28 helmikuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Juliet Jonesin Sydän: Kansas

Hieman hälyääntä sähkötekniikasta. Räväkkä riffi vasemmasta kanavasta. Basson ja bassorummun yhteisisku keskeltä. Toinen kitara oikeaan korvaan. Pari silmänräpäystä tätä paahtoa koko joukkueella. Näin alkaa Kansas (2020), joka on Juliet Jonesin Sydämen "paluulevy". Kuvaamani 18 ensimmäistä sekuntia ovat yksi yhteen kuin AC/DC vuosimallia -79!

Minun on erittäin vaikea kuvitella kokemani yhtäläisyyden olevan vahinko. Veikkaan, että jätkät tempaisivat avausbiisin alkuun harkitun kunnianosoituksen pari vuotta sitten kuolleelle Malcolm Youngille. Mieshän oli yksi kaikkien aikojen rytmikitaristeista ja turhaan - joskin luultavasti niin haluten - pikkuveljensä varjoon jäänyt pelimanni.

Hauskaksi itselleni homman tekee se, että ensimmäiset lauletut neljä sanaa tuovat jostain täysin käsittämättömästä syystä mieleeni Alivaltiosihteerin, joka myös yhtyeenä tunnettiin australialaisveijareiden ihailijana.

sain tänään jyrkän tuomion
en ole enää niin kuin ennen
mä loukkaan tahtomattakin
ja tärvään hienot asiat

Jos yllä kerrottu pähkäilyni osuu oikeaan, ylentää JJS Malcolmin parhaaseen A-ryhmään kappaleen nimessä Kitaratähti. Esitys ansaitsee huomionne, siis klikatkaa linkkiä.


Kansas on siitä erikoinen levy, että sitä kuunnellessani saan muutenkin mielleyhtymiä eri suuntiin. Esimerkiksi kakkosraita Hullua kuulostaa sävellyksenä Heikki Salolta, kuten myös Runotyttö. Nämä ovat sikälikin kummallisia päähän pälkähdyksiä, etten Miljoonasateeseen ole perehtynyt ilmeisiä hittejään enemmän. Siellä sun täällä pitkin albumia havaitsen Eppu Normaalista muistuttavia soundeja. Imperiumin Vastaiskun (1988) aikaiset kitarat soivat korvieni välissä ainakin biiseissä Rolling Stones ja Ennen kuolemaa.

Eniten Juliet Jonesin Sydän vuonna 2020 kuulostaa kuitenkin Juliet Jonesin Sydämeltä, ja hyvä niin. Materiaali on yhtä vaille Sami Pirkolan säv. & san. kun taas sov. menee koko revohkalle. Poikkeuksena on Kansas, jonka kirjoitti vastikään edesmennyt Seppo Kansanoja. Hän ei koskaan suoraan kuulunut JJS:ään, mutta oli lähellä bändiä. Mainittu päätösnumero sekä koko albumin nimeäminen sen mukaan nyt varmasti tehtiin Kansanojan muistoksi.

Kokoonpanona toimii tuttu Hyvärinen-Pirkola-Heiskari-Parkkonen vahvistettuna Pekka Gröhnillä, joka näin ottaa taas yhden uuden sulan hattuunsa.

Kansas on yllättävänkin hyvä. Tunnustan nimittäin lähteneeni sen kimppuun hieman pelko persuuksissa, joutuisinko antamaan pyyhkeitä vanhoille äijille, jotka palaavat oikeista töistä levytyspuuhiin yli 20 vuoden paussin jälkeen. Pelko osoittautui turhaksi, sillä JJS iski tiskiin tuotannossaan selvästi keskitasoa paremman pitkäsoiton. Tarjolla on lähes ainoastaan reipasta poprokkia iloisissa sävellajeissa ja se kuulostaa hienolta kuten tekee erityisesti Hienolta.

Apulaissheriffi suosittelee ja samalla harmittelee, että Oulun keikka meni jo. En sulje pois menemistä paikan päälle, jos uusintakonserttia pukkaisi.

26 helmikuuta 2020

YLEISTÄ - Nyt se repes!

Blogi alkoi paisua aiheitten sekamelskaksi, sillisalaatiksi. Tästä johtuen Apulaissheriffi on käynnistänyt toimintojensa tarkan uudelleenarvioinnin, joka väistämättä johtaa niin sanottuihin kipeisiin toimenpiteisiin. Näiden mahdollisena seurauksena, jopa tavoitteena on vähitellen rajata kirjoittaminen koko homman alun perin käynnistäneeseen musiikkiteemaan.

Ensimmäinen askel kipeiden toimenpiteiden linjalla on oikean elämän kettumaisuuksia ruotineen (..) Urputusta-kategorian poistaminen.

Urputuksetkaan eivät sentään katoa olemattomiin. Ne vain siirtyvät perustettuun, uuteen blogiin. Syntynyt spinoff tunnetaan vastaisuudessa nimellä Ulkopuolella Ikkunan, jolla on oma Apulaissheriffistä poikkeava toimintasuunnitelmansa.

20 helmikuuta 2020

UUTUUSLEVYT - Pääesiintyjät: Lättähatun Paluu

Lättähatun Paluu (2020) on oiva nimi Pääesiintyjien toiselle pitkäsoitolle. Kansikuva väreineen ja fontteineen on nostalgisella tavalla tyylikäs. Musiikki vaikuttaa tavattoman rennosti ja vaivattomasti soitetulta. Toisaalta se on leimallisen suomalaista iskelmää, ei tosin sieltä viikonloppuisän mollisäkistä. Toisaalta siinä kuuluu monista valtameren takaisista juurimusan alalajeista kunnioittaen omaksutut vaikutteet.

Agents? Rauli? Topi? Etukäteen oli mahdotonta olla mielessään vertailematta. Kuunnellessani huomasin unohtaneeni kyseiset Amerikan ja Suomen meininkiä menestyksekkäimmin yhdistelleet legendat. Silti sitä jostain syystä yrittää kaiken itselleen uuden sijoittaa tuntemansa musiikkikartaston eri kolkkiin.

Esimerkiksi paketin korkkaava Vaeltaja kuljetellaan läpi Dr.Feelgoodin Roxetten mieleen tuovalla kitarakuviolla. Muukalainen iskelmöi kantrihengessä.

Kaunis päivä voisi olla A.Aallon Rytmiorkesterin ohjelmistoa, mutten jaksa uskoa heidän taipuvan yhtä valoisan raikkaaseen tulkintaan hyvällä tavalla naiivista laulusta. Biisi muuten sisältää hieman Jamaikalle haiskahtavaa kitarointia. Sitä itseään on täynnä yksi kohokohdista Paras mies. Tämähän on jo silkkaa skata, ellei nyt sitten jotain muuta karibialaista genreä. Hyväntuulista, jos mikä.

Rock and roll soi ehkä puhtaimmillaan kappaleessa Aina kun sanon juu. Vastaavanlaista herkkua tarjoilee helismaalaiseen kulkuriromantiikkaan nojaava Kulkurin keidas.

Kolmantena samaa kategoriaa edustaa Sekaisin kuin käki, jonka nostan tässä vaiheessa jalustalle. Nämä ovat juuri sitä mitä odotin, erittäin toimivaa, tanssittavaa 50-luvun jenkkikamaa härmäläisin vivahtein.

Jos puutteita hakee, ensimmäisenä korvaan särähtää tusinaiskelmältä lauluna kuulostava Kun kaiken haluaa, jonka pitää pinnalla riittävän onnistunut toteutus. Samoin Leevi And The Leavingsin Rock on Rudyn tulkinnan olisin toivonut hieman enemmän poikkeavan alkuperäisestä.


Pääesiintyjät on Francine-basisti Pete Salomaan luotsaama orkesteri. Molempien bändien alkuperäinen, jo ajat sitten molemmat jättänyt kitaristi Mika Jokinen palasi remmiin saatuaan tietää, ettei tällä kertaa joudu lauluvastuuseen. Sille tontille löytyi Pääesiintyjiin 25 vuotta aiemmin jo lähes pestattu, Whistle Bait- ja Agents-taustainen Vesa Haaja. Rumpaliksi saatiin Timo Järvinen.

Täytyy huomata, että Pääesiintyjiä ei käytännössä ollut olemassakaan vuosien 1993 ja 2018 välillä. Debyyttialbumia Pitkäsoitto (1993) seuranneen lyhyen keikkarupeaman jälkeen homma hiipui. Sen sijaan Francine ilman Jokista on ollut enemmän tai vähemmän aktiivinen koko ajan.

Biisien tekijätiedoista voisin tarkemmin tietämättä arvella, että noin puolet materiaalista on suomennettua Francinea. Käännöksiä on Haajan ohella tehnyt neljän numeron verran Marko Haavisto. Hänelläkin on Badding Rockersin ja Poutahaukkojen kanssa sekä soolona aikamoiset meriitit pellolla, jota Pääesiintyjät nyt kyntää.

Lättähatun Paluu sai kunnian olla ensimmäinen Apulaissheriffin hankinta 2020 julkaistuista äänitteistä, eikä ollenkaan huono olekaan. Pahus kun tajusin vasta kaupat tehtyäni, että Jungle Recordsilla olisi ollut tarjolla 100 kappaleen erikoispainoksen kylkiäisenä CD-single.

Kansiteksteissä vihjailtiin mahdollisella Pitkäsoiton uudelleenjulkaisulla, mitä ajatusta kannatan lämpimästi.

17 helmikuuta 2020

LEVYT - Don Huonot: Kameleontti

On olemassa sellaisiakin Apulaissheriffin vanhahtavaan musiikkimakuun sopivia yhtyeitä ja artisteja, joitten ensiaskeleet studioissa ajoittuvat 1990-luvulle, jopa paraikaa kuluvalle vuosituhannelle. Yksi näistä on Don Huonot. Sen seitsemän levyä arvostan kuta kuinkin pisteillä 4-5-5-4-3-3-2; ilmestymisjärjestyksessä, asteikolla 0-5, virhemarginaali plus miinus 1 per albumi.

Ei pidä yleistää, mutta kovin tyypillinen urakaarihan tuo on. Huippu saavutetaan melko alussa, muttei ihan debyytillä. Sen perään tapahtuu vähittäinen hiipuminen, kunnes vajotaan suorastaan heikoksi laskettavien massaan.

Kuuntelin parin viikon aikana koko seitsikon läpi ja tunnustan suosiolla, että 45-minuuttinen Don Huonot (2002) meni läpi selvästi alle puolessa tunnissa. Harvaa sen kappaletta jaksoin loppuun asti. Se on tuo puuroksi sovittaminen, mikä ei oikein iske ja pitkälti siksi 2/5 sille.

Sääli sinällään, koska alkutaipaleellaan bändi loisti nimenomaan erittäin monipuolisilla ja persoonallisilla sovituksillaan, joista ei uupunut ilmavuutta. Taustalaulukuoroja käytettiin onnistuneesti. Instrumentaatiot olivat kaikkea muuta kuin tylsiä.

Mainio esimerkki tuohon tapaan toteutetuista biiseistä on Kaunis painajainenSe on turhaan (?) musiikin kategorisointiin taipuville (tunnustan) yhdenlainen painajainen siinä missä tämän ryhmän luokittelu laajemminkin ajateltuna. Tältä istumalta sijoittaisin esityksen lokeroon progressiivinen soul-pop, jossa ei tungosta ole.

Naisäänestä tuossa vastaa Essi Wuorela. Hän saattaa joillekin olla tuttu 1997 perustetusta lauluyhtye Rajattomasta, jossa bassoäänellä kajauttelee Huonojen Jussi Chydenius.

Lyriikkarintamalla varhainen Don Huonot kunnostautui usein tavanomaisimmista poikkeavilla sanoituksillaan. Tulkitsee painajaista ken tahtoo.

yö porasi reiän rintaan
myi nahkani puoleen hintaan
yö tatuoi kuvasi mieleen
vanhan suolan maun kieleen

Käsittelyyn päätyi siis Huonojen toinen eli Kameleontti (1993). En tiedä johtuuko CD-formaatista, että kansitaide menee minulta niin usein ohi. Tajusin mahdollisesti vasta nyt jälkijunassa pahvin kotelosta irrotettuani ja auki taivuteltuani, että pätkä kameleonttia siinä totta mooses näkyy ylhäältä päin kuvattuna. Jotenkin tuon on mieltänyt oudon väriseksi puun rungoksi, kun toinen etujalkakin jää nippa nappa paraatipuolen ulkopuolelle.


Kameleontin tuottajana hääräsi kokkolalaissyntyinen Mats Huldén, joka on suomalaisen kevyen musiikin parissa tehnyt varsin mittavan rupeaman. Wigwamin basistina hän toimi jo parikymppisenä.

Don Huonoja Huldén tuotti myöhemmin vielä kahden pitkäsoiton verran ja jätti näin jälkensä yhtyeen kolmelle mielestäni parhaalle pitkälle. Sattumaa vai ei, vaikea sanoa. Sanoisin joka tapauksessa, että hänelle vuonna 2016 myönnetty ylimääräinen taiteilijaeläke on ansaittu.

Palatakseni lokerointihommiin Kapteeni Koulukammo uppoaa samaiseen laariin Painajaislaulun kanssa, lievillä funk- ja rock-ripauksilla ryyditettyinä. Niin ikään sinne sujahtavat levyn kenties tunnetuin kappale Hyrrä sekä Vedenalaiseen kaupunkiin. Nämä kaksi asettuvat kyseisen laatikon kaikkein popeimpaan nurkkaan.

Kuujärven jäätä ja etenkin Tehdasta kuljetetaan suoraan toimintaan tottuneiden kannalta erikoisella rytmiikalla, molempia erilaisilla. Viisut alleviivaavat selkeiten Kameleontin progetunnelmaa. Wuorela laulaa taas Kuujärven jäällä, joka kertoo hyytävän karun tarinan sotatantereilta mielitiettynsä luokse puntikselle lähtevästä sotilaasta. Ei olisi pitänyt, ainakaan jäädä kiinni.

poika kiinni jäi
karkuriksi huomattiin
hänet uhrikalliolta
alas työnnettiin
ja myöhemmin keväällä
jäiden lähtiessä
tytön ruumis ylös naarattiin

Funkahtavaa ja edelleen vaan progahtavaa rokkia edustavat avaus- ja päätösnumerot Marionettikadulla ja Kameleontti. Eikä kauas nakkaa myöskään Auringon jumalan poika. Sen erikoisuutena on irlantilainen säkkipilli. Samaten Brittein saarille ajatuksia vie pieni annos hieman Mike Oldfieldiin vivahtavaa kitarasoundia.

Ehtaan ramalamadingdong-tyyliin suomeksi nimetty Ruma rämä romu römö-römö vedetään a cappella, siis pelkin ihmisäänin. Laulusovitus ja -suoritus todistavat ainakin minulle vakuuttavasti orkesterin pätevyyden ilman soittimien säestystäkin.


Apulaissheriffi tarjoaa hulppealta kokonaisuudelta vielä toisen maistiaisen, joksi valikoitui Hyvästi pop!. Vaikka onkin paketin kaikista suoraviivaisin rypistely, erottuu se suomirokin massasta selvästi ja tekee sen edukseen. Pessi Levannon flyygeli tuo ralliin mukavasti väriä.

Don Huonot mallia 1993 koostui laulaja Kalle Aholasta, basisti Jukka Puurulasta, rumpali Jussi (Kajn poika) Chydeniuksesta ja kitaristi Kie (Mikon ja Jonnen veli) von Hertzenistä. Kie oli tullut remmiin vasta edellisenä vuonna ja ei siten kuulunut debyyttialbumin tehneeseen miehitykseen. Näin muodostettu klassinen kokoonpano kesti aina vuoteen 2001 saakka, jonka jälkeen vaihtui rummun päristäjä.

Jos sallitte, palaan vielä hetkiseksi itse kokemaani julkaisujen tason laskuun. Muistan jonkun toimittajan tokaisseen tai kirjoittaneen miten bändi olisi tyylinsä pitäen, vailla kompromisseja noussut jättisuosioon, jonka Hyvää yötä ja huomenta (1997) sille toi. Olin ja olen yhä eri mieltä. Kuulemaani perustaen väitän tuotosten merkittävästi lähentyneen silloista kotimaista valtavirtaa.

Siitäkin huolimatta, Kameleontti on aivan mahtava levy!

10 helmikuuta 2020

KIRJAT - Mika Myllylä: Riisuttu mestari

25.2.2001, Lahti, ohjelmassa 50 kilometriä vapaalla. Tuosta päivästä alkaa Riisuttu mestari (Tammi, 2001).

Pakkasta on roimasti jonka johdosta ilmassa väreilee kisan peruuttamisen uhka. Jari Isometsä oli jo kärähtänyt, Janne Immosen sauva katkennut ja Mika Myllylä jättänyt sairauteen vedoten matkoja väliin. Tulee musertava tieto, että myös Immonen on lirutellut plus-merkkisesti. Myllylän maailma romahtaa ja mies pakenee paniikissa kisakylästä.

Kirjan ensimmäisessä osassa yksi kaikkien aikojen suomalaishiihtäjistä perkaa siihen astisen elämänsä syntymästä aina Ramsaun täysosumakisoihin 1999. Tämä tehdään nivottuna automatkaan Lahdesta Haapajärvelle. Kotiin Haapajärvelle, raskaana olevan vaimon ja kahden lapsen tykö.

Toisessa osassa koko perhe hakee piilopaikkaa ja rauhaa ensin Posiolta ja edelleen Kuhmosta. Samalla käydään läpi Lahden hässäkkää sekä siihen johtaneita tapahtumia. Odotellaan omaa testitulosta ja tuleehan se, tunnetuin näytöin. Myllylä kirjoittaa myös uskostaan sekä hyvin kunnioittavasti vaimostaan Suvista. Tämäkin jakso päättyy kotiinpaluuseen.

Kolmas osa sisältää Mikan pohdiskeluja mm. urheilusta, kemiasta ja uran jatkamisesta. Omissa ajatuksissani muuan parhaiten hänen suuruuttaan kuvaava seikka on se miten hän erottelee mestariuden ja sankariuden. Ilman lipevää vaatimattomuutta hän tunnustautuu mestariksi, muttei suostu pukemaan ylleen sankarin viittaa. Se ei ollut syy kilpailla.

Hän ei hiihtänyt yleisölle, ei lehdistölle, ei edes isänmaan puolesta. Eikä missään nimessä toppatakkiporukaksi nimeämilleen urheilujohtajille. Esikuvana nuoremmille hän sentään terveesti itsensä näki. Osan III ja koko teoksen lopuksi mestari sompailee taas kerran Haapajärvelle, nyt riisuttuna.


Kirjaa voin puhtaalla omallatunnolla kutsua teokseksi. Mielestäni se on onnistuneesti kirjoitettu ja sen rakenne on harkittu. Mistään en ole löytänyt mainintaa haamukirjoittajasta. Tieto siitä oliko sellainen olemassa vai tekikö Myllylä työn omin käsin ei ole maailman tärkein. Jos hän teki itse, ei se kohdallani respektiä miestä kohtaan ainakaan vähennä. Tämän luki oikein mielellään. Mutta miksi vasta yli 18 vuotta ilmestymisensä jälkeen?

Jossain määrin vastauksia löytyy jopa itse teoksen kolmannesta osasta. Omaan osin yhteneväisiä mielipiteitä kirjailijan kanssa urheilun mielekkyydestä nykyisessä bisnes-vetoisuudessaan. Kyllästymiseni alkoi jo viime vuosituhannella, enkä esimerkiksi Lahden MM-hiihtoihin päästäessä ollut enää samanlainen himopenkkiurheilija kuin kymmenen vuotta aiemmin.

En tiedä onko kohdehenkilö vaikuttanut lukemisen viivyttelyyn. Tietoisesti ei ole, mutta alitajuisesti ehkä kyllä. Ruotsista takaisin Suomeen muutettuaan Myllylän lapsuusajan perhe eli samoilla kolkilla maata kuin minä. Hän sattui syntymään nykyisessä kotikaupungissani. Ikäeroa meillä näyttää olleen 1 vuosi ja 1 päivä. Kaiken kukkuraksi Myllylä oli eräs eniten arvostamistani urheilijoista kaikki lajit ja ajat huomioiden. Näin on huolimatta siitä, että hänen uransa aikana en enää aktiivisesti kisoja seurannut.

Yksi syy korkeaan arvostukseeni löytyy päähenkilön luonteesta. Pidän erityisen kunnioitettavana, kun urheilija - itse asiassa kuka tahansa - ajattelee omilla aivoillaan eikä jättäydy muiden vietäväksi ja/tai vastuulle. Tässä tapauksessa se tarkoitti irrottautumista hiihtoliiton valmennuskuvioista ja jossain kohtaa jättäytymistä tyystin valmentajattomaksi.

Oli virkistävää saada tietää, että hetkisen maailman parhaan hiihtäjän titteliä pitänyt mies ei ollut orjallinen harjoitusohjelmien noudattaja. Sen sijaan hän teki tarkempia päätöksiä päivän treeneistä vasta aamulla ja saattoi muuttaa suunnitelmiaan vielä kesken harjoituksen. Tällaista pidän kovana henkisenä vahvuutena.

Todisteeksi fyysisestä huippuudesta - elleivät saavutukset riitä - nostettakoon mielenkiintoinen kestävyysvoimaan liittyvä yksityiskohta. Myllylä mietti jossain vaiheessa, että 300 etunojapunnerrusta pitää aina putkeen pystyä runttaamaan.

Apulaissheriffi pelasi joskus pesäpalloa ja oli siihen lajiin kohtalaisessa ruumiillisessa kunnossa 30 vuotta ja 20 kiloa sitten. Yhtäjaksoisesti muistelen tuolloin punnertaneeni kolmisenkymmentä kertaa. Olisin suht varmasti selvinnyt 300 punnerruksesta päivän aikana. Nykyisin urakkaan tarvittaneen viikko.

Ravintopuolelta jäi mieleen miten veriarvoja paranneltiin syömällä raakaa maksaa, mikä ei välttämättä ihan häikäisevimmältä gourmet-nautinnolta kuulosta. Myöhemminhän asian ajamiseksi sorruttiin EPO-hormonin käyttöön. Tämän myöntämiseen ei aika ollut kypsä vielä kirjassa. Tunnustus tuli vasta 2010. Luulen ja toivon asian saattamisen julkisuuteen olleen Mikalle helpotus.

Hänen lopullinen kohtalonsa liikuttaa yhä syvästi.

03 helmikuuta 2020

LEVYT - Kauko Röyhkä & Narttu: Mielummin Vanha Kuin Aikuinen

Mielummin Vanha Kuin Aikuinen (1987) on helposti parhaita rock-levyjä sellaisista, jotka eivät musiikillisesti ajatellen juurikaan kyseistä sorttia edusta. Siitä huolimatta Discogs-sivuston määrittelemä tyylilaji on yksinkertaistaen ja hiukan harhaanjohtaen rock, Wikipedian mukaan peräti poprock.

Maukkaasti kaiutetuin kitaroin alkava Matkustaa käynnistää tyylien tehosekoittimessa kieputellun LP:n tangona. Ilmestymisajankohta huomioiden saattoi mikserinä tosin toimia joitain vuosia ennemmin suomalaisiin keittiöihin maihinnoussut yleiskone, usein Kenwood-merkkinen. Vehkeen mainostettiin nimensä mukaisesti tekevän vaikka ja mitä, mutta taisi useassa taloudessa jäädä pienelle käytölle, köökin koristeeksi.

Mielummin Vanha Kuin Aikuinen on monipuolisuudellaan riemastuttava teos. Pelkästään tällaisella kirjavuudella pelaaminen on tietysti uskaliasta. Totta kai yrityksen rinnalle tarvitaan taitoa, sitä kuuluisaa substanssia. Kenwood ei pääse täyteen arvoonsa, jos ei sitä osaa käyttää.

Kauko Röyhkä & Narttu sovitti pakettiin nipun lauluja niin onnistuneesti, ettei 32 vuotta ja risat ole sen viehätystä vähentänyt pätkääkään.


Kauko ei olisi ollut Kauko, mikäli Matkustaa olisi ollut läpeensä puhdasta tangoa. Hänhän väitti olevansa mieluummin vanha kuin aikuinen. Vapauttava vanhuus oikeuttaa sovinnaista aikuisuutta enemmän hulluttelemaan, vaikka sitten musiikin saralla.

Oma substanssiosaamiseni ei riitä analysoimaan tarkemmin millä muulla tai muilla genreillä avauskappaletta on ryyditetty. Lopputuloksena syntyi joka tapauksessa hyvää.

Lattarimeininkiä tarjoavat selvimmin Voi ei, Kolme asetelmaa sekä Chirico. Bossanovasta kirjoittivat aikoinaan fiksummat kriitikot.

Kiistän tähän väliin olevani kriitikko tai näytteleväni moista. Sovitaan, että olen musiikin harrastaja, joka tykkää aiheesta kirjoitella. En silti erota rumbaa bossanovasta tai sambaa cha chasta.

Yhtä kaikki mainitut kolme kappaletta jaksavat kerrasta toiseen kutkuttaa itseäni tämänmoisiin tottumattomampana kuulijana. Etenkin Voi ei ilahduttaa sävellyksenä.

Pikku Tiina sisältänee myös eteläamerikkalaista rytmiikkaa. Nopeatempoisen biisin voisi sijoittaa myös jonnekin poprock-laarin etäiseen kolkkaan, kauas tylsistä keskitien junnauksista. Erinomaisen pirteä ja omaperäinen veto on tämäkin.

Latinalaisvaikutteisista keulille asetan tällä kertaa kakkosraidan Ennen olin kokonaan toinen. Se sisältää muun ohessa mehukkaan soolon, jonka oletan olevan Tommi Vikstenin käsialaa, koska hänet on esitelty nimenomaan soolokitaristina. Rytmikepakkoa hoiteli Mats Huldén, joka on viihtynyt Röyhkän matkassa muutamaankin otteeseen, useammin tosin basson varressa. 

Viksten muuten hyppäsi Kaukon kelkkaan juuri MVKA:lle ja toimi Nartun ykköskitaristina tästä eteen päin. Ellei olisi ilmeisen vaatimaton ja ehkäpä taustalla viihtyvää tyyppiä, voisi instrumenttinsa kotimaiseen aatelistoon sijoittuva tyyliniekka retostella varsin tasokkaalla työhistorialla.

Kovin moni ei voi sanoa soittaneensa sekä Röyhkän, Nurmion, J.Karjalaisen, Loirin että Tokelan kanssa. Ja vielä löytyy listalta Värttinää, Anssi Kelaa, Jukka Poikaa, Pave Maijasta, Juha Tapiota ja Sami Saarta. Huh huh ja hattu päästä.

Muun bändin panosta pisaraakaan aliarvostamatta tulee mieleen, että rumpalin merkitys kasvaa isoksi, kun liikutaan näin vaihtelevissa tahtiolosuhteissa. Heikki Tikka hoitaa tonttinsa enemmän kuin hyvin. Röyhkällä oli onni saada pitää hänet Nartussa alusta loppuun, ainakin mitä tulee levytettyyn tuotantoon. Myöhemmin Tikka suunnisti Hearthilliin.

Jari Paulamäki bassotteli kuten oli tehnyt aiemmin jo neljällä Narttu-albumilla. Jostain syystä Onnenpäivä (1983) jäi häneltä väliin. Paulamäkeä vaille muu ryhmä pysyi völjyssä yhtyeen viimeisiin päiviin saakka vuoteen 1990.

Röyhkän muista 80-luvun kitaristeista Jarmo Heikkinen on saanut nimensä kanteen säveltäjän roolissa. Riku Mattilalla ei ollut pitkäsoiton synnyssä osaa eikä arpaa. Näin ei ollut edes tuotantopuolella, jonka veti Måns Groundstroem.


Tavanomaisempaa Röyhkää edustavat parhaiten Huippumies ja 300 mk. Koko joukossa ensin mainittu saa minulta vähiten suosionosoituksia. Jälkimmäinen taas on oivallinen svengailu, joka olisi vaivatta istunut edellisvuotiselle Pikku Enkelille.

Mahdollisesti jonkun kaipaamaa rempseämpää rokin rytkettä on mukana yhden numeron verran. Mainostaulujen taakse etenee hypnoottisen kompin voimin ja on ihan siinä rajoilla jäädä puuduttavaksi jankkaukseksi. Jotain koukuttavaa siinä on, joka pelastaa kokonaisuuden. Muistan älppäriin kolme vuosikymmentä sitten tutustuessani ensi alkuun tykästyneeni tähän kaikista yksinkertaisimpaan ralliin.

Mielummin vanha kuin aikuinen on lyriikkavetoista, taiteellisehkoa maalailua. Päähenkilö flirttailee vanhemman naisen kanssa ja uskoakseni kertoo sanoittajan sen aikaisesta maailmankuvasta suoraan ja kaunistelematta.

mun sukupolvesta on noussut
tää pikkurikkaiden luokka
ne satsaa vain itseensä
ne ottaa muualta kaiken
ne keskinkertaistaa kaiken
tän maan ja sen luonteen
inhoan tällaista kehitystä
inhoan pöyhkeää keskiluokkaa
vihaan niiden mimmejä

Soitellaan päättää utuisissa tunnelmissa kaahatulla instrumentaalijammailulla. Jonkin lajin urut tuossa kuulostaisi olevan, vaikkei kansissa koskettimia tunnustetakaan. Alun lauluosuus paiskaistiin nauhalle osin kuiskaten, eikä naurun pidättelyn epäonnistumista käyty peittelemään uusintaotolla.

Loppuun voi kukanenkin pohtia kuinka joillain on ammatinvalinta osunut nappiin. Kauko Röyhkä toki on myös kirjailija, mutta musiikin tekijäksi minä hänet ensisijassa miellän. Tällä kohtaa hän oli ollut alan hommissa lähes vuosikymmenen.

12 vuotta myöhemmin ilmestyi Apulaissheriffin aiemmin myllyttämä Rock'n'Roll-Klisee. Senkin jälkeen maa on auringon kiertänyt jo 20 kertaa. Ja ura sen kun vaan jatkuu.

Ei vanhene tämä tuotos, Mielummin Vanha Kuin Aikuinen on aivan mahtava levy!