Tuomas Kyröltä ei ole yhteentoista vuoteen saatu luettavaksi lainkaan romaaneja, ellei Mielensäpahoittaja-sarjassa ilmestyneitä lasketa. Sen alla julkaistuista useista teoksista osa täyttää romaanin määritelmän.
Tuo on sääli, jos omalta kohdaltani mietin.
Huom. omalta kohdaltani. Minulla ei ole pienintäkään aikomusta tai tarvetta alkaa Kyröä saati ketään muutakaan minkään alan taiteilijaa opastamaan siinä, mitä tulisi kirjoittaa tai muutoin tuottaa. Kirjailijan pitää tehdä mitä kirjailijan pitää tehdä. Yleisö lukee tai jättää lukematta. Prosentteina olen yleisöstä nolla pilkku aika monta nollaa ja numero.
Kyrön uran alkumetreillä häneltä tuli tarkastelujaksolla 2001-2013, jutun alun rajaus huomioiden romaani per pariton vuosi. Mielensäpahoittajan julkaistu taival alkoi 2010 ja lisäksi on putkahdellut muuta sekalaista.
Muistini mukaan Benjamin Kivi (WSOY, 2007) sykähdytti seitsikosta eniten, kun noita suurin piirtein -09 alkaen ahmin. Ehkä pari vuotta sitten ryhdyin toiselle kierrokselle, joka on edennyt aikajärjestyksessä. Neljän ensimmäisen jälkeen voin toistaiseksi kehua muistiani tässä asiassa.
Benjamin Kivi on varsin antoisa fiktiivinen elämäkerta. Se on historiallinen romaani, jossa ei taideta mainita ainuttakaan vuosilukua. Tapahtumat ankkuroituvat aikaansa isompien, kaikkien tuntemien kiinnekohtien myötä. Niistäkään ei tosin puhuta omilla nimillään, vaan lukija saa pikkiriikkisen voimistella aivosoluillaan.
Sodat ovat tappamisia, Helsingin olympialaiset maan järjestettäväkseen saamat suuret urheilukilpailut. Kalju on Kekkonen ja presidentin murha viittaa Kennedyyn. Ja niin edelleen. Muilutustakin kuvaillaan tekemisen kautta, termiä mainitsematta. Olen sitä sorttia, jota tällainen alleviivaamaton lähestyminen miellyttää.
Yhtä lailla koen pieniä nautinnon tuntemuksia tai moista lähenteleviä, kun jokin mitätön yksityiskohta nostattaa mielleyhtymiä suuntaan, joka voisi olla sama kuin taiteilijan. Tämä pätee eritoten musiikkiin. Poikkitaiteellinen esimerkki löytyy Benjamin Kiven sivulta 289:
Toimitalon katolta näki yli kaupungin, kirkkaalla ilmalla toiseen valtioon saakka.
Yksi virke, joka aktivoi Maija Vilkkumaan Satumaa-tango-korvamadon.
mulla on koti siellä
mistä näkee Tallinnaan
mä oon elänyt niin kauan
että voin tehdä mitä vaan
On hauska pähkiä, muhiko kirjoittajan päässä sama yhteys, kun hän rivejä naputteli. Kyrön ikä mahdollistaisi sen. Tiedä häntä.
Itse tarina on kiehtova ja mielikuvituksellinen. Periaatteessa aivan mahdottomia tapahtumia ja tapauksia ei liene mukana. Kenties kaikki voisi olla hieman todennäköisemmin totta kuin vaikkapa Mikael Karvajalan seikkailuissa.
Niin tai näin, päähenkilö näyttäytyy mitä sinnikkäimpänä opportunistina. Tämän toimia ja ajattelua leimaa suunnitelmallisuus, sitkeys, nopeat päätökset ja näiden jälkeinen luja päättäväisyys. Kompromissit eivät kuulu keinovalikoimaan. Lain kirjaimen piiruntarkka noudattaminen ei tavoitteeseen pyrittäessä ole ajatuksissa päällimmäisenä. Ylle lainaamani Vilkkumaa-sanoituksen viimeinen rivi kuvaa Kiveä.
Kaikki mistä edellä kirjoitan luo herkullisen pohjan hyvälle kulttuurin kulutuskokemukselle. Kun vielä tärkein eli kieli on kohdillaan, on onnistuminen taattu.
En ihan puhuisi veijariromaanista, mutta vähän sinne päin. Kunkku (Siltala, 2013) taisi olla selkeämmin sitä lajia, minkä muistamukseni osoitan vääräksi tai oikeaksi, kunhan sen toinen kerta koittaa.
Meikäläisen nykyisessä toimintamallissa tämäkin erinomainen kirja lähtee seuraavaksi kiertämään. On tässä tullut jo jokunen vuosi hyllyä harvenneltua ronskilla kädellä. Kiitoksia Benjaminille kahdella vuosikymmenellä tarjoilemistaan hienoista lukurupeamista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti