27 marraskuuta 2019

LEVYT - ZZ Top: Degüello

I'm bad, I'm nationwide rullaili aikoinaan ZZ Top rosoisesti ja samalla letkeästi. Hämmentävää sinällään. Yleisesti tunnettuahan on, että parta ei kasva pahoille.

Biisi on ote osavaltion virallisiksi sankareiksi Texasin edustajainhuoneen toimesta nimitetyn yhtyeen LP:ltä Degüello (1979). Kitarakaksikko oli e
nnen sen levyttämistä, pitkän tauon aikana kasvattanut sittemmin tuntomerkeikseen muodostuneet naamakarvansa. Rumpali Frank Beard taas tunnetusti ei.

Tyylillisesti liikutaan aiemman perinteisen rockin ja bluesin tulkinnan sekä 1980-luvulla mukaan hiipineen, konerytmien säestämän hard rockin välimaastossa. Lopputulemana syntyi parasta Toppia koskaan. Peli taitaa olla menetetty sen osalta, että enää kykenisivät tätä ylittämään.


Alkuun linkattu blues rock on oiva näyte levyltä. Svengaava peruskuljenta keskeytetään tuon tuosta eli aina kertosäkeen päätteeksi mehukkaalla hidastuksella. Kitarasoolo on laadukkaimpia mitä Billy Gibbonsilta on kuunaan kuultu. Dusty Hillin muhkeaa basson pikkailua sisältävä viimeminuutin lauluton osuus soi myös erityisen nautittavasti.

Teksti on silkkaa sitä itseään mistä nämä kaverit ovat enemmänkin hoilanneet.

easing down the highway
in a new Cadillac
I had a fine fox in front
I had three more in a back
they sporting short dresses
wearing spike-heel shoes
they smoking Lucky Strikes
and wearing nylons too

Hyvin samanhenkinen veto on pahuksen irtonainen Lowdown in the street. Molemmissa on kuusikielistä jälkiäänitetty päällekkäin sen verran, että yhdellä kepillä livenä soitettuna ei tulos voi olla yhtä korkeaa tasoa. Tai ainakin se olisi erilainen. Jalka se alkaa sivumennen sanoen tämän tahdissa herkästi vippasemaan.

Frank Beard saa ehkä eniten näyttää osaamistaan samaan tapaan funkylla singlelohkaisulla Cheap sunglasses. Tosin rummut yksin eivät saa lantioon menevää biittiä aikaiseksi. Yhtä lailla basso ja kitarakin kantavat vastuuta tuon suuntaisen rytmiikan välittymisestä. Kappale viedään taiten finaaliinsa vähitellen vaihteita pienemmälle vaihtaen.

Levyn ykkösketjuun voisi vielä ylentää perusrynkytyksen She loves my automobile. Se oli sattumoisin ainut etukäteen tuntemani biisi, kun Degüello-vinyylin toisena ZZ Toppina hankin (Eliminator-kasetti ensimmäisenä), olisiko ollut noin tusinan verran vuosia ilmestymisensä jälkeen. Haluaisin
 muistaa nauhoittaneeni sen Radiomafiasta Juho Juntusen juontamasta 70-lukuohjelmasta Purkkaa ja jytää.

Muisti saattaa kyllä tällä kohtaa olla hakoteillä, koska nyt miettien ajoitukset eivät välttämättä täysin täsmää. Ja oliko ohjelman nimi sittenkin Vibaa punttiin? Joka tapauksessa mainio show oli se.


Muista Topin omiin nimiin kirjatuista tekosista A fool for your stockings edustaa tällä kertaa ainoana hidastempoisempaa osastoa. Ihan slovariksi en sitä sittenkään alkaisi nimeämään. Gibbons panee jälleen parastaan. Kyllä hän parhaimmillaan on ollut suunnattoman hyvä lankuttaja.

Manic mechanic ei helpolla kilauta Apulaissheriffille mitään tyylikelloa, vaikka lehmänkello sillä mukavasti kalkkaakin. Tämä on jollain kierolla tavalla progressiivista bluesin ja rhythm and bluesin värjäämää musaa. Gibbonsin vokaalimurina vyöryy korviin jyristen.

Vähiten itseäni innostaa Hillin laulama Hi fi mama. Kitaran ja torvien vuoropuhelu ei vaan jaksa kohota riittävän mielenkiintoiseksi. Hännänhuipuksi sijoitettu Esther be the one on toinen hieman alempikaliiberinen vääntö.

Degüello on kauttaaltaan jykevä- ja selkeäsoundista tuotantoa. ZZ Topin entisvanhainen vakiotuottaja Bill Ham yhdessä soittajakolmikon kanssa sai tallennettua bändiä paremmin kuin kertaakaan ennen tai jälkeen tämän.

Perinteisen kitararumpubassoakselin lisäksi trio kokeili keuhkojaan saksofonisteina alaotsikolla The Lone Wolf Horns. Gibbons puhalsi baritonia, Hill tenoria ja Beard alttoa, kuinkas muuten.


Pari coveriakin soittivat mukaan, aika lailla tutummasta päästä. Sam & Daven soul-numerona alkujaan päivänvalon nähnyt I thank you saa osakseen mukiinmenevän, muttei mitenkään loisteliaan tulkinnan.

Sen sijaan Dust my broom taltioitui ensiluokkaisena Texas bluesina. Tämän albumin tekijätietojen takia luulin pitkään Elmore Jamesin kyhäilleen alkuperäisen. Myöhemmin säveltäjäksi on paljastunut Robert Johnson, joskin aiheesta ollaan kahta mieltä. Yksiselitteisesti ei kai voi sanoa onko samasta viisusta kyse.

No, minä opin tämän bluesin legendaarisimpiin teoksiin lukeutuvan klassikon nimenomaan ZZ Topin kautta ja pidän edelleen heidän versiotaan kuulemistani ykkösenä.

Blogin historian ensimmäisenä ulkomaisena tunnustuksen saavana äänitteenä: Degüello on aivan mahtava levy!

23 marraskuuta 2019

LEVYT - Kingston Wall: II

Oletetaan, että käytössä olisi aikakone ja yksi reissu minne ja mihin aikaan tahansa menneisyydessä, meno-paluuna. Kohtuusuurella todennäköisyydellä ottaisin lipun Helsinkiin ja kevääseen 1993, ajatuksenani käydä Kingston Wallin keikalla toisen levyn julkaisemisen jälkeen. Lepakkoon tai Tavastialle ajattelin suunnistaa.

Kävi näet niin, etten bändiä löytänyt ennen kuin tällä vuosituhannella, jolloin Petri Wallin lopullisesta ratkaisusta oli jo vuosia. Niinpä elävänä näkeminen ei vaan tullut ajallaan kyseeseen. Aikakoneen keksimistä odotellessa siis...


Vaan olihan se ihmeellinen orkesteri. Todistusaineisto koostuu kolmesta tyrmäävästä studioäänitteestä, livetriplasta ja ryppäästä amatöörivideoita, joita YouTubesta voi vaihtelevan äänenlaadun kera pällistellä. Ja opin juuri äsken, että on olemassa myös virallinen tupla-DVD, mikä aiheuttaa tietyn metsästysvietin heräämisen. Varmaankin olin asian noteerannut, jättänyt 2015 sen ilmestyttyä heti hankkimatta ja unohtanut.

Trion selkärangaksi on yleisesti tunnustettu basisti Jukka Jylli, joka piti musiikillisesti - jos kohta ehkä muutenkin - jöötä muille. Hän oli rönsyilevän ryhmän kasassa pitävä liima. Benji-kuminauha, joka venyi muitten liveimprovisaation mukana taustan tilkiten eikä koskaan katkennut. Lavalla Jyllin oli tapana ankkuroitua paikalleen yleisöstä katsoen vasemmalle sivustalle ja ottaa vain harvakseltaan rauhallisia askelia.

Petri Walli oli ilmiömäinen kitaristi ja loppuvaiheessa erikoisempiakin vaikutteita imevä ja niitä kaihtamaton biisinikkari.

Rumpujakkaraa miehittänyt Sami Kuoppamäki takoi kannuja ja peltejä kuin Muppet Shown nukkeorkesterin Animal potenssiin kolme. Minusta hänen osuuttaan Kingston Wallissa voisi englanniksi kuvata termillä lead drums. Hän ei siis perusrumpalin lailla ainoastaan pitänyt rytmiä yllä, vaan yltyi välillä ottamaan pääroolia Wallin kitaran rinnalla. Meikäläisen arvostuksessa Kuoppamäki nousee aurinkokunnan parhaaksi soittimensa hallitsijaksi.

Kingston Wall II (1993) ansaitsee heittämällä paikan Apulaissheriffin ässälevyjen sarjassa. Luen kyllä ykkösen ja kolmosenkin kategoriaan 5/5, mutta tässä tapauksessa kakkonen todellakin on ykkönen. Bändi operoi sen verran psykedeelisessä musiikkimaastossa, että matematiikan peruslait joutuvat joustamaan ja pisteet 6/5 tulevat mahdolliseksi II:n kohdalla.


Paras arvosana todistukseen kirjoitetaan tiiviin kokonaisuuden kolmannelle esitykselle. Could it be so? jatkuu saumattomasti edeltävän raidan perään. Aikaan 1:45 saakka suitset pidetään kireällä atmosfäärin ollessa yhtyeelle tunnusomaisen happoinen.

Mutta sitten räjähtää. Laulu taukoaa, polle lähtee laukalle, ilotulitus käynnistyy. Kuuntelija saa tuhansia mikro-organismeja kuten joku, en nyt muista kuka legendaarisesti on lohkaissut. Vielä nykyäänkin miltei joka kerta meinaa ihokarvat käsivarsissa jäykistyä tälle kohtaa päästyä.

Wallin ja Kuoppamäen virtuoosimainen yhteispeli saa haukkomaan henkeä. Etenkin Kuoppamäki hämmästyttää. Unohtakaa Bonham, unohtakaa Baker. Unohtakaa kaikki muut takojat hetkeksi, sillä näin rumpuja soitetaan. Jyllin ilmeetön bassottelu on aika lailla sitä mitä pitääkin tuollaisen hurjastelun ohessa olla. Kappaleen teksti enteilee tulevan kolmoslevyn mystistä maailmaa.

could it be so that
we have been here before
could it be so that
this all happened before

Jälkimmäinen huipennus koetaan rapiat kymppiminuutisessa eepoksessa You. Sen rakenne vaihtelevine tempoineen ja sävyineen on lähimpänä klassista progea. Puolivälin krouvin tietämillä Walli vokalisoi ikään kuin ohimennen muutaman rivin.

Ja sitten taas mennään. Jälleen on mahdoton puhua soolo-osuudesta. Koko porukka revittelee tasa-arvoisesti Jyllinkin nyt pistäessä parastaan. Loppukaneettina vielä hidastus ja viimeiset sanat.

nothing has messed up my head
that much as it does
now when I got you

Muusta sisällöstä itämaisesti svengaava Istwan, käytännössä kuusiminuuttinen kitarasoolo And it's all happening sekä jylhä Palékastro ovat ensiluokkaisia instrumentaalivetoja. Musiikilliset sukulaiset We cannot move ja Love tonight etenevät tiekarhun voimalla.

Koko paketin seesteisin tuokio on häkellyttävän kaunis Shine on me, jolle Sakari Kukon saksofoni tuo korvaamatonta lisäarvoa. Istwanissa vierailijana vingutteli viuluaan Hearthillin Ufo Mustonen.

I feel love sai aikoinaan ehkä suurimman huomion II:n materiaalista. Tuolloin pidettiin epätavallisena, että psykedeelistä progea veivaava pumppu versioi 70-luvun discokuningattaren, Donna Summerin hittiä. Kingston Wallin näkemys on kuitenkin onnistunut. Two of a kind on syntikkoineen musiikillisesti yhtä lähellä discoa, vaikkei oikeastaan ole siellä päinkään.

66,7 % Kingston Wallista teki viime kesänä lyhyehkön kiertueen vahvistettuna Von Hertzenin veljessarjalla. Sanomalehti Kalevan Oulun keikkaraportin mukaan Petri Wallin paikka lavan keskellä oli valaistu, mutta pidettiin tyhjänä koko konsertin ajan.

Ylipäätään arviot rundilta olivat niin positiivisia, että Apulaissheriffikin on joutunut jälkikäteen harmittelemaan pois jäämistään. Enemmän tai vähemmän hyvän tekosyyn taisin kehitellä tyyliin "ei se oo sama asia, en mee". Olisi päässyt vähällä vaivalla, ilman aikakonetta kokemaan ainakin osan yhtyeen taiasta.

Yksi jännä juttu Kingston Walliin liittyen on se, etten rajoittuneella musiikkitietämykselläni tiedä yhtään vastaavanlaista musiikkia yhtä hienosti mestaroivaa kokoonpanoa. Onkohan lähimainkaan sellaista (ollut) olemassakaan, Suomessa tai muualla?

Itsestäänselvyytenä vielä: on eittämättä totta, jotta Kingston Wall II on aivan mahtava levy!

20 marraskuuta 2019

UUTUUSLEVYT - Neil Young With Crazy Horse: Colorado

Jee, Neil Youngilta putkahti taas. Hepun ännäskymmenesämmäs albumi Colorado (2019) taltioitiin otsikkonsa osavaltion alueella, Kalliovuorilla. Taustabändinä musisoi Crazy Horse, jonka varhaisin levytys miehen kanssa on puolen vuosisadan takaa.

Hevosen selkäranka on iankaiken muodostunut rumpali Ralph Molinasta ja basisti Billy Talbotista. Kakkoskitaraa soitti tällä kertaa muista ympyröistä aikaisempaa Young-yhteistyökokemusta omaava Nils Lofgren.


Ensimmäinen muistikuvani Niilosta liittyy Kentin osavaltionyliopiston ampumisiin. Tapauksesta näytettiin Suomen televisiossa 1980-luvun alussa joku dokumentti tai elokuva. Kohta sen jälkeen radiossa soitettiin kuulteni Crosby, Stills, Nash & Youngin Ohio. En ole ihan varma soiko laulu myös tuossa TV-filmissä, mielestäni kyllä. Joka tapauksessa jäljen nämä kaksi yhdessä jättivät.

Kului roppakaupalla aikaa, kunnes suurin piirtein 1996 kiikutin kotiin Harvestin CD:nä. Seuraavan noin kymmenen vuoden aikana kokoelma karttui vain muutamilla harkituilla hankinnoilla. Vasta päättymäisillään olevalla kymppiluvulla haksahdin isosti.

Viimeinen niitti oli ilmiömäinen Hartwall-areenan konsertti kesällä 2016. Se pitää toistaiseksi hallussaan vaikuttavimman kokemani musiikkielämyksen titteliä. Coloradosta tuli hyllyyni Neil Young numero 69, mikä on viisi vähemmän kuin ukon ikä tänään.

Kappaleen She showed me love lopussa toistetaan laulun nimi 73 kertaa. Luku perustuu pariin netin lyrikkaserverin kertomaan. Yritin kyllä kuunnellessa laskeakin, vaan eihän siitä mitään tullut. Samalla lailla vääjäämättä sekosin laskuissa kuin 25 metrin allasta eestaas uidessa. Yhtä kaikki, äijä oli biisiä nauhoittaessaan 73.

Tekstissä surraan ihmisen luonnolle aiheuttamaa tuhoa ja mother nature mainitaan useaan otteeseen. Ilmeinen johtopäätös saattaisi olla, että luontoäiti on sanoittajalle rakkauttaan suonut niin ja niin monen vuoden ajan. Ja nyt ollaan hiukka huolissaan.

Sama tematiikka toistuu levyllä muutenkin. Green is blue harmittelee, ettei asialle tehty ajoissa mitään. Shut it down ehdottaa, josko sammutettaisiin valot kokonansa.

Sävy ei ole julistavinta Youngia. Pikemminkin paasaus vaikuttaa turhautuneelta, mutta ei silti kirvestä lopullisesti kaivoon heittäneeltä.

Muutakin sanomaa toki löytyy. Rainbow of colors ei ymmärtääkseni nimestään huolimatta saarnaa yksistään sateenkaarisakin, vaan yleisemmin kaikenlaisen USAn nykyhallinnon väheksymän koti- ja ulkomaisen porukan puolesta. Tietenkin rakkauslaulujakin on mukana.

Myönnän itselleni musiikin miltei poikkeuksetta menevän sanoman edelle. Siltä kannalta katsoen Colorado ei tuo tarinaan mitään merkittävästi uutta. Ensituntumalta olin joissain biiseissä todistavinani ajoittaista väsähtäneisyyttä, mitä en sitten levyyn paremmin perehdyttyäni enää rekisteröikään. Mukaan on ympätty sekä rauhallisempaa että rehevin kitaroin rokkaavaa aineistoa.

Numerologialtaan yllä pureksittu She showed me love on ainut pitkä hämybiisi. Mainitut toistot aletaan reilun seitsemän minuutin jälkeen, kun säkeistöt ja kertosäkeet on saatu alta pois ja lähes yhtä pitkä loppujammailu saa alkaa. Kokonaispituutta kertyy 13:36.

Kyllä minä vaan tästäkin tykkään. Kuten vastoin monien kriitikoiden mielipidettä myös muusta 2010-luvun Neil Youngista. Kuunnelkaa uusimmalta esimerkkinä Milky way, verkkaisesti etenevä, korkealta veisattu raukeilu. Niin on tunnistettavaa kitarasooloja myöten.

Lopuksi, artistin pitkän uran aikana on moni kaveri poistunut tästä maailmasta. Tuoreimpana suru-uutisena pitkäaikaisen managerin lähtö kesäkuussa.


19 marraskuuta 2019

KIRJAT - Antti Heikkinen: Jaakko Teppo / Suuri elämäkerta

Tony Adams, Jorma Kinnunen, Raimo Helminen, Markku Uusipaavalniemi. Edellinen vaikuttaa sattumanvaraiselta listalta urheilijoita, mitä se ei tarkkaan ottaen ole. Palataan tähän sivujuonteeseen tuonnempana. Pääroolin saa nyt Antti Heikkisen Ruikonperän Multakurkusta laatima teos Jaakko Teppo / Suuri elämäkerta - Multakurkun muistelmia (Fun Pandemia, 2016).


Julkaistessaan pari vuotta aiemmin järkälemäisen biografian Leskisen Juicesta Heikkinen nostatti riman kerralla korkealle. Sitä seurannut ihan hyvä kirja Turusen Heikistä jäi perusteetta edeltäjänsä varjoon. Saman haamun vainoamaksi joutui myös Tepon Jaakon tarina. Se on täysin turhaa, mutta minkäs alitajunnalleen voi. Sitä vaan puoliksi tiedostamattaan vertailee.

Kaikkia kolmea kohdehenkilöä yhdistää tekijän, kuin myös blogin väsääjän arvostus heitä kohtaan. Juice oli kirjoitettaessa jo poissa, muut läsnä ja toimittajakirjailijan haastateltavissa. Selittääkö etäisyys ensimmäiseen mielestäni kovemman tason? Voi olla.

Jaakko Teppo - tai Jaska, joksi Heikkinen häntä kutsuu - puhuu kirjan sivuilla paljon. Alkuun arveluttavana valintana pitämäni savon murteen käyttö Jaskan turinoissa osoittautui aika äkkiä toimivaksi ratkaisuksi. Jopa niin, että se nyt tuntuu ainoalta oikealta.

Värikkäitä jupostuksia lukiessa lähes kuulee tekstin päässään tuon tavallista taitavamman kupletistin äänellä höpötettynä. Kannen otos jyhkeänenäisestä, partaisesta savolaisukosta todennäköisesti vain vahvistaa mielikuvaa.

Minä tuota rokkenrollia kiänsin suomeks enemmännii. Do you wanna danceennii naksaatin kerralla semmoset sanat, jotta siinäpä suapi äkkipoika lähtee rinnalle.

Tuollaista tapahtui sankarin uran alkuvaiheessa, kun suosio ei ollut vielä tullut kylään. Myöhemmin maineen kasvettua meni jo melko mukavasti.

Rahhoo tuli ovista ja ikkunoista. Ei loppuna suolat kupista ja jooluna pysty pakkoomaan pukin kontin niin täyteen, jotta välilevyt vuan Korvatunturin ukolla poksahtel.

Pelkästään noiden kahden näytteen perusteella käy selväksi mihin Jaakko Tepon suurimmillaan valtavaksi kasvanut suosio viihdyttäjänä perustui. Toisilla on jutun vääntäminen verissä. Jos mahdollista, kannattaakin etsiä käsiinsä julkaistuja keikkaäänitteitä.


Ja kyllä kannattaa myös tarttua kirjaan. Jaakko Teppo on niin merkittävä osa yhdenlaista suomalaista kulttuuriperintöä, ettei häntä voi ohittaa olankohautuksella. Nykyinen standup-buumi Patros-Matteineen ja Heli Suteloineen on lenkkinä täsmälleen samassa kettingissä.

Tämä pätee, vaikka musiikin osuus uudempin taitureitten esityksissä on (tietääkseni) olematon. Teppohan levytti muitten muassa sellaisia klassikoiksi kohonneita lauluja kuin Hilma ja Onni, Kervisen kinkerit ja Pamela. Kaikkiaan häneltä tuli ulos viisi studio-LP:tä, johon vielä livet ja kokoelmat päälle.

Vaan entä sitten alkuun listatut sporttihemmot? Apulaissheriffi on ainakin heistä kertovat kirjat hyllystään poistanut tilaa viemästä. Pystyisin epäilemättä urheiluopuksenkin taas ostamaan, jos hyvää olisi tarjolla. Antti Heikkinen itäsuomalaisiin merkkihenkilöihin keskittyneenä voisi seuraavaksi tarttua jonkun sieltä päin kotoisin olevan urheilijan uraan. Semminkin nyt, kun Katja Kettu jo otti Ismo Alangon. 

Varmuudella kansaa kiinnostava Seppo Räty tulee ensiksi mieleen. Ja kun hän ehkä ei kansien väliin halua, ehdotan maailman kaikkien aikojen parasta miespesäpalloilijaa: Toni Kohonen.

13 marraskuuta 2019

LEVYT - Kauko Röyhkä: Rock'n'Roll-Klisee

Röyhkä saattaa olla kotimaisista artisteista se, jonka tuotantoa kelpuuttaisin eniten tälle blogin hehkutusosastolle. 80-luvulla Narttu julkaisi muutamia ensiluokkaisia albumeja, läjäpäin hyviä, eikä oikeastaan yhtään tosi heikkoa. Seuraavan parin vuosikymmenen tuotokset ovat kokonaisuutena jopa vieläkin kovempi nippu.

Pohjakosketus koettiin vuonna 2008, jolloin minulle tuntemattomasta syystä korkeaan arvostukseen noussut yhteistyölevy Riku Mattilan kanssa on jäänyt itselleni toisarvoiseksi. 10-luvulla Kaukolta on putkahdellut laatukamaa erilaisten projektiluonteisten juttujen myötä.

Nimellä Kauko Röyhkä tunnettu - tai ei välttämättä bändinä niin tunnettu - orkesteri levytti vuosina 1990-2005 monta upeaa teosta. Parhaasta päästä päätyy vouhkauksen kohteeksi nyt Rock'n'Roll-Klisee (1999).


Kaiutettu kirkaisu käynnistää nimikappaleen, josta on musiikilliset kliseet ja rock'n'rollikin perinteisimmässä mielessä kaukana. Tyylikkäästi soitettua ja tuotettua, vaikeasti luokiteltavaa musiikkia isketään pöytään heti alkuun.

Kauniit pelastetaan seuraa ollen ensimmäinen paketin huippuvedoista. Hakemallakaan ei löydy yhtään taianomaiseen ilmapiiriin sopimatonta nuottia, iskua tai äännähdystä.

Timo Vikkula pääkitaristina saa taustatukea Kaukon ja tuottaja Riku Mattilan akustisista sekä Mats Huldénin 12-kielisestä. Vähäeleisesti taustalla musisoivat lisäksi Tero Kling rummuissa, Huldén basson varressa, Vikkula uruissa ja Mattila helistimissä. Hyvällä maulla mukaan sovitetut stemmalaulut hoituvat Huldénin ja vierailevan Otto Grundströmin (Tehosekoitin) toimesta.

Onneksi ei tarvi nimetä, mutta jos pitäisi, tässä olisi ehdokas täydelliseksi biisiksi. Sanoituskin loistaa kritisoidessaan tuonaikaista menoa, josta ei kyllä ole paljoa taidettu parantaa.

tämä maailma on nuorten
ja kauniiden
ja valtaa janoavien
kauneus on paljon tärkeempää
kuin rehellisyys
et sä muka lue lehtii
et sä muka katso televisioo

Punainen suu ei ole juuri lainkaan korni, vaikka siinä hyödynnetään kulunutta, urheilutapahtumistakin tuttua taputus- ja rumpukomppia. Jälleen yksi sateinen päivä asettuu jatkoksi pitkään jonoon maalauksellisia tai elokuvallisia kuvaelmia, joita Röyhkällä piisaa. Tekstissä vilahtaa seuraavan kappaleen nimeksi annettu Poika Mancini.

Tutuksi tultuaan Mancinin pidätelty toteutus tempaa mukaansa. Arvoituksellinen sanoitus tänä päivänä tehtynä mahtaisi saada ensimmäisen kiven heittäjät ja lynkkauskomppaniat liikkeelle.


Voi ihmiset kulkee ilmavasti kekseliään kitaroinnin voimin. Oman pääni vankina pitää yllä ajatusta, ettei vastaavaa levyä olisi voinut keltään muulta odottaa. Joka käänteessä törmää erikoisiin ja toimiviin ratkaisuihin. Tässä renkutuksessa sellainen on riittävän taustalle miksattu huutokuoro, jossa Kaukon kanssa kajauttelee jälleen Otto sekä niin ikään Tehosekoittimesta tuttu Matti Mikkola.

Viivyttelevätempoinen Hiljaisuus on sukua sateiselle päivälle, kuten myös poikkeuksellisen kauniin melodian omaava Mari. Se on muun ohessa ties kuinka mones naisen niminen laulu maestron tuotannossa.

Toinen huippu Rock'n'Roll-Kliseellä koetaan numerolla 10. Aika villiä, että samalle pitkäsoitolle on saatu kaksi niin kertakaikkisen suurenmoista esitystä.

Hammerfest on päällisin puolin kuvaus perheen matkasta Jäämeren rannalle. Hyvin läheltä pintaa voi vähällä vaivalla nähdä tekstin syvällisemmän merkityksen.

Nykyäänhän on niin muotia nähdä joka asia matkana, elämäkin. Apulaissheriffin päinvastaisesti tulkitsemana Hammerfestin matka vertautuu koko elämään. Laulun sanoin ehdotetaan, josko elosta kannattaisi yrittää nauttia jo silloin kun vielä ehtii. Tällaisenaan biisin voi halutessaan nähdä peräti Röyhkän tuotannon avainteoksena. Korostan sanoja "voi halutessaan".

vasta siellä missä
manner päättyy jyrkänteeseen
rauhoittuu hän
vasta Hammerfestin
viimeisellä jyrkänteellä
isä maistaa kermajäätelöä

Vaan entä jos matka katkeaa jo ennemmin?

Viimeistä edellisenä rokkaa persoonallinen rypistys Tukka päähän ja menoks. Sen jälkeen kuullaan taas yksi tunnelmapala Anteeksi.

Kuten varmaan on käynyt selväksi, ei Rock'n'Roll-Kliseessä ole mitään anteeksi pyydeltävää. Harvinaisia ovat albumikokonaisuudet, jotka alusta loppuun pitävät liekkiä yllä yhtä vahvasti. Se on myönnettävä, että muutamaa helpommin omaksuttavaa numeroa lukuun ottamatta materiaali on vaatinut aikaa ja kuuntelukertoja kunnolla avautuakseen.

Ennen jutun lopullista naulausta laitetaan vielä yksi, tällä kertaa visuaalinen esimerkki tunnelman luonnista, jolla saralla Kauko musiikillisesti on kiistatta maamme parhaimmistoa. Jotain muistoja herättävää on sinällään rumassa, sisäkanteen lätkäistyssä kerrostalon seinässä. Tulee mieleen eräs sittemmin purettu koulurakennus.


Rock'n'Roll-Klisee on aivan mahtava levy!

11 marraskuuta 2019

UUTUUSLEVYT - Aija Puurtinen & Brooklynin Satu: Lännen Maata

No nyt on käsillä kuka ties vuoden levy Apulaissheriffin puntarilla punnittuna. Ja heti kehun perään kevyt painallus jarrulle, nimittäin potentiaalinen kesken vuotta ennakoitu valinta pohjautuu (vain) 9 ehdokkaaseen. Ilman muuta yhdeksikkö on jo rankan esikarsinnan läpikäynyt ja toistaiseksi ainoina päässeet jatkoon, eli löytyvät kotoa CD:nä.


Vuonna 2015 saatiin makusteltavaksi Aija Puurtinen & Rytmiraide Allstarsin Brooklynin Satu. Tällä kertaa Brooklynin Satu näyttäytyy yhtyeen nimenä ja levytyksen otsikko on Lännen Maata (2019).


Konsepti levyillä on yhteneväinen: rehevää amerikansuomalaista juurimeininkiä Perttu Hemmingin teksteillä. Vielä neljä vuotta sitten osa sanoituksista oli englanniksi. Nyt painetaan läpi albumin suomeksi. Jos tarkkoja ollaan, lauletaan finglishiä, jossa kotikielemme seassa on puolienglantilaisia sanoja tyyliin faierpleissi, suutkeissi tai rekortpleijeri.

Kauan sitten erästä Antti Tuurin Pohjois-Amerikan siirtolaisuutta käsittelevää romaania lukiessani otti yllättävän kauan aikaa tajuta mikä on sanomapitsi. Vaikea sanoa mikä teemassa viehättää. Kuitenkin jo Tuurin tapauksessa aihe tuntui kiehtovalta.

Siinä missä Brooklynin Satu oli kokoelma samaa maailmaa kuvaavia lauluja, sisältää tämä uutuus jatkokertomuksen.

"Alahärmän Voltista me lähdettihin" (Maantie) ymmärtääkseni satakunta vuotta sitten, "Turun kaupunkiin saavuttiin" (Amerikantytön paluu) kännykkäaikana. Välissä vilahtaa vuosikymmeniä ja sukupolvia. Henki vaihtelee toiveikkaasta rempseän kautta murheelliseen ja haikeaan. Tarinoissa on jotain kovin mukaansa tempaavaa.

Nauhalle tahi kovalevylle on taltioitu aivan verrattomia lauluja, joukossaan hyvällä tavalla kummallisen progahtavan intron käynnistämä, valloittavan persoonallinen instrumentaali Sudbury tango. Neljän vuoden takaiseen nähden onnistumisprosentti biiseissä on kovempi, väittäisin jotta 100.

Suositaan kappalenäytteessä tällä kertaa kaikkein iloisinta tunnelmaa. Ruotsalainen majatalo on tyyliltään selkeimmin niin sanotusti lännen meininkiä. Olisiko tuo nyt bluegrassiä? Näin arvelen.

Erinomaisen äänitteen tekijöistä Aija itse lauloi ja bassotteli, elämänkumppani Esa soitti slideä sekä banjoa ja heidän poikansa Mooses rumpuja. Selina Sillanpää veti viulut ja näppäili mandoliinia, Eero Grundström polki ja sormeili matkaharmonia sekä puhalteli huuliharppuun. Käytetty soitinvalikoima lienee kotimaisessa nykymusiikissa yhtä yleinen kuin vompatti Vimpelissä. Mutta jopas toimii, etenkin tässä kontekstissa.

Jänskästi muuten napsuu ilmeisesti juuri Grundströmin harmoni. Pariinkin otteeseen on joutunut suoratoistokuuntelun avulla varmistamaan, ettei CD:ni ole vioittunut.

Niin, se sanomapitsi on tietenkin son of the bitch.

06 marraskuuta 2019

UUTUUSLEVYT - Kolmas Nainen: Linjassa

Niinhän se menee, että uusia levyjä haltuuni ilmaantuu vain vanhoilta tekijöiltä. Äskettäisen hätäisen läpikäynnin perusteella tuorein ensijulkaisu hyllyssä näyttäisi olevan 17 vuoden takaa. Aikana tuo on pitempi kuin mitä oli mittarissa musiikin kuuntelua "tosissaan" aloitellessa. Hämyä!

Nyt uutta pukkasi bändiltä, jonka nimi on pitkään ollut joillekin kirosana siinä missä erään ylöjärveläisen yhtyeenkin.

Bändiltä, johon heräsin heti debyyttialbumin ilmestymisen jälkeen lukiota lopettelevana autokoululaisena. Bändiltä, josta 1980-luvun lopulla intti- ja opiskeluaikoina kehkeytyi kaikista tärkein seurailtava.

Bändiltä, jonka Tiheän Sisään (1992) oli jälkikäteen ajatellen vain puoliväkisellä tykättävä; siitä kun löydän nyt vain EP:llisen riittävän kelpoa tavaraa. Bändiltä, joka työelämäni ensi askelia ottaessani väsäsi loistavan, mutta koko lailla huomiotta jääneen levyn Onnen Oikoteillä (1994). Ja sitten loppui.

Pauli Hanhiniemi sanoituksineen ja vahvoine lauluäänineen oli ja on Apulaissheriffille Kolmannen Naisen tärkein jätkä. Voi olla, että orkesteri olisi jäänyt itseltäni tyystin pimentoon ilman häntä. Perunateatteri oli ihan yhtä tasokas ja kiinnostava tapaus.

Osa-aikaisen uuden tulemisen väliulosottoina tuotetut aiemmat pari pitkäsoittoa eivät ole saaneet hyppimään volttia. Jotenkin ne ovat kuulostaneet enemmän nimenomaan tuotetuilta kuin esitetyiltä. Muutama toisista erottuva biisi per CD joukossa ovat pitäneet henkeä yllä. Jatkuuko meininki samana nyt, kun jo uutuuden nimi Linjassa (2019) siihen vihjaa?


Kansipolitiikassa Kolmas Nainen on yhtä lukuunottamatta epäonnistunut kerta kerran jälkeen. Ainut onnistumaan onnistunut oli Hikiset Siivut (1989). Muuten taso on noin niinku omasta mielestä ollut keskinkertainen miinus ja siitä alas päin. Siksipä on paikallaan kehua tätä uusinta. Värimaailma näkyy värinäkörajoitteisiin silmiini oivallisena. Ukot on omia itsejään vailla riikinkukkoilua, kuten aina.

Kaiken pohjustuksen jälkeen itse asiaan mennäkseni Linjassa on jokseenkin mainio. Alkuun ja varsinkin autostereoista nautittuna se vaikutti liikaa edellisten levyjen jatkeelta. Kauashan ei toki nytkään 2000-luvun tyylistä kaikota.

Näppäimistölle istuttuani kuulokekuuntelu kuitenkin paljasti albumin edeltäjiään rennommaksi ja parempisoundiseksi. Peruslinja on jollain tapaa verevämpi ja raikkaampi. En silti edelleenkään jaksa innostua yhtyeen tunnusmerkiksi aikoinaan kohonneesta korkeaäänisestä helinäkitarasta.

Kappalemateriaalin laatu kohenee loppua kohti edetessä. Haaskalinnun nokassa on sävellyksenä erikoinen, liekö käytössä joku harvinaisempi sävellaji vai miksi siltä tuntuu. Melodia kulkee menestyksekkääksi samassa tunnelmassa tekstin kanssa.

Tyhmyyttä vai rohkeutta antaa Raimo Valkaman väläyttää bassollaan. Sanoitus on niin Hanhiniemeä kuin olla voi. Etenkin kertosäe on sellainen, ettei sitä oikein osaa kuvitella kenenkään muun kirjoittamaksi.

Koko paketin ykkönen on viimeistä edeltävä Kantrijätkä, Paulin matalalta vetämä, Apulaissheriffin makuun kitaroitu veikeä humppa. 
Alun kuvio tuo siinä määrin voimakkaasti mieleen The Run Runsin instrumentaalin Living guitar, että kyse ei mahda olla vahingosta.

Mahdollinen laina tulee hyvästä lähteestä ja riffiä on sopivasti varioitu peittämään jäljet alkuperäiseen. Tällaiset tahalliset tai tahattomat tapaukset piristävät joka kerta, kun sellaisen kuulee.

Sakari Pesola, Mikko Karmila ja Timo Kivikangas tuottivat kolmistaan.