Yritin muistella miten päädyin yhtyeen musiikin pariin. Vaikkei siitä hävittömän kauan olekaan, en pystynyt palauttamaan mieleen. Aihetodisteita käyttäen ja todennäköisyyksillä pelaten olen korkeintaan melko varma miten se meni.
Sain tavalla tai toisella, etsien tai etsimättä tietooni Archie Hämäläisen pelanneen muutaman muun bändin lisäksi myös Mighty Fourissa. Tämän kitaratyöskentely Doctor's Orderissa oli jo minut vakuuttanut. Jos kävi niin, että harrastin aktiivista etsivän hommaa, ei Discogs tavanomaisimpana lähteenä nyt auttanut. Yhteyttä soittajan ja ryhmän välillä ei ole sinne tallennettu.
Löisin siis pienen veikan löytäneeni Mighty Fourin erinomaiselta Finnish Rock'n'Roll-sivustolta. Tai sitten tieto tuli jossain vastaan tuurilla.
Tärkeintä on, että yhtye löytyi. Se nimittäin takoi tietääkseni kolmen pitkäsoiton ja yhden EP:n verran tyylillä "jump and swingin' rhythm and blues". Kuvaus on osuva kertoessaan tarkkaan mistä on kyse. Kaiken lisäksi juuri tuollainen napsahtaa tätä nykyä meikäläisen makuun kuin 70-lukuisen, peltisen nallipyssyn iskuri paperiseen nallirullaan.
Orkesterin kasaajaksi osoittautui mainitsemani lähteen perusteella laulava basisti Ari Berghäll. Hän värväsi Hämäläisen kitaraan, tämän seuraksi Doctor's Orderiin myöhemmin liittyneen Kimmo Oikarisen rumpuihin sekä Pertti Palmun saksofoniin ja toiseksi vokalistiksi. Herkullinen instrumentaatio, jos minulta kysytään.
Kvartetti teki kaksi albumia, joista toinen on parasta mitä tiedän heiltä äänitteen muodossa ulos tulleen. Slugs, Thugs And Corn Jugs (2006) pitää sisällään juuri sitä mitä jo lainaamani tyylilajikuvaus lupaa.
Paketin äänitti ja miksasi Davide Floreno. Ulkopuolista tuottajaa ei käytetty ja kannetkin ovat Berghällin käsialaa. Eiköhän tämä ole ihan rehellinen omakustanne, kun levymerkkikin vielä on nimeltään Mighty Records eikä sen alla ole ymmärtääkseni muita artisteja julkaistu.
Tarjolla on siis kotikutoista, 40- ja 50-lukujen tyyliin työstettyä, svengaavaa ja tanssittavaa bluesia. Pätevät pelimannit asialla ja ilmeisen prameilemattomista puitteista huolimatta loistavasoundista tamppausta reilun kolmen vartin edestä.
Jotenkin tuntuu vääryydeltä, ettei tällainen tapaus kotimaisesta roots-maastosta ole saanut kovinkaan laajalti näkyvyyttä ja kuuluvuutta. Epäilemättä ne pari mainiota alan lehteä ja jokunen ylen mainio juurimusaohjelma radiossa huomioivat nelikon aikanaan. Vaan onko jäänyt sittemmin unholaan?
Oli tai ei, Apulaissheriffi ei kelpuuta LEVYT-sarjaan mitään säälistä, vaan Slugs, Thugs And Corn Jugs on mukana silkkaa hyvyyttään. Sarja kun esittelee ainoastaan minusta aivan mahtavia levyjä.
Kuten kaikki, avaa tämänkin levyn avauskappale. Poimin sen ensimmäisenä kommentoitavaksi, koska tällä, vaan ei kaikilla levyillä avauskappale johdattaa täydellisesti kattauksen tunnelmaan. Barefoot boogie on omaa tekoa. Niin on puolet materiaalista.
Toisena tulevan Eddie Cochranin My wayn taas nostan, kun se on eri versioina tullut viime vuosina vastaan useammin kuin kahdesti. Vielä kun muistaisi keitten toimesta. Tämän laulaa Palmu, edellisen Berghäll. Kokonaissaldo heidän välillään menee kiekolla 9-5.
Kolmas raita Gleam in your eyes kelpaa esiteltäväksi, koska keksin juuri sen edustamalle tyylille nimen jumppaballadi. Herkkää ja melodista. Lopussa siteerataan kait Näkemiin Vaan Murun minulle tutuksi tekemää geordie-aksenttia (money lausutaan [muni]).
Nelosena kuultava Voodoo queen on myös superhuippua. Eipä tältä CD:ltä juuri muuta korvilleen saa. Jätän silti jatkossa joitain numeroita väliin.
En kuitenkaan vielä seuraavaa, sillä sen aikana tulee vastaan ensimmäinen ulkopuolinen soittaja. Samuli Pänttäjä vierailee pianossa biisissä Rocket to the moon. En tiedä onko sukulaisuussuhdetta Greedy Pigin Jari Pänttäjään.
Lawyers bluesin sekaan iskevät Palmu fonillaan ja Berghäll bassollaan Peter Gunnia. Esitys sisältää myös Hämäläisen rapsakkaa ränttätänttäkomppia, jossa on koko joukkueen ansiosta sellaiselle epätyypillisen (?) vankka groove.
Sugar daddy esittelee loput vierailijat, kun Floreno laulaa taustoja yhdessä Erja Lyytisen kanssa. Jälkimmäinen saa myös hetken toimia Palmun duettokaverina. Musiikki menee kappaleista tyyliltään lähimmäs jazzia.
Paul Ankan Diana saa osakseen originaalista rajusti poikkeavan, mitä maukkaimman ska-käsittelyn. On kerrassaan hulppea ja persoonallinen tulkinta.
Toiseksi viimeinen pala Machine gun Jack on albumin rokkaavinta menoa. Palmun teksti on kirjallista tasoa. En tosin viittaa Nobeleita kahmiviin teoksiin, vaan lähinnä Jerry Cotton -tyyliseen kerrontaan. Mahtava sanoitus ja mahtava veto kaikkiaan. Tulette kuulemaan Roll FM:llä vielä syksyn aikana. Suoratoistoista ei levyä tietääkseni löydy.
Bad ol' rooster päättää lätyn yhtä hienoissa tunnelmissa, joista saa nauttia koko pyöräytyksen ajan. Palmu osoittaa osaavansa varsin pätevästi imitoida Howlin' Wolfia.
Muuan vuosi albumin julkaisusta Palmu päätti lähteä yhtyeestä. Tilalle otettiin Hara Saanio ja samalla vaihtui saksofoni pianoon. Ok jälkeä syntyi silläkin poppoolla, mutta rehellisesti on todettava, että jotain olennaista katosi. Uusi Mighty Four ei mielestäni svengannut likikään samaan tapaan kuin alkuperäinen.
Mutta se on eri asia. Jutun aihe on allekirjoittaneen papereissa tällä hetkellä ihan parasta. Jos genre yhtään iskee, kannattaa pistää rysät ja katiskat vesille CD:tä väijymään.
Sillä on tasapainoista, koko porukan voimin tuotettua loistavasti toimivaa musaa, jossa kukaan ei erotu liikaa muista. Kukaan ei soita muita suohon ja kaikki tapahtuu lopputuloksen ehdoilla. Tämä on joukkuepeliä parhaimmillaan.
Huomaan nyt soittaneeni kiekolta kaksi biisiä Rolliohjelmissani, ja kuten lupasin, lisää tulee piakkoin. On siinä mielessä harvinainen tapaus, että voisin ämpyilemättä ottaa ohjelmaan minkä tahansa sen 14 raidasta.
Mainittakoon vielä, että samoihin aikoihin ilmestyi Doctor's Orderin The Doc Pack (2006), jolla myös Archie mukana. Kaksi täysosumaa samana vuonna!
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Doctor's Order: The Doc Pack
- LEVYT - The Brian Setzer Orchestra: Vavoom!
- UUTUUSLEVYT - The Fabulous Thunderbirds: Live In London 1985
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti