Kuten tiedetään, kuuluu Vesa-Matti Loirin laajaan diskografiaan kaikenlaisen muun seassa myös sävellettyjä Eino Leinon runoja, peräti neljän kiekon verran. Hieman vähemmän tunnettuja ovat hänen kera Perko-Pyysalo Poppoon levyttämänsä albumi Uuno Kailasta ja Olli Ahvenlahden kanssa syntynyt LP, jolle sanat tulivat Herman Hessen romaanista.
Maamme musiikin lähihistoriasta löytyy enemmänkin esimerkkejä sävelletystä runoudesta. Leinoa ovat musiikin keinoin tulkinneet monet muutkin kuin Loiri. Maria Ylipää lauloi levylle L. Onervaa, Tapani Kansa Lauri Viitaa, ja niin edelleen.
Vaan onko klassista runoutta koskaan väännetty Suomessa rockin muotoon? Varmasti on, ainakin yksittäisiä kappaleita. Pitkäsoiton mittaisia tapauksia ei nyt tule mieleen, enkä laiskanvikkelällä haulla löytänyt netistäkään yhtään.
Paitsi tietenkin tämä jutun aihe, Kimmo Rauhamäki & Painava Sana ja viime vuoden lopulla ilmestynyt Kivelle (2024).
Ei kyseessä olevaa ryhmää vallan big bandiksi voi nimittää, mutta aika isoksi bändiksi nyt kuitenkin:
- Kimmo Rauhamäki, laulu + akustinen kitara + huuliharppu + stemmat
- Markus Pirkkalainen, laulu + akustinen kitara + stemmat
- Jari "Jeff" Pekkilä, sähkökitara + mandoliini
- Kimmo Strömberg, basso + stemmat + kaljakori
- Pasi Pekkarinen, lyömäsoittimet + sähistimet
- Mikko Nislin, koskettimet + haitari
- Oliver Koivunen, ukulele + munniharppu
Epäilen Koivusen olevan levyllä vierailijana, koska kuvansa ei etukanteen asti päässyt ja häntä erikseen sisäsivulla kiitetään. Lisäksi Seppo Ojala lukee kattauksen päätteeksi kirjoittamansa Kivelle-runon.
Sävellykset ovat Rauhamäen käsialaa ja sovitukset koko yhtyeen. Koko homman pointtina ovat Aleksis Kiven tekstit. Niitä Rauhamäki Painavine Sanoineen on äänitteelle taltioinut 11 kappaleen verran.
Idea on erinomainen. Toteutuskin toimii tiettyyn pisteeseen saakka. En nimittäin löydä sävellyksistä moitteen sijaa ja sovitukset palvelevat asiaansa mainiosti. Jos koko paketin tyylilaji pitäisi tiivistää yhteen, se olisi folk rock.
Välillä mennään jykevämmin rokaten. Osastolle sijoittuvat mm. jo vuosia sitten kokoelmalla Maaseutumusiikkia Vol.III (2022) mukana ollut Juomalaulu / Avatkame aitoamme sekä Freud Marx Engels & Jungin aikoinaan Paranoidin melodiaan istuttama Metsämiehen laulu. Toisen puolen toteutusta muodostavat rauhaisammat, folkimmat palat kuten Keinu ja Unelma.
Muutama biisi nosti ajatuksiini mielleyhtymiä toisiin, tunnetumpiin tekijöihin. Sydämeni laulu kuulostaa sovituksellisesti hyvinkin grandslamiselta, ehkä ylipäätään tikanmäkiseltä. Tornin kello taas sisältää yhdessä osassaan (ajasta 1:30 alkaen) melodiakulun, joka taustalauluineen on minusta jotenkin absoluuttisnollapisteinen.
Juomalaulu / Avatkame aitoamme on sanoituksellinen poikkeus Kivi-sääntöön. Sen kahdesta lähteestä koottu teksti näet on puoliksi peräisin Kalevalan sisarteoksesta Kantelettaresta. Vain Juomalaulu-osuus on Kiveä.
Summa summarum, pidän kaikesta siitä mitä tähän mennessä olen käsitellyt. Ajatuksen kanssa tehtyä, tarpeeksi monipuolista musiikkia.
Mutta sitten on jotain, joka kinnaa. Jokin tuntuu olevan kuin aivastus joka vihjaa itsestään, muttei ota pärskähtääkseen, tai kuin romakka hard rock niin, että nupit jäävät koilliseen. Se on kuin pihan putsaus lumesta kolalla, jonka pohjaan on jäätynyt luiston hävittävä kerros hyhmää. Paikoin olen myös havaitsevinani ylimääräistä taustasuhinaa.
Kun en ole studiotekniikan kanssa sinut, tyydyn arvailemaan. Kenties syy subjektiivisesti kokemaani lopputuloksen laimeuteen on masteroinnissa? Ehkä äänityksessäkin olisi petrattavaa?
Mikäli tätä pitäisi arvostella jollain tapaa "määrällisesti", päätyisin varmaan antamaan kaksi tähtinippua: sisällölle neljä, tekniselle toteutukselle kaksi.
Livenä orkesteri materiaaleineen näkyy YouTubesta löytämäni perusteella pelittävän oivasti.
-----
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti