Elnora Jean Wallace syntyi vuonna 1956 Greenwoodissa, Mississippissä vuokraviljelijän suurperheen seitsemäntenä lapsena. Isä oli blues-muusikko ja äiti gospel-laulaja. Kaksikymppisenä hän muutti Chicagoon. Eikö siinä ole jo ihan pätevä alkuosa elämäntarinaa blues-artistille?
Laulamisen Nora Jean aloitti jo etelässä, jatkoi sitä pohjoisessa ja sai uralleen kunnolla potkua päästyään 80-luvun puolivälissä Jimmie Dawkinsin yhtyeeseen. Sen riveissä hän kiersi esiintymässä ja pääsi pariin otteeseen myös levyttämään. Ensimmäinen soolosinkku oli ilmestynyt jo vuonna 1982.
90-luvulla Wallace jättäytyi lähes kokonaan pois musiikkiuralta kasvattaakseen lapsensa. Viimeistään vuosituhannen vaihduttua hän oli palannut, nyt avioliiton myötä sukunimellä Bruso. Kaksi pitkäsoittoakin tuli sillä nimellä ulos vuoden välein.
Sitten koitti kauan hiljaisuutta studiorintamalla. Esiintymisiä kyllä riitti. Jossain kohtaa hän vetäytyi taas bisneksestä, tällä kertaa hoitaakseen sairasta äitiään.
Kuusi vuotta sitten naiselta saatiin pitkästä aikaa levy, jolla oli taas käytössä tyttönimi Wallace. Blues Woman (2020) on hänen toinen Severn Recordsin kautta maailmalle saatettu albuminsa.
Sain tietää artistista, kun hänet buukattiin kesän 2023 Rauma Bluesin esiintyjäkaartiin. Ennen sitä, ehkä jo edeltävänä talvena laulajatar oli sattuneesta syystä esillä Bluesministerin ohjelmassa. Elettiin siis aikaa, jolloin jopa ei-kaupallisella, julkisrahoitteisella radiokanavalla tarjottiin roots-musiikkiin painottuvaa sisältöä. Nykyään tuollainen on miltei täysin vantaalaisen paikallisradio Roll FM:n hartioilla. Onneksi se kuuluu netissäkin.
Muistelen (toivottavasti oikein) Kuloniemen soittaneen Wallacea parissakin jaksossa. Joka tapauksessa useamman kuin vain yhden näytteen levyltä kuultuani olin myyty. Ja kohta oli Äx myynyt levyn minulle.
Nora Jean ei soita mitään, vaan keskittyy tuottamaan säveliä pelkästään omalla äänellään. Niin paljon kuin bluesin yhteydessä puhutaankin kitaroista tai vähän vähemmän muutamista muista soittimista, on siinäkin musiikinlajissa tärkein yksittäinen instrumentti minulle ihmisääni.
Wallacen ääni on Ääni.
Koska ylläolevaa väittämää on vaikea ja turhaakin sanoin selittää, laitan tarjolle vokaaliosuuksiltaan yhden Blues Womanin vakuuttavimmista paloista: Evidence. Biisi hienoine urkuineen on kiekon soulahtavinta antia.
Tuolla, kuten koko kymmenen kappaleen kattauksella, soittaa mitä osaavin, svengaavin ja tyylitajuisin orkesteri. Nimet eivät olleet sanovinaan minulle mitään lukuunottamatta yhdellä numerolla huuliharppuineen piipahtavaa Kim Wilsonia. Voisin melkein vannoa, että hänen vierailunsa oli tähän päivään asti mennyt minulta ohi, vaikka kansitekstit muka olenkin lukenut.
Ne pääjäbät ovat:
- Johnny Moeller, kitara
- David Earl, kitara
- Steve Gomes, basso
- Kevin Anker, urut
- Steve Guyger, huuliharppu
- Stanley Banks, koskettimet
- Robb Stupka, rummut
Ja kuinka ollakaan, pikatutkailu paljasti sekä Moellerin, Gomesin, Ankerin että Stupkan kuuluvan tai joskus kuuluneen The Fabulous Thuderbirdsin riveihin. Koko nelikko on mukana myöhempien aikojen FT-parhautta edustavalla albumilla Strong Like That (2016) Eivät olleet nimet jääneet mieleen bändin CD:iltä, ja eiköhän tuo lie Bluesministerikin asiasta maininnut.
Earlin kitara soi vain neljällä raidalla. Isomman panoksen hän antoi tuottajana, joka myös äänitti ja miksasi paketin kasaan.
Wallacen sanotaan kirjoittaneen satoja lauluja, mikä mielessä pitäen on yllättävää, ettei hänen nimeään ole kuin neljän biisin krediiteissä. Banks kynäili yhtä monta ja kaksi on lainoja muilta. Loistelias I'm a blues woman on tekstistään huolimatta Banksia.
Tekisi mieleni väittää artistin diskografiaa yllättävän lyhyeksi. Discogs tuntee neljä täysmittaista ja niistäkin yksi on tyyppiä "not on label" eli ilmeisesti omakustanne. Maailma on täynnä toinen toistaan surkeampia (mielipide) ja paljon enemmän töitään ikuistetuksi saaneita yrittelijöitä kuin Nora Jean Wallace.
Ehkä yksi syy on siinä mitä alkuun hieman kuvailin. Ihmisellä on ollut elämässään muuta, tärkeämpänä pitämäänsä tekemistä kuin ajan viettäminen studiossa. Ehkä hän ei ole enempää halunnutkaan, en tiedä. Miten vaan, ainakin tämä hänen viimeisensä jaksaa aina soittimeen päätyessään ilahduttaa.
Tällaisia levyjä on miellyttävä kuunnella, koska missään kohtaa ei tule olo, että pitäisi hyppiä yli. Materiaali on alusta loppuun samaa korkeaa tasoa.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- UUTUUSLEVYT - Shemekia Copeland: Done Come Too Far
- UUTUUSLEVYT - Buddy Guy: Ain't Done With The Blues
- LEVYT - Mighty Four: Slugs, Thugs And Corn Jugs
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti