Maria Hänninen lukeutuu suomalaisessa musiikkitoiminnassa niihin tyyppeihin, jotka ovat rikastuttaneet erityisen runsaasti muitten artistien ja orkestereitten tuotantoa. Sikäli hänestä voi kai puhua myös studiomuusikkona, ja tehdä sen vailla vähäisintäkään vähättelyn hiventä.
Pikaisesti katsoen omistan hänen lauluaan tai soittoaan sisältäviä levyjä Davelta, Patelta, Junnulta, Topilta sekä Nurmiolta. Niin ikään löytyy Freukkareita, Leevi And The Leavingsiä, Pedro's Heavy Gentlemeniä, Doctor's Orderia ja Doobie Twistersiä. Todennäköisesti muitakin.
On minulla toki yksi Hännisen soolokin, Soitellaanpa (2014). Pari viikkoa sitten tupsahti tuoreimpana hyllytulokkaana tupaan Mount Maryn Diamonds Of A Fool (2023).
Se on yhtyeen toinen pitkä. Ensimmäinen oli meikäläiseltä päässyt aikoinaan livahtamaan längistä, mikä on vahinko. Nämähän rouhii perinteisen blues rockin ja hard rockin laaria mitä maittavimmin.
Tyylisuunnan tavaran ystävillä vaikuttaa olevan sangen lihavat ajat 2020-luvun Suomessa. Nimittäin, samaa tietä auraa myös mainio Dimitri Keiski Band, joka on niin ikään jo kahden albumin veteraaneja.
Mount Mary näyttää pitkälti olevan solistinsa bändi. Sen lisäksi, että tämä laulaa yhtä vierailua vaille kaiken laulettavan mitä kiekolla kuulee, on hän myös nikkaroinut biisit. Ainoastaan Heart astrayn sanat ovat Rolf Nordströmin käsialaa.
Jälki on komeaa. Se on rouheaa, raskain käsin työstettyä rockia, jossa kitarat mouruaa (Petri Majuri & Hänninen) ja rumpukalvot paukkuu (Otto Haapanen) kuten hyvä on mouruta ja paukkua. Alapää jytisee osaavan basistin näpeissä (Jukka Jylli). Tekniikka on Majurin hallussa ja voi sanoa, että ei lainkaan hassummin olekaan.
Vokalismin osalta jouduin hivenen aikaa totuttelemaan siihen, ettei Hänäri vedäkään itselleen perinteisempään tapaan. No ei se kyllä olisi tämän materiaalin kanssa toiminutkaan. Nyt toimii. Monipuolinen mimmi.
Ja tuo kansi sitten.
En edelleenkään ole niitä, jotka kovin usein hehkuttavat kansitaiteen puolesta. Tässä tapauksessa saan kuitenkin hiukan mainostaa etusivun kuvaa. Se toimii esimerkkinä siitä miten ensivaikutelma ei aina ole se oikea, mikä pätee moneen asiaan. Itselleni piti erikseen suomentaa mistä on kyse ennen kuin tajusin tarkastella otosta oikein.
Vinkki: pään kallistelu.
Levyn kappaleista nostan ensimmäisen kolmesta Corky Laingin perkussionismia hyödyntävästä raidasta. Now you gotta cry alone jauhaa reilut kolme minuuttia tyylikästä heavy-vaikutteista jynkkää toiseksi tai kolmanneksi suurimmalla vaihteella. Lopun ajaksi bändi pukkaa isointa silmään ja sitten mennään.
Tohu bohu on ainut jonkun muun kuin Marian ääntä tarjoileva pala. Kertosäkeessä mukaan yhtyy itse Remu Aaltonen, jota ei tietämättä olisi ehkä miksauksen vuoksi edes noteerannut, mutta jonka tietäessään tunnistaa.
Päätöskappaleessa Heavenly light Hännisen wouwouwouwou-artikulointi kuulostaa erikoiselta. Erikoisempaa on kuitenkin se, että satuin vahingossa kuuntelemaan Kinksin debyyttiä melkein samana päivänä kuin tätä. Sillä on laulu I took my baby home, jossa on samantapaista wouwausta.
Nyt kiinnostaa, onko tämä sattumaa vai kunnianosoitus.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti