Erittäin suuresti arvostamani, viime marraskuussa edesmennyt Waldemar Wallenius nuiji nyt ruodittavan levyn maan rakoon Musa-lehden numerossa 4/1973. Olin tuolloin alle viisivuotias enkä ymmärrettävistä syistä ollut tästä tietoinen saati kiinnostunut.
Luin arvostelun 45 vuotta myöhemmin Tommi Liimatan toimittamasta opuksesta Waldemar Wallenius - Musaa ja Soundia (Like, 2018). Tiedossani oli toki ollut kriitikkojen isolta osin karsastava suhtautuminen superyhtyeen viidenteen albumiin. Se kun on melko lailla toista maata kuin neljä edeltäjäänsä.
Pääaiheena on Led Zeppelinin ensimmäinen nimellä siunattu LP Houses Of The Holy (1973).
Olkoon kunnianosoitukseni eräälle suurimmista suomalaisista musiikkitoimittajista jutun sivujuonteena. Lainaukset hänen tekstistään nappasin yllä mainitusta kirjasta.
Yleisarvion alusta olen WW:n kanssa jokseenkin samaa mieltä, sen sijaan siitä, mitä se tarkoittaa en.
Minulle pään ja hännän puutos ei ole automaattisesti heikkous. Kokonaisuutta kasassa pitävä punainen lanka voi kyllä puuttua, mutta homma on silti apulaissheriffiläisittäin kuunneltuna oikein mainiosti hanskassa ja hanskat muualla kuin taivaan tuulissa.
Kokonaisuutta voisi kuvata myös kehumalla materiaalin monipuolisuutta: progehtavaa tunnelmointia, hillittyä folkia, hevijytää, reggaeta, psykedelian hitusia, vinoa funkia.
... ei ole tarpeeksi yritetty pohtia sitä miltä tämä hirvittävän pohdinnan tulos kuullostaa ulkopuolisesta.
Tuo on ehkä koko arvion vaikeiten sulatettava pätkä.
Uskoisin kirjoittajan olleen jossain vaiheessa taivaltaan kanssani samaa mieltä siitä, että taidetta ei pääsääntöisesti pidä tehdä siitä nauttivien "kuluttajien" mieliksi. Kenties sanat voi pistää toimittajan tuolloin nuorehkon iän (24v) tai albumin edellisiin verrattuna tuottaman pettymyksen piikkiin. On myös mahdollista, että hän heitti tarkoituksellista provokaatiota lukijoitten suuntaan.
Oli miten oli, meitä ulkopuolisia kuuntelijoita on moneksi. Tuskin olen ainut ihminen maailmassa, joka pitää tai on pitänyt Houses Of The Holya loistavana teoksena.
Veikkaisin, että hyvin harva pystyy tästä levystä osoittamaan ne kohdat, joissa Zeppelin olisi tehnyt jotain todella käänteentekevää ja mullistavaa, ...
Näin se varmaankin on.
Vaan mitä sitten? Työtään tekevä kriitikko - olkoonkin sitten äärettömän intohimoinen alan harrastaja - ja keskiverto kuulija katsonevat tällaisia asioita täysin eri suunnista. Ainakaan minua eivät taiteen mullistavuus ja käänteentekevyys kovin valtavasti hetkauta. Musiikin nauttiminen on pääosin tunnepohjaista reagointia, jota en osaa sen tarkemmin selittää.
En kiistä, etteivätkö musiikin vaikutussuhteet johonkin vuosia myöhemmin tehtyyn minuakin kiinnostaisi, mutta se ei ole pääasia. Ja sitten voi miettiä, josko Houses Of The Holy onkin pitkässä juoksussa ollut rohkaisemassa siihen, että tiettyyn tyyliin lukittautuneet yhtyeet tai artistit ovat uskaltautuneet uusille urille?
Yksityiskohtien osalta tyydyn kommentoimaan vain yhtä WW:n mielipidettä:
Ja James Brown -pilailuksi tarkoitettu "The Crunge" on suoranaista typeryyttä.
Erittäin rankka lausunto.
Minulle The crunge on kiekon kovimpia repäisyjä, olkoonkin parodia. Jollain tapaa oudolla rytmiikalla varustettu funk rock menee kroppaan kuin levottomat jalat. Lisäksi se on hauska kuin mikä.
Olen yleensä nihkeä kokemaan pelkässä musiikissa huumoria. Laulun sanoin sitä tietysti on helppokin välittää, mikä toteutuu tämänkin kappaleen kohdalla Mr. Brownin kustannuksella leikkivien välihuutojen kohdalla. Syystä tai toisesta biisi myhäilyttää myös soitetuilta osiltaan. Samalla se on oiva osoitus noiden kolmen muusikon uskomattomista taidoista.
Jimmy Pagen kitaravelhouden näytteeksi käy erinomaisesti levyn avaava The song remains the same. Vähintään yhtä hienosti tai jopa paremmin tarkoitukseen sopii maukkaan kaksijakoinen Over the hills and far away. Alun seesteinen folk vaihtuu ennen puoliväliä paketin jytyisimmäksi rynkytykseksi.
John Paul Jones saa basson lisäksi paljon tilaa erilaisten kosketinsoittimien kera. Etenkin pitkä ja rauhaisa No quarter toimii näyteikkunana hänen kyvyilleen sillä osastolla. The rain songilla Jonesin Mellotron-syntikalla rakennettu äänimaailma luo tuntua isommastakin orkesterista.
John Bonhamia ylistin pari vuotta takaperin Led Zeppelin II:sta kertovan jutun yhteydessä. Siihen en keksi nyt lisättävää. Tykkään, vaikka WW moitti tyyliä Houses Of The Holylla jäykäksi.
Robert Plantin laulu kantaa minne tahansa siitä huolimatta, että ääntä ei maltettu olla tekniikan keinoin muokkaamatta tuotantoprosessin aikana. Hän on ja pysyy yhtenä rock-historian upeimmista vokalisteista.
Viime vuosituhannelta peräisin olevan CD-painokseni vihreä ja punainen virittävät nostalgista tunnelmaa Atlantic-vinyyleille ominaisena väriyhdistelmänä. Seuraavan albuminsa Physical Graffiti (1975) Led Zeppelin julkaisi omalla merkillään.
Olen pahoillani, jos kunnianosoitukseni ei vaikuttanut kunnianosoitukselta. Tulin tahallani alleviivanneeksi WW:n ja omien näkökantojeni vastakkaisuutta. Fiksu lukija kuitenkin ymmärtää, ettei mielipide-ero ole syy olettaa minun tarkoittaneen mitään negatiivista.
Päinvastoin. Lepää rauhassa, Waldemar.
Waikka Wiisaammat ovat joskus olleet eri mieltä, väitän että Houses Of The Holy on aivan mahtava levy!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Led Zeppelin: II
Olen kanssasi aika pitkälle samaa mieltä. Waldella on lähtenyt lapasesta jostain syystä, krapula hyvä veikkaus ;DD Codaa lukuun ottamatta kaikki zepukat toimii, ja Codahan on sopimusteknisistä syistä tehty, jämäbiiseistä koottu albumi, siis mitä biisejä jäänyt yli muista levytyssessioista. Tosin Poor Tom on mieleen jäävä komppinsa takia.
VastaaPoistaJa se että LZ olisi tehnyt jotain mullistavaa..jne.. Hmm, eihän LZ koskaan tehnyt mitään mullistavaa tai ihmeellistä, olipahan vain planeetan paras hard rock bändi seiskyt-luvun aluissa. Purple oli samaan aikaan paras livebändi ja ainoa joka teki jotain mullistaa oli Black Sabbath joka keksi vahingossa uuden genren eli heavy rockin josta tuli metallia ja jonka Metallican musta albumi teki osaksi valtavirtaa. Hieno kaari ja sellainen hauska juttu että BS:n biisi nimelta BS, kun siihen lisää yhden soinnun, saa enter the sandmanin. Kahdessa kymmenessä vuodessa eriytymisestä osaksi valtavirtaa, siisti jatkumo!
Luulen, että suuri syy WW:n nuijapolitiikkaan oli pettymys albumin erilaisuuteen, kun sitä vertaa aiempiin. Toisaalta II oli erilainen kuin I, III erilainen kuin II ja IV erilainen kuin III. Mielipideasioitahan nämä ovat, mikä on ihan ok.
Poista