Jussi Raulamolta on aiemmin ilmestynyt rumpali Tyko Haapalan kanssa neljä studioalbumia plus pari sinkkua päälle. Kaksikko kantaa taiteilijanimiä Jo' Buddy & Down Home King III.
Isoista kiekoista kolme ensimmäistä tuli ulos tasaisin välein vuosina 2006, -08 ja -10. Neljäs saatiin vasta suhteellisen hiljattain vuonna 2021 ja sillä häärää kolmantena lenkkinä kosketinsoittaja (Sami) Nieminen. Lisäkäsiä on mukana edeltäjilläkin.
Keikkaa Jo' Buddy kunkkuineen on tehnyt ymmärtääkseni näihin päiviin saakka. Ehkä harvakseltaan, mutta keikkaa yhtä kaikki. Erästä sellaista todistettiin 26.7.-23 Tampereella Paappa Music Pubissa, manselaisittain Paapan Kapakassa. Äänitysvermeet olivat paikalla ja käytössä, jonka seurauksena voi tapahtuman audioannista nauttia jälkikäteen kuka tahansa.
Apulaissheriffin ruuvipenkissä hikoilee jälkikuuntelun mahdollistava 20 Years Live Volume 1 (2025).
Vaan eipä tarvi hikoilla. Arvioni on kauttaaltaan positiivinen, koska kohde sen ansaitsee. Moitteen sijaa en keksi laisinkaan.
Haukuttavaa en löydä toisaalta omistamistani kolmesta aiemmastakaan. Vähään aikaan niitä kuuntelematta voin silti tunnustaa, ettei yksikään ole tehnyt niin lujasti vaikutusta, että alkaisin jotain niistä reippaasti hehkuttaen perushyvän yläpuolelle nostamaan.
Tämäpä onkin siitä erikoinen livealbumi, että se on tuntunut suoratoiston keinoin suorittamastani ensitutustumisesta lähtien studiotöitä paremmalta. Sellainen ei ole kohdallani tavatonta, mutta kylläkin melko harvinaista.
Tekniikkaosasto ansaitsee kiitokset, sillä 20 Years Live Volume 1:llä on erittäin toimivat soundit. Luulen, ettei sen saavuttamisessa ollut ainakaan haittaa siitä, ettei nauhalle (tai muistitikulle?) tarvinnut taltioida kuin kahden miehen tekemiset. Ainakin näin maallikkona arvelisin homman hankaloituvan bändin ja soittimiston koon kasvaessa.
Tyylillisen monitaiturin repertuaarissa on Down Home King III:n kanssa tainnut syntyä selkeimmin alaotsikon blues alle sopivaa musiikkia. Niin nytkin. Jo' Buddy ei kuitenkaan olisi oma itsensä, mikäli totuus olisi noin mustavalkoinen. En yritä kuvailla tarkemmin kuin, että on taas tutun persoonallista vääntöä.
Kaksikon ensimmäiseltä yhteistyöltä Grits & Rattles (2006) poimittu Angely on kaikkein bluesein veto. Studioversion pystybasso by Ville Rauhala puuttuu, mutta Jussin kitara ujeltaa ja itkee livenäkin kuin Muddy Watersilla konsanaan, itse asiassa vielä studiosoittoa tunteikkaammin.
Nuoriso tuntenee Haapalan tämän rumpaliroolia paremmin räppäri Tykopaattina. Itse taisin oppia tosiasian juuri äsken.
Julkaisu on mielenkiintoisesti toinen peräkkäinen leimalla "Volume 1" varustettu Joeylta. Tuleeko jatkoja, jää nähtäväksi. Tuli eli ei, pärjätään niillä mitä saadaan.
P.S. Kirjoitin jutun epätavanomaisesti kahdessa pätkässä. Väliin osui ajopäivä, jonka aikana auton CD-soitin rallatteli läpi kolme studiolevyä ja jutun aiheen. Tuoreen kokemuksen perusteella pitäydyn yllä esittämässäni. Live ampuu lähimmäs taulun keskustaa.
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Jo' Buddy's One Man Stomptet: Lockdown Sessions & Beyond Vol. 1
- KIRJAT - Maija Joutjärvi: Jo' Buddyn laulumaat
- MUINAISTA BLUESIA #3 - Bukka White
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti