselväksi massaksi, josta ei saa selvää mitä siellä on takana. Tässä voisin viitata vaikkapa lopun ajan Don Huonoihin, joittenka alkupään tuotanto on vielä erinomaista.
Good sons and daughters kertonee asian paremmin kuin tuhat sanaa. Kuunnelkaa alussa rumpuja, sitten mukaan lyöttäytyvää kitaraa, perään Bobin ääntä ja viimein unestaan heräävää bassoa. Ai että.
Basso on instrumentti, joka allekirjoittaneella monesti hukkuu muun alle. Skinillä näin ei käy. Soittimen päävastuun kantaa Michael Bliss, uusi nimi sitten bändin kasaripyrähdyksen. Mark "Buzz" Collins ja Ron Roberts tumputtavat biisin mieheen.
Muutoin orkesteri on tutussa koostumuksessaan. Bob Walkenhorst jatkaa laulussa ja kitarassa, Steve Phillips kitarassa ja laulussa sekä Pat Tomek rummuissa.
Tyyliltään albumi on kunnollista american roots rockia, paikoitellen folk rockia. Eritoten Reddleman coming asettuu lähelle folk-laaria, ja voisin ehkä verrata sitä Dylaniin, jos miehen tuotantoa vähänkään paremmin tuntisin. Vaan kun en tunne.
Ylipäätään sijoitan Rainmakersin jonnekin folk- ja country-henkisen rockin ja suoremman paahtamisen väliin. Mainitsen Dylanin uudestaan ja ehdotan yhtyeen olevan jotain hänen ja Rolling Stonesin puolivälistä, toisinaan lähempänä jompaa kumpaa, väliin aivan omaa lajiaan.
Suoraviivaisinta rockia edustaa levyllä joku Too many twenties. Vastaavasti Remember me by on mitä kauneinta balladiosastoa, kuten myös Hunger moonin alku. Jyrkästi bassovetoinen Siamese twins nostattaa alternative-henkisenä niinkin yllättävän mielleyhtymän kuin Primus. Viimeiseksi sijoitettu To the hum on kuin jokin puoliuskonnollinen loitsu.
Muuten mennään lähempänä "normaalia", mutta ei sentään aivan keskitietä.
Walkenhorstin tekstit ovat orkesterihistorian alusta saakka olleet keskeisessä osassa kvartetin taidetta. Vaikken ole Skinin sanoituksiin perehtynyt juuri lainkaan, heitän täkyksi yhden mielenkiintoa kutkuttavan tekstin alkurivit.
there was a man named Jim
who walked everywhere he went
cause he could never quite
seem to keep his mind on the road
one day it occurred to Jim
that he'd taken the wrong turn
'cause he was standing
in the place he didn't know
Enempi puhumalla kerrottu tarina jatkuu ja saa minut taas ajattelemaan Dylania. Mikäli jollain menee yöunet, kun häntä kovin paljon tuntematta hänet jälleen mainitsen, niin ei mahda mitään. Kappale on A million miles away ja sekin on hieno.
Tarjoilen vielä yhden näytteen, joka voisi olla The Rainmakersin tyyppibiisi, jos sellaista lainkaan voi nimetä: Eclipse has begun.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - The Beat Farmers: Van Go
- LEVYT - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: Mitä Sais Olla?
- UUTUUSLEVYT - Vanhaa Roinaa: Noitarumpu
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti