Edellinen, Public Enemyn levyyn keskittynyt blogijuttu vei ajatukseni vuosiin, jolloin haparoin opiskelijaelämän loppusuoralla ennen siirtymistä ns. oikeisiin hommiin. Se pisti minut viimein kirjoittamaan ehkä eniten itselleni muistoja herättävästä taideteoksesta.
Teoksen nimi on Elämän Tarkoitus (1991) ja sen takana Kolmas Nainen.
Tarkkaan ottaen LP ei herätä kovinkaan paljon konkreettisia muistumia. Kyse on enemmän tunnelmasta ja tunteesta minkä sen soittaminen näin vuosikymmentenkin jälkeen aina tuo.
Liekö olen sitä kertaakaan jälkeen päin kuunnellut ilman, että palaan jossain kohtaa pieneksi hetkeksi 90-luvun alun Ouluun. Opiskelija-asuntolaan, kaupungin rientoihin, Kotkantien Tekun luokkiin ja takahuoneisiin. Mieli matkaa myös viikonloppujen ja lomien pikkupitäjään pesäpalloineen ja sinne sijoittuvine toilailuineen.
Ympärillä velloi tuolloin kotimaista lamaa ja pankkikriisiä. Maailma soti hajoavassa Jugoslaviassa ja Persianlahdella. Aktiivisesti nuo tapahtumat eivät konttorit sulkenutta vuoden 1990 pankkilakkoa lukuunottamatta minuun vaikuttaneet, salavihkaisesti taustalla ehkä. Lakonkin kanssa pärjäsi, kun kaupungissa oli jo joitain maksuautomaatteja, noita nettipankin edeltäjiä. Kai niihin tuulikaappeihin pääsi laskunsa hoitamaan.
Tuo on sivumennen sanoen juttuja, joista en tänä päivänä ole ollenkaan varma miten se meni. Saattoi tosiaan olla niinkin, että joku lasku viivästyi, kun ei ollut paikkaa missä maksaa.
Oli miten vaan, elämässä riitti riittävästi henkilökohtaisesti koettavaa ja huolehdittavaa, jolloin isot maailman murheet jäivät taustakohinaksi. Perusasiat olivat kunnossa. Jääkaapissa oli muutakin kuin valot, hanasta tuli lämmin vesi ja patterissakin se kulki. Oli vaatetta mitä pukea ylle. Hyvää tahtoa ja kavereita.
Perustarpeet tulivat siis tyydytetyiksi. Silti ajassa oli jotain etäisesti apeaa. Ei pahalla tavalla ankeaa, mutta satojen Suomi-iskelmien tapaan suloisesti surkeaa, mahdollisesti jotain ikään, hiukan yli kakskymppisyyteen liittyvää. Hyvällä sitä ajattelee. Jos joskus dementoidun, soittakaa minulle tätä musiikkia.
Levy on siitä jännä, etten yllä kerrotusta huolimatta saa ulkoluvulta päähäni sen kappalejärjestystä enkä aina kaikkia kappaleitakaan. Kansikaan ei sitä näkemättä mieleen palaudu. Yleistunnelma jyrää.
Onhan sillä loistavia biisejä kuten itselleni merkittävät Kovalla kädellä ja Kiitti jätkät. Sillä on suuren yleisön suosikkeja kuten Lautalla ja Elämän tarkoitus. Sillä on myös molempiin ryhmiin sopiva Ote talonkirjasta.
Ja liittyyhän levyn lauluihin sittenkin myös yksi konkreettinen muisto. Kolmas Nainen soitti Cafe Adamissa (sittemmin Foxia). Ajan tapaan salin täytti sakea tupakansavu. Tuli Ulkopuolella ikkunan ja tuli kertosäe.
hengitä syvään
hengitä syväan
jäi paljon tehtävää
hengitä syvään
hengitä syväan
levätään
Tuohon joku miljööseen tottumaton totesi kaverilleen, että eihän täällä pysty hengittämään.
Albumin ilmapiirissä on siis minun korvin mukana tietynlaista alakuloista virettä. Hanhiniemi ei kirjoissaan ole vielä liiemmin valottanut tuon ajan biisintekoaan eikä minulla ole enää käsillä tuon ajan Soundeja. Uskoisin tekstittäjän suodattaneen maailmaa lauluihinsa ja sitä kautta tunnelman meikäläisen nuppiin vielä 35 vuotta myöhemmin.
Jutun ainoaksi kuuntelulinkiksi valitsin tummaa yleiskuvaa ehkä parhaiten edustavan kappaleen Pitkin vihreätä linjaa.
Jospa elämän tarkoitus ei olekaan saada niin hirveästi aikaiseksi. En väitä, että vanhaan palaaminenkaan sitä olisi, mutta jotain kohottavaa siinä on, kun Elämän Tarkoitus minut sinne palauttaa. Ainakin Kolmas Nainen sai -91 aikaiseksi jotain suurta, koska se yhtä musiikin harrastelijaa omalla tavallaan niin hetkauttelee.
Ei mielestäni läheskään yhtyeen paras, mutta henkilökohtaisesti koskettavin.
Aivan mahtava!
-----
Aiheeseen liittyvää Apulaissheriffin blogissa:
- LEVYT - Public Enemy: It Takes A Million To Hold Us Back
- VÄLIMALLIN PIKKULEVYJÄ SUOMESTA #13 - Pauli Hanhiniemen Perunateatteri: 5 x Pikkutaivas
- KIRJAT - Pauli Hanhiniemi: Paulin Kolmas Nainen
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti